Vaikka rahamiehiä oli, ei kumminkaan oltu edes omaa laivaa saatu, vaan
liikettä välitti erään tehtaan höyryvenhe, joka kahdesti kuukaudessa
pistäytyi X:n kaupungin rannassa. Niinä aikoina oli kaupunkilaisilla
aivan juhlahetket. Oikein odottamalla sitä laivan tuloa silloin
varrottiin ja kun se viimeinkin tuli, niin vaikka yösijalta sitten
lähdettiin rantaan haahattamaan. Kesäiseen aikaan ei muita riemuja
ollutkaan kuin höyrylaivan vastaanottaminen ja veneretket läheisiin
saariin. Noilta veneretkiltä palattiin hyvin omituisella tavalla.
Kaikki osanottajat nimittäin kulkivat suurissa joukoissa pitkin katuja
ja pitivät semmoista melakkaa, että raskainkin unikeko siihen heräsi ja
toi unisen naamansa ja pöyryisen päänsä akkunaan. Jos jonkun hyvän
ystävän oli täytynyt jäädä retkeltä pois, niin ehdottomasti oli
kuljettava hänen akkunansa ohitse, jotta hän sai nähdä muita ja muut
häntä, vaikk'ei hän voinutkaan itseään kokonaisuudessaan näyttää --
ollessaan yöpuvussaan!
Yritti se kerran virkeämpikin henki puhaltaa noihin laimeisiin oloihin.
Kaikkia kaupunkilaisia kutsuttiin, näet, yleiseen kokoukseen tekemään
anomusta, jolla kaupunkiin pyydettäisiin maan korkealta hallitukselta
jotakin koulua. Kokous pidettiin ravintolassa, joka oli osanottajia
aivan täynnä. Mutta ennenkuin kokous alkoi, tapahtui seikka, joka sille
antoi kokonaan toisen suunnan. Eräs läsnä olevista naisista sattui
muistamaan, että nyt oli kruununvoudin syntymäpäivä. Mitäs muuta kuin
hänet ympäröittiin mitä lämpimimmillä onnentoivotuksilla. Niistä herra
kruununvouti, tuo paatunut vanha poika, joka ei mennyt naimisiin,
vaikka häntä sekä kotikaupungissa että muualla monta kymmentä
silmäparia aina vartioitsi, tuo omituinen vanha poika lämpisi
onnentoivotuksista niin, että hän heti ryhtyi syntymäpäiväänsä
viettämään. Ensin toimitettiin ne, joita ei katsottu soveliaiksi
joukossa olemaan, jollain sopivalla tavalla tiehensä ja sitten voitiin
ruveta aivan vapaasti elämään. Mitä parasta talossa suinkin löytyi,
sitä oli tulvaamalla tarjona. Naiset panivat neiti Snabb'in johdolla
toimeen kuvaelman, jossa kuvattiin vanhan pojan tukalaa tilaa.
Kuvaelman aikana taasenkin moni silmäpari vartioitsi kruununvoutia,
tuota omituista vanhaa poikaa. Käsientaputuksista ei tahtonut tulla
loppuakaan. Neiti Snabb'in kekseliäisyyttä ylistettiin ja
kruununvoudille naurettiin ja häntä nostettiin. Hän nauroi itse muiden
mukana, eikä ollut toppanaankaan. Myöhällä yöllä syötiin sitten komea
illallinen. Herrat olivat mitä iloisimmalla tuulella. Vasta
aamupuolella erottiin ja vakuutettiin, että oli ollut hirmuisen
hauskaa. Mutta koulupuuha jäi sikseen ja taasenkin elettiin niinkuin
ennenkin mistään välittämättä. Ja kesäkin joutui, lämmin tuli ja
jokaisen oli niin verrattoman hyvä olla...
Vaan tulipa sitten tapaus, odottamatoin kuin salama selkeällä
taivaalla. "Keisari tulee, keisari tulee", semmoinen sana kulki nyt
suusta suuhun. Ei ollut sitä ihmistä, joka ei olisi hokenut: "Keisari
tulee, keisari tulee". Ja uteliaisuus ja velttous katosi ja ikäänkuin
mielipuolina häärittiin ja hyörittiin, höpöttäen. "Keisari tulee,
keisari tulee".
