päättänyt uhrata työtäni niin paljon kuin mahdollista. Minä lu'in
Kalevalaa, joka alusta tuntui niin oudolta ja kummalliselta. Mutta mitä
enemmän minä sitä luin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni tuosta
ihmeellisestä maailmasta, minkä sain siinä kohdata ja mikä minua tuntui
rupeavan miellyttämällä miellyttämään. Oikeinpa minua alkoi hävettää,
kun nyt vasta tätä kallista kansallista aarretta tein itselleni
tutuksi. Onneksi oli Yrjöllä professori X:n pitämiä kirjoitettuja
lujentoja Kalevalasta, joita minä sain, oman ahkeran tutkimukseni
ohella, lähteinäni käyttää. Niistä oli minulle verraton apu. Sitä
paitsi oli itse provasti ihastunut Kalevalaan. Hän puheli minulle siitä
paljon ja nähtyään että minulla oli siitä jotenkin hämärät tiedot,
sanoi hän: "kyllä näen mihin suuntaan ja henkeen sinä olet kasvanut. On
tarpeellista, että rupeat miettimään, mitä aatteet isänmaa ja kansa
oikeastaan tahtovat sanoa". Nämä vanhuksen sanat painuivat syvästi
mieleeni ja minä aloin ajatella, miten minun laitani lieneekään. Minä
kyllin kyllä tiesin isänmaa- ja kansa-aatteet sekä velvollisuudet
molempaa kohtaan, mutta minä olin ruotsinmielisistä sanomalehdistä ja
sen puolueen jäseniltä imenyt vihaa niiden saarnaaman kieliasian tähden
ei ainoastaan suomenkieltä, vaan samalla koko kansallismielisten
harrastusta kohtaan. Suomen kansan historia monine vaiheineen oli
minulle päivän selvää ja minä tiesin, mitä "kansamme on kärsinyt
katoamatta" sekä että silläkin on tärkeä tehtävä tulevaisuutensa
tähden, mutta se kieli-asia -- se oli minut kauttaaltansa soaissut,
soaissut siihen määrään, että minä kaikissa näin vaan kielikiistaa.
Sitä paitsi minä tahdoinkin olla kiistoja ja puolueita ylempänä ja
tulla tiedemieheksi, joka ainoastaan oman itsensä kunnian ja maineen
tähden tutkisi tieteitä, huolimatta mistään ajan kysymyksistä. Nyt
kumminkin luulin ajatuksissani tuntevani toisellaista suuntaa. Näitä
seikkoja en voinut olla ilmaisematta Yrjölle. Kun hän huomasi, että
olin joutunut jonkinmoiseen käännekohtaan, rupesi hän innokkaasti
minulle selvittämään kansallismielisten ohjelmaa. Se tekikin hyvää,
sillä nyt sain oikean käsityksen kansallisasiasta ja minä tunsin päivä
päivältä tulevani sille myötätuntoisemmaksi.
Nyt oli myöskin kiire valmistuksien tekemisessä kansanjuhlaa varten,
jota oli aikomus saada niin monipuoliseksi kuin mahdollista. Jo
keväällä oli saatu asianomainen lupa arpajaisten pitämiseen, jotka
päätettiin yhdistää kansanjuhlan kanssa yhteen. Voittoja oli koko talvi
valmistettu, mutta vielä nytkin oli niiden kokoamisessa ja lisän
hankkimisessa paljon työtä. Lauluharjoitukset antoivat myöskin kyllin
kyllä puuhaamista. Mutta tehtäväänsä innostunut nuoriso ei säästänyt
voimiaan, vaan koetti saada kaikki toimitetuksi parhaan mukaan. Tuskin
oli yhtään päivää, että jotakin kokousta tai harjoitusta ei olisi
ollut. Niitä pidettiin milloin yhdessä, milloin toisessa kohden. Ilman
mitään rajoitusta kokoonnuttiin sekä herrasperheissä että
talonpoikaisissa. Minun täytyi ihmetellä sitä siisteyttä, puhtautta ja
hyvää järjestystä, mitä viimeksi mainituissa sai täällä melkein
useammassa paikassa kohdata. Puhumattakaan ylimalkaan jotenkin
tyydyttävällä tavalla laitetuista ja siistityistä huoneista, tapasi
monessakin talossa monta eri sanomalehteä sekä muuta uudenaikaista
arvokasta kirjallisuutta, jota sanottiin niin talon oman perheen
jäsenten kuin työväenkin ahkerasti viljelevän. Näistä en voinut olla
kummastustani lausumatta provastille, joka puolestaan ei siinä sanonut
olevan mitään aihetta kummastelemiseen, vaan päin vastoin ilon aihetta,
lisäten vielä, että minulle pääkaupunkilaiselle ei olisi miksikään
pahaksi, jos koettaisin päästä yhä enemmän kansaa tuntemaan. Sitä samaa
minä jo halusin itsekin, sillä se rupesi minua vähitellen miellyttämään
tuossa yksinkertaisessa elämässään ja väsymättömässä ahkeruudessaan.
