hartioita painaa ja ennestäänkin vähäiset äänivarat kutistumistaan
kutistuvat -- seikka, joka oli omansa antamaan aihetta huolehtimaan.
Kumminkin lohduttaa hän itseään sillä, että jos vaan pitäjäläiset ovat
edelleenkin hänen kanssansa yksimielisinä, niin toimeenhan sitä
tullaan. Ja yksimielisiä ne pitäjäläiset ovatkin, sillä ukkann itsensä
ei tarvitse muuta kuin asettaa numerot taululle ja jokaisen värsyn
alussa hojauttaa "huu-aa, huu-aa", niin kyllä seurakunta sitten ottaa
laulamisen hoteilleen. Ei voi kieltää, ett'ei virsiparka ole sillä
tavoin rääkkiin joutunut... saa se senkin seitsemällä polvekkeella
olla, jopa pistäytyä penkinkin alle, mutta kun siihen semmoiseen on
sekä kirkko että kirkossa olijat vuosien kuluessa tottuneet, niin ei
muuta osata kaivatakaan. On kumminkin joku, joka on toista mieltä, ja
se on pappi. Tuon tuostakin hän puhelee lukkarille, että tämän tulisi
ottaa apulainen ja etenkin silloin, kun pappi väitöksissä sattuu
tuskastumaan, lausuu hän sen uhkauksen ja päättää, että sen pitää
piankin tapahtua. Mutta sen mukaan kuin lukkarin äänivarat katosivat,
sen mukaan hän myöskin lakkasi kiistelemästä ja koetti olla
kaikinpuolin niin paljon papin mieliksi kuin mahdollista... ja se
auttoi, sillä apulaisesta ei taasen puhuttu mitään. Kovasti sitä
lukkaria peloittikin ottaa apulaista niin pienelle tulolle, kuin
hänellä on. Sitä paitsi, kuka sen tietää, minkälaisen apulaisen sitä
sitten onnistuisi saamaan. Noista lukkarikoulunkäyneistä ei hän pidä
laisinkaan ja sanoo niillä olevan semmoista uudenaikaista viisautta,
joka ei kelpaa mihinkään -- niiden mielestä on muka epämusikillista
tehdä laulaissaan kiekauksia, vanhat sävelmätkin ne hylkäävät... ei,
niitä miehiä hän ei apulaisiksi tahdo. Ja jos -- ajatteli hän yksinään
-- jos sitä nyt tuommoisen nuoren miehen apulaisekseen ottaisikin, niin
sehän voisi iskeä silmänsä hänen Katri-tyttäreensä, joka vasta
äskettäin on rippikoulunsa käynyt, ja ruveta hentomielisiä laulujaan
laulaa lerkuttelemaan ja niillä vielä tyttären pään pyörälle panisi...
Uh! oikein lukkaria värisytti tätä ajatellessaan ja apulaisen ottaminen
pahana painajaisena hänen mielessään kummitteli.
Vaan jopa on aika kertoa siitäkin, kuinka Metsälammin lukkari torvea
soitti. Tämmöinen se oli se tapaus.
Maassamme oli herännyt ihana ajatus viettää yleinen laulu- ja
soittojuhla. Se ajatus on todellakin ihana, sillä jos missä, niin juuri
Suomessa on laulujuhlain viettämispaikka, tässä totuuden ja runon
maassa, jonne Väinö jätti kanteleen jälelle, soiton Suomelle sorean...
Ja kun se ajatus kerran heräsi, päätettiin se panna käytännössäkin
toimeen. Kansanvalistusseuran toimistosta lähetettiin kutsumuskirjeitä
ympäri maata, muun muassa Metsälammillekin, jonne se lukkarille
osoitettiin. Lukkari luki kutsumuskirjeen moneen kertaan läpi, istui ja
mietti, mitä olisi tehtävä. Muuta lauluseuraa ei ollut kuin koko
seurakunta, jota tietysti ei voi mitenkään laulujuhlaan viedä. Mutta,
päätti hän viimein, minä itse päälaulaja menen seurakunnan puolesta
sinne -- ja hän menikin, kun aika tuli.
