Karuilla, kovilla mailla syntyy kullekin puulle omat omituiset
muotonsa. Kullakin katajalla on oma kääkkyryytensä, ja jokainen kallion
reunaan käpristynyt koivu on omalla laillaan rosoinen. Jokaisessa
puussa on omat harvinaisuutensa: kääpänsä, visansa tai pahkansa, joita
toisella ei ole. Mutta kokonaisuudessaan ei niistä yksikään kaluksi
kelpaa.
Tasaisilla, hyötyvillä mailla ovat kaikki puut toinen toistensa
näköiset. Siellä on vaikea erottaa petäjää petäjästä. Sillä ei
yhdelläkään ole mitään, mitä ei toisellakin olisi. Mutta kukin vastaa
lajinsa aatetta yleensä. Semmoisilla mailla kasvavat ne kelpo
sahatukit, ne hyvät ja hyödylliset tarvekalut. Ne ovat niin tukevat ja
lujatekoiset, ja niitä voi käyttää mihin hyvänsä...
Joka kerta, kun kuljen Esplanadia ja vastaani tulee Mauriz Ahlfelt,
joka äskettäin on suorittanut oikeustutkintonsa ja nyt harjoittaa
käytännöllisiä kokeitaan senaatissa, tuntuu minusta, että hän on
perikuva niistä, joita sopii nimittää yhteiskunnan mallikelpoisiksi
tukkipuiksi. Kiireestä kantapäähän näyttää hän olevan tuota tervettä,
pilaantumatonta tekoa, josta mainion mukavasti ja ilman erityistä
vaivaa voi valmistaa työkalun isänmaan tavallisia tarpeita varten.
Hänestä ei saa syntymään mitään erityistä eikä alkuperäistä, sillä aine
määrää ja rajoittaa kuosin.
Mutta halvempikin salvumies piiluaa hänenlaisestaan erittäin
kelvollisen seinähirren, jopa joskus kattoa kannattavan harjavuolenkin.
Samoin kuin tasaisella maalla kasvavan hongan vesalla, joka suurten
puitten juurella seisoo siivona ja kunnioittavana hiljalleen kohottaen
päätään isäinsä tasalle, samoin on hänelläkin kaikki edellytykset
hiljalleen tulla siksi, mikä hänen isänsä on.
* * * * *
Hänen isänsä on näet yksi yhteiskunnan pylväitä. Hän on varakas
tuomari, jolla on laaja, hyvätuloinen tuomiokunta. Ja suuri, parhaassa
kunnossa oleva maahovi. Hän on noita vanhan kansan verkkaisia
virkamiehiä, joiden pääominaisuuksia on rauha, tyyneys ja hyvä terveys.
Työllään on hän omaisuutensa ansainnut, mutta ei sillä kiireisellä eikä
ahertavalla, joka nykyaikana hermostuttaa ja kuluttaa ja karistaa
hiukset ennen aikojaan päälaelta. Hän tekee tehtävänsä arvokkaasti ja
loivasti. Pöytäkirjat valmistuvat vasta kuukausien kuluttua käräjien
jälkeen. Mutta kukaan ei pane kiirettä, sillä jokainen ymmärtää, että
hätiköiminen ei sovi tuomarille, jonka täytyy ratkaista kysymyksiä
elämästä ja kuolemasta. Ja hän tuumiikin perusteellisesti ja tyynesti.
Se näyttää olevan hänelle nautintokin, sillä ei koskaan ilmaannu
epäilyksen ryppyä hänen otsalleen, kun hän laajassa kotiviitassaan
istuu työpöytänsä ääressä, polttelee sikaria ja aprikoiden ja arvellen
puhaltaa savun hienona häntänä hyvin pienestä reiästä huuliensa
välitse.
Mielipiteiltään hän on vanhoillinen, kenties hiukan suomalaisuuteen
taipuva. Joskus hän on istunut hallituksen asettamissa komiteoissa, ja
kuvernöörit samoin kuin senaattoritkin asettavat virkamatkansa niin,
että voivat yöpyä hänen vieraanvaraiseen taloonsa. Sittenkun on kuollut
»Helsingfors Dagblad», kannattaa ja tilaa hän »Finlandia», vaikkei ole
varsinaisesti kirkollinen; hän työskentelee näet sunnuntaisinkin ja käy
kirkossa ainoastaan kerran vuodessa, jo ammoisista ajoista määrättynä
rippipyhänä.--Luonnollisesti ei hän voi sietää paikkakunnan lehteä,
joka häntä harmittaa ja hermostuttaa siksi, että siinä liiaksi ja
syyttä suotta moititaan virkamiehiä.
* * * * *
Poika on perinyt isänsä kaikki hyvät avut. Hän on voimakas ruumiiltaan
ja flegmaatikko. Järki on hänellä keskinkertainen, mutta hän muistaa
kaiken, minkä kerran oppii. Koulussa hän istui aina keskiluokalla eikä
saanut koskaan korkeinta arvosanaa muissa aineissa kuin käytöksessä.
