ikäänkuin hän olisi "uudestaan syntynyt" -- ja jopa yksi ja toinen
siihen syytäkin aprikoi. Kerran niitä aika liuta kokoontui Heikin
ympärille ylioppilastalossa. Sanasukkeluuksia lasketeltiin ja entisen
tavan mukaan kysyttiin: "Heikki, onko se leikki?" "On se sen lemmon
leikki", vastasi Heikki aivan samoin kuin tuhansia kertoja ennen oli
tehnyt. Mutta kun ne alkoivat sitten sanoa: "sinä olet rakastunut, sen
jo nenästäkin näkee" ja tahtoivat häntä ruveta muka Amorin siiville
nostamaan, niin silloin Heikin kärsimys loppui. Hän lausui ankaroita
sanoja ja ryntäsi kiivaasti pois. Tämmöistä, suuttumusta nimittäin,
tapahtui ensi kerran, jonka tähden vallattomat alkoivat tekoaan katua.
Heti nousikin kysymys siitä, millä tavalla Heikki sovitettaisiin.
Vihdoin, kovasti kiisteltyä ehdotuksista, päätettiin mennä pitämään
Heikille sovitus-serenadi, jonka tulisi olla kaikin puolin säädyllinen.
Yösydännä sitten kajahti Heikin asunnon seinustalla hyvyydestään
kuuluisa ylioppilaslaulu. Laulajat erehtyivät akkunassa ja asettuivat
laulamaan sen kamarin kohdalle, jossa neiti Hanna nukkui. Ei tarvinne
mainitakaan, että neiti Hanna ylen onnellisena riensi sytyttämään
kyntteliä. Kauan hän vielä laulun loputtua ja tulen sammutettuansa
istui akkunassa, katsoen synkkään yöhön, ja hänen sydämensä niin
hennosti tykytti. Mutta Heikki, joka myöskin lauluun heräsi, ei ensin
käsittänyt, näkeekö hän unta vai mitä, vaan vähitellen asia hänelle
selveni. Ja nytkös hän onnettomaksi tuli -- hän luuli että neiti
Hannalla saattaa olla joku ihailija, jonka toimesta serenadi
pidettiin.... Uni katosi häneltä, monenmoisia ajatuksia, toivoja ja
epätoivoja risteili hänen mielessänsä ja pitkän pitkä oli se yö.
Aamulla kuitenkin kaikki aivan toiseksi muuttui, kun neiti Hanna ja
hänen tätinsä kilvassa lausuivat Heikille kiitollisuuttansa
serenadista, luullen häntä sen toimeenpanijaksi, vaikka tosin kumpikin
huomauttaen samalla, että "herra Heiskanen oli turhaan niin suureen
vaivaan ryhtynyt". Heikki koetteli selittää olevansa aivan tietämätön,
mutta eipä häntä uskottu, eivätkä väittelykset auttaneet. Heikki
antoikin asian sinänsä viimein olla, kun -- luuli että sallimus hänen
hyväksensä toimii. Tapauksen johdosta tunsi hän päässeensä paljoa
likemmä neiti Hannaa ja hänen tätiään. Milloin suinkin mahdollista,
silloin hän oleskeli -- ei omassa kamarissaan, vaan "naisten puolella".
Uskalsipa jo ruveta niin rohkeaksi, että eräänä iltana kävi ostamassa
neiti Hannalle ja hänen tätilleen pääsyliput Suomalaiseen Teateriin.
Neiti Hanna otti pääsylipun hyvin kiitollisena vastaan, mutta täti ei
sanonut voivansa lähteä, vaan käski pääsylipun antaa eräälle vanhalle,
kuivalle opettajattarelle, jonka muka piti tulla "esiliinaksi". Eipä
auttanut muu kuin antaminen. Näyteltävänä oli muuan imelä
rakkausnäytelmä. Usein oli semmoisia kohtauksia, että Heikki olisi
tahtonut istua aivan neiti Hannan vierellä ja nähdä hänen kasvojensa ja
silmiensä väreitä, mutta se "esiliina" oli välissä... tiesi mistä
syystä hän Heikin vieressä tahtoikaan istua... Vieläpä se oli haittana
keskustelujakin pidettäessä, niin ettei saanut vapaasti haastella -- ja
sekös Heikkiä harmitti... arvaahan sen. Kotiin mennessäkin se
"esiliina" oli välissä. Koko toivonsa laski Heikki illallispöytään.
