KERRAN KONSERTISSA.

Tulin sisään juuri silloin, kun innostus nuoreen laulajattareen oli

ylimmillään. Valkoisessa puvussaan ja kukkasvihko kädessä hän seisoi

laululavalla somana kuin morsian. Hän oli hiukan eteenpäin nojallaan,

säestäjä oli kumartuneena pianoa vastaan, ja sekä laulajattaren

huulilta että pianosta helähtelivät kasvamistaan kasvavat sävelet.

Ohjelman ensimmäinen osasto läheni loppuaan yhä enenevällä voimalla.

Heleä, pitkä, kirkas ääni laulajattaren keuhkojen pohjasta, soittimista

syvä akordi--ja ääriään myöten täysi konserttisali räiskää yhtenä

taputusten tulipalona.

Laulajatar laskeutuu nopeasti alas ja pujottelee kuin salakka yleisön

läpi, jota on tulvinut aina lavan juureen saakka ja sen ympärille.

Kehenkään katsomatta ja silmäkulmat ja huulet hiukan yhteen

puristettuina suikaisee hän edellään avautuvasta aukosta ohitseni,

kannattaen kukkaskimppua päänsä tasalla. Heti hänen jälessään tulee

säestäjä, totinen, vaalea mies, kasvot syvämieliset ja hiukan synkät.

Tuskin ovat he ehtineet odotushuoneeseensa, niin jo vaativat kiihkeät

hyvähuudot laulajattaren uudelleen esille, ja kaksi kertaa hän tulee ja

menee. Mutta vielä eivät mielenosoitukset lakkaa, ja kolmannen kerran

tulevat he taas yhdessä molemmat. Samassa tuokiossa taas sammuu

taputusten tulipalo ja yleisö jää liikahtamatta odottamaan yli ohjelman

annettavaa laulua.

Hän kuiskaa jotain pianon ääreen istuutuneelle toverilleen ja tämä

vastaa siihen jotain, kääntäen päänsä puoleksi ylöspäin hänen

kasvojansa kohti. Säestäjä selailee hetkisen nuottivihkoa, sitten

näyttää hän löytäneen, mitä tahtoi, ja niin pian kuin hän on soittimia

koskettanut, tuntee yleisö jo laulun.

Hiljainen liikahdus käy rivien läpi. Päät taipuvat toisiinsa jotain

kuiskaamaan.

--Se on se, se on se, kuulen sanottavan takanani.

Sillä julkinen salaisuus on, että he rakastavat toisiaan yhtä paljon

kuin taidettaan, nämä kaksi nuorta. Heidät on aina nähty yhdessä,

yhdessä ovat he opinnoitaan harjoittaneet ja esiintyneet kevään

kuluessa yhä suuremmalla menestyksellä. Tämä on heidän viimeinen

konserttinsa, sillä huomenna he eroavat--niin kerrotaan.

Tarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat

seuraavat sanat:

»Niin paljon sua rakastan,

etten voi kielin kertoella,

ja kuitenkin mä ainian

sen tahdon julki lausuella.

Jokainen kuiske, sananen,

sun nimes onpi, armahainen.

Jos poissa oot tai luonani,

sua ikävöitsen, muistan aina.»

Ei hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä

seuraa yleisö mukana. Kasvoissa kuvastuu hyväntahtoinen osanotto,

toisissa iloinen hämmästys.

Enkä tiedä miksi, mutta minäkin sulan kokonaan ja kylmät väreet käyvät

ruumiini läpi. Tai miksi en sitä tietäisi! Hän laulaa sydämensä

kyllyydestä, hän puhaltaa kohoilevasta rinnastaan sielunsa koko hellän

kaipauksen, hän panee lauluun kaiken persoonallisuutensa, hän ei

ujostele, huutaa maailmalle sitä, mitä muut tavallisesti salaavat, ja

hän tekee sen melkein tahallisella uhalla ja ylpeydellä. »Minä rakastan

häntä, hän on tuossa, tuossa näette hänet, katsokaa muutkin: hän on

minun!»

»Ja kuitenkin mä ainian

sen tahdon julki lausuella.»

Tietenkö vai tietämättään hän sen tehnee! Mutta sulavalla, melkein

hyväilevällä liikkeellä, ikäänkuin syleilläkseen omaansa, käännähtää

hän yht'äkkiä säestäjänsä puoleen, jolla on molemmat kädet kiinni

soittimissa, ja auttaa häntä heittämään auki uuden lehden hänen

nuottivihkostaan. Käsi näyttää sitten epäilevän, mitä tehdä, minne

mennä. Se ehkä tahtoi laskeutua hänen olkapäälleen, sillä:

»Jos poissa oot tai luonani,

sua ikävöitsen ainian.»

mutta se asettuu hänen tuolinsa selustimelle ja viipyy siinä koko ajan,

kun hän laulaa laulun toistamiseen.

Se ei ole teatteritemppu. Se on nuoren, rakastavan tytön välitön,

viaton tunteen ilmaus.

Niin harvoin, niin kovin harvoin sallitaan todellisten tunteitten

puhjeta esille. Me niitä ujostelemme, me suljemme ne muiden näkyvistä.

Mutta kun ne joskus katkaisevat kahleensa, niin riennämme mekin, jotka

ne itse aina sidonune, riennämme niitä vastaan kuin vapautettua vankia.

Sentähden ei tahdo tulla loppua yleisön innostuksesta, se tahtoisi

sulkea syliinsä nuo molemmat ja kantaa heitä käsillään. Hän on saanut

vanhain muistot väräjämään vielä kerran ja antanut uutta vauhtia

nuorten toiveille. Ja kun he taas laskeutuvat lavalta ja kiiruhtavat

pois, niin on kättentaputuksissa kuin häähetken onnittelua. Eikä

ainoastaan onnittelua heidän taiteelleen, vaan ehkä enemmän vielä

heidän rakkaudelleen.

Lastuja I-III · 第 12 / 108 题