Kun vielä päällepäätteeksi tulin tuntemaan kansan puutteita, tarpeita
ja toiveita ja kun sain nähdä, miten se ottaisi vastaan, kun sille
oikeata ja hyvää tarjottaisiin, en pitänytkään sitä enää "tuhmana
olentona", vaan päinvastoin sitä, joka ei tahtoisi sille ja sen
hyödyksi tehdä työtä.
Mutta tulipa se päivä, jona hansanjuhla oli vietettävä. Kaikki juhlaa
varten oli valmistettu samaan tapaan, kuin semmoisiin tilaisuuksiin
tavallista on. Väkeä oli kokoontunut runsaanlaisesti. Aluksi laulettiin
muuan laulu. Sen jälkeen piti Yrjö pontevan, innokkaan puheen
isänmaalle, kehoittaen lopuksi läsnäolijoita huutamaan: "eläköön Suomen
kansa, ja sen kansallisuus", jolloin raikas, sydämien syvyydestä
lähtenyt monenkertainen eläköönhuuto kaiutti ilmaa. Minun rintani
tykki, kun näin köyhän työmiehenkin, joka hänkin nyt oli riisunut
arkinuttunsa ja tullut hetkeksi vapaana riemuelemaan, iloissaan yhtyvän
muiden huutoon ja tuntui ikäänkuin joku olisi sanonut: "näethän, että
hänellekin on isänmaa, kansa ja kansallisuus pyhä, niin miks'ei sitten
sinulle, joka olet onnellisemmalla asemalla inhimillisten ja
tieteellisten y.m. tietojesi puolesta kuin hän!" Silloin minä
yksinäisyydessä vakaasti päätin, että minäkin tahdon täst'edes olla
_kansanmies_.
Nyt ruvettiin arpalippuja myömään, jotka vähässä ajassa menivät
kaupaksi. Sitten nousin minä esitelmääni pitämään. Minä puhuin
Kalevalan, tuon verrattoman aarteen, jonka esi-isämme ovat meille
jättäneet, merkityksestä sekä muinaisuudelle että tulevaisuudelle, sen
arvosta kansalliselta kannalta, toin esiin sen kauniimpia paikkoja,
tein sen henkilöitten luonteista kuvia, vertasin sitä muiden kansain
kansallisepoksiin j.n.e. Monta kertaa olen jälestäpäin ihmetellyt, että
olin esitelmästäni, jonka aine muutamia viikkoja sitten oli minulle
jotenkin tuntematonta, saanut semmoisen syntymään, että sen lopussa
läsnäolijat huusivat minulle "eläköön". Tämä olikin mahdollista, jos
nimittäin otaksun, ettei minun oma ahkera tutkimukseni voinut niin
vähässä ajassa paljo hedelmiä tuottaa, ainoastaan sen kautta, että
minulla oli Yrjön yliopistossa kirjoittamat luennot ja hänen omat
neuvonsa ja ohjeensa alituisina apuina. -- Seurasi sitten lauluja sekä
kansanjuhlissa tavallisia leikkejä ja kilpailuja, joista jaettiin
palkinnoita. Tulot olivat hyvät ja juhla kaikin puolin onnistunut.
