Polku kaltainen, kapea.
Harso harmaa taivahalla.
Mieli astujan apea,
— syksyn syytkö sydänalalla?
Muistelma vain menneen ajan,
palas vaeltajan poveen.
Jälleen jättämänsä majan
eteen astui, iski oveen.
Kysellyt ei syytä surun,
tiesi, mikä mieltä painaa.
Muisti murtuneeksi murun:
— toive valoisin on vainaa.
Lehdet putoo, puree halla,
myrskyt laulaa, laineet ärjyy.
Syyt ei syksyn. Sydänalla
väreet elämän vain värjyy.