Tulin sisään juuri silloin, kun innostus nuoreen laulajattareen oli
ylimmillään. Valkoisessa puvussaan ja kukkasvihko kädessä hän seisoi
laululavalla somana kuin morsian. Hän oli hiukan eteenpäin nojallaan,
säestäjä oli kumartuneena pianoa vastaan, ja sekä laulajattaren
huulilta että pianosta helähtelivät kasvamistaan kasvavat sävelet.
Ohjelman ensimmäinen osasto läheni loppuaan yhä enenevällä voimalla.
Heleä, pitkä, kirkas ääni laulajattaren keuhkojen pohjasta, soittimista
syvä akordi--ja ääriään myöten täysi konserttisali räiskää yhtenä
taputusten tulipalona.
Laulajatar laskeutuu nopeasti alas ja pujottelee kuin salakka yleisön
läpi, jota on tulvinut aina lavan juureen saakka ja sen ympärille.
Kehenkään katsomatta ja silmäkulmat ja huulet hiukan yhteen
puristettuina suikaisee hän edellään avautuvasta aukosta ohitseni,
kannattaen kukkaskimppua päänsä tasalla. Heti hänen jälessään tulee
säestäjä, totinen, vaalea mies, kasvot syvämieliset ja hiukan synkät.
Tuskin ovat he ehtineet odotushuoneeseensa, niin jo vaativat kiihkeät
hyvähuudot laulajattaren uudelleen esille, ja kaksi kertaa hän tulee ja
menee. Mutta vielä eivät mielenosoitukset lakkaa, ja kolmannen kerran
tulevat he taas yhdessä molemmat. Samassa tuokiossa taas sammuu
taputusten tulipalo ja yleisö jää liikahtamatta odottamaan yli ohjelman
annettavaa laulua.
Hän kuiskaa jotain pianon ääreen istuutuneelle toverilleen ja tämä
vastaa siihen jotain, kääntäen päänsä puoleksi ylöspäin hänen
kasvojansa kohti. Säestäjä selailee hetkisen nuottivihkoa, sitten
näyttää hän löytäneen, mitä tahtoi, ja niin pian kuin hän on soittimia
koskettanut, tuntee yleisö jo laulun.
Hiljainen liikahdus käy rivien läpi. Päät taipuvat toisiinsa jotain
kuiskaamaan.
--Se on se, se on se, kuulen sanottavan takanani.
Sillä julkinen salaisuus on, että he rakastavat toisiaan yhtä paljon
kuin taidettaan, nämä kaksi nuorta. Heidät on aina nähty yhdessä,
yhdessä ovat he opinnoitaan harjoittaneet ja esiintyneet kevään
kuluessa yhä suuremmalla menestyksellä. Tämä on heidän viimeinen
konserttinsa, sillä huomenna he eroavat--niin kerrotaan.
Tarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat
seuraavat sanat:
»Niin paljon sua rakastan,
etten voi kielin kertoella,
ja kuitenkin mä ainian
sen tahdon julki lausuella.
Jokainen kuiske, sananen,
sun nimes onpi, armahainen.
Jos poissa oot tai luonani,
sua ikävöitsen, muistan aina.»
Ei hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä
seuraa yleisö mukana. Kasvoissa kuvastuu hyväntahtoinen osanotto,
toisissa iloinen hämmästys.
Enkä tiedä miksi, mutta minäkin sulan kokonaan ja kylmät väreet käyvät
ruumiini läpi. Tai miksi en sitä tietäisi! Hän laulaa sydämensä
kyllyydestä, hän puhaltaa kohoilevasta rinnastaan sielunsa koko hellän
kaipauksen, hän panee lauluun kaiken persoonallisuutensa, hän ei
ujostele, huutaa maailmalle sitä, mitä muut tavallisesti salaavat, ja
hän tekee sen melkein tahallisella uhalla ja ylpeydellä. »Minä rakastan
häntä, hän on tuossa, tuossa näette hänet, katsokaa muutkin: hän on
minun!»
»Ja kuitenkin mä ainian
sen tahdon julki lausuella.»
Tietenkö vai tietämättään hän sen tehnee! Mutta sulavalla, melkein
hyväilevällä liikkeellä, ikäänkuin syleilläkseen omaansa, käännähtää
hän yht'äkkiä säestäjänsä puoleen, jolla on molemmat kädet kiinni
soittimissa, ja auttaa häntä heittämään auki uuden lehden hänen
nuottivihkostaan. Käsi näyttää sitten epäilevän, mitä tehdä, minne
mennä. Se ehkä tahtoi laskeutua hänen olkapäälleen, sillä:
»Jos poissa oot tai luonani,
sua ikävöitsen ainian.»
mutta se asettuu hänen tuolinsa selustimelle ja viipyy siinä koko ajan,
kun hän laulaa laulun toistamiseen.
Se ei ole teatteritemppu. Se on nuoren, rakastavan tytön välitön,
viaton tunteen ilmaus.
Niin harvoin, niin kovin harvoin sallitaan todellisten tunteitten
puhjeta esille. Me niitä ujostelemme, me suljemme ne muiden näkyvistä.
Mutta kun ne joskus katkaisevat kahleensa, niin riennämme mekin, jotka
ne itse aina sidonune, riennämme niitä vastaan kuin vapautettua vankia.
Sentähden ei tahdo tulla loppua yleisön innostuksesta, se tahtoisi
sulkea syliinsä nuo molemmat ja kantaa heitä käsillään. Hän on saanut
vanhain muistot väräjämään vielä kerran ja antanut uutta vauhtia
nuorten toiveille. Ja kun he taas laskeutuvat lavalta ja kiiruhtavat
pois, niin on kättentaputuksissa kuin häähetken onnittelua. Eikä
ainoastaan onnittelua heidän taiteelleen, vaan ehkä enemmän vielä
heidän rakkaudelleen.