Lopuksi oli päätetty pitää tanssit Hovilan hovissa, jossa on useita
avaroita huoneita. Täällä oli hauska illanvietto. Tanssin ohella oli
kuultavana lausuntoa ja laulua. Ei koskaan ole lausunto minuun niin
syvästi vaikuttanut, kun neiti Elman lausuessa runoelmaa "Oma maa".
Muutoin minä koko päivän seurustelin yksinomaan hänen kanssansa ja
sitten myöhemmällä tanssista erotessa saatin hänet kotiinsa. Kun olin
palannut pappilaan ja asettunut levolle, eipä tullutkaan uni silmiini.
En tiedä mikä minua vaivasi, mutta kummalliselta vaan tuntui. Minä
kysäsin sydämeltäni: "olenko rakastunut?" Se vastasi: "olet" ja
mielikuvittelossani rupesi leijailemaan Elman kuva kaikessa
ihanuudessaan. Samaa alkoi täst'edes olla aina, niin että minun oli
mahdoton ajatustani hänestä poistaa. Minä rupesin yhtenään käymään
tehtaanomistaja E:n perheessä, jossa minua lämmin vastaanotto aina
kohtasi jokaisen puolelta, ja etenkin Elmalta luulin saavani suurimman
myötätuntoisuuden osakseni. Kaikki päätökseni rakkausseikkojen
vastustamisesta siksi, kunnes olisin tieteitten korkeimmalla
kukkulalla, unohdin ja edessäni väikkyi tuleva maailmani hyvin
ruusuisena Elman lemmen valossa. Vihdoin ilmoitin asiani laidan
Yrjölle, joka naurahti ja sanoi: "tulit liian myöhään, sillä hänen
sydämensä on jo minun". Kun minä epäilin, niin hän sanoi: "no, koska et
minua usko, niin kysy häneltä itseltään". Minä ajattelin sinne ja
tänne, mutta tulin siihen päätökseen, että Yrjö vaan tahtonee minua
kiihoittaa. Ja ilman sitä tunsinkin olevani siinä tilassa, ett'en
missään tapauksessa voikaan olla tunteitani Elmalle ilmoittamatta --
olkootpa asianhaarat miten tahansa. Tähän tulikin pian sopiva
tilaisuus, sillä muutamana päivänä saimme kutsut Elman kotiin. Se kutsu
oli minulle mieleen ja minä päätin, että juuri tänään minä tahdon tehdä
itseni onnelliseksi ja tulla Elman sydämen omistajaksi. Kun minä
sitten, vähä aikaa yhtä ja toista haasteltua ja vieraanvaraisuutta
hyväksi käytettyä, aioin saada puhutella Elmaa, pyysi Yrjö minua
lähtemään puutarhaan. Menimme sinne. Siellä oli Elma yksinään
istumassa. Yrjö meni hänen vierelleen, otti hänen kädestään kiinni ja
sanoi, ettei hän voinut ystävyytemme tähden olla minulle sitä
ilmoittamatta, että hän on Elman kanssa salakihloissa ja että heidän
kihlauksensa julkaistaan tulevissa maisterinvihkiäisissä, joihin Elma
tulee hänelle seppeleensitojaksi. Voi, miten suloisesti Elma hymyili,
kun hän katsoi Yrjön silmiin! Mutta minä -- olin kuin pilvistä pudonnut
ja tuskin voin heille onnitteluani lausua. Minä tosin sydämestäni soin,
että niin hyvä ystäväni kuin Yrjö tulee onnelliseksi, mutta minun omat
unelmani, jotka näin tyhjään rauenneiksi, vaikuttivat minuun niin
valtaavasti, että minä en tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Kaikki
tuntui minusta kolkolta... sekä nyt täällä tehtaalla että sittemmin
pappilassa.