Kahteenkymmeneen vuoteen ei lukkari ollut kaupungissa käynyt. Paljon
hänellä siis oli näkemistä ja paljon hän näkikin. Kaikista kumminta
hänestä oli se, kun Jyväskylän kirkossa veisattiin torvien
säestyksellä. No, on sitä jotakin! Tuommoinen ihmeellinen vaskikonkelo
pistettiin suun eteen ja kun sitten poskiaan lupsutteli, niin anna vaan
kuulua mitä suloisimpia säveleitä, jotta oikein sydäntä hiipasee ja
helisee Herran huone. Ja entäs nuo juhlan komeudet, puheet, soitot ja
laulut, ihmisten paljous y.m.s. -- ne olivat seikkoja, joista lukkari
luuli saaneensa kertomisen aihetta lopuksi ijäkseen.
Tuon isänmaallisesta innostuksesta hehkuvan juhlan loputtua matkusti
lukkari niinkuin muutkin kotiinsa. Lieneekö hänen äänensä lamautunut
matkustamisesta vai mikä sille liene tullut, mutta seuraavana
sunnuntaina hän ei voinut sitäkään vähää laulaa, minkä ennen oli
voinut, tuskinpa virttä edes alkuunkaan saattoi panna, vaikka oli
koettanut keittämättömäin kananmunain juomisellakin ääntä irti
liu'oittaa. Pappi sattui hyvin kärkkyiselle tuulelle ja
jumalanpalveluksen loputtua lausui, että lukkarin pitää hankkia
itselleen apulainen mitä pikemmin, sen parempi. Siinä sitä nyt oltiin.
Lukkari tahtoi ihan pakahtua, kun tuo ajatuksissa liikkunut
apulaiskummitus näytti vihdoin muuttuvan täydeksi todeksi. Mutta nytpä
hän luuli keksineensä oivan keinon. Maltas -- ajatteli hän -- minä
ostan itselleni torven ja kun sillä opettelen soittamaan, niin siinähän
sitä apulaista onkin. Tästä keksinnöstänsä ei hän hiiskunut
ainoallekaan ihmiselle, sillä hän päätti tehdä jotain hämmästyttävää.
Kaikessa hiljaisuudessa lähti hän ajaa karittelemaan Jyväskylään.
Siellä hän tapasi erään vapaaehtoisen palokunnan soittajan, joka oli
halukas myömään vanhan bassotorvensa. Hän osasi soittokonettaan
erinomaisen hyvästi kehua ja sai lukkariin istutetuksi niin suuren
soittoinnon, että tämä osti torven. Sitten se palokuntalainen soittaja
vielä opetti lukkaria hieman soittamaankin ja sanoi, ett'ei siinä
tarvitse muuta kuin höröttelee ja henkeä laskee. "No, kyllä täällä
henkeä riittää", puheli lukkari kookasta mahaansa taputellen.
Tyytyväisenä kauppaansa käänsi hän naamansa kotia kohti, jossa oltiin
siinä uskossa, että hän matkusti itselleen apulaista etsimässä. "Kohta
tulee apulainen, kohta", selitti lukkari, kun siitä kyseltiin.
Jotta hänen aikeistaan ei mitään vihiä saataisi, kuljetti hän torven
tallin ylisille, jossa harjoitukset tulisivat tapahtumaan. Kenenkään
huomaamatta hän sitten aina sinne hiipi ja puhalsi ja puhalsi, niin
että silmät tahtoivat päästä ulos pullistua. Mutta ihmekös nyt kummalla
ajaa! Hän ei saa torvestaan mitään muuta ääntä kuin sihinää -- ei saa
ääntä tänään, ei huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan, vaikka huuletkin
ovat puhaltamisen paljoudesta turvota pöklähtäneet. "Petti se peijakas"
-- tuumi lukkari "mutta minäpä menen kaupat purkamaan". Kun mamma
huomasi, missä tilassa huulet olivat, niin sittenkös paapatus alkoi.
