Kun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin
kuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie
halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus,
takana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden
toisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on
virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu
vaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä.
Semmoinen kuin on mieliala tuollaista tietä yksin astuessa, semmoiseksi
jää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen
arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut
muuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen,
niinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella
ainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain
osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.
Välistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on
elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko,
niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.
Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne
jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää
takaisin tulla.
Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty.
Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne
herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.
* * * * *
Siitä ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.
Oli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt
jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut
sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta
vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain
päähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä
milloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä
viheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin
soudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia
niittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin
venheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen
venhevalkamaan.
Rannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei
ollut määrää matkallani mitään ja tarkoitus vain harhailla saloisia
taipalia, antaa tien vetää, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen,
jos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan minä mukana, ja jos
on jo ilta, niin asetun yöksi olemaan.
Olin lähtenyt liikkeelle kyllästyneenä oloihini ja ympäristööni.
Pakenin pois ikäviä ihmisiä ja iankaikkisesti samoja kasvoja
pikkukaupungin kaduilla. Niiden keskessä oli sydän tyhjentynyt
tunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton
toivo. Mistä kaipaus ja mitä toivo? Sitä en itsekään tiennyt. Se oli
hämärä ja sanaton. Se kitui vain vanhoissa muistoissa, joiden
kuivuneissa juurissa ei ollut mehua uuden taimen tekoon. Eikä ollut ilo
iso omista ajatuksistakaan. Ne vaakkuivat siipisatoina maan varassa
eikä tullut vereksiä vaikutelmia vastaan, jotka olisivat ne ympäristön
näköpiirin yli nostaneet.
Mutta siinä kun kuljin polkua myöten, joka milloin juoksi lehdon
laitaa, milloin painautui alemmille maille viileihin viidakkoihin ja
joskus vei pitkospuita myöten suon tai notkon poikki, niin tuntui
siltä, kuin olisi minussa solu solultaan alkanut uudistua.
Nakkautuessani kiveltä kivelle vertyivät jäsenet notkeiksi ja ruumis
taipuisaksi. Kuinka minä jo nautin jokaisesta sammaltuneesta kivestä ja
jokaisesta uudesta tien käänteestä, joka milloin aukaisi eteeni
valoisan aurinkoisen ahon, milloin sukelti kuusikon mustaan kitaan!
Kuinka minä jo nautin jokaisesta kääkkyräpetäjästä ja onttokylkisestä
lahokannosta, johon palokärki kapsahti kiinni, päästäen tullessaan
pitkulaisen sointuvan vihellyksensä! Kuivuneista lähteistä kumpuili jo
täyteläisiä tuoreita tunteita, rinta suureni, ja aatokset liikkuivat,
kuin olisi ollut voidetta välissä. Ilma ympärillä oli uusi, ja maan
mehu ja lehtien tuores tuoksu nousi suoniin kuin viinin neste.
Pitkät hetket istuin sitten tiepuolessa sammaleisella mättäällä, selkä
puun nojassa, antaen lehvien sihistä pääni päällä ja honkametsän
loitommalla pitää hiljaista huminataan. Tai nousin tien varrelle
sattuneeseen niittylatoon ja loikoilin sen hyvälle tuoksuvissa
heinissä.
Kesäisen päivän kävelin ypö yksinäni ketään kohtaamatta ja kaipausta
kehenkään tuntematta. Aurinko oli jo alenemassa, kun harvenevan lehdon
sisässä tie leveni, tuli monihaaraisemmaksi ja vei siistille veräjälle,
minkä takana oli pelto ja pellon laidassa pienoinen mökki. Pudotin alas
pari puuta, jotka helähtivät kuivuuttaan, ja pistäysin aukosta
pientareelle. Siitä astuin ojan reunaa pirtin ikkunan peräitse
pihanurmikolle.
Kartanoa piiritti ruispelto, toinen puoli jo kuhilaalla, toinen puoli
vielä leikkaamatta. Leikatun laidassa kuukki mies, selkä koukussa, ja
ojensihe tuon tuostakin kouraustaan lyhteeseen liittämään. Pellon alla
oli lampi, jonne laskeutui tie tallin ja navetan välitse. Huoneiden
harjan yli näkyi järven takaa mäkinen maisema, ja korkeimman kukkulan
laella oli isolta näyttävä talo.