Mutta kun hän rupesi ruokasaliin menemään, tuli saaliin kääriytynyt
"täti" vastaan ja ilmoitti, että hänelle oli iltaruoka viety omaan
kamariinsa. Eikä tässä vielä kylliksi, kummempikin ihme tapahtui...
onnettomuudet ne tulevatkin joukottain. Neiti Hanna pyysi saada
Heikiltä ottaa jäähyväiset, koska hän aamulla aikoi matkustaa pois. Nyt
oli Heikki kuin "puulla päähän lyöty", ei hän osannut virkkaa sitä eikä
tätä, eikä kuullut, mitä neiti Hanna lienee hänelle puhellutkaan.
Kamariinsakin tultuaan, ei hän tietänyt, mitä hän tekisi. Koetti syödä
-- ruoka oli hänen mielestänsä niin huonoa, että vähällä oli
palvelijattarelle riitelemään lähteä. Nukkumisesta ei ollut
puhettakaan, kun ajatteli sitä, ett'ei enää koskaan tavanne neiti
Hannaa. Oikein hän sadatteli tuhmuuttaan, kun ei jo päivää ennen
ollut rakkauttansa ilmoittanut, vaikka kumminkin tunsi itsensä
rakastuneeksi... muuta se vaiva ei hänessä voinut olla. Silloin
juolahti mieleensä, että hän menee rautatien asemalle ja tekee
tunnustuksensa siellä... hiukkasen ennen junan lähtöä... silloin ehkä
paremmin vaikuttaa. Heti lehahti rauhallinen tuulahdus hänen
liekehtivään rintaansa ja ajatellessaan sitä onnea, kun neiti Hanna
hänen kättänsä myöntäen pusertaa, naurahti hän aivan ääneensä. Suloista
puoliunta maatessaankin hän hymyili. Aamulla oli hän jo vähä yli kello
seitsemän pukeutunut ja lähti asemalle. Muutaman kymmenen askeleen
päästä kääntyi hän kumminkin takaisin, kun hoksasi, että hänen
velvollisuutensa on olla matkasäkkiä kantamassa. Alkoi sitten
hiljalleen kävellä asuntonsa portin edustalla, mietiskeli ja luki,
montako akkunaruutua on toisella puolella katua olevassa pytingissä.
Pian tuli neiti Hannakin palvelijattaren kanssa. Heikki olisi ottanut
tavaroita kantaakseen, mutta palvelijatar ei tahtonut antaa, kun
hänenkin mielensä teki asemalle. Antoi hän tavarat viimeinkin ja
kevyenä sitten lähti edeltäpäin hipsasemaan yksinään. Mutta rinnakkain
astuivat neiti Hanna ja Heikki, eivätkä raskaat kantamukset viimeksi
mainitusta ollenkaan painavilta tuntuneet. Arveli se Heikki, että
sopisihan ehkä tunnustus nytkin tehdä, mutta vastaantulevia ja
ohimeneviä oli niin paljon, ett'ei käynytkään päinsä. "Sama se" --
ajatteli Heikki -- "minä teen sen asemasillalla... hiukkasen ennen
junan lähtöä... silloin ehkä paremmin vaikuttaa..."