"Enkös sitä ole monen monta kertaa sanonut -- marmatti mamma -- että
saathan sinä viimein tartunnaisen suuhusi... nythän sen itse näet...
Voi, voi! kenenkähän sikarinpätkän olet polttaa immottanutkaan? Voi
meitä onnettomia"... Ja sikarinpätkät ja kaikki tupakat kuulivat
kunniansa, eikä ollut apua siitäkään, vaikka lukkari oli jo useat erät
lausunut: "kaada kuppiin". Lopulta kuitenkin rakentui kaunis sovinto
aviopuolisoiden välille, mutta sillä ehdolla, että lukkarin pitää mennä
tohtorissa käymään, "koska" -- kuten mamma sanoi -- "ei voi tietää,
mitä niissä huulissa onkaan..." Tämä matka olikin lukkarin mieleen,
sillä nythän hän samalla matkalla saattaa torven kaupankin purkaa.
Lukkari lähti siis taasenkin kaupunkiin karittelelemaan. "Petittepä te
minua vanhaa kunniallista miestä," sanoi hän palokuntalaisen luo
tultuaan. "Kuinka niin?" kysäsi tämä. "Torvi ei anna ääntä", vastasi
lukkari. Tuo hyvä palokuntalainen otti torven, pisti huulensa
puhaltimeen ja alkoi luritella niinkuin ei mitään. Huomaamattansa hän
soitteli monta kappaletta ja lopuksi virren "Koko maailm' iloit'
mahtaa" niin kauniisti, että lukkari hymyili ensin toisella
suupielellään ja viimein koko suullaan. Loppujen lopuksi ei kaupan
purkamisesta ollut puhettakaan, vaan toivoa täynnä antautui lukkari
kotimatkalleen. Eikä hänen tarvinnut tohtorissakaan käydä, sillä huulet
paranivat matkalla itsekseen. Kotiin päästyä olivat ne niin terveet,
että mamma empimättä suikkasi lukkarille tulomuiskun... miltä se sitten
lienee maistunutkaan, kun kumpaisenkin huulet olivat jo kurttuiset!
Tallin yliset se lukkari taasenkin harjoituspaikakseen valitsi. Siellä
sitten huuliansa asetteli, puhalteli -- ja eipä aikaakaan, niin jopa
alkaa tulla torvesta ääntä, hirveätä ääntä oikein, semmoista että saisi
kerätä suuren joukon kaikkea maailman rumuutta yhteen, ennenkuin
vivahtaisikaan samanlaiselta. Kuului se asuinhuoneisiinkin. Sielläkös
elämä nousi! Ensin ei ymmärretty, mitä se onkaan, vaan kohta
päätettiin, että navetassa sairaana oleva lehmä on varmaankin joutunut
hengenvaaraan ja nyt kuoleman tuskissaan mölisee. Kuin tulipalossa
juoksi lukkarin mamma palvelijattaren kanssa navettaan. Palvelijattaren
käteen jäi kiehuva kahvipannu, josta kahvi hölkki maahan ja ryvetti
hameen pahanpäiväseksi. Navetassa ei mitään vaaraa ollut, rauhassa
siellä lehmä vaan syödä karskutteli nuorta heinää, jota sille oli eteen
leikattu. Nolona palasi mamma ja palvelijatar kyökkiin. Heidän poissa
ollessaan oli puuropata palanut pohjaan ja ikäänkuin olisi valitellut
päästeli se niin kummallisia suhkuja. Kun tätä päiviteltiin, astui
saunassa asuva loisvaimo pelokkaan näköisenä sisään ja kertoi, että
tähän kartanoon on piru asettunut asumaan, sillä hän kuuli semmoista
hirveätä ääntä, että voi voi... Ja sitten pääsi sekä taika-usko että
mielikuvitus valloilleen ja kummaa kummempia juttuja nyt puhuttiin. Nuo
jo melkein unohduksiin joutuneet Räähkälän pirut, jotka parikymmentä
vuotta tätä ennen hirmua herättivät, tulivat taasenkin esille. Nehän
olivat hirviöitä olleetkin -- ne olivat lehmien edestä ruoat ottaneet
ja vieneet halkoja sijaan, hevoset kääntäneet pilttuissa takaperin
seisomaan ja kaikki työt pilanneet, eikä niitä muut olleet nähneet kuin
pienet lapset. Niitä tämmöisiä nyt haasteltiin -- ja peljättiin.
