KYNÄELMIÄ II
Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita
Kynäillyt
KAARLO HEMMO
Tampereella,
Hj. Hagelberg, kustantaja.
1888.
SISÄLLYS:
Runosommitelmia:
Suomenkielen asetusta odottaessa.
Laulujuhlassa.
Vapaus ja minä.
Miksi punastun!
Kalastaja.
Leivon laulu ja variksen.
Viatonta.
Tuska viel' on rinnassain.
Kun -- -- silloin.
Pois raittiusseurat!
Pois lapsellisuus.
Ne uinuivat onnestaan.
Kaksi kahdesti.
Kerta.
Kaihoisena hetkenä.
Laulajaiset.
Elämän alalta.
Eljaksen erehdys.
Iltalaulelma.
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Suudelma ja korvapuusti.
Kesä-iltana.
Löyhkän-ajajat.
Silmänkääntäjä.
Suorasanaisia kokeita:
Kuinka tulin kansallismieliseksi.
Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.
Metsälammin lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.
Keisari tulee!
RUNOSOMMITELMIA.
"Elä, armas lukijani,
Hae sommitelmistani
Runon hurmaa lain."
Suomenkielen asetusta odottaessa.
Oi, tottahan taivahan Herra
Rukoukset on kuullut nuo,
Jotk' on kansamme rukoillunna,
Ja armonsa viimeinkin suo?
Hän itse kun kaunihin kielen,
Tuon rakkahan antanut on,
Ei salline, maass' omassansa
Kiel' oma ett' orjana on?
Ja eihän se myös ijankaiken
Lamass' oikeus olla saa...
Ain' ei toki tahtoa kansan
Käy kehnosti vastustaa.
Lie rangaistusaika nyt tullut,
Ett' oikeus voiton jo vie
Ja kahlehet orjuuden kätkee --
Se aika jo tullut nyt lie!
Ja sittenkös riemua raikaa
Ja kiitosta vain kajahtaa!
Ja mielet ne kevättä hehkuu
Ja juhlivi Suomeni maa!
Ja kansamme nuorena seisoo:
Sen toivojen aika nyt on --
Ja se vahvaks' itsensä tuntee
Ja on voimaa sill' elohon.
Vaan jos viel'ei -- varjele Luoja!
Lopuss' aika jo vaivain ois...
Jos pettäisi hartahat toiveet,
Eikä voittaa oikeus vois...
Oi, jokohan haudalle silloin
Jalon kansamme käytäisiin...?
Tai eloon jos puoleks' se jääkin,
Sen... kuolisin... huokauksiin...
Laulujuhlassa.
Ja torvet siellä raikui
Ja kaikui laulelmat
Ja säveleet niin vienot
Taivaalle nousivat --
Ne huokui rukousta
Ja rakkautta maan,
Ne kertoi sankaruutta
Ja leikki riemuissaan.
Ja monen mielen veivät
Ne ylös muassaan
Ja yhtä monta loivat
Ne rintaa hehkumaan,
Mut yhtäkaikki tuntui
Kuin odotettu ois,
Kuin kaikk' ei vielä oisi,
Vaan jotakin on pois.
Ja viimein vaimo vanha
Ja ryppynaamainen
Jo lavalle nyt astui
Kerällä tyttären.
Ei heistä loistavuutta
Vois löytää etsien --
Niin seisoivatkin siinä
Kuin hieman peljäten.
Ja pöydäll' edessänsä
On heillä kanteleet,
Nuo kansalliset aarteet
Koht' unhoon joutuneet.
Kas, kantelolla Väinö
Sai luonnon hurmoksiin --
Miks' onkaan nykyaika
Sen unhottanut niin!
Ja on kuin haudastansa
Ois noussut muinaisuus
Ja kunniata sille
Kuin tekis' aika uus':
On jotain juhlallista,
On jotain korkeaa,
Mit' yksinänsä henki
Vaan hieman aavistaa.
Ja kansajoukko katsoo
Ja seisoo paikallaan,
Ei liikunnolla kenkään
Käy rauhaa rikkomaan --
On aivan kuni kirkon
Nyt päättyis palvelus,
Vaan vielä lausumatta
Ois loppusiunaus.
Mut nyt jo kädet laihat
Ne koskee kielihin,
Ja laulukin nyt kuuluu
Jo äänin värjävin.
Ja päivä kultihinsa
Nuo verhoo soittajat --
He halvoilt' eivät näytä:
Jo milt'ei loistavat.
Ja sävelehet vienot
Ja laulu koruton
Ne kasvaa korkeemmiksi
Jo niissä tenho on,
On tenho, salamahti,
Mi hurmaa, lumoaa
Ja kansajoukon läpi
Kuin autuus huhahtaa...
Mit' oli sävelissä
Ja miksi laulu niin
Sydämet kaikki valtas
Ja laitti lumoksiin?
Niiss' oli sydänt' omaa,
Mi sattui sydämeen:
Se mielet maasta nosti,
Toi silmään kyyneleen...
Vapaus ja minä.
"Vapaus, vapaus" ihmiset huutaa,
Maailma voihkavi tuskissaan,
Tuskinpa kuulevi enää nyt muuta --
"Vapaus, vapaus" kaikuu vaan.
Kaikkihan orjan jo kahleita kantaa
Hirveän raskaita mielessään,
Joilleka suuremman painon viel' antaa
Vapaushuudon räikeä ään'.
Mut minä olevan' orjana soisin,
Tahtoisin päästä kahleisihin...
Tyttö, sun orjanas mielellän' oisin --
Sylihis' itseni telkeisin...