Sielläkös oli kuhakka tuolla asemalla -- siellä tyrkittiin ja
tuuppailtiin. Sanomalehtipojat huusivat ja pyörivät ympärillä kuni
itikat kesällä. Vaivalla pääsi neiti Hanna pilettiluukulle ja sai
lunastetuksi piletin. Peräkkäin he sitten -- neiti Hanna, ja Heikki --
lähtivät astumaan odotussalin läpi. Ovenvartija avasi kohteliaasti oven
neiti Hannalle, kun huomasi hänen kädessään piletin, mutta Heikki
"joutuikin kiinni". Hän ei tietänyt koko niitä kummallisia asetuksia,
joita "hallitus" -- rautatien-hallitus nimittäin -- on laittanut,
jonkatähden hän nousi kovaksi sekä tahtoi väkisin mennä. Ovenvartija
ärtyi myöskin, jopa survasikin Heikkiä. "Ettekös näe, mikä mies minä
olen?" sanoi Heikki, osoittaen lakkiinsa. "Ettekös te näe, mikä mies
minä olen?" vastasi ovenvartija, osoittaen lakkiansa hänkin ja kiskasi
Heikiltä tavarat, jotka nosti asemasillalle, sekä painoi oven kiinni,
jääden itsekin toiselle puolelle. Peijakas kuitenkin! Eikä Heikki
huomannut ostaa pilettiä Malmille, niinkuin on tapa tehdä, jotta
asemasillalle junan lähtiessä pääsee... Häntä suututti niin, että hiki
päähän nousi ja mies oikein vapisi... Kun hän hieman lauhtui, lähti hän
polisikamarille asiata ilmoittamaan... ei, näet, tietänyt, että
rautatiellä on oma hallituksensa.
Neiti Hanna se kulki väentungoksessa koko tapauksesta tietämättä.
Vihdoin alkoi hän ympärilleen katsella. Heikkiä ei näkynyt.
Kummastellen tätä, alkoi hän kulkea takaisin -- ja huomaapa viimein
tavaransa asemasillalta. Tuhatta suuremmaksi hänen ihmettelynsä käy,
eikä hän voinut laisinkaan käsittää, miksi näin oli tapahtunut. Kyllä
hän tosin oli huomannut, että herra Heiskanen oli etenkin tänne
rautatielle tullessa ollut vähän niinkuin käsittämätön, mutta eipä
hänellä ollut aikaa ruveta miettimään, vaan hänen tuli kiireesti
raahata tavaransa vaunuun. Sinne hän istahti akkunan viereen ja kohta
vinkasi höyryhepo ja juna lähti mennä kolisemaan.
Heikin kiihko jäähtyi aivan kylmäksi, kun polisikamarissa selitettiin,
että semmoinen ja semmoinen on rautatien laki, eikä häntä ollenkaan
haluttanut mennä valitusta rautatien-hallitukselle tekemään, niinkuin
häntä neuvottiin. Mutta ajatelkaapas hyvät ihmiset, jos Heikki olisi
semmoinen kuumaverinen rakastunut ollut, joka huumauksessaan olisi
juossut lähimpään järveen itseään jäähdyttämään... niin kenenkä syy se
olisi ollut...! Ja kuka tietää, ett'ei niinkin tule vielä
tapahtumaan... ja kenenkä syy on se...! Heikki tosin kesti tämän
tapahtuman niinkuin mies, mutta ovenvartijan röyhkeys, kun se ei mitään
selitystä antanut, vaan suorastaan hänen tiensä katkasi, suututti häntä
niin, ettei hän koskaan ai'o rautatietä matkustaa. Rupesi sitten
arvelemaan, että mitähän olisi, jos hän kirjeellisesti rakkautensa
ilmoittaisi... Vaan silloin sai hän päähänsä kaikenmoisia enneluuloja
-- viime aikoina hän, näet, on tullut uskonnolliseksi haaveilijaksikin
-- ja hän tuli siihen vakuutukseen, ett'ei sallimus olekaan neiti
Hannaa hänelle määrännyt, koska semmoinen este rakkauden tunnustusta
kohtasi. Sydämensä haavaa koetti hän ahkeruudellaan parantaa. Tuli
sitten aivan entiselleen -- luki ja luki ja eiköpä hän jo kohta papiksi
valmistunekin. Jos milloin tuo rakkauden seikka mieleensä juohtuu,
silloin hän itseään hiljaisuudessa toruu ja päivittelee, kun menetti
aikaa, jopa rahaakin turhaan. Vaatekertansa ja hansikkaansa pisti hän
kaapin laatikkoon, sanoen itsekseen: "_kostoon kovaan ne nuokin
menivät_".
Metsälammen lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.