Lopulta tuli lukkarikin, jonka kartanolla kuuluvan hälinän tähden oli
täytynyt soittonsa keskeyttää, kamariinsa. Heti juoksi mamma hänelle
kertomaan mitä kamalimpia pirujuttuja. "Ole jo" -- sanoi lukkari -- "ei
piru uskalla tulla hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen asuntoon." "Vai
ei" -- intti mamma -- "käyhän piru pappilassa ja itse kirkossakin."
Lukkari ei puhunut mitään, istuihan vaan sohvalle. Pyyhkäsi sitten
naamaansa, sylkäsi toisesta suupielestä, asetti kädet ristiin
vatsalleen ja pyöritteli peukaloita toistensa ympäri sekä rupesi
laulamaan: "Vihollinen karkoit' kauvas." Mammakin yhtyi laulua
säestämään ja piruja ei enään muistettu sinä päivänä. Mutta kun lukkari
sitten seuraavana päivänä taasenkin soitteli s.o. päästi hirveätä ääntä
torvestaan, muutti loisvaimo pian koko saunasta piruja pakoon. Hänen
kauttansa levisi pitäjälle outoja uutisia ja pian oli lukkarin koti
verhottu niin peloittavaan huntuun, ett'ei tahdottu uskaltaa sen ohi
kulkea -- ei ainakaan pimeällä.
Mutta lukkari se yhä edelleenkin kuumeentapaisella ahkeruudella kohti
päämääräänsä pyrki. Milloin suinkin sai sopivan tilaisuuden, silloin
hän pujahti tallin ylisille soittamaan ja soitti niin, että
hikikarpaloita päästä tippui ja posket tekivät työtä kuin pale sepän
pajassa. Pitkien ja vaivaloisten ponnistuksien perästä oli tullut
hedelmäksi se, että lukkari oli oppinut puolineljättä sanaa virrestä
"Koko maailm' iloit' mahtaa", mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin
tuosta tavusta "mah", vaikka olisi kuinka koettanut. Hänen malttinsa
loppui viimein ja hän päätti mammaansa ilahduttaa sillä vähälläkin
taidolla, minkä jo oli saavuttanut. Eräänä iltana hän kuljetti torven
kamariinsa ja yht'äkkiä sitten rupeaa tarmonsa takaa puhaltamaan "Koko
maailm' iloit' mah" alkaen aina säkeen alusta uudestaan. "Voi Herra!
armahda meitä... voi, voi... minä ampuan... voi Herra... minä
ampuan..." rupesi silloin toisesta kamarista niin surkeasti, niin
sydäntä särkevästi kuulumaan, että lukkari lähätti torvensa piiloon
ja kiiruhti katsomaan. Täällä näkee hän Katri-tyttärensä ja
palvelijattaren toisiinsa kietoutuneina seisovan nurkassa, mutta mamma
on pyssy kädessä keskellä lattiaa ja huutaa, minkä jaksaa. "Luojan
kiitos" -- änkytti mamma lukkarin huomattuaan -- "että sinä olet
täällä... Herra meitä kaikkia varjelkoon... Tuolla pihalla oli
varmaankin piru jonkin syntisparan sielua myrsyyttelemässä... ah, jos
olisit kuullut sen onnettoman hätähuutoa... Mutta lakkasipas, kun minä
siunasin... Voi, voi... siunaa sinäkin... ja ampua pyssyllä... voi,
voi..." ja mamma vaipui tuolille. Lukkari otti pyssyn, jota ei
kolmeenkymmeneen vuoteen oltu latingissa pidetty, alkoi lohdutella ja
sai säikähtyneet vähitellen tointumaan. Sitten kaadettiin kuppiin ja
oltiin niinkuin ennenkin. Mutta lukkari päätti ruveta entistä enemmän,
soittoa harjoittelemaan, jotta ensimmäisen yrityksen onnistumattomuus
tulisi korvatuksi.
