Tähti katsoi kaiken yötä,
tuikki taivahan tulena,
aalto vieri viikon pitkän,
tuulen tuiman työntämänä,
— ilman tuskan tuntemista,
harmien havaitsemista!
Iän kaiken ihmislapsi
kantoi kaihoista povea
elontuulen tuutimana,
aavan aukean ajona,
kaiken taistelun tajuten,
käsittäen kärsimyksen.
Vaan en vaihtaisi eloa
tähtihin tähyävihin,
enkä aaltona ajellen
kehtaisi meriä mennä.
Elinonnen etsiminen
innosti inehmonlasta!
Taistellen tapasi onnen,
kultakuplan, pienen pirstan,
oksan orjantappurasta,
kasvista punakukasta.
Tuonkin hukkasi, hukutti,
niinkuin lapsi laittelunsa.
Sittenkin oli elänyt,
unelmoinut, uskaltanut!
Sepä tappiot tasoitti,
ylenti elämänarvon.