(Vähäksi osaksi mukaelma).
Toden todellakin on tuo Metsälammin lukkari oikean vanhanaikaisen
maaseutu-lukkarin esikuva, kerrassaan semmoinen, ett'ei vertaa
missään... ei edes museoissakaan. Sukuperältään jollakin tavoin
herrasvereen kuuluva, jopa, kuten pitäjäläisille itse kertoi, korkeita
koulujakin käynyt, tiesi mistä syystä hän lieneekään lukkariksi
ruvennut niin syrjäiseen paikkaan kuin Metsälampi -- tiedättehän sen --
on. Mahtaa kuulua hassultakin, kun sanotaan "ruvennut lukkariksi",
mutta asia on sillä tavalla, että siihen aikaan ei ollut lukkarikouluja
y.m.s. laitoksia, joten kilpailijoista ei ollut pelkoa, eivätkä ajan
vaatimuksetkaan olleet niin suuret kuin nykyään. Kun Metsälampikin osui
lukkarin puutteesen joutumaan, niin aivan avosylin otettiin vastaan se,
joka vaan tahtoi lukkariksi tulla, -- ja niin oli lukkari saatu. Kuinka
lieneekään, en tiedä, vaan ei hänen kumminkaan, tämän puheena-olevan
Metsälammin lukkarin, olisi pitänyt lukkariksi ruveta, jos nimittäin on
kohtuullista lukkarilta ääntä ja laululahjaa vaatia, sillä näitä
antimia lahjoittaessaan oli luonto ollut liian säästävä, jopa itarakin.
Mistään n.s. musikikorvasta ei ole puhettakaan ja ääni taasen ei sanan
varsinaisessa merkityksessä sitä nimeä ansaitse. Sen lisäksi on äänessä
vielä semmoinen paha ominaisuus, ett'ei se suoraan suusta tule ulos,
vaan se kiertelee ensin kulkkulaen joka lokeron, sutkahtaa sitten
pääkallon ympäri koluamaan ja vihdoin viimeinkin nenän kautta etsii
itselleen tien. Tuommoista kiertokulkua tehdessä on ääneen yhdistynyt
kaikenmoisia lisiä, vapisevaa värähtelemistä ja kummallista honinaa,
niin että hänen laulaessaan ei eroita sanoja laisinkaan. Saa sitä
kuunnella, kuinka tarkkaan tahansa, muuta ei kumminkaan kuulo-aisti
tajua, kuin tuon yhtämittaisen "huu-aahuu-aahuu-aan", joka virren
alusta sen loppuun asti vuoroin nousevissa, vuoroin laskevissa
äänen-vaihdoksissa honisten kaikuu. Selvää on sanomattakin, että tämä
oli omansa huomiota herättämään. Ihmisillä onkin tapana hyvin pian
teroittaa silmänsä toisten ominaisuuksiin ja virheisin. Niinpä
Metsälammin lukkarin lauluakin pahankuriset pitivät ivansa esineenä,
apinoiden sitä ja nauraen sillä. Tämä kaikki tapahtui yksityisissä
piireissä takanapäin. Mutta rupesipa kerran eräs huimapää jossain
julkisessa seurassakin matkimaan lukkarin laulua. Sekös riemua nosti ja
sen nousemista lisäsi vielä se seikka, että matkija osoitti olevansa
täydellinen mestari taiteessaan. Vaan tulipa tapaus sitten lukkarin
omille korville. Loukatuksi, oikein syvästi loukatuksi tunsi hän
itsensä silloin ja suuttumus täytti hänen jokaisen jäsenensä aivan
luita myöten. "Kaikenlaisia konnantöitä niitä pitää kuullakin",
kiukuitteli hän yksinään. "Mutta minä tahdon näyttää, ketä he ovat
pistäneet, kun ovat minut kunniallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan
virkamiehen häväisseet... Ei, rankaisen minä heidät, käsken käräjiin ja
sakoitan että napsahtaa... niin minä teen, niin teen..." Ja lukkari ei
puhunut leikkiä, sillä niin pian kuin laillinen manausaika tuli,
sai tuo huimapää, joka matkimisrikoksen oli tehnyt, käskyn
kunnianloukkauksesta käräjiin, ja ne, jotka matkimisesta olivat
riemuinneet, pyydettiin todistajiksi. Vielä oli lukkari käskenyt
ilmoittamaan senkin, ett'ei hän sovintopuuhille edes "korvaansa
lotkauta".