Kului tuossa muutamia päiviä, niin astua kapsutteleepa pitäjän pappi
erään nuorukaisen kanssa lukkarin luo. Tämä nuorukainen oli äskettäin
Helsingin lukkarikoulusta päässyt ja oli halukas apulaiseksi rupeamaan.
Kun pappi kehoitti, melkeinpä vaatikin, että juuri tämä on apulaiseksi
otettava, niin eipä lukkarin muuta auttanut kuin suostua. Ehdot
olivatkin hyvät, ja pian tuo nuori apulainen muutti lukkariin asumaan.
Hän oli taitava torveakin soittamaan. Tuon tuostakin hän aina
torvestaan sulosäveliä luritteli, jotka sytyttivät semmoisen
innostuksen, että Metsälammille tilattiin torvet ja perustettiin
soittokunta. Taidolla ja innolla on nuori apulainen sitä johtanut ja,
hyvällä edistyksen tiellä kuulutaan jo oltavankin. Itse vanha
lukkarikin se kätköksistänsä toi ihmisten ilmoille torvensa, jota
hänellä ei tiedetty olevankaan. Apulaisensa johdolla on hänkin oppinut
soittamaan tuon yksinään alkamansa säejakson melkein loppuun asti,
jolloin aina ryvittäminen estää jatkamista, kuten lukkari itse sanoo.
Muutoin hänen on nyt hyvä olla, kun ei tarvitse muuta kuin "herrana
elää". Mihinkään viran toimituksiin ei hän ensinkään kajoa. Pitäjällä
hän kumminkin käy aprakan-ajolla, niinkuin ennenkin, ja viipyy niillä
matkoillaan viikkomääriä.
Lieneekö tuon nuoren apulaisen soitto ja hentomieliset laulun
lerputokset -- hän olikin kaikinpuolin musikalinen nuorukainen --
panneet lukkarin Katrityttären pään pyörälle vai eikö se liene pyörälle
mennytkään, mutta häitä he kuuluvat -- Katri-tytär ja nuori apulainen
-- viettäneen ja kuuluvat olevan niin onnellisia että oikein. Ja
onnellinen kuuluu lukkarikin mammansa kanssa olevan ja sekä toisilleen
että kaikille muillekin kuuluvat he vakuuttavan saaneensa oikein kelpo
vävyn. Metsälampi on tietysti myöskin hyvin tyytyväinen ja
ihmeellisesti siellä sanotaan kirkkolaulun alalla edistyttyneen. "Se on
lukkarin vävypojan ansio", sanotaan. Mutta että Metsälammilla on
torvisoittokunta, sen lukee vanha lukkari omaksi ansiokseen, koska hän
muka kaikkein ensiksi alkoi pitäjässä torvea soittaa. -- Ja eihän
kukaan tahtone tätä ansiota häneltä kieltääkään.
Keisari tulee!
(Kohtaus pikku kaupungin elämästä).