Parin päivän kuluttua aloin tehdä poislähtöä, jota koko provastin perhe
koetti ehkäistä. Mutta minä en enää voinut kauemmaksi jäädä. Kaikki
lähtivät minua vähäksi matkaa kyytiin ja liikuttavan erohetken
tapahduttua, aloin ajaa -- sama vaikka minne, sillä nyt oli "miel' ei
tervoa parempi, sydän syttä ei valkeampi". Minä tunsin itseni kovin
onnettomaksi ja ellen olisi muistanut päätöstäni, että minusta pitää
tulla kansanmies, niin tiesi kuinka olisi käynytkään. Mutta se rohkasi
minua ja minä päätin kääntää elämäni toiseen suuntaan. Kaikki unelmat
tieteitten korkeimmasta kukkulasta minä heti hyljäsin, päästäkseni mitä
pikemmin välittömään yhteyteen kansan kanssa. Yliopistossa luentojen
aljettua ihmeteltiin suuresti, kun minä muutin jumaluusopilliseen
tiedekuntaan. Kun pari vuotta oli saanut kuluneeksi, vihittiin minut
papiksi.
Luultavasti olen aina vanhana poikana, sillä ensi lempeni oli sattunut
esineekseen saamaan semmoisen, jonka sydän oli jo toisen oma. Mutta
minä olen kumminkin iloinen, että olen tullut kansani palvelijaksi.
Auki vaan akkunat ja valoa jokaiseen pirttiin ja valistusta jokaisen
sydämeen! Tämä ei olisi tapahtunut, ellen olisi tässä kertomaani kesää
ollut aikaansa ymmärtäneessä paikkakunnassa, jossa tulin tuntemaan
kansan, sen tarpeet ja toiveet sekä omat velvollisuuteni niitä kohtaan.
Ystäväni Yrjön kirje ei ollut väärässä, sanoessaan, että minulle tulee
hänen kotonaan avautumaan uusi maailma. Se tapahtuikin. Ja se uusi
maailma oli isänmaa ja kansa -- ja minä tulin _kansallismieliseksi_.
1884.
Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.
Rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki." Niinkuin luonto, kun
kevätaurinko sitä lämmittävillä säteillään hyväilee, pukeutuu
juhlapukuun ja muuttuu nuoreksi uudestaan, niinpä Heikkikin, kun
lemmekäs katse suloisesta silmäparista häntä kohtasi, oli tullut
toiseksi mieheksi aivan kauttaaltansa.
Ylioppilas se tuo Heikki oli ja Heiskanen oli hänen sukunimensä. Mutta
tätä viimeksi mainittua nimeään hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa
suusta kuullut, sillä aina häntä niiden kesken Heikiksi sanottiin. On
todellakin omituista tuo tapa koulupojilla -- eivätkä muutkaan ihmiset
siitä "pahasta" vapaat ole -- että melkein jokaiselle joku erityinen
lisänimi annetaan, joka tavallisesti saa alkunsa sen tahi tämän
kumppalin vaateparresta, käytöksestä, ruumiinrakennuksesta tahi
luonteen ominaisuudesta. Välistä nämä tämmöiset lisänimet elävät vielä
kauan senkin jälkeen, kuin niiden omistajat ovat "kuolleina pois
pyyhityt elävien joukosta," ja useimmiten ne ovat erinomaisen sattuvia.
Kummallista muutoin oli, että Heikki on saanut papin antaman
ristimänimensä säilyttää, vaikka se tavallisesti ei kelpaa. Ja saa
niitä papin antamia nimiä joskus olla kuinka monta tahansa, niin että
olisi valitsemisenkin varaa, mutta yhdestäkään ei niistä huolita, vaan
uusi nimi varpataan. Jos se nyt Heikki saikin oikean nimensä pitää,
niin jotain omituista siinä kumminkin oli -- se nimittäin, että hänen
sukunimensä unohdettiin, sillä hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa
suusta sitä kuullut, tuskinpa nämä sitä kaikki tiesivätkään.
Heikki on kotoisin Savon sydänmailta, talonpoikaisten vanhempain lapsi.
Vastustamaton halu, joka vaan kiihtyi siinä kiirastulessa, minkä
kotiväen estelemykset synnyttivät, saattoi hänet lukutielle lähtemään.