Porstuasta tuli vastaani emäntä maitoastioita kantaen. Toivotin hyvää
iltapäivää ja kysyin, saisiko saattajata toiselle rannalle.
--Saapihan saattajan, sanoi hän ystävällisesti ja kysyi, mistä oltiin
ja minne oli matka.
Minä arvelin, etteiköhän ehtisi yöksi taloon, joka näkyy tuolta.
Onkohan sinne pitkäkin matka? Ei arvaa oikein näitä metsäisiä
taipaleita.
--Eihän niitä äkkinäinen. Honkamäkeenkö? Tulee sinne lammen tuosta
päästä neljänneksen matka.
Hän laski astiat rappusille, kätteli, aukaisi kamarin oven ja kehoitti
astumaan huoneeseen siksi aikaa, kunnes käy huutamassa pikkutytöt
haasta, jossa ovat marjan poiminnassa.
Mutta minä menin pirttiin, jonka ovi oli hiilihangolla pönkitetty auki.
Seinät olivat mustat ja kiiltivät kuin mahonkipuu. Koko lattia oli
heiniä kouhallaan, ja kapea käytävä vain jätetty pöydän ja oven väliin.
Penkillekin oli törkyjä riputettu ja orret ahdettu niitä täyteen.
Heittäysin selälleni pehmoiselle permannolle, solmin kädet pääni alle
ja odotin. Angervot tuoksuivat, ja hajuheinistä levisi väkevä, unettava
lemu. Sirkka siritti uunin kyljessä, ja toinen kilpaili karsinan
puolella pirttiä. Ja kellahtava ilta-aurinko leikkeli ikkunainmukaisia
valopaikkoja ilmassa liikkuvaan tomuun.
Kun olisin saanut tähän jäädä, nukkua pois, herätä hetkeksi, katsella
kattoon näin, suloinen raukeus ruumiissa, nukkua taas ja siirtyä sitten
muille maailmoille. Hajota, huveta, haihtua, tuskaa tuntematta,
kokematta mitään kipua.
Minä joudin mielestäni niin hyvin. Ei näyttänyt olevan mitään tekemistä
siellä, missä olin tähän saakka aikani viettänyt. Eikä yhtään ihmistä,
jota varten olisin elänyt ja joka olisi minua kuoltuani kaivannut.
Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni
uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään,
jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin,
samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin
tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän
kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan,
katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.
Ulkoa ikkunan alta kuului emännän tukevat askeleet ja pikkutyttöjen
jalkojen jytinää. Hän kehoitti minua uudelleen kamariin.
--Pyytäisin yöksikin, jos ei olisi vieraalla kiire ja jos eivät olisi
niin vähäiset nämä sijat näin pienissä paikoissa.
Minä tahdoin kuitenkin mennä, ja hän sanoi tytöille, jotka
kurkistelivat porstuan ovelta:
--Alkakaa juosta reputtaa rantaan ja neuvokaa vieras niityn
nurkkauksesta Honkamäen tien päähän.
Oli hän sentään miellyttävä ja ystävällinen, ja olisinhan voinut olla
yötä tässäkin. Mutta kun olin kerran menossa, niin menin. Mies pellolla
oli lohkaissut ison aukon rukiiseen, tasoittanut niemekkeen ja koverti
jo lahdelmaa sen sijalle.
Toinen tytöistä puuhasi jo tappia kiinni, joka oli tehtävä nurmesta.
Pienillä luisilla käsillään nyhtäisi hän arpaheinikkoa kourallisen ja
iski sen peukalollaan reikään. Toinen laittoi airot ja hankavitsat
paikoilleen. Sitten tarttuivat he molemmat kokkaan kiinni ja
ponnistivat pienet ruskeat jalkansa kuperiksi hiekkaan.
--Jospa minä autan.
--Kyllä me itsekin, läähättivät he yhteen ääneen ja saivatkin samassa
venheen veteen helposti pyörivältä telalta.