Miltähän tuntuisikaan tästä nykyisestä maailmasta, jossa
kuumeentapaisella levottomuudella hyöritään ja pyöritään, riehutaan ja
riennetään, jossa vaaditaan ja tahdotaan, vaikka usein ei tiedetä, mitä
sitä oikeastaan tahdotaankaan, niin, -- miltähän siitä tuntuisikaan,
jos se yht'äkkiä muuttuisi X:n kaupungin oloihin "vanhoina hyvinä
päivinä", esim. sinä aikana, jolta tämän vähäpätöisen katkelman aihe on
alkunsa saanut? Ja mitähän taasen toiselta puolen X:n kaupunkilaiset,
nuo hyvänsävyisät ihmiset, jotka suloisessa rauhassa tehtäviään
täyttivät, eivätkä kaikkeen kyllästyneinä tahtoneet maailmaa muka
parantaessaan sitä rikki repiä ja murtaa, mielessään ajattelisivat, jos
heidät asetettaisiin elämään tähän aikakauteen ja sen levottomain
ihmisten keskuuteen? Totta tosiaankin -- siinähän syntyisi aivan
samanlainen hämmästyksen ällistys, kuin "Seitsemässä veljeksessä"
kanttorille kohdatessaan Impivaaralta palaavat Jukolan veljekset, niin,
-- melkeinpä varmaa on, että tuskinpa muuta osattaisi sanoa kuin vaan
korkeintaan: "rupeepa tuulemaan".
Mutta jättäkäämme nämä mietteet ja siirtykäämme pitemmittä puheitta
X:n kaupunkiin tutustuaksemme sen oloihin. Meidän on heti
tunnustettava, ett'ei sallimus ole millään hyväntahtoisella tuulella
silloin ollut, kun se on lahjoittanut asemapaikan tälle kaupungille.
Jos meidän syrjäinen maamme jo itsekin kyllin kyllä syrjässä on, niin
vielä sittenkin sen syrjäisimpään sopukkaan sai X:n kaupunki sijansa.
Näyttää siltä kuin kohtalo olisi ivallaan tuommoisen tepposen tehnyt ja
sen tehtyään ivanaurulla sanonut: "katsotaanpas, mitä tästä lapsesta
tulee?" Ja että lapsiparka tästä kohtalon tepposesta on saanut kitua,
sehän on aivan luonnollista.
Kyllähän tosin alussa oltiin oltu taipuisat siihen luuloon, että tulee
siitä lapsesta jotain kun tuleekin, sillä kartano toisensa jälkeen oli
kohonnut ja tuo äskeinen kirkonkylä sai kohta ruveta prameilemaan
kaupunkina. Kun sitten talojen välille muodostui katuja, kun
kauppapuoteja sisäänviettelevine ovineen avaantui ja kun käsityöläisiä
y.m.s. entistä enemmän ilmaantui paikkakunnalle, niin eihän ollut
ihmekään, jos jo ihan kaupungilta haiskahti -- ja kuka tiesi, mitä sitä
tulevaisuuden helmoissa piileekään... Mutta nytpä tulikin seisaus,
semmoinen kummallinen taantuminen, ikäänkuin oltaisiin edistysreen
kannaksilta -- niillä sitä vaan seisottiinkin -- tienviereen pudota
muksahdettu. Hiljakseen se putoaminen oli tapahtunut, pehmeä muksaus
se vaan oli ollut, kosk'ei sitä oltu ollenkaan huomattu. Mutta
edistyksen-reki se edelleen riensi, ottaen mukaansa niitä, jotka sen
kiivaassa kulussa ennättivät matkaan joutua -- ne, jotka eivät
etsinko-aikaansa tunteneet, ne jäivät torkuksissa odottamaan, milloin
edistyksen-reki sattuisi niitä seutuja uudestaan kulkea viilettelemään.
Niin se kävi X:n kaupungillekin, ei se sekään etsinko-aikaansa tuntenut
ja heti se lakkasikin sekä suuruudelleen kasvamasta että myöskin
elämisen vilkkautta osoittamasta, ihmisetkin ne vähitellen painuivat
jonkinlaiseen vähäpätöisyyteen -- nukkuivat "vanhurskaan viattomaan
uneen", niinkuin on tapa sanoa.
Omituiset, melkeinpä voi sanoa patriarkalliset ne olivatkin nuo X:n
kaupungin olot. Tuota äskenmainittua taantumista kaupungin kasvamisessa
ja muussakin vireydessä seurasi taantuminen ihmisienkin suhteen. Ne,
jotka alusta alkaen olivat sinne asettuneet asumaan, ne siellä
edelleenkin pysyivät, mutta uusia, muualta tulevia asukkaita lakkasi
tykkänään tulemasta ja jos joskus sattui tulemaankin, niin se ei
merkinnyt mitään, kun se tapahtui ylen harvoin. Siitä syystä eivät
olevaiset olot voineet olla ulkoa päin virtaavien vaikutusten alaisina.