Miksi punastun!
Tuoll' on siis se aho armas,
Jolla ennen leikittiin,
Jolta marjat ensimmäiset
Kesän tullen poimittiin!
Sinne paimen-aikoinani
Lampaat ensin juoksivat.
Siellä meillä paimenilla
Oli hetket riemuisat.
Siell' on kivi, jolla ennen
Talosilla oltihin,
Siellä aina perheonni
Oli sopusointuisin --
Emännäksi, isännäksi
Kukin pääsi vuorostaan,
Lapsina, jos muut' ei ollut,
Pitivät nää -- lampaitaan,
Toiset kivet matalammat,
Ne ol' aitat, navetat,
Jotka rikkautta aivan
Täpötäynnä seisoivat:
Savileivät, hiekkajyvät
Oli ruokatavaraa,
Kuusenkävyt suuren suuri
Lehmäkarja olla saa.
Väliin kivi -- linna silloin
Vaarahankin tulla voi,
Vihamies kun sotaväen
Sitä piirittämään toi,
Väliin taasen pyhä virsi
Rupeaapi helkkämään:
Kirkonmenoja nyt siellä
Parhaallansa pidetään.
Marjasta kun palattihin,
Silloin juhlat komeat
Useinkin sen kiven suuren
Ympärillä olivat:
Marjapäivällinen siinä
Juhlallinen nautitaan,
Tuulet kuiski, puro soitti,
Linnut lauloi laulujaan.
Väliin sitten päiväkaudet
Kisattihin kilvaten,
Aina mieli oli kirkas,
Aina sydän iloinen,
Huolistaan ei tiennyt rinta
Silloin puhdas, saastaton,
Niinkuin päivä noustessansa
Kevättaivahalle on.
On, kuin temppelissä oisin,
Kun nyt muisto hetket nuo
Ajan verhon takaa taasen
Sielun-silmihini tuo;
On, kuin taivaallinen tunne
Minuun lämmin huhahtais;
On, kuin ruumihini uuden
Henki-olomuodon sais.
Lapsuusajat ihanaiset
Liitelevät ohitsein,
Unikuvat kaunihimmat,
Monet riemut, toivehein --
Kaikki taasen edessäni
Kirkkahina päilyää,
Leikkimaita muinoisia
Kun on onni tervehtää.
Täss' on siis se aho armas,
Jolla ennen leikittiin!
Mutta miksi, minkätähden
Tää on muuttununna niin?
Lienenköhän lumotuksi
Sattunutkin tulemaan,
Koska paikkaa tät' en tahdo
Tuntea mä ollenkaan?
Lumoust' ei ole tässä!
Mutta ihmistyö se on
Marja-ahost' entisestä
Tehnyt viljavainion,
Jossa vilja kultaisena
Lainehtivi nuokkuen.
Miss' on kivi? Särjettynä
Pois on sekin poraten.
Milt'ei silmään kyynel ennä,
Leikkitanner entinen
Kun on tullut turmelluksi
Peltomaaksi joutuen...
Turmelluksi? Eihän toki!
Niin ei ole mielestäni,
Sillä nythän hyödyks' olla
Peltona se voikin näin.
Hedelmiä nyt se tuottaa,
Viljakultaa kasvattaa:
Aineellisen elatuksen
Viljelijä siitä saa --
Hyvää siis se vaikuttaapi!
Onkos laita niin myös mun?
Mitäs vaikutankaan minä?
Oi, mä miksi punastun!
Kalastaja.
Jo idän ranta pilkuttaa,
Ja lahden laine vilkuttaa.
Pois uni! Ulapalle
Taas mieli pyrkii rauhaton,
Kun saatavana saalist' on.
On aamu kaunis! Juhlaista,
Oi, niin on ylen hiljaista
Kuin autuaitten maassa.
Ei leiki ahtolaisetkaan:
Yön tanssi sai ne uupumaan.
Ja yksin olen vesillä.
Mä siintävillä seljillä
Rinnassa lepo, rauha.
Myös mieli, sielu vilvastuu,
Ja sydän synkkä kirkastuu.
Ja minä soudan. Kohoaa
Jo aurinkokin: alun saa
Uus' päivä, uusi elo.
Nyt luonto herää unestaan,
Pään nostaa kukka umpustaan.
Mi helke! Linnut livertää,
Ne aamuvirttä visertää
Niin raikkaaan riemullista.
Sain minä pyydysteni luo,
Mut tokko saalista ne suo?
Kas, haukia on koukuissa,
Ja kirjavanaan verkoissa
On veden karjaa muuta.
Kai kontin täysi niitä on --
Ol' onni mulla verraton.
Ma kotihini soutelen
Ja ilomiellä laulelen
Maan tämän ihanuutta. --
Kun päivä taaskin länteen käy,
Ei pyydyksiä maalla näy.
Ja verratont' on kalastaa --;
Se mielen, sielun puhdistaa,
Tuo luonto lumoava --
Ja kun vaan kulta mulla ois,
Hän keittää sitten kalat vois.
Leivon laulu ja variksen.
Saa kaiho synkkä sydämeen
Ja tuntuu katkeralta,
Kun leivo lähtee matkalleen
Pois Pohjan taivaan alta.
Ja laulupuulle varis jää
Ja laisia sen muita,
Kun muutkin kylmäst' ennättää
Ne, jotk' on sulosuita.
Miss' äsken kukat vihannoi,
Maa onpi siinä musta;
Miss' äsken laulu leivon soi,
Siin' on nyt raakutusta.
Mut lintuhan on variskin!
