He palvelivat pappilassa molemmat, toinen renkinä, toinen piikana.
Toinen ajoi hevostaan, toinen liikkui pihasalla. Istuen kumpikin
nurkallaan ruokapöydässä vaihtoivat he joskus pilapuheita keskenään.
Useimmiten he kuitenkin riitelivät. Herrasväki piti heitä pahasopuisina
palvelijoina. »Ne ovat kuin kissa ja koira», oli seisovana
sukkeluutena.
Mutta yöllisillä nuottaretkillä, heinää tehdessä ja leikkuupellolla
panivat he perustuksen tulevalle taloudelle. Kaukaa korvesta katsottiin
mökin paikka lammen rannalta. Siellä oli lehtoa kaskeksi, oli pelloksi
käypää lepikkoa, ja niittyä voi raivata puron varrelle. Jos vain olisi
ollut varaa tuvan tekoon. Mutta palkat olivat pienet, aloittamiseen
olisi tarvittu lehmä ja hevonenkin. Se viivytti yhteen menoa. Mutta
keyristä keyriin sitkistyivät sitkistymistään tulevaisuuden toiveet. Ja
työn loma-ajoilla liikkuivat haaveet laskuissa siitä, kuinka paljon oli
jo säästöjä perimättöminä palkkoina ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin
olisi vähin määrä täysi. Eikä kukaan aavistanut, että vuosien kuluessa
kasvoi rengissä ja piiassa harrastus vapauteen ja palava halu päästä
omillaan elämään. Heillähän oli hyvä ja huoleton olo pappilassa,
kohtuullinen palkka kummallakin, talon vaate ja talon ruoka. Mutta
heidän oma halunsa veti erämaahan.
Kaikki heitä siitä kieltelivät, kun eräänä kesänä ei enää kelvannut
pestiraha kummallekaan.--»Siellä velkaudutte hallan paikalla. Joukko
kasvaa. Ja kerjäläisiä on jo ennestäänkin.»--Mutta he olivat jo viisi
vuotta laskeneet ja tuumineet ja saaneet sen päähänsä. Papin täytyi
panna heidät kuulutuksiin, ja syksyllä he lähtivät palveluksestaan.
Talven asuivat he vielä loisina. Ville salvoi pirttiään ja teki sillä
välin päivätöitä pappilaan. Anni kutoi kankaita ja teki käsitöitä
rouvalle.
Häät vietettiin heille helluntain pyhinä seuraavana vuonna. Ne
pidettiin talon puolesta, ja rovasti itse vihki entiset palvelijansa
pappilan suuressa salissa. Mutta kun pariskunta oli heittänyt
jäähyväisensä ja hän ikkunastaan katseli heidän poistumistaan kujaa
myöten, niin nyökäytti hän päätään ja sanoi: »Antaa nuorten koettaa,
mutta ei sitä piian ja rengin pääomalla korpia kuokita.»
Sillä pääomalla ne on sentään Suomen korvet kuokittu. Ja kuitenkin oli
rovastikin osaltaan oikeassa.
Me pappilan nuoret saatoimme monivuotiset ystävämme heidän uuteen
kotiinsa. Metsäpolkuja kuljettiin kesäinen päivä lehdittyvien lehtojen
keskellä, ja yö tanssittiin uudispirtissä. Sen siltapalkit olivat
sahaamattomat, nurkat vielä epätasaiset ja uudispelto vielä raa'alla
mullalla. Mutta rinteellä viherti jo rukiin laiho nokisten kantojen
välissä, ja ohrakaski oli kuivamassa. Nuori emäntä teki savun aholle ja
lypsi ensi kerran siinä lehmänsä. Me istuimme kivellä Villen kanssa ja
katselimme häntä sinne, missä hän puuhasi ilta-auringon valossa
puettuna vielä uuteen häähameeseensa.
Ville ei epäillyt menestystään uudismökissään. »Jos tässä tervennä
pysytään, eikä pane halla.» Ja ikäänkuin arvaten ajatukseni juoksun,
lisäsi hän: »Kyllähän se on pakkasen pesä tuo notko tuolla. Mutta kun
kyynärpäineen tässä pyörästelee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reikiä
auringolle... Se nyt vielä tuntuu kylmältä näin iltasilla, mutta
tulkaahan ensi kesänä katsomaan.»
Minulta ei tullut tuloa ensi kesänä eikä toisenakaan. Täytyy tunnustaa,
että unohdin heidät mielestäni. Kerran kotona käydessäni muistelin
kysyneeni, kuinka he voivat. »Velkaa on pitänyt tehdä», sain
vastaukseksi isältäni. »Ja Annin terveys on ollut huono», lisäsi
äitini.