Erilaisilla tunteilla niitä sitten käräjiä varrottiin. Toiset nauroivat
koko jutulle, mutta toiset pelkäsivät, että siitä saattaa ihmeitäkin
syntyä... kukatiesi tuomitaan raippavitsojakin... Vihdoin
viimeinkin käräjät lähestyivät, tulipa sekin päivä, jona lukkarin
kunnianloukkausjuttu oli käsiteltävä. Niinkuin loukattu konsanaankin,
käveli lukkari eripäällään käräjäkartanon pihamaalla, heittäen
nuhtelevia silmäyksiä niiden puoleen, jotka tähän juttuun olivat
osallisiksi joutuneet. Moneen nämät silmäykset näkyivät vaikuttavankin,
niin että he tahtoivat itseänsä kanttorin nähtävistä eroittaa. Mutta
tämän asian alkuunpanija, se huimapää matkija itse, hän oli iloinen ja
rallatteli ja kertoi kaikelle käräjäjoukolle, että hänellä tänään
laulatetaan lukkarinvaalia. Arvaahan sen, ett'ei tämä tämmöinen
lukkarin sappea laisinkaan sulattanut... Kajahtipa tuossa nyt
huutomiehen ääni ja riitapuolet astuivat oikeussaliin. Lukkari asettui
seisomaan lähelle seinää tuomarin sivulle, siveli päätään ja asetti
kätensä ristiin vatsalleen sekä alkoi pyöritellä peukaloita toistensa
ympäri. Vastaaja jäi ovensuuhun ja nojasi hartioillaan pihtipieleen.
Oikeuden puheenjohtaja loi ensin tutkivan katseen vastaajaan, sitten
lukkariin ja lopuksi tiedusti, mitä varten riitapuolet ovat oikeuteen
tulleet.
"Minä" -- alkoi lukkari -- "minä vaadin vastaajaa ankaraan
edesvastaukseen siitä, että hän on minua vanhaa, hengelliseen säätyyn
kuuluvaa virkamiestä häväissyt, minun kunniaani loukannut".
Tuomari kääntyi vastaajaan.
"En minä, korkea oikeus, ole tahtonut" -- puhui vastaaja -- "kenenkään
kunniaa loukata, minähän olen tehnyt ainoastaan sitä, mitä lukkari
tekee joka pyhä ja välistä viikollakin".
"Mutta sillä, juuri sillä hän onkin minun kunniaani loukannut" --
selitti lukkari -- "hän on matkinut minun lauluani ja tehnyt minun
virkatoimestani pilkkaa... kaksinkertaiseen rikokseen on hän syypää...
on loukannut kunniaani ja virkaani".
"Ei, korkea oikeus, en minä ole matkinut, enkä kunniaa ja virkaa
loukannut... minä vaan lauloin samalla tavalla kuin lukkari itsekin
laulaa", sanoi vastaaja, lisäten olevansa heti valmis osoittamaan,
kuinka hän on laulanut, jos korkea oikeus tahtoisi sitä kuulla.
Oikeuden puheenjohtajan pää vaipui alas ja miettiväisenä katsoa
tuijotti hän pöytään ison aikaa. "Oikeuskin katsoo" -- lausui hän
viimein -- "asian selville saamista varten tarpeelliseksi, että niin
kantaja kuin vastaajakin laulavat jostakin virrestä säkeen kumpikin,
niin saadaan kuulla, onko vastaaja todellakin tehnyt kantajan laulusta
pilkkaa vai onko hän, kuten itse väittää, ainoastaan laulanut, pilkkaa
tarkoittamatta, samalla tavalla kuin kantaja laulaa. Kantaja laulakoon
ensiksi".
"Mutta minulla on todistajoita", huomautti lukkari.