--Menkää teistä toinen perään, niin minä soudan.
Mutta sitä he eivät sallineet. Minun piti mennä perään, ja he istuivat
molemmat vierekkäin kokkatuhdolle. Perä painui syvemmälle, ja kokka
nousi tyttöjen kanssa ylös.
He soutivat hyvin toimessaan, suu niin vakavasti supussa kuin äidillä,
josta he olivat vain pienennettyjä jäljennöksiä. Lapsesta ei ollut
muuta jälellä kuin pienuus. Toiselta oli huivi irtautunut puuhatessa.
Sitä kiinnittäessään ei hän lakannut soutamasta, vaan kuljetti airoa
toisella kädellään samalla kuin toisen ja hampaittensa avulla kytki
nurkkia solmuun leukansa alle.
--Kumpiko teistä on vanhempi?
--Tuo Mari,--oli vanhempi.
--Mikäs on sinun nimesi?
--Anni.
He osasivat lukea toiseen pääkappaleeseen.--Äiti oli käyttänyt kirkossa
juhannuksena.--Oli heillä kolme lehmää ja hieho ja hevonen.
Sitten ei meillä ollut muuta puhumista. Mutta katsellessani heitä
tuossa tunsin heitä kohtaan melkein isällistä hellyyttä.
Tahdoin auttaa heitä melomalla. Mutta he käsittivät sen kiirehtimiseksi
ja ponnistivat airojensa ponnessa yhä utakammin. Kun minä lakkasin ja
annoin melan viistää vettä, niin herkesivät hekin.
Hiljalleen sillä tavalla livuttiin eteenpäin. Ilta oli tyven, ja
ainoastaan vähäinen viri kävi vielä toisella rannalla. Ruohikkorinnassa
laski siellä kalamies verkkojaan. Kun hän liikautti melaansa, välähti
sen märkä lehti kuin kuvastin aurinkoa vasten. Taivaalla pollotti
korkeaotsaisia elokuun pilvipatsaita, valkeita kuin suuret suunnattomat
purjeet tyvenellä merellä. Kokan edessä oli niittyinen ranta ja
muutamia latoja. Vasemmalla kaskettua metsää ja ahon laidassa palaneita
petäjiä. Oikealla kädellä oli taloja, pellot pirttirakennuksen ja
rannan välissä.
Mikä on tuo talo tuossa?
--Huttula.
Sieltä kuului liikettä ja ääniä. Vasikkakarja ynisi ja juonitteli
niittyveräjän suulla. Loitompana oli uudishuone tekeillä. Mies seisoi
salvoksella ja käytteli kirvestään. Vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun
se näkyi puuhun uppoavan, kuului ääni, johon toiselta rannalta saapui
vastaus.
--Riihtäkö siinä rakennetaan?
--Riihtä.
--Eikö ole entistä?
--Niiltä paloi Jaakon päivänä vanha.
Toisen talon rannassa puhua pajatteli lapsilauma, polskaroiden
paitasillaan vedessä. Joka sana kuului selvästi meidän venheeseen.
--Poika hoi, elä survi!--Pääsetkö pois siitä! Tulepas tänne vielä, niin
mätkäytän savella mahaasi!
Tytöt eivät olleet tietävinäänkään. Mutta sitten siellä kuului kuin
käden lätkäys paljaaseen paikkaan, ja silloin eivät he enää voineet
pidättäytyä. Nauru purskahti kummaltakin yht'aikaa ja muuttui
hillittömäksi hihitykseksi, kun herrakin nauroi.
Meistä tuli tutummat tämän jälkeen.--Heinänteko oli heillä jo lopussa.
Olivat hekin olleet haravoimassa. Isä oli tehnyt heille pienet
takkavitsatkin.--Tuo Mari osasi jo lypsää. Vaan oli sitä kerran
Muurikki hotaissut sarvellaan. Äiti joutui hätään.--Ei tok' ollut enää
riepuvauvoja.
Lampi oli lopussa. Venheen keula kahahti kaislikkoon. Ranta oli matala.
