Mies Tapion talohon hiihtää
yli hankien hohtavanvalkoisten.
Lumolemmellä lupaavat viihtää
sinipiiat, hymy on herttainen,
kun viitoja pukevat palttinaan.
Mies hiihtävi, huurre on parrassaan.
Latu vierellä vilkas Turma
käy, ketjuissa, leihaa läähättäin.
Ketun jäljillä kulkevi surma.
Säteet päivän, pyssystä välkähtäin,
lyö leikkiä. Mikko jo viimeisen
tais’ kyniä teeriltä höyhenen.
Rips raps — mikä putosi puusta?
Siellä orava tirkisti oksallaan.
Käpymurkinan menetti suusta,
niin säikkyi, tuijotti tulijaan
nyt nappikirkkailla silmillään.
Töpö kaunis ol’ töllötys pienen pään.
Ajo käy. Niin kaukana liikkuu
repo, jäljillä heleä haukunta.
Lumilepehet oksilla kiikkuu.
Mies vaihtaa paikkoja passissa.
Hanan viritti. Asetta ojentaa. —
Ei tullut — korpihin kaikkoaa.
On Tapio iloinen ukko!
Hän päivänkin leikitti lapsiaan.
Tuliluikun helähti lukko
taas, jo on hämykin hiihdollaan.
Näkyy kettu! On kevyttä loikka tään,
kas, kyttähän vilkkuvi mennessään.
Käy pamaus, korpi sen toistaa.
Mikon mielevän juoksu jo tupsahtaa.
Kyttä tyhjää hylsyä poistaa.
Erämies taas illalla kiitosta saa.
Yli metsien, rotkojen, vaarojen,
soi ti-ta-tu torvesta helkkyillen.
— Tuvan ovensuussa on repo.
Sen luona nyt lapsoset ilkamoi.
Erämiehen on viihtänyt lepo.
Mutt’ ennenkuin unetar unhoa loi,
miesi Turmansa koppihin kurkistaa,
pehkuvuodetta pehmeeksi kohentaa.