No, oliko keisari sitten todellakin tulossa vai mitä tämä tämmöinen
oli? -- Asian laita oli seuraava.
Eräs X:n kaupungin kauppias oli kauppa-asioillaan Pietarissa. Siellä
hän oli saanut kuulla, että Keisari Korkean perheensä kanssa on
lähtenyt huvimatkalle. Kun kauppias, niinkuin moni muukin ihminen tässä
matoisessa maailmassa, oli oman paikkakuntansa rajaton ihailija,
pälkähti hänen päähänsä semmoinen ajatus, että varmaankin se keisari
matkustaa hänen kotikaupunkiinsa... Heti riensi hän sähkökonttoriin ja
muutamien minuuttien kuluttua luki hämmästynyt X:n kaupungin pormestari
hämmästyttävän sähkösanoman, jossa lyhyesti sanottiin: "Keisari
perheineen lähtee huvimatkalle. Näinä päivinä tulee sinne".
Pormestari oli kuin puusta pudonnut ja vähän -- ei vähän, vaan paljon
säikähtänyt. Sähkösanoma putosi hänen kädestänsä. Sitä tavoitellessaan
kaatoi hän sohvan edessä olevan pöydän, jolla täysinäinen karahvi
seisoi. Surkealla helinällä ilmoitti karahvi särkyneensä, mutta kun
vesi vapauteensa pääsi, niin se ensin purskahti iloissaan ylöspäin ja
sitten levitä hölisi lattialle.
Viereisessä huoneessa oli ompelijatar ahkerassa työssään. Räjähdyksen
kuultuaan hyppäsi hän pormestarin kamariin. Lieneekö hämmästys
tarttuvaa, niinkuin kulkutaudit, en tiedä, mutta niin se vaan kävi,
että pormestarin hämmästys tarttui ompelijattareen, kun hän näki pöydän
olevan kumossa, karahvin särkyneenä ja joukon paperia vedessä
uiskentelemassa.
Itse pormestari seisoi keskellä lattiaa ja sanoi sammaltamalla:
"Keisari... katso .. tulee tuolla." Ja ompelijattaren hämmästys muuttui
nyt säikähdykseksi. Hän lähti juoksemaan rouvan luo, joka oli
kamarissaan kahvia juomassa. Tyttö parka oli niin pöyristyksissään,
ett'ei hän tietänyt, mitä hänen olisi sanottavakaan. "Voi rouva kulta"
-- alkoi hän viimein sopertaa -- "mikähän Herran nimessä pormestarille
on tullut... pöytä on hänet kaatanut ja vesikarahvi... -- ja...
pormestari... on särkynyt... ja lattia... on juossut veteen... ja itse
keisari on niin peloittavan näköinen ja sanoo ja katsoo... ja katsoo ja
sanoo, että, ett'..."
Ja ennenkuin siitä sen selvempää tuli, oli säikähdys jo ennättänyt
tarttua rouvaankin, joka hyppäsi seisomaan ja sydäntä särkevällä
äänellä parkasi: "Herra Jestan." Kahvikuppi putosi hänen kädestään
villakoiran silmille, joka tapansa mukaan oli rouvan edessä sokeripalaa
odottamassa. "Uuuui, uuuui", ulahti koira mitä kauheimmasti ja pujahti
sängyn alle, jossa suloista volinaansa jatkoi. Jos koirankieltä
voitaisiin ihmiskielelle kääntää, niin varmaankin tuo ulina merkitseisi
valittamista, kun rouvan hyväntahtoisuus yht'äkkiä muuttui häijyydeksi,
niin että sokeripalan sijasta kuumaa kahvia silmille viskasi -- ja
kyllä se koira valittikin, ulvoi ja ulisi, jotta hirvitti oikein. Mutta
eipä rouva joutanut lemmikkinsä -- rouva, näet, omisti kaiken
hellyytensä ja huolenpitonsa tähän koiraan, kun heillä ei ollut yhtään
lasta -- valittavaa ääntä talla kertaa kuuntelemaan, vaan sen mukaan
kuin lihavuus myöten antoi, juosta lönkkäsi hän miestänsä ja herraansa
katsomaan. "För Guds skull", kirkasi hän ja hyppäsi herransa kaulaan
niin voimakkaasti, että he yhdessä rytkähtivät sohvalle pitkäkseen,
rouva päällimmäiseksi. Pormestari oli äskeisestä hämmästyksestään jo
siihen määrään tointunut, että oli käsissään huiskuttaen kuivaamassa
hieman kastunutta sähkösanomaa, joka tässä rouvan syleilyssä meni
ruttuun, jopa yhdestä kohden repesikin. Taisi pormestarille olla
ennestäänkin tuttua, onko vaimon valta raskasta vai ei, mutta juuri nyt
hän siitä oikean käsityksen sai, kun se kolmentoista ja puolen
leiviskän ja viiden naulan painoisena hänen päällään oli painamassa...
