Ihminen on usein mielentilojensa heiteltävänä. Ne tulevat, nuo hänen
»tuulensa», puhaltaen milloin sieltä, milloin täältä. Ne menevät samaa
tietä, jatkaen matkaansa, ja ainoa, minkä heistä saa selville, on
heidän humunsa. Kenties tottelevat he joitain lakeja, mutta ne lait
ovat vielä yhtä hämärät kuin ilmavirtain. Ainoastaan arveluina ne
tunnetaan, ja niiden tutkijat, sielutieteilijät, panevat ehkä yhtä
paljon omiansa kuin allakantekijät ja Falbit.
Turhaan saat kysellä pohjoismaalaiselta, minkä tähden hän yht'äkkiä
päättää jättää etelän päivänpaisteiset rinteet, miksi hän heittää
Seinen vihreät rannat, Pariisin viehättävät bulevardit ja sen ihanat
ympäristöt. Hän ei osaa sitä selittää, hänelle iski se päähän, hän »sai
halun», hänelle »tuli se tuuli».
Ilman itselleenkään ymmärrettävää syytä alkaa häntä tukehduttaa se
ilma, jonka suloisessa lämpimässä hän oli loikonut kuin latsaroni ja
ollut onnellinen ja tyytyväinen ja päättänyt ikänsä sillä lailla
elellä. Suuren kaupungin elämä, joka on kiihkeimmillään, hienoimmillaan
ja hauskimmillaan, häntä kyllästyttää. Ja vieraan maan vihreän himmeät
metsät, joiden jokaisesta lehvästä tuoksuu unettava hekkumallinen
rauha, alkavat yht'äkkiä kuin etoa sydäntä.
Hänestä tuntuu siltä kuin olisi hän elänyt kauan vedellä ja leivällä,
ja hän kaipaa suolaa. Vaikka hänestä olisi ollutkin kaikki turhuutta,
on hänelle nyt kotoisen lammen loiskina tärkeintä maailmassa. Hänen
täytyy saada sitä kuulla, kuulla käen kukuntaa ja peipposen kiihkotonta
viserrystä. Ja nähdä sihisevän lehdon sisästä sekä viaton,
neitseellinen koivu että totinen, ruskea petäjän runko.
Miksi se on tarpeellista? Siihen ei hän voi vastausta antaa. Hän vain
_tuntee_ ne väreet ruumiissaan eikä voi niitä vastustaa. Ja niinkuin
muuttolintu löytää itsensä siiviltään, niin löytää hänkin odottamattaan
itsensä matkalla kotiaan kohti.
Sama kiihko, mikä hänellä oli kotoa pois, sama se häntä nyt sinne
kiidättää takaisin. On kuin olisi solmu sydämessä, joka ei laukea
ennenkuin oman maan ranta on hänen edessään. Vaunun ikkunasta
vilahtelevat Reinin rannat aamupäivän paisteessa, vihertävät kaukaiset
metsiköt, ja illoilla vilkkaa tulia suurista kaupungeista. Hetkeksi
herää vielä halu jäädä, siellä olisi niin paljon näkemistä ja
oppimista. Mutta se tunne on vain kuin hetkellinen laskeutuminen linnun
lennossa. Seuraavana hetkenä oikiaa mielen mutka, ponnistetaan toiset
puolet ylemmä, ja matkan suunta jää muuttumattomaksi.
Päivät ja yöt kuluvat matkalla omituisessa huumauksessa,
puolihorroksissa. Ainoastaan silloin tällöin liehauttavat epämääräiset
arvelut noita raskaita, sumuisia uutimia, jotka muuttautuessa oloista
toisiin laskeutuvat aivojen ympärille. Onko siellä mitä muuttunut?
Esiintyyköhän isänmaa edukseen? Kestääköhän se vertailu? Tuntuukohan se
kovinkin kolkolta? Lähtiessä oli siellä niin sievää ja somaa, tyyntä,
rauhallista ja puhtoista, välistä melkein mainiotakin. Olikohan vain
siksi niin, ettei ollut muuta nähnyt?
Pohjoisesta käy vastaan kylmä tuuli, ja sanomat tietävät halloista
kotimaassa, ja uusia yhä odotetaan idästä. Ja tulijankin mielentilain
»tuuli» alkaa kammeta pois entisiltä sijoiltaan. Se leyhyttelee
muistoja Meudonin metsistä ja St. Cloud'n kukkuloilta, jonne näkyi
puitten lomasta koko Pariisi valkoisine huoneineen, ruskeine
kattoineen, korkealle kohoavine rakennuksineen ja sopusointuisine
torneineen. Muistuvat mieleen paluumatkat maalta Seineä pitkin pienissä
laivoissa, jotka laskivat toisen siltakaaren alta toisen alle ja joissa
matkustajat juttelivat keskenään iloisesti ja hilpeästi.