Tytöt kietaisivat helmansa polvien väliin ja nousivat veteen saadakseen
kokan kuiville. Ja äitinsä neuvoa noudattaen osoittivat he minulle tien
pään, ressutellen edelläni ladon luo, josta polku alkoi.
Pistin heille viisikolmattapennisen käteen kummallekin, johon he niiata
nytkäyttivät niin, että helmat hepsahtivat maahan. Samassa tuli
»suur'kiitosta!» kuin yhdestä suusta.
Päästyäni puitten suojaan katsahdin jälelleni. Tytöt seisoivat vielä
ladon kupeella, tutkien, tarkastellen ja punniten rahojaan. Näkyivät
vaihtavan niitä, ottavan toisiltaan ja antavan taas takaisin. Sitten
alkoivat he mennä, hyppivät mättäältä mättäälle, olivat lapsia jälleen,
juoksivat kilvan venheelleen ja jäivät iloisesti polskaroiden keräämään
kaisloja ja lummekukkia.
Tie veti ja viehätti. Maa oli vielä alavata järven jatkoa, ja kahden
puolen tietä kasvoi haalea haavikko. Päivä paistoi jo vinosti eikä
kuontunut enää alas tien pohjaan, jossa oli käynyt viileäksi, ja maa
valmistautui huokumaan yöllistä kosteutta. Mutta vähitellen alkoivat
maat kohota. Auringonsäteet laskeutuivat taas puitten latvoista niiden
juurille ja tunkivat pitkälle valkeain koivujen väliin.
Ylempänä katosivat koivut, ja tie toi tuuheaan lepikkoon. Karjan kellot
kalkattivat lähempää ja kauempaa, ja niiden sekaan kilahti joskus
vaskikello laitumella käyvän hevosen kaulasta. Kuului metsän sisästä,
aivan läheltä tietä, tunkeilemista lehvien läpi, ja tuontuostakin
ilmautui sieltä esiin mäkikyläin siistisarvinen lehmä, katsellen minua
iloisesti hämmästyneenä. Sen silmän kiilto oli kirkas ja tuore, karva
puhdas ja liikkeet notkeat kuin tunturin porolla. Suussaan pureksi se
verestä ruohoa, äsken aholta haukattua, ammahti ilmaan ja jatkoi
naksavin nivelin matkaansa taloa kohti, josta päin pitkinä huhauksina
viilteli ilmojen halki karjapiian houkutteleva iltahuuto.
Mäen rinteessä on halme. Aita on isoista, mustista puista. Sen sisään
pistäytyy tie veräjän alitse. Rukiista pyrähtää sirkkunen lentoon. Se
luikkailee pitkissä kaarissa ilman läpi ja seisattuu palaneeseen
honkaan, joka on jätetty yksin keskelle halmetta.
Tulee toinen veräjä vastaan. Istahdan sen sileäksi hankautuneelle
selkäpuulle. Laaja maisema näkyy siihen läpi ihalain ilmojen. Mäkiä
siintää toistensa yli ja toistensa välitse. Korkeimmalta vaaralta palaa
ja hehkuu pirtin ikkuna ilta-auringon valossa, ja väräjävä kilo kimpoo
sieltä penikulmain päästä aina tänne saakka. Kun se on hiljalleen
sammunut, syttyy toinen samaan tuleen. Karjan kellot kuuluvat enää vain
umpinaisesti alhaalta notkosta.
Tuolta äskeisestä mökistä nousee lehmisavun rauhallinen kiemura
kohtisuorana ilmaan. Tytöt ovat saapumaisillaan kotirantaan.
Ahon alta alkaa yht'äkkiä kuulua laulua. Piikatyttö nähtävästi palaa
lehmän hausta. Hän ei näe minua. Hän milloin taittaa mennessään lehvän
lepikosta, milloin poimii marjan mättäältä. Ja laulaa sydämensä
täydestä tunteesta, luullen, ettei häntä kukaan kuule.
Minulle tulee mieli mennä sinne alas hänen luokseen, saavuttaa hänet,
pyytää, että hän minulle neiti nuori
kantais kaulan helmilöitä,
rinnan ristiä rakentais,
panis pääty palmikolle,
sitois silkillä hiusta.