Se miks' ei laula kanssa,
Niin että sävel sointuisin
Ois silläi laulussansa?
On varis leipähuolissaan,
Ei nousta voi se maasta --
Ja siks' ei siltä laulustaan
Myös poistu mainen saasta.
Vaan leivo liitää siintävään,
Miss' on vaan ihanteita,
Ja niistä punoo sävelmään
Se soinnun-säveleitä.
Viatonta.
(Ystävän kirjeestä).
Siit' aina mua moitit, kunnon veikko,
Kun ajan kysymyksiin puutu en,
Ja minut tuomitset, ett' olen heikko
Ja sanot menneen multa miehuuden.
Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta
Mun elon kurjuudesta huutamaan,
Niin että vihlois lihaa ynnä luuta
Jo saatanankin sitä kuullessaan.
Ja siitä, että aikakaus on musta
Ja turmeltunut läpikotaisin,
Ja vapauskin kärsii ahdistusta,
Kun sidotaan se säännöin solmivin.
Ja siitä myöskin, että turmeltunna
On ihmiskunta, käsket rääkymään
Ja kuolonuneens' ett' on uupununna,
Niin ettei heränne siit' ensinkään.
Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla
On tilaa kirkua jos vaikka kuin,
Mut mikään parane ei huutamalla --
Jos huutaisikin vaikka avosuin...
Mun mielen' äänettä on olla myötä
Ja koettaa jos mitä tehdä voin
Ja avuks' olla, miss' on tosityötä
Ja työtä miss' ei melakoida noin.
Mä heikko olen -- enhän sitä kiellä --
Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan,
Ja huudoillani oisin ehkä tiellä,
Kun saatetahan sitä liikuntaan --
Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa
Se kädest' olkoon ijankaikkisen,
Mun kiitäissään kun vie se mukanansa,
Niin laulan valon voitost' iloiten.
Tuska viel' on rinnassain.
Lamput loistaa, valot välkkää,
Soitto kaikuu kiihkeään.
Hurmattuina nuoret kaikki
Rientää tanssin pyörillään.
Mun vaan piti nurkkaan jäädä,
Riemuhun en mennä voi,
Kuulla, nähdäkään en kärsi --
Pakotus on päässän', oi!
Hetkeks' tanssi taukoaapi,
Nuoret istuu paikoilleen
Kohta uudest' alkaaksensa,
Kattoon ilon nostaakseen.
Silloin vaivastani virkin --
Sen kun impi kuulla saa,
Liitelevän tuulen lailla
Huoneesta hän lehahtaa.
Palaa takaisin hän kohta
Lääkepullo kädessään,
Rusopäinä hohtaa posket,
Silmät luovat säihkyään.
Tippaa tuosta sokerille
Tiputtaa hän kymmenen,
ja sen nauttia mun käski
Sulosuinen hymyten.
Tanssissa jo nuoret taasen
Kiihkeästi karkelee.
Minä ilokseni tunnen,
Että vaiva pakenee.
Kohta pään' on aivan terve,
Lääke tuskan kauas vei,
Suonet sykki niinkuin ennen,
Pakotusta tunnu ei.
Astun tuonne immen luokse
Lääkkehestä kiittämään:
Kättä puristan -- ja sitten
Vierell' istumahan jään.
Ilta kului loppuun asti --
Ja se tuskin huomattiin,
Että nyt jo kaikkialla
Hyvästiä heiteltiin.
Poistuin minäkin. Ja tiellä
Kummastuin ma mennessäin:
Aivan askelt' ottamatta
Seisomass' oon allapäin.
Sydämell' on käsi mulla,
Mut en tiedä laisinkaan,
Milloin siellä tuska moinen
Ruvennut on riehumaan.
Poveani ahdistaapi,
Rinta, luulen, halkeaa --
Tunne katkera ja hellä
Polttavasti pakottaa.
Ah, jo tiedän! Vaiva päästä --
Painunut on sydämeen...
Minkästähden minä äsken
Istuin hänen -- vierelleen!
Siinä seisoin yksin yössä...
"Oi, jos impi tässä ois,
Lääkett' ehkä saada voisin.
Vaiva tääkin menis' pois..."
Niin mä toivoin. Vaan ei siinä
Kukaan kuullut toivettain,
Eikä sittenkään, vaikk' yhä
Tuska viel' on rinnassain...
Kun -- -- silloin!
Kun päiväntähti lännen helmaan nukkuu,
Ja koko luonto uinuu lepohon,
Kun käki armastansa uneen kukkuu,
Ja maa ja taivas rukouksiss' on --
Silloin rinnoillesi vaipuisin,
Silloin suudelmiisi uupuisin!
Kun yöhyt päiväkultaa pakeneepi,
Ja luonto herää horros-unestaan,
Kun aamuvirttä lintu lauleleepi,
Ja taivas sylihinsä sulkee maan --
Silloin rinnoiltasi nousisin,
Silloin suudelmiisi heräisin!
Pois raittiusseurat!
Pois raittiuden seurat, pois
Kavahda niitä, kansa!
Ne tie on harhauskohon
Ja vapauden ansa!
Ja sitä paitse, maassamme
Ei toki paljon juoda...
On turha huutaa hädättä
Ja valhett' ilmituoda.
Näin sanotaan. Ja tottahan
Niin asian on laita,
Sill' eihän haasta "viisahat"
Sanoja turhakkaita. --
Voi kuitenkin! Koht' eiköhän
Kaikk' olle turmiolla...
Ja vaara myöskin tarjona
Lie kirkoll', uskonnolla.
Niin, -- harhauskoonhan se vie.