Mutta ei hänellä myöskään ollut ehtoja milloinkaan. Käsiala oli hänellä
kaunis ja vihot huolellisen puhtaat. Koko kouluajallaan ei hän saanut
ainoatakaan muistutusta. Vifteihin hän kyllä otti osaa, mutta ei
milloinkaan päihtynyt. Vaikka hän kyllä oli hyvä toveri, ei hänellä
kuitenkaan ollut yhtään oikein hyvää ystävää, eikä siis myöskään
vihamiehiä. Häntä kuvaavaa on, ettei hänelle oltu keksitty liikanimeä,
niinkuin kaikille muille tovereille. Joitakuita koetettiin antaa, ja
niistä olisi ollut sopivin »gentlemanni», mutta se on liiaksi kiittävä,
ja sellaisia eivät toverit anna muille kuin johtajilleen. Mutta
ainoastaan yhdessä paikassa oli hänellä johtajan asema: tanssiaisissa.
Niissä hän loisti yli muiden, oli komea poika, aina hyvin puettu ja
taisi hyvin »viedä».
Heti kohta, kun hän tuli ylioppilaaksi, oli hän valmis ylioppilas.
Keltanokkaa ei hänessä näkynyt. Osakuntaan otettaessa--samaan
savo-karjalaiseen, johon isäkin oli kuulunut--menivät vanhat
osakuntalaiset ensiksi hänen kanssaan »heittämään pois haukkumanimet».
Inspehtori jutteli hänen kanssaan kappaleen aikaa, ja siinä tuli
selville, että hän ja Mauritz Ahlfeltin isä olivat olleet vanhat
koulutoverit.
--Mihinkä tiedekuntaan olette aikonut ruveta? kysyi häneltä inspehtori
puhelun lopuksi.
--Olen aikonut juriidiseen tiedekuntaan.
Se oli jo aikoja sitten niin päätetty. Jo pienenä poikana, kun häneltä
talonpojat kysyivät, miksi virkamieheksi se nuori herra aikoo, oli
hänellä vastaus valmis:--»Ensin sihteeriks' ja sitten papaks' ja sitten
senaattoriks'». Muusta ei voinut olla puhettakaan. Ei vähintäkään
epäilystä urasta eikä taistelua kutsumuksesta, niinkuin niin monella
muulla, jotka eivät tiedä, mille alalle antautua.
Jo ensimmäisellä lukukaudella suoritti hän valmistavat kokeet, kävi
luennoilla ja teki muistiinpanoja, s.o. juuri sen, mikä yleensä oli
tapana ja katsottiin kohtuulliseksi.
Yhtä vähän kuin luvut saivat häntä rasittamaan itseään, yhtä vähän hän
kulutti itseään innostumalla yleisistä asioista. Kun toiset toverit
ylioppilaskokouksissa melusivat, huusivat ja kasvot punaisina puivat
nyrkkiä, istui hän kyllä etumaisten joukossa, mutta rauhallisesti
poltellen tai viiksiään sivellen. Samana kevännä, jona hän tuli
ylioppilaaksi, oli suomalaisuus saavuttanut ensimmäisen suuren
voittonsa Nordenskiöldin adressiasiassa, ja Mauritz Ahlfeltissakin
vakaantui kesän ajalla se mielipide, että hän tietysti kuuluu
suomalaiseen puolueeseen. Suomalaisen Nuijan ja radikaalisemman K.P.T:n
väliset riidat saattoivat hänet kuitenkin ymmälle. Hän oli kyllä ollut
läsnä K.P.T:n perustavassa kokouksessa, mutta liittyi sittemmin
moderaatteihin. Kun hänen kotikielensä oli ruotsi ja kun hänellä oli
ruotsinmielisiä sukulaisia Helsingissä eikä hän koskaan ryhtynyt
väittelemään kieliasiasta, oli hän yksi noita harvoja, joille
ruotsinmieliset antavat nimen: »en hygglig fennoman» ja josta
suomenmieliset sanovat, että »sillä on sveesinen naama».
* * * * *
Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei hän olisi kaikin puolin täyttänyt niitä
velvollisuuksia, joita hänen asemansa suomenmielisenä ylioppilaana
häneltä vaati. Hän kävi säännöllisesti suomalaisessa teatterissa, astui
ensi rivissä suurten miesten haudoille ja esiintyi marsalkkana
isänmaallisissa juhlissa. Suomenmieliset rouvat huomasivat hänet sieltä
pian, ja kun perustettiin Suomalainen Seura, valittiin hänet
huutoäänestyksellä johtokuntaan. Hän oli itseoikeutettu pukutansseihin
--menuetissa varsin ruhtinaallinen--ja yksi noita harvoja, jotka
osasivat tanssia masurkkaa. On hän vielä nytkin seuran hienoimpia
kavaljeereja.