ihan hän tahtoi tukehtua. Ankarasti ponnistettuaan pääsi hän siitä
viimeinkin irroilleen, oikoi sähkösanoman ja luki sen sisällyksen
rouvalleen. Ja rouva nytkähti, niinkuin nytkähtää tuulessa ruoho, ja
pormestari vavahti myöskin.
"Mitäs nyt on tehtävä?" sanoivat he sitten kumpikin yhteen ääneen ja
katsoivat toisiinsa, kuin kysymysmerkit.
"Mutta eiköhän" -- rupesi rouva puhelemaan jonkun aikaa kestäneen
vaiti-olon perästä -- "eiköhän tästä pitäisi antaa tieto kaikille
kaupunkilaisille, että..."
"Oikein", huudahti pormestari, eikä kuunnellut, vaikka rouva olisi
haastanut enemmänkin. Kiireesti kuin vaaran edessä juoksi hän eteiseen,
survasi hatun takaperin päähänsä ja kepin asemasta koppasi rouvansa
kesähatun käteensä. Arvattavastikin mahtoi poskeisesta näyttää hieman
hassulta, kun pormestari, jonka hattu oli takaperin ja jonka toisessa
kädessä oli rouvansa hattu ja toisessa sähkösanoma, katua pitkin
hipsasi lähimpään naapuriinsa, tohtoriin. Tämä oli rappusillaan
paitahihaisillaan istumassa ja oli vähällä hämmästyä, kun pormestari
ryntäsi hänen eteensä ja osoitti rouvansa hattua sekä sanoi: "Keisari
tulee... lue... tuosta...." Mutta pian tuo vakava lääkäri, joka monta
kertaa oli taidollaan itse kuolemaltakin voiton ottanut, sai
mielenmalttinsa, ehkä tosin olikin epätiedossa, kuinka asiat
lienevätkään. Arvellen, että pormestari-naapurin kodissa on ehkä jotain
ratkaisevaa tapahtunut ja että pormestari tahtoo nyt voittonsa merkiksi
näyttää rouvansa hattua, niinkuin Indianit voitetun vihollisensa
päänahkaa, lausui tohtori hyvin rauhallisesti: "no, jos sinä olet
kotonasi keisariksi päässyt, niin elä toki valtikkanasi -- naisen
hattua rupea pitämään, vaan ole mies, jolla on miehuutta." Vasta tämän
muistutuksen kuultuaan -- se sattui häneen hyvin pitävästi, hän kun
oli, meidän kesken puhuen, koko avio-aikansa taistellut tohvelivallasta
päästäkseen -- huomasi pormestari erehdyksensä ja ojensi sähkösanoman
tohtorille, mutta rouvansa hatun hän siinä tuokiossa pisti takkinsa
liepeesen kätköksiin ja oli hämmästyksissään. Ja niin vakava lääkäri
kuin tohtori olikin, hämmästyi sitä hänkin. Tapansa mukaan hän vihelsi,
löi näppiä ensin ja sitten paiskasi molemmat kätensä reisilleen. "Mitäs
nyt iloksi pannaan, veli, mitä?" sanoi hän viimein.
"On kai minun mielestäni... ei, ei... rouvani se sitä arveli, että
tästä pitää antaa tieto kaupunkilaisille ja..."
