riistäis ristit rinnaltansa,
helmet kaulasta karistais,
menis itkien kotihin,
kallotellen kartanohon.
Ja hän saa jatkaa matkaansa, poistua ja painua lauluineen lehdon
peittoon.
Hän on kadonnut ja lakannut kuulumasta. Ja minusta tuntuu, kuin en
koskaan ennen olisi kuullut tuota laulua, vaikka se on minulle sadat
kerrat tätä ennen esitetty. Se oli siellä kuin kylässä, mutta täällä se
on kotonaan, syntymäsijoillaan, tuolla järven rannalla, metsän takana,
salon siimeksessä.
Oli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli,
soinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja
sitä mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja.
Se oli ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt
purkautumaan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala
palaltaan sulivat kovettuneen mielen nystyrät, ja maailma oli kaunis,
ihmiskunta hyvä ja minä itse--alakuloisen onnellinen.
Kun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan
ympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa
vanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana
suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni
alenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin
olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä,
jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen
sakaristo.
Jo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä.
Halli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti
ruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten. Lehmisavu kyti
tarhan keskellä. Ohikulkiessani heräsi se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko
karja lepäsi levollisena sen ympärillä. Kellokkaan märehtiessä liikahti
kieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran
hyvin hiljaa.
Talo näytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas
kasvoi pirtin perässä. Kaksi vanhaa myllynkiveä oli upotettu
astinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä kartanolla. Tallin yläsillan ovi ammotti mustana auki, ja sen
päälle oli naulattu huuhkain. Keskellä pihamaata oli pystyssä
kuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan
siltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enkä tiedä, minkä tähden
koetin estää kantapäitäni kopsamasta.
Suuri tupakin oli tyhjä. Istuin hetken aikaa penkillä lämpimässä
hämyssä. Missähän ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes
hiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sitä.
Viimein tuli joku tuvan ovelle.
--Täällä taitaa olla vieras?
--On täällä muuan.
Hän tuli likemmäksi nähdäkseen tarkemmin, vanha vaimo. Väki oli
niityllä toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman päässä
metsäsaralla. Ei ollut pihasalla muita kuin hän, vanha emäntä, ja
piikatyttö.
Pyysin illallista ja yösijaa. Hän vei minut pihanpääkamariin, kattoi
pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois
laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.
Iso vanhanaikainen seinäkello käveli verkalleen kaappinsa sisässä. Se
näytti mittailevan aikaa huolettomasti, välinpitämättömästi,
kiirehtimättä, niinkuin olisi sitä ollut hänellä yltä kyllin, yli
tarpeenkin.
Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan
välissä kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli mäen
ylimmällä huipulla, ja joka taholla oli yhtämittainen alankokorpi.
Paikoitellen kohosi jo mustan metsän syvennyksistä, jokien mutkaisista
laaksoista ja järvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa
ja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmajärviin, järvet
tulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko
korpi yhtenä ainoana sumumerenä; pienimmistä kukkuloista syntyi kareja
mereen, ja suurimmat jäivät saariksi sen keskeen. Ehkä ne olivatkin
aikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar
ikkunan alla tuossa, mistä penger putosi pohjaa kohti, ehkä oli se
ollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia
vuosisatoja vyöryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli
noussut haamuna maan sisästä halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.
Minusta tuntui, kuin olisin ollut ypö yksinäni maailmassa, josta kaikki
muut olivat kadonneet. Kauaksi oli jäänyt kaikki se, minkä ennen olin
nähnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut
vuosikymmeniä siitä, kun olin ollut siellä, mistä olin eilen lähtenyt.
Ne, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa,
toisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eikä minulla ollut
entisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä,
ne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne
mäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu
hämärätä satumaista valtamerta.
Laskeusin levolle sillä mielialalla, etten ketään kaipaa, en ketään
rakasta, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään,
jolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen
rauhan mieleeni ja sen mukana voiman elää yksinäisyydessäni.
Tahdoin nukkua ja huomenna herätä tuohon uuteen elämään.
Mutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja minä kuulin jok'ainoan
sen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja vähän kylmä, ja lakanat
ja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niissä tuntui vielä
tuoksu hajuheinikkoa, niittyä ja neitseellisyyttä...
Miksei hän hiivi hiljaa luokseni tuolta kesäyön hämärästä ja istuudu
tähän viereeni. Että saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa hänelle
kaikki niin, että hän sen tuntisi ja ymmärtäisi yhtä hyvin kuin
minäkin. Sulkisin hänet hellävaroen syliini, kaukaa koskettaen, ilman
himoa ja kiihkoa....
Mutta eihän hän tullut. Sillä ei häntä ole. Hänellä ei ole nimeä
minulle, ei muotoa eikä tarkkoja piirteitä. Ja minä annoin hänen
haamunsakin haihtua, ja hän suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo
sulaa sitä ympäröivään yöhön.
Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli
ikkuna ja hämärä piha ja siellä joku valkoinen vaate.
* * * * *
Aamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On
kulunut jo vuosia siitä päivästä, illasta ja yöstä. Elämä on ollut
enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua.
Mutta silloin tällöin muistuu mieleeni tuo päivä, tuo ilta ja tuo yö.
Silloin elän aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko
korvessa, niinkuin kukkula ylängön keskellä, niinkuin saari suuressa
meressä.