Maaseudulla ollessaan hommasi hän lupa-aikoina useat arpajaiset
suomalaisten koulujen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksen
hyväksi sekä pani toimeen kansanjuhlia siihen aikaan, kun ne vielä
olivat muodissa. Kaikissa tileissä kansallisista rahankeräyksistä oli
luettavana: »ylioppilas Mauritz Ahlfeltin kautta» niin ja niin monta
markkaa.
Tuskin voi ajatella huolettomampaa ja turvallisempaa elämää kuin mikä
hänellä oli ylioppilasaikanaan, Ei puutetta, ei mieltä masentavia
velkoja, ei liikaa kiirettä töissä. Hänellä oli olemisen hauskimmat
ehdot: sekä aikaa että rahaa. Rahaa sai hän yhäkin isältään kolmesataa
markkaa kuukaudessa, joka riitti hyvinkin, kun hänellä lisäksi oli
periaatteenaan olla koskaan lainaamatta ja koskaan menemättä takuuseen.
Ja hänen aikansa riitti hänelle juuri siihen, mihin hän sitä tarvitsi.
Aamulla, kun hän noin kello yhdeksän heräsi, oli palvelija jo tuonut
sanomalehden hänen yöpöydälleen, jossa nakutti kultakello,
rippikoululahja hänen isältään. Luettuaan lehden vuoteellaan hän nousi
ylös, peseksi perusteellisesti ja pukeutui verkalleen. Syötyään
aamiaisen ja käytyään luennolla palasi hän takaisin asuntoon ja luki
kello kahteen tai puoli kolmeen, yllään villainen kotiviitta, tehty
isän kotiviitan malliin. Siistittyään pukunsa ja harjattuaan hattunsa
laskeutui hän alas Esplanadille, jossa käyskenteli siksi, kunnes oli
aika mennä syömään päivällistä ylioppilastalolle. Sen päälle pelasi hän
tavallisesti shakkia lukuhuoneessa.
Viidestä seitsemään oli lukutunti kotona, jolloin kirjassa kääntyi pari
kolme lehteä. Ja illalla teatteri tai konsertti tai syksyin ja keväisin
istunto Kappelin edustalla. Tuutinkia seurasi portsioni ja portsionia
kahvit liköörin tai punssin kanssa. Ravintolan ovella erosi hän
tovereistaan ja meni kotiinsa. Laitakaupungilla hän ei koskaan käynyt
muiden kanssa. Hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli oma määrätty
päivänsä, jolloin hänen »ystävättärensä» otti hänet vastaan.
* * * * *
Niinkuin jo sanoin, on hän suorittanut tutkintonsa ja palvelee
ylimääräisenä senaatissa. Hänen elämänsä tavat eivät ole ollenkaan
muuttuneet. Luentojen sijaan on vain tullut virasto.
Hän tulee vastaani Esplanadilla joka päivä noin kello kolmen tienoissa.
Tahtoisin kuvata hänen ulkomuotonsa, mutta ainoa, minkä voi hänen
kasvoistaan sanoa, on, että ne ovat monen mielestä kauniitkin. Niissä
on tuota »pulskan pojan» kauneutta yleensä, mutta piirteissä ei ole
ainoatakaan vivahdusta, josta voisi sanoa, että ne häntä kuvaavat.
Samoin ei hänen harmaansinisissä silmissään ole yhtään loistetta, joka
näyttäisi kuvastavan jotain omaa hänen sisällään olevaa ajatusta tai
tunnetta. Hänen pukunsa on virheetön ja muodinmukainen, ja hän kantaa
sen hyvin, mutta sen kuosi on räätälin kuosi. Hänen omaa makuaan ei
siinä ilmaannu muuta kuin tämän maun puute. Näkyy, että hän tilatessaan
on antanut määräyksen, että vaatteus on tehtävä samanlaiseksi kuin se
on--kaikilla muillakin. Nutussa ja päällystakissa on tietysti
silkkirinnukset.
Kaikesta päättäen on hän menevä pitkälle maailmassa. Suomalainen puolue
kaipaa miehiä, jotka voivat ulkomuodollaankin edustaa. Meillä on kyllä
originaaleja, on spesialisteja ja etenkin on meillä paljon aatteen
miehiä. Mutta meiltä puuttuu noita »mallikelpoisia», hyvin hoidetuita
ja hyvin harjatuita nuoria miehiä, joita ruotsalaisella puolueella on
joka paikkaan pistää. Sentähden ei tule kulumaan kauan, ennenkuin
Mauritz Ahlfelt on Pohjois-Esplanadikadun käytävältä siirtyvä
»finnspongille».
Hän tulee samaan hyvän viran ja hyvät tulot, joita lisää varakkaan
vaimon perintö. Ajan ollen asetetaan hänet valtiopäivämiesehdokkaaksi
Helsingistä ja ajetaan yksissä voimin läpi jostain maaseutukaupungista.
Mahdollista on, että hänen senaattoriunelmansakin tulevat toteutumaan.
Sillä hän on ruvennut joutoaikoinaan opiskelemaan venäjänkieltä.