Kun perustukseksensa
Nuo "raittiit" ottaa raamatun
Ja pohjaks' aatteellensa!
Ja kapakat kun tyhjeneis,
Ois kirkot tulvillansa --
Ja oishan vaarallista tuo...!
Oi, kavahda jo, kansa.
Kun orjuudesta tarkoitus
On ihmisiä auttaa
Ja viinan yöstä vapahtaa
Pois raittiuden kautta,
Niin, vapaudenhan se vaan
On kurjaa sortamista!
Jaa, orjuuttamistahan on,
Kun päästää kahlehista!
Ja eihän meillä juodakaan,
Kuin ilman pikkaraisen,
Niin ettei tunnu oloihin
Se kansan kokonaisen --
Näät: väkijuomiin vuodessa
Vaan menee Suomenmaasta
Miljoonaa kolmekymmentä;
Ei maksa noista haastaa!
Ei meillä juoda paljon, ei --
Vaikk' itkua ja piinaa
Tuo tehtaat monet kymmenet,
Jotk' oltta keittää, viinaa
Ja levittävät myrkkyä
Ja suurta turmelusta
Ja hirmulaavan tavalla
Ne luovat kirousta.
Mon' isä juopi rahansa
Ja ryysyt viimeisensä
Ja kurjuuden ja puuttehen
Vie kotiin perheellensä.
Ja moni äiti kapakkaan
Voi lasten leivän kantaa,
Ja lapset viinaan vanhempain
Taas vaivannäöt antaa.
Ken mittaa onnettuuden sen,
jon väkijuomat tuottaa,
Ken lukea vois kyyneleet,
jotk' eivät juokse suotta!
Niin, -- lue synnit, hirmutyöt
Ja murhat, tappelukset
Ja kaikki vaivat, ahdingot
Ja tuskat, huokaukset...!
Ei meillä juoda paljon, ei --
Vaikk' onkin ahteissansa
Maan linnat viinan-uhreja
Ja hulluinhuoneet kanssa!
Ja kansan sydänjuuria
Jo vaikka mätä vaivaa,
Sen terveit' elonvoimia
Jo murhatoukka kaivaa...
Pois raittiuden seurat, pois
Kavahda niitä kansa!
Ne tie on harhauskohon
Ja vapauden ansa!
Ja sitä paitse, maassamme
Ei toki paljon juoda...
On turha huutaa hädättä
Ja valhett' ilmituoda.
Pois lapsellisuus.
Jos vaan se luvallista oisi,
Niin kateiseksi tulla voisi
Tuost', että joka kassapään
Saa itseens' Arnold mieltymään.
Kun milloin riikinkukonlaisna
Ja kepsutellen keikarmaisna
Hän seurapiiriin astahtaa,
Niin naiset oikein vavahtaa...
Sitt' iltaa pitkin tekee tuota:
Luo toisen käypi yhden luota --
Ja kaikki hälle hymyää...
Kuink' onkaan ihmeellistä tää!
Ei peljätä -- no, onhan kumma
Vaikk' onkin suurenläntä summa
Jo velkaa hällä kuormanaan.
Mi kasvaa kasvamistaan vaan.
Ei puheessakaan syvää mieltä
Häll' ole, eikä kaunokieltä --
Niin, aivan arkipäiväiset
On miettehet ja lausehet.
Mut mistäs syystä kaikki naiset
Noin ovat häntä suosivaiset?
No, suvultaan hän aatel' on --
Ja tuo on vietti verraton!
Vie hiisi! Minäkään en miksi
Myös ole tullut aateliksi?
Noin kaikki sitten avoinn' ois...
Hs, vaiti! Lapsellisuus pois!
Ne uinuivat onnestaan.
Jotta viran saisi
Hyvin sukkelaan,
Käy hän ahkerasti
Taasen lukemaan.
Posket ennestänsä
On jo kalpeat,
Alas hartiatkin
Hieman painuvat.
Mut kun jalo maali
Häll' on edessään,
Yhtäkään ei tahdo
Säästää itseään.
Sananpalveljaksi
Tulla mielens' on --
Aatos tuo jo saattaa
Hänet intohon.
Loppututkinnoihin
Valmistaiksen hän:
Kiirettä siks' onkin
Entist' enemmän.
Hetkiseksi siinä
Eroo kirjastaan,
Päänsä kättä vasten
Rupee istumaan.
Hänen mielellensä
Juohtuu impynen,
Jolleka hän vannoi
Lemmen ikuisen.
Tunne autuainen
Hänet valtoaa,
Kun tuo sulokuva
Eteen lehahtaa.
Sydän lämpiääpi,
Mieli auvostuu,
Muoto kirkastuvi,
Hymyääpi suu.
Kauas ajatukset
Häntä kiidättää:
On jo elävinään
Perhe-elämää.
Kaikk' on onnellista,
Kaikk' on rauhaisaa.
Häntä rakastetaan
Ja hän rakastaa.
"Pienet" kasvatetaan
Herran pelkohon,
Joss' on vanhempainkin
Turva verraton.
Monen monta kuvaa
Ihanaista niin
Hälle sielun-silmim
Tulee näkyviin.
Onnen päiväpaiste
Poskiin heijastaa -- --
Lempi, usko, toivo
Niistä kajastaa.
Kauan noin hän siinä
Uinuu onnestaan,
Kunnes uudellensa
Käy taas lukemaan.
* * *
Immyt uneksittu
Istuu kotonaan,
Tuskallinen hällä
Hohde poskillaan.
"Giftas"-kirjan juuri
On hän päättänyt,
Vuoro Zolan päästä
Esille on nyt.