"Ei niitä" -- muistutti oikeuden puheenjohtaja -- "tässä tarvita, sillä
oikeuden jäsenissä on todistajoita kylliksi".
Kun lukkari näki, että lauluksi nyt on pantava, rypistyi hänen
tavallisesti lauhkea muotonsa yrmyiseksi. Vastaajan naama sitä vastoin
välähti iloisenkirjavalta, ikäänkuin hän olisi tämmöistä odottanutkin.
Lukkari pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin
vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta
suupielestään ja alkoi täydellisellä kirkkohartaudella laulaa virttä:
"Voi Herra! kuinka useat Tääll' karkaa minua vastaan". Nuo kaksi säettä
hän ainoastaan lauloi, mutta aivan entisellä tavallaan, niin että
sanoista sai tuskin ollenkaan selvää. "Huu-aa huu-aa", sitä tuli niin
paljon kuin suusta ja sieramista suinkin mahtui.
Nyt tuli vastaajan vuoro laulaa. Hänkin pyyhkäsi päätään, siveli
naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita
toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi vetää
"huu-aa, huu-aa", mutta niin pettävän yhtäläisesti, ett'ei kukaan olisi
voinut sitä lukkarin laulusta eroittaa. Kun hän oli lopettanut, kuului
oikeuden puheenjohtajan käsky: "astukaa ulos."
Oikein kauheasta piinasta luulivat oikeuden jäsenet päässeensä, kun,
riitapuolien ulos astuttua, saivat suurella vaivalla pidätetyn naurunsa
laskea vapauteensa... hyvä vaan, ett'eivät sitä estäessään olleet
purreet leukojansa rikki. Hetkisen kuluttua kutsuttiin asianomaiset
sisään ja oikeuden puheenjohtaja julisti seuraavan päätöksen: Koska
oikeus on huomannut, että vastaaja on ainoastaan eroittamattoman
yhdellä tavalla laulanut kuin kantaja, jonka tehty koetus selvästi
osoitti, joten mitään kunnian- tai viran-loukkausta ei ole voinut olla
tarkoituksena, katsotaan kohtuulliseksi kumota kanne perusteettomana ja
kulungit kuitataan asianomaisten kesken vastakkain. Siihen se meni
riitajuttu. Mutta ett'ei vastaaja pääsisi käräjäjoukon keskeen
ilkkumaan, pyysi lukkari hänet kotiinsa. Siellä he sitten tekivät
semmoisen sovinnon, että vastaaja lupasi aina olla lukkarin tavalla
laulamatta sekä oikeusjutusta kertomatta. Vaan mikäpä apu siitä oli,
vaikka vastaaja suunsa sulkikin, sillä lautamiesten kautta pääsi asia
jokaisen suuhun ja vuosikymmenien vieriessä on siitä saatu aihetta
makeaan nauruun sekä Metsälammilla että muillakin seuduilla.
Mitä lukkariin yleensä tulee, niin on hän mies mitä parhain ja
luultavaa on, että tuo edellä kerrottu riitajuttu oli hänen
ensimäisensä ja viimeisensä. Jo ulkonäkönsäkin puolesta on hän kuin
hyväntahtoisuus itse ja kaikinpuolin semmoinen kuin vanhanaikaisen
lukkarin tuleekin olla. Kookas vartalo, ulospäin pullistunut vatsa,
vaikk'ei kumminkaan mikään möhömaha, leveä naama, jota hän
tuontuostakin silittelee, aina parrasta puhtaaksi ajeltu leuka,
suurenläntä pää, otsapuoleltaan kalju, johon hän erinomaisen
taidokkaasti osaa takaraivalta hiuksia kerätä, -- siinä hänen kuvansa
pääpiirteissään. "Kansanmies" vakuuttaa hän olevansa, mutta ei hän
kumminkaan lukkari-arvoaan unohda ja esim. kellonsoittaja on hänestä
aivan vastenmielinen, kun sekin sanoo kuuluvansa hengelliseen säätyyn.