* * * * *
Kului joitakuita vuosia. Olin tullut ylioppilaaksi, hankkinut pyssyn ja
metsäkoiran ja jäänyt syksyksi maalle. Eräänä pilvisenä lokakuun
päivänä samoelen saloja ja joudun metsätielle, joka tuntuu minusta
tutulta. Alkaa sataa tuhuttaa, koira ei viitsi hakea, vaan juoksee
edelläni tietä pitkin. Yht'äkkiä se alkaa murista ja sitten haukkua
eteensä. Sieltä kuuluu hevosen askeleet. Kohta ilmestyy se tien
mutkasta näkyviin valjastettuna aisojen eteen, joiden kärjet viistävät
maata. Luokissa on valkoinen liina ja aisojen päällä ruumiskirstu
poikkiteloin. Perässä kulkee, kuin auran kurjessa kiikkuen, Ville.
Hänellä on täysi työ saada kuorma pysymään tasapainossa. Hän oli kovin
nääntyneen näköinen, kasvot kellastuneet ja silmät laimean värittömät.
Vasta kun olin sanonut nimeni, tunsi hän minut.
--Mutta mikä on tuo kuormanne tuossa?
--Vaimovainajani se on.
--Kuollut?
--Kuoli pois.
Kyselemällä sain selville heidän lyhyen, jo edeltäpäin ennustetun
tarinansa: halla, velkaantuminen, paljon lapsia, vaimo kovin
vaivaantunut, sairastunut, kitunut ja kuollut. Nyt pitäisi saada
hoidetuksi hautaan, vaan tämä tie on kovin kehnoa. Mitenhän kestänevät
laudat kirkolle asti.--»Hevonen, mitä sinä siinä hamuat!»
Sillä oli nälkä silläkin, yhtä huonossa kunnossa kuin hän itsekin,
luita myöten lamassa.
Hän sanoi hyvästi silmiin katsomatta ja lähti ajamaan. Aisain päät
uurtivat hiekkaiseen tiehen kaksi yhdensuuntaista juovaa.
Minä menin toisaanne päin. Saavuin suolle, johon oli yritetty viemäriä
kaivaa, mutta se oli jäänyt kesken. Siitä nousi häämatkan ajoilta tuttu
tie ja vei tuttuun mökkiin.
Aidan takana ynisi laiha lehmä, ja porsas tonki pihamaalla, jonne
veräjä oli jäänyt sulkematta. Keskellä pihamaata oli sänky, ja vainajan
vuode oli heitetty aidalle. Pirtin nurkat olivat ennallaan.
Tummanlikaisen lasin takaa näkyi ikkunanpenkillä kituva kukka
tuohiastiassa.
Oli hän kuitenkin saanut hiukan raivatuksi ympäristöään. Tehtyä peltoa
pisti jo parin tynnyrin alainen lahdelma korven sisään. Ja kuokosta
kenties puoli sen vertaa. Mutta siihen näkyivät voimat loppuneen.
Koivikon oli hän kaatanut ja saanut lepikon pelloksi. Mutta sen takana
tuli vastaan synkkä kuusikko kuin murtumaton muuri. Ja siihen oli
heidän täytynyt seisahtua.
Seisoin pitkän aikaa aution talon pihalla. Tuuli kohahteli korvessa ja
pani pyssyn piipun korvani juuressa soimaan niin surullisesti ja
valittavasti.
Uudisasutuksen ensimmäinen sukupolvi oli tehnyt tehtävänsä, sillä tuo
mies ei enää jaksa jatkaa. Hän on murtunut hänkin, into näytti hänen
silmässään sammuneen, ja hääpäivän aikuinen luottamus itseensä oli
poissa.
Hänen jälkeensä tulee kai tähän toinen eläjä ja ottaa mökin. Hänellä
ehkä on parempi onni. Mutta hänen on myös helpompi alkaa, sillä hän ei
ala koskemattomasta korvesta. Hän asettuu ennen tehtyyn taloon ja hän
kylvää siihen vakoon, jonka toinen jo on valmiiksi kyntänyt. Tästä
tulee kenties vielä varakas, suuri talo, ja aikain kuluessa kasvaa kylä
sen ympärille.
Heitä, joiden pääoma--ainoa mikä heillä oli: heidän oma itsensä--
ensiksi kaivettiin maahan, ei kukaan ajattele. He olivat vain kaksi
tyhjäkätistä, renki ja piika.
Mutta sellaisten pääomalla ne ovat Suomen korvet pelloiksi kuokitut.
Jos he olisivat jääneet pappilaan, toinen kuskiksi ja toinen
sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta
korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä.
Näinä aikoina, kun ruis heilimöi ja ohra tekee tähkää pelloillamme,
muistakaamme näitä ensimmäisen uudisasutuksen uhreja.
Emme voi heille muistopatsaita pystyttää, sillä heitä on tuhansia, ja
heidän nimiänsä emme tunne.