"Juuri niin, lausui tohtori", "menkäämme heti asiasta ilmoittamaan,
sillä aika ei anna siekailla." Ja hän sieppasi hattunsa ja lähti
kiivaasti astumaan porttia kohti. Päästyään portille hoksasi hän vasta,
että nuttu se onkin rappusilla. Pyörähti sen ottamaan ja sitten
uudestaan portille päin astumaan, eikä ollenkaan huomannut, että
hänellä oli jalassaan ainoastaan tohvelit, joista toinen oli käynyt
niin väljäksi, että se joka askeleella uhkasi jalasta erota. Pormestari
kiiruhti tohtorin jälkeen. Kulmassa he sitten kääntyivät eri suunnalle
kumpikin. Tohtorin käteen jäi sähkösanoma, ja pormestarinkin
huiskivassa kädessä oli taasen rouvan hattu, jonka hän nutun liepeen
alta oli kiireesti astuessaan näkyviin vetänyt.
Ei kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin koko kaupunki oli vilkkaassa
liikkeessä. Nuo vielä äsken niin rauhalliset ihmiset liikkuivat oikein
juoksujalassa ja jokaisella oli samaa sanottavana -- "Keisari tulee,
keisari tulee." Naapurit kulkivat toistensa luona sanomassa: "Keisari
tulee, keisari tulee". Sanalla sanoen, kaupunkilaiset kertoivat
"Keisari tulee" ja hääräsivät niinkuin hämmästyneet mehiläiset pesänsä
ympärillä. Ja sitten tieto keisarin tulosta lähti liitelemään
maaseuduille. Nuolennopeudella sielläkin kylästä kylään, talosta taloon
levisi sana: "Keisari tulee, keisari tulee". Ja mitä etemmäksi se tieto
siirtyi, sitä kummallisemmaksi se muodostui, kun siihen liittyi jos
jonkinlaisia lisäyksiä.
Senhän arvaa, että kyllä sitä nyt puuhaa ja hommaa syntyi, vaan ihmekös
tuo, kun itse keisari oli tulossa... Ensi huumauksessa ei tahdottu
ymmärtää, mitä oikeastaan tulisi tehdä. Vähitellen kuitenkin selvittiin
ja ruvettiin vastaanottoa valmistamaan, valitsemalla toimikuntia ja
puuhaajoita, jotka saivat vallan toimia parhaansa mukaan. Kun kaupunkia
rakennettaessa ei alkujaankaan oltu mitään insinöri-tarkkuutta
käytetty, niin että rakennukset olivat saaneet tulla kauniisen
epäjärjestykseen, ja kun tätä epäjärjestystä saatiin pormestarin
suosion nojalla -- ken oli hänen armoissaan, sillä ei ollut koskaan
"syynistä pelkoa", mutta ken ei armoissa ollut, sen kartanoa syynättiin
tarpeettakin --- yhä edelleenkin pitää, arvaa hyvin hyvästi, ett'ei
"suuren maailman" ihmisen silmä voinut täällä viihdyttävää katselemista
löytää. Tuolla oli aitaus kallellaan tai ei sitä ollenkaan ollut,
tuolla yksi osa seinää maalattu, toinen osa vuoraamaton ja maalaamaton,
täällä navetta ja sauna rakennetut asuinpytingin yhteyteen kuin hyvät
ystävät ainakin ja tässä pihamaa törkyä ja roskaa täpösen täynnä. Mutta
kaikki nämä piti nyt tuokiossa saada korjatuksi. Miehiä pantiin niin
paljon työhön, kuin niitä vaan saatiin. Aitauksia nostettiin, ja
pormestarin neuvosta vedettiin lautoja läheiseltä sahalta
vuoraamattomain kartanoiden viereen, niin että näyttäisi siltä, kuin
niitä parast'aikaa rakennettaisiin -- keino, joka muistuttaa kaupungin
päällikön toimenpiteitä näytelmäkappaleessa "Revisori". Etenkin yleisiä
rakennuksia puhdistettiin ja siivottiin. Kerran ihmeesenkin yhdyttiin,
kun n.s. "putkan" ovi oli kadonnut, eikä löytynyt mistään. Lopulta
kuitenkin saatiin tietää, että eräs leipojamuija oli sen vienyt torille
-- tiskikseen, jolle myötävät leipänsä ja vehnäisensä levitti.