Mutta kuten jo sanottiin, mies mitä parhain se tuo lukkari on ja paljon
pitäjäläiset hänestä pitävätkin. "Eipähän hän ylpeä liene, saa siltä
puheen jalkamieskin", on tavallinen selitys, jos lukkarista
tiedustelee. Ja totta onkin, ett'ei hän ylpeä ole, sillä jokaista hän
taputtelee ja jokaista hän puhuttelee. Eikä niitä pitoja, hautajaisia,
tai ristiäisiä pidetä, joihin ei kanttoria kutsuttaisi. Hän taasen ei
millään tavalla tahdo poisjäämällä kutsujain mieltä pahoittaa. Hauska
häntä onkin pitopaikassa nähdä, kun hän pöydän päässä istuu ja, sikaria
poltellen ja kahvia juoden, loppumattomia kaskujaan laskettelee -- saa
sitä ympärillä olevat silloin kyllikseen nauraa ja sanoa: "no on se tuo
lukkari, on se." Ristiäisissä häntä melkein aina pyydetään kummiksi,
josta on ollut semmoinen seuraus, että melkein kaikki nuorempi polvi on
hänen ristilapsiaan. Siitä syystä häntä muutamat sanovatkin "pitäjän
kummiksi."
Kun Metsälampi, niinkuin tiedätte, on pienenläntä pitäjä, on
luonnollista, ett'ei siinä lukkarilla voi suuret tulot olla. Tämä kohta
korjataan n.s. aprakanajolla. Niillä matkoillaan se lukkari onkin
elementissään: hän puhelee, hän haastelee ja hän jos jotakin kertoilee,
sukostelee ja mielittelee, niin että tunnoton se emäntä tai isäntä on,
jolta ei jotakin heltiä -- olkoon se sitten liina- tai pellavasormaus,
jyväkappa, voinaula, lampaan käpälä t.m.s. Yöksi häntä jokapaikassa
pidätetään -- jos vaan iltapäivällä sattuu tulemaan -- ja illaksi hän
tulonsa varakkaisiin taloihin asettaakin. Tervehtiessään hän oikein
syleilee emäntää, kyselee kymmeniä kertoja, mitenkä he voivat ja
kertoo, että hänen mammansa -- sillä hyväilynimellä hän vaimoansa
kutsuu -- oli hyvin pahoillaan, kun ei voinut matkaan tulla. "Sepä
ikävää, sepä ikävää", sanotaan tavallisesti, mutta todellisuudessa on
asia niin, ett'ei lukkarin mammaa -- tahdomme hänestä puhuessamme
käyttää miehensä hänelle antamaa hyväilynimeä -- paljon kaivatakaan,
sillä hän on ylpeänläntä eukko. Kyllähän se on tosin totta, että hän
lauvantaipäivinä istuu kotinsa rappusilla ja kutsuu ohikulkevia emäntiä
sisään, jopa toruukin, kun muka häntä ei tahdota käydä tervehtimässä,
vaan tämän arvellaan tapahtuvan siitä syystä, että silloin aina jää
jotakin emäntien eväsnyyttien sisällyksestä lukkarin mamman
omaisuudeksi... ilmankos sitä usea emäntä tahtookin ikäänkuin
puikahtamalla päästä lukkarin asunnon sivutse. Itse lukkari sitä
vastoin on tervetullut kaikkialle, vaikkapa poikkeuksiakin on olemassa.
Siksipä hänelle onkin mahdollista niin kodikkaasti useammassa paikassa
olla, kuin hän aprakkamatkoillaan on. Muiden kanssa kylliksi
rupatettuaan, kerää hän lapset, niinkuin kummi konsanaan, ympärilleen,
luettaa heitä ja vakuuttaa, että "kukko munii" heille, jos vaan ovat
ahkeroita. Talosta lähtiessään sitten valittaa tehdyn vääryyttä, kun on
hänen kuormaansa lisätty tavaraa, vaikka hevonen tahtoo entisten tähden
uupua. Niinkuin näkyy, annettiin hänelle kaikellaista kamsua ilman
pyytämättä, koska se on kerran tavaksi tullut, mutta kyllä hän vielä
lisäksi pyytääkin. Jos vaan mieluisensa kappaleen näkee, alkaa hän
isännälle tai emännälle heti haastella: "tuon minä pyytäisin itselleni,
jos vaan -- ilkiäisin." Lapsille hän taas sanoo: "sallithan, että
kummisi tämän saa?" Eikähän häneltä kovinkaan usein kielletä, niin että
kuorma on vörskyä täynnä, kun lukkari aprakkamatkaltaan palajaa. Kotona
sitä sitten parhaan mukaan nautitaan, "mit' tarjona on vaan", kunnes
taas uudelleen tulee samanlaiselle retkelle lähtö. Voisi luulla, että
lukkari on taipuisa juovutusjuomiin, kun hän niin paljon käy pidoissa.
