Kerran oikku ahtaan ajan
teki mulle pientä pilaa:
makuusuojaksi soi vajan:
muualla ei ollut tilaa.
Aika armas toki, kesä,
tyyntä tuohikaton alla.
Mietin, mukiin menee pesä,
harvempi on harakalla.
Tyytyväisnä tyynnyin kojuun,
venyin olkipatjain päällä,
katsoin kaikenlaiseen rojuun,
silmänruokaa riitti täällä.
Tuolla tuohikontti, merta,
kalapytty, pyydys, nuotta.
Noita vaari käytti kerta;
ukko elänyt ei suotta.
Mieleen muistuu miesi hyvä,
Tarut monet mulle antoi.
Katse kulman alla syvä,
kalakojettaan kun kantoi.
Rantaan juoksin jälillänsä.
Pimetessä tehtiin tulta.
Vaari paikkas’ pyydystänsä,
länsi hehkui kuni kulta.
— Nurkkaa nakerteli hiiri,
katkes multa muistokuvat.
Narahdellen naukui viiri.
Aatoksella omat luvat:
siirtyy tuohon sekä tähän
sattuu kaluun kaikenmoiseen.
Romut elpyi elämähän,
muistot yhtyi yhteen, toiseen.
Katson lapsuuskätkyttäni.
Tuossa ajoin erään illan,
alkumatkaa elämäni,
oksanpäillä pirtinsillan.
Äiti lauloi lapsenvirttä,
tähdet himmehinä hiilui.
katse siirtyy seinähirttä
pitkin. Mikä kirkas kiilui?
Vaskihelaa näytti valjaat
Mikonpäivän mieleen johti.
Keltakoivut puolipaljaat
aamu hallaisena hohti.
Ensi kerran kirkkotiellä
ajoin isän kera. Poikki
kankaan kanervaisen siellä
repo rullihäntä loikki.
Ruumislauta, tuokin täällä.
Siinä venyi viime vainaa.
Aavistus käy aivon päällä:
samaa puuta saan mä painaa
hiihdettyä loppuun ladun.
Mielikuvat kuni aaveet
astuu päähän elonkadun.
Eelleen hiljaa hiipii haaveet.
— Naapur’-vaari virttä laulaa,
vakavana seisoo väki.
Nyt ne arkun kantta naulaa.
Pellon takaa kukkuu käki.
Joukko kaikki kiittää miestään,
miehet, naiset hyvää haastaa.
»Viime virsta meni tiestään!»
Syyt’ ei sysiä, ei raastaa.
Kuka kuivaa kyyneltänsä,
kysyn, kaipuun vuoksi nyyhkii?
Moni meistä silmiänsä
joka tuulen tullen pyyhkii.
Kalmistohon kaunihisti
jäikö kumpu kukkaniekka,
vaiko valkea vain risti,
päivänpaahtelema hiekka?
Arvaa en. — Vaan äityeni
laskemassa jos on lasta
tuutuun, kukan kummulleni
katkoo vaikka katajasta.
Siunaten tuon hiljaa heittää,
kuni vaatteen kehdon yli,
milloin pienokaistaan peittää.
Hän ei huonointakaan hyli.
— Katselen kuin kaidepuulta
Manan virran vierimistä.
Tuntune ei tuolla tuulta,
kysyne en: mihin — mistä?
Haukkui yössä vanha Vahti!
Havahduin jo haaveistani.
Tuntui suonen tyyni tahti
käsivartta koittaissani.
Silloin keksin pienen pilan:
parempaan ken kaihoo majaan,
maailmassa tapaa tilan,
— vertaan tuon vain törkyvajaan.
Purret siellä soljuu kiviin.
Tahto taittuu, ponsi puuttuu.
Joskus silleen romuriviin
itse ihminenkin muuttuu.