Minä melkein luulen, että sinua taas rakastan, pitkien aikojen perästä.
Tänään tuolla tanssiaisissa rintani oikein lämpeni ja sydämeni on yhä
vieläkin täyteläisempi kuin tavallisesti. Olisin kovin onnellinen, jos
tietäisin, että tätä kestää tai että ainakin tällaiset mielentilat tuon
tuostakin uudistuvat.
Siitä on nyt juuri viisi vuotta, kun vietimme häämme. Avioliittomme
on jo muodostunut jotenkin tavalliseksi, ja yhdyselämämme on
yksitoikkoista ja ikävää. Me emme ole koskaan sanoneet pahaa sanaa
toisillemme, mutta emme pitkään aikaan hyvääkään. Ei sada, ei myrskyä,
mutta ei repeä aurinkokaan harmaasta pilvestään. Meitä ei erota
erimielisyydet eikä riidat, mutta ei meitä myöskään mikään lähennä
toisiimme, ei lapsetkaan, joita meillä ei ole. Me elämme kodissamme
kuin kaksi tyynessä lammikossa kelluvaa ruuhta, jotka ainoastaan
sattumalta koskettavat toisiaan.
Minä työskentelen täällä kamarissani, silloin kun en ole ulkona, ja
sinä istut omassasi kutoen tai lukien jotain romaania. Vasta vähää
ennen illallista teen tavallisimmasti kävelyn luoksesi ja tapaan sinut
usein haukottelemassa.
Minua vaivaa, että sinulla nähtävästi on ikävä ja että kaipaat seuraa,
mutta enhän minä osaa sinua huvitella. Heittäyn sohvalle toiselle
puolen salia ja koetan miettiä, mitä sanoa. Sinä lakkaat työstäsi,
katsahdat ympärillesi ja ajattelet sinäkin jotain puheen aihetta, mutta
et sinä löydä sitä enemmän kuin minäkään. Me olemme vaiti molemmat ja
kärsimme siitä kumpikin. En voi senkään tähden aloittaa keskustelua,
että minua vaivaa, kun sinä usein koetat olla huvitettu, vaikka et
olekaan. Tuota en minä voi sietää. Ja siinä sinun läheisyydessäsi
haaveksin minä usein sellaista vaimoa, joka voisi minut täydellisesti
ja todellisesti käsittää ja antaa uutta vauhtia ajatuksilleni.
Vaihteen vuoksi tahtoisin joskus unohtaa kaikki omat tuumani ja asettua
sinun kannallesi, puhelemaan sinun asioistasi. Mutta sinun ajatus- ja
vaikutelmapiiristäsi on enää mahdoton saada mitään uutta puristetuksi.
Minä tunnen jo edeltäpäin mielipiteesi, katsantotapasi ja kokemuksesi.
Jos niistä koettaisin olla huvitettu, täytyisi minun taas teeskennellä
vuorostani. Sinussa ei ole minulle mitään herättävää, et voi puhaltaa
mielikuvitustani lentoon, et siivittää ajatuksiani, ja sentähden tunnun
minä sinun seurassasi niin kuivalta ja henkisesti mehuttomalta.
Nähtävästi toivot tuossa istuessasi, että jotain virkkaisin. Mutta sinä
koetat sitä kuitenkin peittää ja asetut miettiväisen näköiseksi,
niinkuin ajattelisit jotain muuta. Siinä teet sinä naisellisen
hienosti. Kun huomaat, ettei puhelusta ole mitään tuleva, niin painut
takaisin työhösi tai kirjaasi. Ja me kuulemme molemmat lampun laulavan,
kellon nakkaisevan, kadulla ajettavan ja odotamme illallista
katkaisemaan kiusallista vaitioloa.
--Ruoka on valmis!
Pöydässä on mieliala vähemmän painava, ja aina sattuu jotain
vähäpätöistä aihetta sananvaihtoon. Mutta minua hermostuttaa usein tuo
aina sama tapa, jolla tarjoat minulle teetä ja jolla pidät kuppia
viedessäsi sitä huulillesi. Säännöllinen kauneutesi ja elottomat
kasvosi vaivaavat minua välistä niin, että minun täytyy välttää sinua
katsomasta. Minä tunnen sinut kiireestä kantapäähän, osaan ulkoa
jokaisen liikkeesi ja jokaisen piirteesi, ja ainoastaan silloin tällöin
saavat ne vereni lämpenemään.
Kun olemme syöneet, alat sinä korjata pois astioita, ja minä käytän
tilaisuutta poistuakseni tänne huoneeseeni. Täällä teen työtä puoli
yöhön ja unohdan sinut kokonaan. Kun tulen makuukammioomme, olet sinä
jo mennyt levolle ja nukut seinään päin.
Tänään oli hääpäivämme. Muistatko, millainen se oli viisi vuotta
sitten? Minä ainakin sen muistan. Se on ollut mielessäni koko päivän,
siitä saakka kun tänään heräsin.