Kaupunginpalvelija Piikki oli saanut huolekseen puhdistuttaa pihoja ja
korjauttaa katuja, jotka nekin olivat "semmoiset ja tämmöiset". Hiekkaa
vedettiin ja koloja ja kuoppia täytettiin, mutta ne eivät tahtoneet
täyttyäkään ja jos täyttyivätkin, niin vaarallista niiden kohdalla oli
yhtä hyvin astua. Nuo vuosikausia pihoissa maanneet töryt, kun niitä
ruvettiin pois saattamaan, antoivat hajuaistille selviä huomautuksia
siitä, että ne tahtoisivat pysyä paikoillaan. Työnsä ohella pistäytyi
kaupunginpalvelija Piikki tuon tuostakin taloihin ja sanoi: "nyt se
tulee keisari". "Niin, tulee, niin tulee", annettiin aina vastaukseksi,
jota paitsi kaappi avattiin ja silloin Piikin käsi sai tehdä vatsalle
palveluksen. Viimein vatsa -- vai lieneekö se ollut pää -- kävi niin
raskaaksi, että Piikki painautui erään portin pieleen pitkäkseen.
Ohitse kulkeva pormestari sattui Piikin huomaamaan ja tiedusti, onko
hän uupunut. "Minä katson... yh... tulee... yh... ko katu... yh...
tasaiseksi... yh", vastasi Piikki, vaikk'ei pormestari sitä kuullut.
Käsityöläiset ne olivat kiireesen tukehtua, sillä jokaisenhan nyt piti
"uuteen karvaan päästä". Ompelijattaret myöskin olivat kuin tulessa.
Muun hyvän lisäksi heitä ahdistettiin vielä silläkin, että heitä
kiellettiin sanomasta, minkälaisen puvun he millekin ovat tehneet,
jotta itsekukin olisi "verraton". Salaisuudet kuuluivat kumminkin ilmi
tulleen -- kenessä syy sitten lienee ollutkaan... Jos taasen kenen ei
kannattanut ompelijatarta hankkia tai jos ei semmoista ollut
tilaisuudessa saamaan, se sai itse vaatteensa valmistaa. Niinpä
mamselli Perpetua Lögner, hän joka aamusta iltaan kahden kissansa
kanssa istui akkunassa, hänkään, vaikka rahakas, ei hennonnut ottaa
ompelijatarta, vaan läpi yön valvoi ja käänsi viheriän leninkinsä itse
-- ja se tepponen oli sille lenningille tapahtunut jo viisi kertaa tätä
ennen... Näissä pukuhötäköissä sattui semmoinenkin ihme, että
kauppiasveljesten Narskujen puolisot, jotka kaksitoista vuotta olivat
olleet toisilleen sanaa virkkamatta, tulivat puhelemaan keskenään.
Heidän välinsä oli niin kummallinen, että vaikka asuivatkin samaa
taloutta, jota heidän miehiensä isän testamentin määräyksen mukaan ei
saanut jakaa, eivät he noin pitkään aikaan olleet haastatelleet
toisiaan, kun kerran olivat suuttuneet. Nyt olivat he lähettäneet
samanväriset lenninkinsä korjattavaksi samalle ompelijattarelle ja kun
tämä toisen rouvan lenninkiä toi, ryykäsivät he molemmat sitä
omistamaan. Leningin sai tietysti se, jonka oma se oli, mutta ne sanat,
joita rouvat toisilleen siinä tilaisuudessa lahjoittivat, olivat
omiinsa tukkimaan heidän suunsa vähintäin kahdeksitoista vuodeksi
uudelleen...
Kyllä sitä oli mellakkaa ja mylläkkää, vaan ihmekös tuo, kun itse
keisari oli tulossa...