Eikä siinä sekään auttanut, vaikka isä kävi pappiakin puhuttelemassa,
ilmoittaen, että hänen poikaansa on syttynyt kouluhalu. Pappi neuvoi
isää rukoilemaan, jotta semmoiset ajatukset häviäisivät. Ei ollut
rukouksesta apua -- kouluun se Heikki lähti kun lähtikin. Hänen päänsä
ei taitanut ihan "terävimpiä" olla, vaan tämän kohdan hän
väsymättömällä ahkeruudella korjasi. "Se mies se lukee kuin hevonen",
sanoivat kumppalit. "Niinpä se mies syöpikin kuin hevonen", vastasi
Heikki tavallisesti. Osansa kansallemme kuuluvasta hidasluontoisuudesta
oli Heikkikin saanut, niin että vikkeläkieliset hänet tuon tuostakin
pulmaan saattoivat. Heikin tapa ei ole koskaan ollutkaan kieltänsä
liiaksi laulattaa, silloin tällöin hän vaan sanan päästää, mutta ne
sanat ovatkin naulapäitä. Iloisten kumppalien kesken saivat nauruhermot
useinkin pinnistyksessä olla, kun Heikki sattui motevan sanasutkauksen
laskemaan ja jos hän vaan milloin oikein rovelleen sattui, niin olipa
hän koko mestari. Kaikki kumppalinsa hänestä ylimalkaan pitivät,
tiesivätpä hänestä kertoa yhtä ja toista semmoisetkin ihmiset, jotka
eivät olleet häntä edes nähneetkään. Vaatimaton, sanansa pitävä ja
velvollisuutensa täyttävä mies hän oli sekä ulkomuodoltaan täydellinen
savolaisen kuva. Muutoin hän pysyi yhdenlaisena koko koulu-aikansa
kaiken muun paitsi kokonsa puolesta, niin että hän yläluokilla oli
melkein semmoinen, kuin kouluun tullessaankin. Tukka sai olla pitkänä,
jakaus, keskellä päätä. Vaatteet olivat kotikutoiset ja lapikkaat
aina kenkinä. Setävainajaltaan jääneet melkein kyynärää pitkät
koirannahka-rukkaset piti Heikki rakkaina käsineinään, jotka kadulla
monen monta kertaa herättivät vastaantulijoitten huomion. Tämmöisenä
yksinkertaisena miehenä lähti hän ylioppilas-tutkintoonkin, jolle
matkalle hän evääkseen teetti puolitoista leiviskää painavan kalakukon
suurista muikuista ja peloittavan lihavasta sianlihasta. Kun hän sitten
rautatiellä junassa tämän eväänsä nosti polvilleen ja alkoi sen
maukasta sisustaa hyvällä ruokahalulla popsia, niin silloinkos
matkustajat saivat katsomista. Huomautettuna tästä arveli Heikki:
"katsokoot, kunhan eivät vaan käsiksi tule" ja tyydytti mahansa
vaatimukset niin yltäkylläisesti, että syönnin jälkeen tuon tuostakin
valtavasti röystäytti, joka merkitsi samaa, kuin maha olisi kiittänyt
ja sanonut: "nyt on hyvä." Tällä matkallansa hän ensi kertaa elämässään
nautti juovutusjuomia siihen määrään, että oikein hajakkaan tuli ja
puita heiniä lasketteli. Siihen aikaan olikin vielä semmoinen paha
tapa, että ylioppilaaksi päästyä pidettiin suuret juomingit, jotka
monellekin avasivat ovet viinajumalan temppeliin, sen pelastamattomaksi
uhriksi saattaen. Näissä juomingeissa Heikkikin koko yön reuhasi, eikä
päivän noustessa aurinkoa tuntenut, vaan arveli, että "katsokaa
ihmettä, kun täällä Helsingissä on kuukin punainen." Mutta kun sitten
humalan hyvä seuralainen, pohmelo, tahtoi ankaralla päänkivistyksellä
kallon halkaista, sanoi Heikki, että "minun juomani saavat täst'edes
pysyä tapin takana" -- ja pitää sen päätöksensä niinkuin mies vieläkin.