Aikakauden tauti
Häntä ahdistaa.
Kyllästys jo kaikkeen
Mieltä karvastaa.
Tuota kärsiessään
Tarkkaa pukuaan.
Otsaan kiharoita
Laittaa kutristaan.
Siinä myöskin muistaa
Miehen armahan,
Jolle kerran kuiski:
"Sua rakastan".
Inhoa hän tuntee
Siitä mielessään,
Papiksi kun tulla
Aikomus on tään.
Kirkko, yhteiskunta
Nuo on kauhistus,
Hälle kaiken kaikki
On vaan -- vapaus.
Vihkitoimitukset,
Muutkin semmoiset
Hänen mielestänsä
Ovat turhuudet.
Elinkeinon tähden
Käy hän miehelään,
Jott' ois tilaisuutta
Ajaa mietteitään.
Toivoo, kun hän joutuu
Kerran naimiseen,
Aatteet yhdenlaiset
Saa hän miehelleen.
Aavistuksin katsoo
Aikaan tulevaan,
Miettii, paitse muuta,
Uutta kotiaan.
Kauan sillä lailla
Uinuu onnestaan,
Zolata hän sitten
Ryhtyy lukemaan...
Kaksi kahdesti.
Kaksi tuossa haravoipi
Lammin rantamalla.
Päivä loisti. Leivon soipi
Laulu taivahalla.
Olevan kuin leikkinänsä
Työ se näytti näillä,
Riemu heill' on silmissänsä,
Nuoruus poskipäillä.
Poika oli pulskeainen,
Niinkuin soria kuusi,
Tyttö niinkuin tuoksuvainen
Nurmen kukka uusi.
Poika tytön toisinansa
Kätki karhon alle,
Väliin itse puolestansa
Piitti pakoisalle.
Tuntematon murheen musta
Heille oli haamu:
Toivon myötäns' aavistusta
Ilta toi ja aamu.
Nauru, laulu vuoroitellen
Kajahteli siellä --
Luonto, linnut, oivallellen
Tään, ol' ilomiellä.
* * *
Samat kaksi haravoipi
Lammin rantamalla.
Päivä loistaa. Leivon soipi
Laulu taivahalla.
Työssään heidän kauttaaltansa
Näkyi ahkeruutta,
Piirteet heidän poskillansa
Hohti vakavuutta.
Mies hän nyt on näöltänsä
Noin jo vanhanläntä,
Nainen hänen vierellänsä
Nuoremp' ehkä häntä.
Poiss' on leikit. Ainoasti
Joskus seisoessa
Suunsa heidän nauravasti
Hymyy haastellessa.
Murhe näyttää poskipäihin
Tehneen uurteitansa,
Mutta tunnon-rauha näihin
Kuvastuupi kanssa.
Kohoo heidän miettehensä
Paikallisuudesta:
Rukouksin sydämensä
Nousee maallisesta.
Ikiautuus heijastellen
Kohtaa heitä siellä --
Luonto, linnut, oivallellen
Tään, on ilomiellä.
Kerta.
Kun paimen laumojansa
Keväällä kaitselee,
Se niille huiluansa
Sulosti soittelee --
Ei huolta pienoisinta
Sen lauluss' olekaan;
Mut minun koidon rinta
Soi yhä suruissaan.
Tuon peipon aamusella
On virsi riemuisaa
Ja iltaloistehella
Viel' yhtä sointuvaa.
On sävel iloisinta
Ja raikast' aina vaan;
Mut minun koidon rinta
Soi yhä suruissaan.
Vaan kerta vielä tästä
Maast' irti henki saa,
Kun Luoja elämästä
Sen luokseen johdattaa --
Minunkin koidon rinta
Se sitten riemahtaa
Ja virttä auvoisinta
Voin miekin laulahtaa...
Kaihoisena hetkenä.
Mik' ihme mahtanee siin' olla,
Ett' aina joskus inehmolla
Rinnass' aavistamaton
Tuska on?
Ja mieli käypi suruiseksi,
Vaikk'ei se siihen syytä keksi...
Harvaan sydän, minkä yö
Täyttää, lyö.
Noin vanhat sanoo, että silloin,
Kun tunnetta on mointa milloin,
Herra pyrkii sydämeen
Ihmisen.
Ah, niin jos lie, oi Luoja suuri,
Tuo hetki mulle suo nyt juuri!
Anna myös mun tahtos tää
Ymmärtää!
Laulajaiset.
Pois hän kaupungista lähti
Hurmattuaan poikaset,
Loistettuaan kuni tähti,
Vallattuaan sydämet.
Nuorta miestä oli monta,
jotka tunsi rinnassaan
Liekkimistä rauhatonta,
Syttynyttä hehkumaan.
Tuntehensa impyelle
Tahtovat he laulahtaa:
Lauluretkell' yölliselle
Nyt he tuossa kiiruhtaa.
"Tähti kirkas" kajahtanpi,
"Nuku armas" sointuen,
Säveleitä kuljettaapi
Tuuli kaukaisuutehen.
Ihme kumma, kun ei tulta
Ilmestykään akkunaan...
Tokkohan tuo impi kulta
Herää unest' ollenkaan?
Ja nyt laulu kiihoitusta,
Uutta voimaakin jo saa:
Toivo, epätoivo musta
Säveleistä tulvoaa.
Vaiti! On kuin akkunassa
Narahtaisi saranat...
Hiljaa yössä sankeassa
Laulajat nyt seisovat.
"Lakatkaatte luikkamasta"
Naisen ääni kuiskuttaa --
"Muutoin uneen päässyt vasta
Sairas lapsi havahtaa."
