Pääkaupunkimme on kyllä kaunis, ja sopiihan meidän ylpeillä, kun
ulkomaalaiset sitä kehuvat ja ovat siihen ohikulkiessaan ihastuneita.
Mielellämme me itsekin siitä sanomme, katsellessamme esplanadimaisemaa,
että se tekee meihin eurooppalaisen vaikutuksen. Tuo palanen
Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta,
vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja
siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa,
katurautatiellä on mieltä virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia
ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen, ja ilma korkeiden
huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaavana kuin
konsanaan Pariisissa.
Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisimpien kanssa.
Bulevardikävelijäin veltto verkkaisuus on täällä vain suomalaisen
hitautta. Tuolla täällä tapaa jo kasvoja, jotka ovat kulttuurin
hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan
moitteettoman pariisilaisesti. Onhan siinä yleismaailmalliselle
mielelle aihetta iloon ja ylpeilyyn, varsinkin kun korvaa tuon
tuostakin koskettaa vieraan kielen sorahdus ja se johtaa muistoon
suuret »sivistysmaat» sekä lännessä että--idässä.
Mutta välistä tuntuu siellä Helsingissä niin turvattomalta. On
sittenkin niinkuin ei olisi oikein kotonaan, niin kuin olisi ympärillä
enemmän vierasta väkeä kuin omaa sukulaista rotua. Siellä on niinkuin
ulkomaailman suuren meren rannalla, jonka luotettavaisuus on aina
epävarma ja joka rintamaisemansa niin helposti voi muuttaa
näköisekseen.
Ja sentähden sieltä aina tuontuostakin tekee mieli pois, näkemään perin
kotimaisia maisemia, kuulemaan kieltä, joka sorisee omaa metsäpuron
sorinataan, ja katselemaan kasvoja, joissa ei ole ulkolaista
sekoitusta. Tekee mieli maan sydämeen.
Se alkaa melkein kohta, kun Helsingin asemalta lähdettyä ovat lakanneet
rautatievaunuja valaisemasta radan varrella sytytetyt sähkötulet.
Ollaan jo metsässä melkein samalla, synkkä sydänmaa on kahden puolen
tietä, ja puut seisovat jäykkinä ja hiljaisina lumihuntujensa sisässä.
Vielä kilisevät isommilla asemilla kannukset, ja santarmit ylläpitävät
sotakuria. Venäläisiä sotamiehiä pilkistää pysähtyvien junain
huuruisista ikkunoista, ja sieltä sisästä pölähtää oven avautuessa
tupakansavua ja vierasta kansallisuutta. Mutta ne jätetään menemään
Pietariin päin, ja me nousemme suoraan kotiseutuja kohden.
Tuntuu kuin olisi niin hyvässä suojassa keskellä lumista seutua, jota
myöten kulkiessa ei pidetä kiirettä. Sitä katsellessa ja sivuuttaessa
noita metsätorppia, joita ei hangen keskestä erottaisi, ellei
savukiemura kohoisi puitten lomitse kirkkaalle taivaalle, unohtuu
vähitellen se, mikä pitkin vuotta on mieltä painanut. Tuonne ei
ainakaan voi vieras tunkea, ja semmoisissa se säilyi ennenvanhaankin
isonvihan aikoina tulevan sukupolven siemen. Ja kun rantakaupungit
etujensa vuoksi ja olojen pakosta muuttivat mielensä ja kielensä
epäkansallisiksi, kasvoi korven pinnassa noita »suuria» kyntömiehiä,
joiden selkäpiissä oli suomalainen sitkeys ja joiden aura käänti oman
mullan päällepäin.
Asemilla liikkuu maakansaa lapikkaissa ja lammasnahkaturkeissa. Heidän
vaatteensa ovat samaa kuosia kuin heidän vuosisatojen kuluessa
kehittynyt murteensa, joita kumpaakaan ei ole rautatie saanut
muuttumaan. Niinkuin suuren suon pohjavesi kaivautuisi ratapenkereen
alitse, jos sille ei ojia kaivettaisi, niin on kielikin puhkaiseva
väylät kansan ajatuksille, jos sitä koetettaisiin tukkia siinä, missä
on sen luonnollinen kulkupaikka.
Nuo harmaat olennot, ne näyttävät niin rauhallisilta kuin
tervaskannokko syysmyrskyjen raivotessa. Ei heihin pystynyt sekään
kieli, joka heille toi heidän uskontonsa; pystyisikö sitten se, joka
tahtoo heiltä sen viedä.
On täällä sitten tien päässä pikku kaupunki, niinkuin kosteikko korven
keskessä. Ympäristön alkuperäisyys ja omituisuus on kuin yhteen
paikkaan keskittynyt. Sitä piirittää totinen havumetsä, jonka humina
kuuluu joka taloon, ja sinne tuovat joka haaralta viittatiet,
talonpojan itsensä auki ajamat pahimmankin ummen aikana. Alhaalla
jäällä soivat aisakellot, ja hiljaisina iltoina seisattuu yksinäinen
kadullakulkija niitä hellin liikutuksin kuuntelemaan, taas pitkien
aikojen kuluttua.
Kadut täällä ovat kuin kaupungissa, mutta talot ovat kuin huviloita tai
herraskartanoita maalla. Ne ovat ryhmittyneet kirkonkyläksi
tuomiokirkon ympärille, jonka valkoinen torni hohtaa jo kauas tulevan
silmään. Se on ollut tuo Herran huone aikoinaan, entisinä vainovuosina,
vihollisten hevostallinakin, mutta jälet siitä sen seinässä vain
kasvattavat hartautta kansan mielessä.
Kirkon edustalle on pystytetty suuren isänmaan sankarin muistopatsas.
Hän seisoo siinä, tuo pronssitettu mies, harmaakivisellä jalustallaan,
joka on lohkare hänen kotimaansa kalliosta. Rauhallisesti, mutta
jäykästi katsoo hän itää kohti, jonka tuimat tuulet eivät saa hänen
luomiansa laskeutumaan, sillä hän on seisonut päin pahempiinkin
aikoihin--eikä ole väistynyt.
Tornikello soi kuutamoisena yönä kahtatoista, ja uusi vuosi on alkanut.
Täällä maan sydämessä, keskellä hiljaista maisemaa ja viattomuutensa
unessa levähtävää kansaa ei sen soitossa ole pahan aavistuksen
kammottavaa sivusointua. Se on kuin kaiku tämän kansan hyvän omantunnon
äänestä, ja siksi tuntuu sitä kuunnellessa turvalliselta.