Toimikunnat olivat saaneet kaavansa valmiiksi ja heidän ohjelmiansa
pantiin toimeen. Tohtorin kartanoon, joka oli kaupungin taloista
komein, piti keisarillisten tulla asumaan. Se oli koristettu, miten
suinkin oli voitu niin sisältä kuin ulkoakin. Portti oli laitettu
riemuportiksi. Koko yö oli valvottu kaunistettaessa. Huoneiden
sisustamiseksi oli kerätty kaupunkilaisten kallisarvoisimmat
huonekalut ja taulut, mutta kun vanhan Modenskan "ihmisijän vaiheita"
esittävää taulua, jonka hän ennen oli markkinoilta ostanut ja
puitteisiinkin laitattanut, ei joukkoon huolittu, niin eukko suuttui
pahanpäiväiseksi ja raklatti niin että oikein. Myöskin kukkia
sijoitettiin huoneisiin niin paljon, kuin niitä suinkin mahtui. Väliin
syntyi aika kahakkakin, kun jokainen tahtoi saada kukkansa näkyvimmälle
paikalle -- miekkonen se, jolla oli mahtavia puolustajoita. Luultiin jo
monen monta kertaa, että huoneet ovat kunnossaan, mutta -- silloin aina
jokin vika huomattiin. Kun yksi lähti sitä korjaamaan, niin kaikki
juoksivat perästä -- ja sekasotkuun joutui hyväkin järjestys. Viimein
täytyi miesvoimalla estää, ett'ei kukaan päässyt huoneisin. Mitä
hassunkurisimpia kohtauksia näissä valmistushommissa tapahtui, mutta
niitä on mahdoton ruveta kertomaan.
Oltiin siinä luulossa, että keisari saapuisi kaupungin rantaan
iltapäivällä. Erään saaren korkealle kalliolle lähetettiin miehiä
vartioitsemaan, joiden sitten tuli antaa merkki niin pian kuin keisarin
laivan huomaavat. Pormestari olisi vastaanottajana ja neiti Snabb
tarjoaisi kukkaisvihkon. Naisväen yhdistys oli päättänyt, että neiti
Snabb on siihen kaikkein soveliain. Hänhän se aina olikin
alkuunpanijana, jos jotakin erinomaista oli hankkeissa. Sitä paitsi
tiedettiin hänen omista kertomuksistaan, että hän oli 21 vuotiaana
ollut hyvin "muodissa", olipa häntä kerran kenralikin tanssittanut,
jolloin hänen kenkänsä olivat puristuneet niin että voi voi...
Palokunnan tuli olla kunniavahdissa. Kun arveltiin, että keisari
mahdollisesti tahtoo nähdä sitä toimissaankin, katsottiin
tarpeelliseksi, että sammutuskapineetkin olisivat saapuvilla.
Armollinen taivas oli varjellut tätä hyvää kaupunkia valkian vaaroilta,
niin että sammuttimia ei oltu pitkiin aikoihin käytetty. Siitä syystä
ne olivatkin semmoisessa kunnossa, ett'ei niistä ollut minnekään...
olivat ravistuneet, sihisivät ja suhisivat, eivätkä pitäneet vettä.
Tuli hätä. "Mutta kun hätä on suurin, silloin on apukin lähellä".
Muistettiin, näet, että leipurilta oli otettu takavarikkoon taikina,
johon muutaman kissan maallinen matka oli päättynyt... sen verran sitä
tietää, missä sen kuolemansa kohtaa... Pahansuovat ihmiset olivat
huomanneet tämän, ennenkuin leipuri ennätti "kuolleen korjata" -- ja
taikina joutui takavarikkoon. Se oli onneksi, sillä nyt keksittiin,
että taikinalla oli mainio iskostaa ruiskujen kuivaneet letkut, joka
tapahtuikin. -- Viskali, ruotuväessä vääpelinä palvellut mies, oli
ottanut opettaakseen kaupungin 6 polisimiestä sotatemppuihin, jotta he
keisarin vahteina ollessaan osaisivat käyttäytyä niinkuin "asiaan
kuuluu". Tuon tuostakin juoksi viskali pormestarilta tiedustamaan,
opettaako hän polisimiehet tekemään niitäkin temppuja, joita
sota-aikana Haminassa, Englantilaisia vartoessa, neuvottiin. Samalla
hän ryhtyi kertomaan hirmuisen pitkiä sotahistorioita. Hänellä olikin
tapana kertoa kaiken maailman asiat yhteen, kun kerran alun sai.
