Vaari mun vei usein metsihin,
ikäkymmentä kun aloin toista.
Aika, sanotaan, ei sitä poista,
lapsessa mi liittyi verihin.
— Muistan, miten tuli hiljaa ukko
puoliyössä mua nykimähän:
poika, nouse — rupeen lähtemähän,
sarastaissa sahaa metsokukko.
Tuliputkeen ahtoi panoksen,
etutulpat tappurasta laittoi.
Haastoi: »Perän oma isku taittoi,
kerran sutta kun löin hutaisten.
Valkoisena vilkkuvan näin hampaan,
lumella kun kanssaan piehtaroitsin.
Luonnon sulle, pojanpoika, soisin
vaarivanhuksen, ei lauhan lampaan!»
Sammutettiin sitten tuli päreen.
Soitimelle menin vaarin myötä.
Otava jo viittoi aamuyötä,
olkapäätäin hipui oksat näreen.
Petäjikköön, soiden rintamalla
oppaan vakaa askel vitkaan johti.
Pylväikköhön kuuhut haavein hohti,
jylhät huudot oli huuhkajalla.
Istuttiin niin sammalpengermällä.
Pyssyss’ oli, muistan, vaskihana.
Suolla metelöitsi metsäkana
aamun alkain naurunrähinällä.
»— Kohta kuulet metson läähätystä»,
vaari kuiskas mulle viereltäni.
»Juoksuani matki jäljilläni,
viipyessäni ei värähdystä!»
Ti tik, ti tik, tihentyen soi!
Kolmiloikkamme tuon säestääpi.
Kytät kyyryllensä hämyyn jääpi.
Soipi metso. Kajastelee koi.
Tulta syöksyi vanhan pyssyn suusta.
Harjut kaikui, raikui, roiskahteli;
kuivat oksat poikki paukahteli,
lintu komea kun putos puusta.
Nokan muistan valkoluisen, käyrän,
rintasulat välkkyi vihreätä.
Kotimatkalla ma kannoin tätä.
Laukun kansi oli nahkaa mäyrän.
Vanhus haastoi: »Ikä iltaan hiipii,
elonlyijyt sattuivat jo lihaan.
Lahoon, putoon tuonentalon pihaan,
viime sulkia jo syksy riipii.
Kevätkoitettasi elät, kuulet,
mille suonissasi soittaa veri.
Metsä viihtääkö vai kutsuu meri,
monet miestä tavoittavat tuulet.
Arvelen, se miehenmitan täyttää,
povessaan ken kantaa toivonkoitteen,
kiitoksen ken kestää sekä moitteen,
auraa, asetta ken osaa käyttää.»
Kotitalo vielä untaan nukkui.
Tullessamme tuvan portahille
Vahti vinkui, vaari äänsi sille.
Helskytellen ensi käki kukkui.