Ylioppilaaksi tultuaan alkoi Heikki ahkerasti jumaluusoppia tutkia. Kun
häntä siihen tai tähän huvitilaisuuteen pyydettiin, vastasi hän vaan,
että "ei minun palkkani kannata" ja meni uupumattomana työhönsä, eikä
antautunut mihinkään, joka olisi päätehtävästä pois suunnittanut.
Mutta sattuipa nyt semmoinen tapaus, että lemmekäs katse suloisesta
silmäparista kohtasi Heikkiä. Eipähän tuo ensimmäinen kerta liene
ollut, sanottaneen, kuultua että Heikki jo ylioppilas oli, koska muka
yhdeksän joka kymmenestä lyseon viidennellä luokalla olevista on
useissakin lemmen-seikoissa ollut, jopa yksi ja toinen koko rakkauteen
-- vietiksihän sitä nykyään nimitetäänkin -- ehkä kyllästynytkin.
Lieneekö tämä Heikille ansioksi vai viaksi luettava ja niin
uskottomalta kuin se kuluneekin, mutta totinen tosi se vaan on, ett'ei
Heikille ollut tämmöistä ennen tapahtunut. Heikki, näet, ei koskaan
ollut mikään "salonkileijona" ollutkaan, niin että oikein etsimällä
olisi etsinyt tilaisuuksia "päästäksensä rakastumaan", ja jos silloin
tällöin joku viehättävä olento naisen muodossa liihoittelevana
sattuikin häntä kohtaamaan, niin mitäpäs siitä oli... se meni menojaan.
Sanalla sanoen, eivät naiset hänessä sen suurempaa huomiota
herättäneet, kuin -- hänkään naisissa. Sentähdenpä hän antoikin hyvin
kuivakantaisia vastauksia, kun kumppalit, itse lämpiminä ollessaan,
häneltä kyselivät, miltä se tai se neiti hänestä näyttää. "Tytöltä
näyttää", vastasi hän hetkisen mietittyään ja omituinen hymy ympäröi
suuta. Kumminkaan ei hän mikään "naisten vihaaja" ollut -- hän oli vaan
laatuisensa. Ja nyt oli häntä lemmekäs katse suloisesta silmäparista
kohdannut. Se oli tapahtunut näin.
Heikki taisi olla kolmatta vuottansa ylioppilaana. Asuntoa oli hän
erään papin leskirouvan luona, joka suuresti kunnioitti Heikin
siivoutta ja ahkeruutta. Tämän leskirouvan veli oli pappina Hämeessä ja
hänen tyttärensä Hanna tuli muutamiksi viikoiksi Helsinkiin soitantoa
harjoittelemaan. Oikein Heikkiä ihmetytti tuo avomielinen, vapaa ja
kaavoihin jäykistymätön kohteliaisuus, jota neiti Hanna hänelle jo
esittäessä osoitti. Hänen äänessään ja puheessaan oli semmoista
viehätystä, että Heikki, vastoin entistä tapaansa, ei malttanut olla
häneen salaa arasti katsomatta. Muutaman päivän kuluttua ei Heikin
mielestä ollut kylliksi paljon tilaisuutta nähdä tuota valkokutrista,
punaposkista sulotarta, jonka sinisilmät niin haaveellisen lumoavina ja
kirkkaina puhdasta sielua kuvastivat. Puvun yksinkertaisuus, vailla
kaikkea "rumentavaa koristusta", teki miellyttävän kokonaisuuden hänen
hennon vartalonsa kanssa. Ennen oli Heikki päivällispöydästä melkein
ennen aikojaankin lähtenyt, mutta nyt hän olisi siinä istunut kuinka
kauan tahansa. Eikä kahviakaan enää tarvinnut hänelle kamariinsa viedä,
vaan sen hän joi muiden joukossa ruokasalissa. Päivä päivältä tuli hän
puheliaammaksi, laski leikkiä ja nauroi. Nuo siniset silmät, ne olivat
tainneet Heikin itseensä upottaa... niin, rakastunut oli hän, sen jo
"nenästäkin näki".