Päästäkseen hänestä aina erilleen, sanoi pormestari vaan: "hyvä!" Mutta
kun viskali lähti, silloin viskautui vastukseksi palomestari, joka ei
osannut mitään tehdä pormestarilta kysymättä. Paitsi näitä, oli jos
jonkinmoisia muitakin vastuksia häiritsemässä, niin että pormestari
ei saanut peilinsä edessä rauhassa harjoitella lausumaan niitä
ranskalaisia lauseita, joilla hän aikoi keisarin tervetulleeksi
toivottaa.
Mutta nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. Kun tätä
rantaa tuskin koskaan oli muuten laitettu kuin roskaa siihen vetämällä,
ei sitä hiekan paljoudellakaan tahdottu saada kelpaavaan kuntoon. Risut
ja lastut eivät tahtoneet mitenkään peittoon joutua. Vaikka niitä
kuinka peitettiin, niin aina niistä joitakuita pilkisti esiin,
ikäänkuin sanoakseen: "mitä te meistä? Antakaa meidän katsella
maailmaa". Sen lisäksi oli niiden alla säästöksiä koirilla, jotka
käpälillään tulivat niitä näkyville raastamaan. Myöskin sinne tänne
juoksentelevat ihmiset tallasivat juuri laitetun hiekoituksen, niin
että piti oikein vahdit asettaa korjatuille paikoille pääsyä estämään.
Punaista verkaa löytyi kaupungissa ainoastaan muutamia kyynäröitä --
sillä ei siis voitu laivasiltaa peittää. Vaan "hätä keinon keksii".
Ruvettiin purkamaan punaisia peitevaatteita y.m.s. -- ja veralle
saatiin jatkoa kun saatiinkin. Myöskin tuomarin rouvan erästä kuvaelmaa
varten tehty -- hame käytettiin lisäykseksi siltapeitteesen. Kyllähän
jotkut muistuttivat, että "eiköhän se keisari pane pahakseen, jos vaan
huomaa, että sillanpeite on niin monesta kappaleesta tehty". Silloin
eräs sukkelakielinen rouva selitti, ett'ei keisari koskaan katsele
jalkoihinsa. Hänen kodissaan on muka keisarin kuva, jossa keisarin pää
on taivasta kohti kuin tähtientutkijan. Tämän kuultua ei kellään ollut
mitään virkkamista.
Että ranta tulisi "niin komeaksi ja suurelliseksi kuin mahdollista",
koristettiin sitä siten, että tuoreita koivuja pisteltiin maahan
seisomaan, jotta näytti kuin niitä olisi ollut siinä kasvamassa.
Heinäkuun aurinko paistaa hellitti sinikirkkaalta taivaalta täydellä
terällään ja sen lämmittävää hyväilyä eivät nuo luonnollisilta
sijoiltaan ja juuristaan irroitetut metsän asukkaat kestäneetkään, vaan
nuutuivat ja muuttuivat rumiksi. Kovin kuumana se aurinko sillä kertaa
lieskottikin, ikäänkuin olisi ukkoista ilmassa ollut, eikä koivujen
nuutumista saatu estetyksi, vaikka niitä koetettiin kastellakin. Ainoa
keino oli se, että niin pian kuin joku koivu rupesi nuutumaan, vietiin
se pois ja metsästä tuotiin uusi sijaan. Itse kaupunkikin koreili
lipuissaan. Akkunat ja portit olivat kiehkuroilla ja puilla koristetut.
Vaikka arveltiin, että keisarilla on kyökki mukanaan, pidettiin
kumminkin huolta siitä, että muonavaroja olisi saatavissa, jos niistä
tarvis tulisi. Teurastajalle oli annettu virallinen käsky hankkia
"vasikoita ja härkiä tarpeen varalta" ja ravintolan pitäjällä piti
löytyä "kaikkia laatuja."