"Ken on siellä kuiskamassa?
Leski Lassi Miettisen."
"Eikös täällä asumassa
Ole neiti Nieminen?"
"Yläpytingissä tuolla
Kuului kyllä asuneen,
Mutta lähti iltapuolla
Hän jo kotimatkalleen.
Sairaan lapsoseni kanssa
Minä tässä asustan...
Ah, hän heräs' unestansa
Tähden teidän luikannan..."
Elämän alalta.
Metsätietä yksinänsä
Kiertäväistä käypi mies.
Miks' hän noin on näöltänsä
Miettiväisnä? Kenpä ties
Aattelevi uutta tupaa,
Jot' on ai'e rakentaa,
Elämäänsä siinä hupaa,
Kun sen valmihiksi saa.
Asteleepi. Vihdoin saapi
Kunnahalle kuusiston,
Käännäiksen ja katsahtaapi.
Riemu silmissänsä on,
Kun nyt näkee sulaneena
Lammin läikkyvänä taas,
Kaskensakin kuivaneena,
Jonka viime vuonna kaas.
Työhön kävi, kirvehellä
Kolhintahan honkien,
Jotka aimo ryskehellä
Kaatuivatkin sortuen.
Ja kun viikon päättämällä
Lauantaki tullut on,
Silloin tuvan hirret hällä
Kaadetut on kumohon.
Kuluu kaksi, kolme kuuta.
Tupa, muutkin huonehet
Valmisna on -- niille suuta
Loiskuellen lainoset
Tarjoaapi lammin, minkä
Rantamalla sijaitsee
Uudispaikka, jota pinta
Veden kirkas katselee.
Iloisesti loimumalla
Uuni palaa pirttisen,
Pöydän päässä istualla
Syvimmästi miettien
Miesi aivan yksinänsä
Uudessa on kodissaan,
Vasten kättä nojaa päänsä
On kuin oisi unissaan.
Kun on hiili viimeinenkin
Tuhkahansa painunut,
Nousi hän ja peltisenki
Kun on kiinni laittanut,
Lähti ulos peltomaita
Alkamiaan katsomaan,
Sekä onko vankka aita
Kylvetyssä palossaan.
Kului kesä. Laululauma
Pohjolast' on paennut,
Pelloill' on jo pieles, auma,
Syksyn sade alkanut --
Uudispaikalla nyt häitä
Viettämähän aljetaan,
Koko vuorokausi näitä
Karkeloiden jatketaan.
Vuodet vieri. Pelto-sarja
Laajentuupi leveten,
Lisääntyvi riista, karja
Kasvaa yhä eneten --
Mies ja vaimo, Luojahansa
Luottaen, töiss' onnistuu,
Lapset heidän toivonansa
Vahvistuen vaurastuu.
Vieri vuodet, vaihtuessa
Surun, ilon. Mutta nyt
Voimiensa haihtuessa
Vanhuspar' ei kyennyt
Mihinkähän, sillä heille
Elon ilta purppuroi,
Vaivoistansa uupuneille
Haudan rauha levon soi.
Oi sen elämätä! kellä
Usko onpi Herrahan
Horjumaton, sekä hellä
Avoin syli armahan
Oman lieden lämpimässä --
Ja kun kuolo kohtoaa,
Sijan suopi pehmeässä
Povessansa isänmaa.
Eljaksen erehdys.
Mahdollista että näin --
Taikka jotain sinnepäin --
Kuvia noit' ostaissaan
Kljaksell' ol' aatteinaan:
Kuvia kun huoneessain
Mull' on "suurten miesten" vain
Voidaan luulla kukaties:
Itse myös oon suuri mies.
Rahoilla nyt omikseen
Kuvat Platon, Sokrateen
Vei hän sekä Lutherin,
Snellman'in ja Lönnrotin.
Kuvain ostoon moinen syy
Jos vaan oli, erehtyy
Eljas siinä luulossaan
Suureks' hänt' ett' arvellaan.
Hänen huoneessaan kun on,
Kuvat saavat huomion --
Mut hän pieneks' itse jää,
Ett'ei kukaan häntä nää!
Iltalaulelma.
Yöhyt hentohunnullansa
Seudun verhoaa.
Tähti korkeudestansa
Maahan katsahtaa.
Lintu nukkuu. Rauhan saapi
Raivoava luontokin.
Nuku, immyt, sinäkin!
Laululla sun vienoisella
Uneen uuvutan,
Sävelellä hienoisella
Yötä toivotan
Hyvää: uinu autuaasti,
Kuva viattomuuden,
Unettaren polvellen!
Unelmissas' ihaninta
Haaveksios vaan,
Rakkautta puhtahinta --
Nyt et ole maan:
Lemmen-enkel' siivillänsä
Taivahasen viepi sun --
Viethän muassasi mun!
Yöhyt hentohunnullansa
Seudun verhoaa.
Tähti korkeudestansa
Maahan katsahtaa.
Lintu nukkuu. Rauhan saapi
Raivoava luontokin.
Nuku, immyt, sinäkin!
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla,
Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla.
Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta
Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.
Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä
Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä.
Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa,
Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.
Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä,
Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä.
Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla
Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.
Enpä malta! Lähemmäksi haluni on tulla,
Näkemähän tiedemiestä mieli hehkuu mulla.
Pyhält' oikein ilmapiiri tuntua jo alkaa,
Tuskin askelt' ottamahan muuttaa tohdin jalkaa...
Hiljaa hiipimällä kuljen, hyvin varovasti,
Eipä käyntin' edes kuulu omiin korviin asti...