Noina tuollaisina hetkinä ja monina muina samanlaisina oli ollut
kotimaa mielestä niin kaukainen ja köyhä. Sekin, minkä oli ennen
luullut voittamattomaksi, sen ihana luonto, näytti voitetulta. Mitä oli
se kaikki tämän täyteläisen ja uhkuvan rinnalla! Heidän maansa on
luonnon suosima, kaikkialle näyttää ripotellun kerros mehukkaampaa
multaa, voimakkaampaa ja tehoisampaa maata, ja kalliotkin ovat
jalompaa, kauniimpaa kiveä. Heidän ympäristönsä ja elämänlaatunsa saa
veret vilkkaampaan liikkeeseen, nerostuttaa rodun ja kohottaa
kaikkialla ymmärryksen ja älyn keskipinnan.
Jota vastoin siellä kotona päivä paistaa vinosti ja kylmästi, maanala
on raaka ja hedelmätön, kasvullisuus vain hiukan vaivaiskoivua
ylempänä, ihmiset raskaita ja uneliaita ja heidän älynsä
keskinkertainen, näköpiiri ahdas.
Kääntyisinkö pois, palaisinko takaisin?
Voinhan kuitenkin käydä katsomassa, jatkammahan nyt matkaani, kun
kerran olen sen alkanut. Onhan nähtävä kotirantakin, vaikka se olisi
kurjalankin ranta.
Koko Suomenlahti on sumussa. Laiva hapuilee suuntaansa, huutelee
alituisesti torvellaan ja haihtuu joskus oikealta tieltään, jonka taas
vain vaivoin löytää. Ensimmäiset kaljupintaiset kalliosaaret kohoavat
vedestä. Ja ensimmäinen tunne niitä nähdessä on pelko joutua karille
kalliin ulkomaisen lastin kanssa.
Vihdoin löytyy väylä, ja yön hiljaisuudessa ohjataan laiva satamaan
kahden kallionkielekkeen välitse, niinkuin varkain hiivittäisiin.
Kaupunki nukkuu, ei näy muita tulia kuin himmeä tuike Seurahuoneen
ikkunasta ja Nikolainkirkon valaistu kellotaulu, jota ei näytä kukaan
tarvitsevan. Ainoastaan muutaman isomman laivan mastot häämöttävät
talojen yli taivasta vasten, ja laivasillassa on siellä täällä vain
jokin halkoproomu kiinni.
Ei ole ensi vaikutus kotimaasta edullinen. »Kappelissa» istuu muutamia
tuttavia--syömässä. Muut ihan entisensä näköisiä, paitsi muuan, jolle
on sitten viimeisen kasvanut parta pitemmäksi. He ovat »fennoja» ja nuo
tuolla toisaalla ovat kai »sveessejä», ja kun kuuntelee puheita, niin
ovat esillä vielä ne vanhat toivottomat pikkuasiat, »Herää Suomet» ja
virkanimitykset. Yhäkö vielä vain samat jauheet samassa myllyssä! Mutta
ehkä on tämä vain satunnainen »tuuli», omatekoinen mielentila, syntynyt
siitä, ettei oikein käsitä olevia oloja.
Huomenna se onkin taas muuttunut. Usma on haihtunut, ja tuo niin
järkevän kirkas pohjolan aurinko paistaa yli kaupungin. Satamassa
kimmeltää virkeä aamulaine, meri hengittää maalle tuoretta suolaansa,
väkeä vilisee torilla, raitiotien kello antaa merkkejä taukoamattomasta
liikkeestä, ja laivain vipukoneet ovat vinkuvassa työssä.
»Kappelin» edustalla puhaltaa suihkulähde. Huonerivi Esplanadin
varrella muistuttaa suurta kaupunkia, ja yleisö vaikuttaa
eurooppalaiselta.
Seisovathan siinä jykevinä ja totisina senaatti ja yliopisto. Samassa
kihermässä kohoavat oma säätytalo ja oma pankki. Niillä on kaikilla
pohjana Suomen kova harmaakivinen kallio, joka ei murene mereen, vaan
ajaa askel askeleeltaan sen aallot yhä kauemmaksi takaisin.
Kaikki on tosin pienoiskokoa, mutta se on omaa ja lujatekoista. Me
pureudumme kuin kanervikko kynsin hampain kiinni maamme kamaraan.
Sille, joka tahtoisi meitä siitä irti kiskoa, jäisi vain helpeet
käteen, mutta juuret piiloutuisivat uutta itua tekemään.
Ja kun sen tietää ja kun näkee taas päänsä päällä tuon rauhallisen,
haaleansinisen taivaan laen, niin silloin ei Suomi tunnu heikolta eikä
sen tila toivottomammalta kuin muunkaan maailman.