Aamusta alkaen oli meillä molemmilla silloin alituista puuhaa, kullakin
tahollamme. Sinun piti laittaa pukuasi, minun olla huoneita
koristelemassa. Mutta joskus juoksit kamaristasi ohimennen minua
tervehtimään, kavahdit kaulanni, suutelit tai vain katsahdit minuun
kiiruhtaessasi pois. Kasvojesi värähdyksistä ja siitä tavasta, millä
minun kättäni puristit, ymmärsin minä, mitä sinussa liikkui, mitä
ajattelit ja mitä odotit. Se oli minulle uutta tuo, sinussa oli jotain
salaperäisen viehättävää, jotain hunnutettua niinkuin silmäsi
kalvossakin. Sinä näytit olevan levoton, mutta hillitsit itsesi. Minä
en saanut tulla pukemahuoneeseesi--meidän tulevaan makuukamariimme--
joka oven avautuessa näytti olevan kouhollaan silkkiä ja kuohuvia
harsopilviä. Sinä vain kuiskasit, hienosti viitaten siihen, mitä me
yhdessä ajattelimme: 'Odota! Ei vielä!'--ja kätkit kasvosi olkapäähäni.
Olit sitten pukenut hääpuvun yllesi, ja vieraat alkoivat saapua. Ennen
vihkimistä kutsuit minut luoksesi heittämään hyvästiä hääillaksi,
saamaan vakuutusta, että minua rakastat, vaikka et sitä osoita. Sillä
me olimme päättäneet olla vieraiden läsnäollessa hellyyttämme
näyttämättä, ei vaihtaa kädenpuristuksia, ei edes silmäyksiäkään muiden
nähden.
Mikä viehätys tässä meidän salaliitossamme! Mikä sulo osoittaa
tunteitaan, niinkuin salakihloissa olevat, hienon hienoilla, ainoastaan
meidän ymmärtämillämme merkeillä. Ja olla näin juuri vähää ennen kuin
kokonaan omistaisimme toinen toisemme.
Niin, minä rakastin sinua rajattomasti: joka sanaasi, joka silmäystäsi,
pienintä piirrettäsi ja neitseellisen vartalosi notkeutta.
Millä ikävällä, millä kaiholla ja surumielisyydellä olen näitä aikoja
usein muistellut ja vertaillut silloisia tunteitani nykyisiin! Ja etkö
liene samalla lailla sinäkin?
Aavistin äänestäsi, että ajattelit hääpäiväämme, niin kuin minäkin sitä
ajattelin, kun aamiaispöydässä yht'äkkiä kysäisit: »Monesko päivä on
tänään?», kun minä siihen vastasin: »Kuudes päivä marraskuuta», ja kun
sinä ääntäsi venyttäen kertasit: »Kuudes päivä marraskuuta».
Ja jos sitä silloin ajattelit, niin mietit kai samaa koko päivän ja
kenties kammoten kuvittelit ikävää, yksitoikkoista iltaamme.
Ehdotit päivällisillä, että menisimme illalla arpajaisiin, ja me
päätimme mennä sinne »asian vuoksi». Mutta asianko vuoksi pukeuduit
hääpukuusi ja kiinnitit rintaasi samanlaisen ruusun kuin sinulla oli
silloinkin?
Minun tuli sinua niin sanomattoman sääli ja samalla sääli meitä
molempia. Ehkä on syy minussakin? kysyin minä itseltäni. Ja me jo
kadulla mennessämme juttelimme keveämmin. Olimme iloiset ja mielemme
melkein reipas, kun käsikädessä astuimme valaistuun juhlasaliin.
Ihmiset katselivat, ja minä kuulin, että ne sanoivat meitä komeaksi
pariksi.
Minä viikastuin siitä, minun tuli hyvä olla, ja me astuimme varmasti
huoneesta huoneeseen. Vertailin muita naisia sinuun, ja sinä olit
ulkomuodoltasi ja puvultasi hienompi kuin kukaan heistä. Sinäkin näytit
iloiselta ja tyytyväiseltä. Kun musiikki soitti, täytyi meidän nojautua
toisiimme kuullaksemme, mitä sanoimme. Me emme juuri mitään erityistä
sanoneet, mutta äänessäsi oli hellyyttä ja katseessasi väriä.
Ihmiset yhä meitä katselivat ja luulivat varmaankin meitä onnellisiksi.
Ja emmeköhän olleetkin? Me emme virkkaneet toisillemme mitään siitä,
että oli hääpäivämme, mutta me molemmat sen tunsimme ja tiesimme sitä
ajattelevamme. Se oli kuin viiva vedettynä kaiken sen alle, mitä
puhuimme ja teimme.
Minä pyysin sinua tanssiin, ja sinä vastasit: »Kiitos!» Tarkastelimme
tanssivia pareja ja koettelimme arvata, ketkä olivat kihloissa. Se
meitä nyt jostain syystä huvitti. Ja franseesin loputtua menimme me
tarjoiluun niinkuin kaikki muutkin »nuoret». Minä kysyin mitä saisin
tarjota, ja sinä pyysit antamaan, mitä tahdoin. Tilasin kaksi lasia
samppanjaa, ja oli kuin olisimme juoneet ensimmäisen häämaljamme, ja
kilistäessämme saimme tuhkan alta tuikahtamaan kauan sammuksissa olleen
hellän katseen.------
Se ei siis vielä ole kokonaan sammunut. Olemme nyt kotona. Kuulen sinun
liikkuvan tuolla viereisessä huoneessa. Äsken raotit ovea ja kysyit,
enkö kohta tule luoksesi. Odota, minä tulen heti paikalla! Luulen
melkein, että taas sinua rakastan niinkuin ennenkin.