Kas, kas, kuinka päänsä painuu alas rinnoillensa --
Varmaankin hän ratkaisuhun saatti aattehensa...
Kerran toki tiedemiestä katsella nyt saapi,
Kuinka henkimaailmoissa siinä vaeltaapi...
Edessään jo seison. Mitä? Oonko oikeassa?
Suutar' Oittinenhan tässä onkin -- torkkumassa...
Suudelma ja korvapuusti.
Kaikk' ihaelmasanoissa
Kiittää suudelmaa,
Tuot' yhtymystä salaista,
Minkä syömmet saa.
Vaan minä korvapuustia
Kiitän ylistän --
Ja oikeinpa sen "muistia"
Laulaa helistän...
Näät suudelmassa huulelta
Sydämehen voi
Myös vierrä myrkky, turmella
Sen se syöpä koi.
Mut niinkuin myrskyn jälestä
Päivä paistahtaa,
Niin korvapuustin perästä
Rauha ruskoittaa.
Kesä-iltana.
Lännen kulta-purppurahan
Aurinkoinen alenee,
Tuonne vuoren kukkulahan
Kultiansa valelee,
Sääsket survoo, tuulen henki
Kukkasia suutelee,
Lempeänsä peipponenki
Armaallensa laulelee.
Riemuako tuota vainen
Ihannellen imehtii
Puistikossa nuori nainen,
Jonka silmä sädehtii
Lempeyttä, puhtautta,
Jaloutta sydämen?
Tuota imehtiikö, mutta
Kuink' on laita neitisen?
Mik' on hällä? Sulhoansa
Mahtaneeko surra nyt?
Muisteleeko kultoansa?
Ehkä on se pettänyt?
Vienot huulet hymyllänsä
Eivät imarrusta jaa,
Päänsä vaipuu, sydäntänsä --
Kuin hän mielis' kuulostaa.
Mitä sanoi sydämensä!
Poskelt' immen hajoittaa
Huoli kaihopeittehensä,
Ja jo pääkin kohoaa:
Silm' on kirkas, otsa kanssa --
Ilons' on hän saanut, oi!
Nyt jo hänen poskiansa
Toivon ruso ihanoi.
Toivo hänen poskillansa
Kirkkahana heijastaa.
Mutta hänen sivultansa
Pensaasta ken puikahtaa?
Nuorukainen sieltä tuli.
Katseen impyeen se loi --
Silmä silmähän nyt suli,
Syömmet lemmen tulta joi.
Tuotako se impi vuotti? --
Niinpä niinkin. Nuori mies
Sulhons' on. Se ilon tuotti,
Kun sen tulon sydän ties.
Armahasti rinnatusten
Rakastuneet katselee:
Sielunsa ne kilvatusten
Sanatonna haastelee.
Ja kun iltasuutelolla
Tuikki tuuli kukkasiin,
Lintu lauloi laulelolla
Poikiansa nukuksiin;
Ja kun aurinkoinen lähti
Lännen kultapurppuraan,
Kahden nuoren lemmen tähti
Katsoi sulosuudelmaan.
Löyhkän-ajajat.
Päiväntähti vaipuvainen
Läntistaivon purppuroi,
Iltakello kaikuvainen
Kotiin heinämiehet soi.
Naurusuina, ilomiellä
Astuskelivat he nyt,
Jotkut lauloivatkin vielä:
"Vaiv' on päivän päättynyt."
Kun he pellon päähän saapi:
"Herra, tuli irti on!"
Yksi, toinen huudahtaapi --
Huuto kävi ponneton.
Viikattehet, haravansa
Tien he jätti vierustaan,
Kiiruhusti kotiansa
Kaikki läksi juoksemaan.
Huudon kuullut kotijoukko
Säikähtäen ulos käy:
Katseltihin joka loukko -- --
Mutta eipä tulta näy.
Heinämiehetkin jo kanssa
Ällistyen seisahtuu,
Hengähtävät juoksustansa,
Ammottavat auki suu.
Eivät hekään näe tulta,
Huomasivat, että vaan --
Lasin ruudut illan kulta
Maalas' punapurppuraan.
Pirttihin he uupuneina
Kävi atrioitsemaan,
Söivät paljon suuttuneina
Löyhkän-ajamisestaan.
Silmänkääntäjä.
J:n kaupunkihin tuli mies,
Jost' eeltäpäin jo maine ties:
Hän konsti-niekka suuri on
Ja taidossansa verraton.
Sitt' ohjelmansa jakoi hän,
Miss' ilmi antoi näytelmän.
Sen viimis-osa kumm' on niin:
Hän lupaa mennä puteliin.
On ihme tuo, niin kerrotaan
Ja näytäntöä varrotaan --
Ja ovet kun ne avataan,
Niin väkeä on tulvanaan.
Hän alkaa. Syöpi tappuraa,
Mut tulta suustans' ammentaa
Ja monta muuta toimittaa
Ja suosiota saavuttaa...
Kun tuli näytös viimeinen,
Niin katsojainsa puolehen
Hän kääntyvi nyt pyörähtäin
Ja heille sitten virkkoi näin:
"En ole etsimälläkään
Täält' onnistunut löytämään
Mä pulloa, mi kookas ois,
Sen sisään että mennä vois."
"Ja siks' en tällä kertaa saa
Teit' ihmehellä naurattaa,
Sit' anteheksi pyytäen
Mä sanon nöyrän kiitoksen."
Tuo muutamia hauskuuttaa,
Mut toiset vihaan tupsahtaa,
Kun "konstiniekka" rahat vei --
Vaan putelihin mennyt ei!
