Karhu katsoi kämmentänsä,
käänteli käpäliänsä,
— joko on lappeat laveat,
käkkyrät käpälän päissä?
Jo oli lappea lavea,
oli se lapion lainen,
käkkyrät käpälän päissä,
ripsahtivat, rapsahtivat.
Jo on kaikki karhunvoimat,
merkit metsien isännän!
Hihkasi! Ärähti, äyhki,
ihastui ikihyväksi.
Syleili saloista puuta,
lakkalatvan huiskutteli,
työnti, tyrkkäsi tyveä,
kynsin kaarnoja karisti.
Lähti linnaa liikkumahan,
saloa samoilemahan.
Lintuset livertelivät,
pikkukielet piipittivät
ainaisen ilon pidossa,
metsän suuren sunnuntaissa.
Risut rauskuen rasahti.
Sieltä liikkui linnanherra,
vaappui korpien komea,
harppoi mäen harjanteelle.
Kohotti rotevan rungon,
— niiskutteli, nuuskutteli.
Uinaili uninen lampi
salon varjossa salassa,
luona jylhän jyrkkärinnan,
kallion kivikumean.
Kakisteli kaislojansa
metsän silmänä syvänä,
kuusien kuvastimena,
pienen sorsan soutamana.
Kaunista ei karhun nähdä
lammen uinailu uninen.
Rauha ei raivon miettehissä,
tyyni ei verissä väkeväni
Suonet soittavat sotahan,
valtimonsa vainoteille,
viihdä ei pienet piipitykset,
peippojen pesätarinat.
Ennen suurena sodassa,
kuin on raukka rauhantyössä!
Otti pallin paltamalta,
saatteli satakiloisen
kiven.
Viskoi vierimähän,
keikkumahan, kerkkimähän,
jyskien jymisemähän,
syöksymään syvän sylihin.
Piilohon pujahti särki,
tavi rääkkyen räpisi,
värjyi korpi ja kohahti
iloissa oman isännän,
jättivoiman järkyttäissä.
Lähti kontio kululle,
vankkavarvas astunnalle.
Kuunteli. —
Kilahti kello!
Muisti jo makean juoman,
vaahtoisan, veripunaisen.
Muiskutteli, maiskutteli.
Kulki kukan kaatumatta,
risujen risahtamatta,
toisihin tuhotekoihin.