Tämä on erehdys. Ruokapöydässä hän kyllä puolensa pitää niinkuin joku
toinenkin, mutta juomien suhteen on hän kerrassaan ehdottoman
raittiuden mies. Tästä syystä hänellä on useinkin kinaa pitäjän papin
kanssa, jolla on semmoinen mielipide, että juovutusjuomia tulee
kohtuudella nauttia, koska Luoja kerran on luonut aineita, joista
juomia valmistetaan. Eikä pappi anna perään, vaikka lukkari koettaa
selittää, että onhan Luoja luonut hamppuakin, josta voidaan valmistaa
hirttonuoraa, mutta ei suinkaan Luojan tarkoitus liene, että ihmisten
pitäisi hirttäymistä varten nuoraa tehdä. Niin, ei se lukkari
juovutusjuomia suosi, vaan kahvi, tuo armas kahvi on hänen
lempijuomaansa. Oikein uusi elämä näyttää häneen virtaavan, kun hän
höyryävän kahvikupin huulilleen nostaa ja jos hän vielä sen lisäksi saa
sikarin hampaisiinsa, niin sittenkös kelpaa olla ja elää, ja on aivan
yhdentekevää, onko sikari Havanna-sikari vaiko vaan Borgströmin "pruna
prima", sillä hänen mielitekonsa niihin on niin suuri, että hän korjaa
muiden viskaamat sikarin-pätkätkin tieltä ja polttaa ne, pannen paperia
välistä päälle jos muistaa, mutta jos ei muista, niin siltään suuhunsa
pistää ja alkaa vetää, niin että huulet maksahtelee ja että koko mies
on niin onnellisen näköinen, että melkein kateeksi käy. Tästä
sikarihimosta häntä mammansa usein toruu. "Että sinä" -- sanoo mamma
silloin -- "että sinä et lakkaa tieltä löydettyjä sikarinpätkiä
polttamasta, niin vielähän näet, mitä siitä seuraa... tartunnaisen sinä
saat suuhusi kun saatkin, sillä eihän sitä tiedä, minkälainen rapasuu
pätkän on viskannut." Joskus tuosta mamman paapatuksesta syntyy
aviopuolisoiden välille todellinen sanakiistakin, joka kuitenkaan ei
voi liian pitkälle mennä, kun lukkari on oppinut keinon sen
lopettamiseen. "No, sama se" -- lausuu hän päättävästi -- "lakataan
sitten kahviakin juomasta." Sen enempää ei ole tarvis sanoa. "Mitä
sinä, hyvä ihminen" -- alkaa mamma heti laverrella -- "mitä sinä tähän
kahvia sotket... sehän on aivan toista se kahvikulta... Ennenhän minä
syömättä olen, kuin kahvitta." Ja niin on tuuli kääntynyt toiselle
suunnalle, eikä sikarinpätkistä ole enää puhettakaan, vaan muista
asioista ruvetaan juttelemaan. Kun sitten lukkari sanoo: "kaada kahvia
kuppiin", niin hyvin nopeasti mamma leiskahtaa "teeren pesästään" s.o.
kahvipannun liedestä ottamaan ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut
istuu kumpikin aviopuoliso onnellisena ja tyytyväisenä höyryävään
kuppiinsa puhallellen, ja lukkari päällepäätteeksi pussahuttelee
sikarinpätkästään niin suuria haikuja kuin heinäleivisköitä. Voi sinua,
sinä armas kahvi, mitä sinä saatkaan aikaan!