Käyn rannalla polkua kaitaa
syysiltana. Vaiti on maa.
Vain pyörtehet virran laitaa
syyshuolissa huljuttaa.
Ol’ kesä, kun kerran tälleen
sitä polkua samosin.
Suvimuisto nyt saapuu jälleen,
— tytön kainon ma kohtasin.
Ei silmiin katsonut, sieluun
loi katseensa kaihoavan.
Jo virran viehkeän nieluun
näin itseni uppoavan.
Ja aaltonen hempeän hento
ajoi syömmissä silloin niin.
»On elämä — joutsenlento» —
sulohaaveissa haastettiin.
Ah, oli se armasta aikaa!
Nyt on syksy, on illansuu.
Ei luonnossa lemmentaikaa,
jo koivukin kellastuu.
Ja rikki on rakkauskin,
ja on hiipunut hiililleen.
On onni, jos elää tuskin
se kielillä kanteleen.