Kummaa ei ollutkaan, että ihmiset tämmöisissä suhteissa kietoutuivat
välinpitämättömyyteen ja velttouden taikapiiriin, niin että heistä oli
aivan yhdentekevää, mitenkä "maailma menojaan meni", kunhan vaan ei
heidän rauhaansa häiritty. Yhtä vähän kuin muun maailman riennosta,
yhtä vähän pidettiin lukua oman paikkakunnan yhteiskunnallisista
asioista. Johtavat ohjat piti "kaupungin isä", pormestari, hoteissaan.
Hän oli mies, jonka valta oli kerrassaan rajaton ja mitä hän vaan
tahtoi, sitä ei kukaan uskaltanut vastustaa, sillä hänen epäsuosioonsa
jouduttua voi itseänsä melkein "menneenä" pitää. Sentähdenpä sitä
oltiin oikein ilomielellä, kun saatiin hänen tahtoaan täyttää, ja hänen
suosionsa voittamisesta kilpailemalla kilpailtiin. Saada herra
pormestarin ojennettuun käteen tarttua, ottaa häntä vastaan kotonaan,
ne olivat kunnon kaupunkilaisten mielestä verrattomia lahjoja. Viiden
tai kuuden pohatan kanssa, joiden käsissä s.o. rahojen käsissä suurin
osa kaupunkilaisista oli, määräsi pormestari kaikki asiat ja niiden
juoksun. Kun hän yleisissä kokouksissa katseli mustilla silmillään
oikein virkavaltaisesti ja sanoi: "suostuvatko kaupunkikunnan jäsenet
tähän?" niin eipä koskaan muuta kuulunut, kuin: "suostuvat." Kyllähän
tosin aina katseltiin toisiansa silmiin ja etunenässä seisovat
vetäytyivät takapuolelle, mutta kun yksi huusi myöntävästi, niin kaikki
yhtyivät siihen. Monta kertaa sitten jälkeenpäin marmatettiin, että
niin ja niin senkin asian olisi pitänyt ratketa, vaan jos marmattajalle
huomautti, että hänen olisi jo kokouksessa pitänyt suunsa avata, oli
tämä heti valmis vastaamaan: "no, mitäs minä, kun eivät muutkaan." "No
elä sitten nytkään enää talita, sillä kyllähän pormestari paremmin
ymmärtää", oli mahtilause, jolla marmatukset tavallisesti lopetettiin.
Kun samat ihmiset samassa paikkakunnassa koko ikänsä asuivat, olivat he
toisensa hyvin tarkoin tulleet tuntemaan, niin että melkein olivat kuin
saman perheen jäseniä. Eikä sitä toisessa talossa mitään tapahtunut,
jota ei jo toisessa tiedetty, sillä tuo kaikkien pienten kaupunkien
yhteinen ominaisuus, uteliaisuus, oli niin suuri, että pimeässä
hiivittiin ovien taakse kuuntelemaan, mitä sisällä tapahtui -- ja mitä
ei kuultu, se pantiin arvaamalla. Kihlaukset y.m.s. ne tiedettiinkin
paljoa ennen, kuin asianomaiset itse semmoista aavistivatkaan. Jos joku
outo matkustaja sattui paikkakunnalla liikkumaan, silloin oltiin
melkein pahoinvoipia, ell'ei vaan tiedetty, kuka hän on ja mistä hän
on. Tuon tuostakin naapurien kesken pidetyissä kahvikesteissä tehtiin
arvosteluja toisista kanssaihmisistä ja puhuttiin heistä niin kauan,
kuin mahdollisesti itse sattuivat joukkoon tulemaan, jolloin taas
toisia kiirastuleen pistettiin. Korkeimpina henkisinä nautintoina
seuraelämässä pidettiin tanssia ja -- korttipeliä. Niiden runsauden tai
vähyyden mukaan sitä sitten määrättiin, oliko seuroissa hauskaa taikka
ei. Kansallismielisiä oltiin olevinaan ihan "vereen ja henkeen
asti", mutta ruotsi se kumminkin puhekielenä kaikui. Mikä vähä
kirjallisuuttakin viljeltiin, niin ruotsinkielistä se sekin oli.