Jo se Heikki alkoi itsekin tuntea, että jotain ihmeellistä on hänessä
tapahtunut, vaikk'ei täydellisesti käsittänyt, mitä se oli. Mutta hän
on ajatteleva mies, joka ei jalkojaankaan aseta ristiin ajattelematta,
onko se tarpeellista vai ei. Huomaamattansa hän kumminkin tuli itseään
vertailemaan -- neiti Hannaan. Oikein hän säikähti silloin.
Ajattelematta sen enempää seurauksia kuin sitäkään, onko tarpeellista
vai ei, lähti hän räätäli Rintalaan, joka sai hänestä ottaa mitan ja
tehdä muodinmukaisen puvun. Myöskin tukanleikkaajan sakset saivat olla
täydessä työssä -- monta kertaa niiden väli tuli niin täyteen hiuksia,
ett'ei leikkaaminen onnistunutkaan -- ennenkuin Heikin karhea tukka oli
monivuotisen pituutensa heittänyt. Eikä se Heikki enään paljon
luvuistaankaan välittänyt. Luennoilla hän kumminkin kävi. Mutta kun
niille mennessä sattui Aleksanderinkadulla neiti Hanna tulemaan vastaan
ja kun se ystävällisellä hymyilyllä vastasi tervehdykseen, niin mikäpäs
muu auttoi... kuin kääntyä yhteen matkaan. Sitten sitä käytiin
katselemassa monilla tavaroillaan puoleensa houkuttelevia
kauppapaikkain akkunoita, mentiinpä sisäänkin ja tehtiin ostoksia.
Verrattoman hauskaa oli Heikistä saada tavaroita kantaa. Mutta eipä
neiti Hanna tahtonut Heikkiä tähän vaivaan panna, kun tällä ei ollut --
käsineitä. Heikki ei, näet, rukkasiaan Helsingissä pitänyt, eikä
muitakaan käsineitä ostamaan ruvennut... pisti kätensä vaan taskuihin.
Mutta nytpä jo eräänä päivänä nähtiin hänellä uudet hansikkaat. Noista
käsistä olikin välistä ollut koko vastus, kun ei tietänyt muine ne
"tieltä" pistäisi, vaan oikeinpa somalta rupesi tuntumaan pitää niitä
rinnan kohdalla ylhäällä, vetää hansikkaita edestakaisin, oikoa kuruja
ja työntää sormiaan syvempään, taputella kämmeniä yhteen ja tietää,
että käsillä on lämmin -- ja että täst'edes saa tavaroita
kannettavakseen... Hupaiset ne olivat nämä ajat Heikistä. Illatkin ne
kuluivat niin tavattoman sukkelaan, että harmitti -- ja siihen
vakuutukseen Heikki tuli, ett'eivät nuo siniset silmät kenellekään niin
suloisesti säihkyneet kuin hänelle. Siksipä sitä unta ei tahtonutkaan
silmiin saada, vaan pitkät ajat mieli ajelehti joka yö maita mantereita
ja lopulta aina samaan palasi -- neiti Hannan sinisiin silmiin. Ja
silloin taasen outo tunne rinnassa liikkui ja jollain tavalla piti
mielen yltäkylläisyyttä tyhjentää keveämmäksi. Niin proosallinen kuin
Heikki olikin, tunsi hän kumminkin eräänä semmoisena yöhetkenä, että
hänen ajatuksensa tahtoi runomuotoon pukeutuneena purkautua. Hän
istahti pöytänsä ääreen, otti kynän ja vaipui aatoksissaan -- runoa
kirjoittamaan. Pitkältä ei runoa syntynyt, kun hän taisi olla liiaksi
tunteittensa vallassa, mutta se, mikä sitä tuli, oli lähtenyt hänen
sydämensä syvimmästä. Ainoastaan kaksi säettä oli paperille piirretty
ja kuuluivat ne näin:
"Ei sitä ymmärrä, eikä sitä arvaa,
Mikä se rakkaus lienee"...
Siihen se oli runoilu pysähtynyt, runosuoni lienee katketa rapsahtanut,
eikä jatkoa koskaan herunut.