Hyväntekeväisyyttäkin koetettiin harrastaa. Niissä puuhissa hommaili
naisväen-yhdistys, jonka tarkoituksena oli puutetta kärsiviä auttaa.
Ompelu-seurain pitämisellä, kuvaelmain esittämisellä -- niitä etenkin
oltiin halukkaat toimeen panemaan -- ja vapaaehtoisien lahjojen
keräämisellä koottiin varoja vähempiosaisten hädän lievittämiseksi.
Välistä tulot olivat hyvätkin, mutta ennenkuin niitä ruvettiin avuksi
jakamaan, pidettiin tavallisesti kekkerit kiitollisuuden ja
kunnioituksen osoitukseksi niille, jotka jollain tavalla olivat
asian hyväksi toimineet, ja keräytyneet varat menivätkin
kekkerikustannuksiin! Mutta mitäpäs siitä, vaikk'ei hätää saatu sen
enempää poistetuksi -- olihan tarkoitus kumminkin ollut jalo ja hyvä...
Noissa ompeluseuroissa saivat ainoastaan kauniimpaan sukupuoleen
kuuluvat olla läsnä sekä sen talon isäntä, jonka perheessä niitä
milloinkin pidettiin. Siinäkös sitten salaperäistä kuiskuttamista ja
parpatosta oli -- ja usein koko ompeleminen meni paljaasen
parpatokseen! Ompelijat istuivat ympäri huonetta asetetuilla tuoleilla,
mutta illan isäntä, niinkuin esim. tuomari P., tuo mahtava,
ylimysvaltainen herra, sijoittihe keskellä lattiaa olevan pyöreän
pöydän ääreen. Kaikessa rauhassa hän siinä äänetönnä istui, käänteli
sanomalehtiä ja sekoitti konjakkia punssiin ja punssia konjakkiin.
Tuota mielijuomaansa hän muutaman tunnin ajalla maisteli noin 16 lasia,
sanoen tuon tuostakin "skål" ompeleville kauniimman sukupolven
jäsenille, jotka silloin aina niin hymysuina vastaan nyökkäsivät. Kun
joku sattui kysymään, mitä ihmeitä sanomalehdillä on nyt kerrottavana,
vastasi hän, ett'ei hän lue niistä muuta kuin katsoo, onko kukaan hänen
tuttavistaan minkäänlaista arvonimeä saanut, pani lehden pois, otti
lasinsa ja sanoi: "skål" sekä rupesi kaikessa äänettömyydessä
tupakoimaan. Sitten ompelemisen loputtua kertoivat naiset kotimatkalla
toisilleen kuinka tuomari P. on alhainen ja hauska mies! Tässä naisista
mainittua, sopii kai kertoa sekin seikka, että lempi tällä
paikkakunnalla ei tahtonut ottaa oikein leimutakseen -- paloi vaan
vaivaisesti, niinkuin märkä palaa. Sentähden avioliitot kaupunkilaisten
kesken olivatkin hyvin harvinaisia, mutta vanhoja piikoja ja vanhoja
poikia oli sitä vastoin tiheässä tavattavana. Eräs iloluontoinon nuori
pappi oli kerran tehnyt kirkonkirjoista edelliseen luokkaan kuuluvista
luvun. Hänen laskunsa mukaan oli kaupungissa vanhan piian
kunnioitettavassa ijässä olevia naisia kokonaista 49 kappaletta, josta
pappi oli päättänyt, että juuri tässä se on se "vanhain piikain luvattu
maa".