SUORASANAISIA KOKEITA
Kuinka tulin kansallismieliseksi.
En enää ollut -- niin kertoi tuo hyvä kappalaisemme, joka toissa
talvena pitäjästämme muutti -- mikään "keltanokka", sillä olin jo
loistavalla tavalla suorittanut pari ainetta kandidati-tutkintoa varten
ja ryhdyin innolla tutkimaan kolmatta. Minä olin aivan kuin tieteisin
sulanut ja tieteet olivat sulaneet minuun. Henkisten silmieni edessä
heijasti laakeriseppele, jonka minä tahdoin itselleni saavuttaa ensiksi
ja sitten kiivetä tieteitten korkeimmalle kukkulalle, sukeltautua
sieltä niiden salaisimpaan syvyyteen uusia ihmeitä kätköksistään
ilmituomaan ja taasen kohota korkeimmalle kukkulalle saaliitteni kanssa
takaisin. Semmoista minun sisällinen ihmiseni uneksui ja semmoista
tahdoin minä todellakin aikaan-saada.
Näissä itselleni niin suloisissa tulevaisuuden unelmissa ollessani sain
parhaalta ystävältäni koko yliopistossa, provasti ------n'in pojalta,
kandidati Yrjöltä kirjeen, jossa hän mitä veljellisimmästi pyysi minua
tulemaan kesäksi kotiinsa, rauhallisessa pappilassa hiljaista maaelämää
viettämään, lisäten vielä, että minulle siellä tulisi avaantumaan aivan
uusi maailma. Minua ei oikeastaan haluttanut maalle, sillä erään
jouluajan olin muutamia vuosia sitten ollut vanhan tätini luona maalla
ja oli minulla silloin siellä, pääkaupungissa syntyneellä ja
kasvaneella, oikein katkeran ikävä, kun tätini oli jo vanha ja
paikkakunta sivistyneistä säätyluokista köyhä, joten mitään seuraelämää
ei ollut tarjolla. Tämä oli minulla tuoreessa muistossa ja minä löin
ajatuksissani arpaa, lähtisinkö maalle vai en. Mutta tuo ystäväni
veljellinen kirje, hänen puheensa uudesta maailmasta ja tieto siitä,
että hänen isänsä oli syvästi oppinut mies, jonka kanssa voisi
oppineita keskusteluja pitää, pääsivät vihdoin voitolle, niin että minä
kiitin kutsumisesta, lupasin käyttää sitä hyväkseni ja lähteä matkalle
mitä pikaisimmassa tulevaisuudessa.
Eräänä aamuna minä istahdin höyryhevon rattaille, lähtien läheisimpieni
onnentoivotusten seuraamana mennä kiitämään ystäväni kotiin. Niin kauan
kuin rautatietä kesti, oli matka minusta hauskaa, mutta se loppui pian
ja nyt minun täytyi istua kyytirattaille, sillä olin päättänyt
matkustaa maitse, vaikka yhden osan olisin voinut laivatietäkin kulkea.
Mistä ihmeestä lienenkään tämän päätöksen päähäni saanut, sitä en
ollenkaan osaa sanoa. Mutta että minä matkustaessani kaduin tätä
päätöstäni, sitä eivät ainoastaan ajatukseni sanoneet, vaan myöskin yhä
kipeämmäksi käyvä ruumiini antoi siitä tuntuvia todistuksia. Ilmakin
oli vaivaavan kuuma, päivä paahtoi polttavasti. Pitkään aikaan ei ollut
satanut, joten tuo kuivettunut hieno maantien hiekka pyörien liikkeestä
irtaantui, tunkeutui silmiin, suuhun ja sieramiin, niin että siihen
tahtoi tukehtua. Olin ikäni kuullut kehuttavan ilman raittiutta ja
elämän vapautta ja mukavuutta maalla, mutta pölyn ja tuhkan nieleminen
sekä kyytirattaiden epähauskat tärähdykset antoivat minulle asiasta
aivan päinvastaisen käsityksen, ja nuo ihmiset sitten! Ne näyttivät
minusta niin raa'oilta, niin likaisilta, niin tuhmilta, että minua
oikein iljetti. Kun minä joskus kyyditsijöille, jotka sattuivat
kysymään jotakin tähdistä y.m., aloin näitä seikkoja perinpohjaisesti
uusimpain tutkimusten ja tieteellisten päätelmäin mukaan selittää, sain
vaan kuulla jonkun "yhyh"-sanan ja kiukukseni nähdä, miten kuulijani
rupesi haukoittelemaan sekä rauhallisesti -- nukkui, jolloin aina
täytyi niitä hevosta ajamaan herättää. Sen jälkeen ne tavallisesti
sitten pahalta kuuluvalla sävelmällä alkoivat laulaa höristä. Minun
ennestäänkin kylliksi suuri vihani kansallismielisiä kohtaan kasvoi
kaikista tämmöisistä yhä suuremmaksi ja minä ihmettelin heidän
mielettömyyttään, kun ovat ruvenneet noille mokomille tuhmille
olennoille vaatimaan kouluja sekä oikeuksia sivistymättömälle raa'an
kansan kielelle, jota minä tosin osasin -- äitini oli sitä minulle
lapsesta pitäen opettanut -- mutta jota minä en voinut rakastaa.
Näin ikävissä suhteissa pari päivää ajaa kariteltuani -- sillä ajalla
monen monta kertaa manattuani koko lähtöäni -- pääsin viimeinkin toisen
päivän myöhäisellä illalla matkani päähän. Täällä kohtasi minua
Yrjö-ystäväni puolelta mitä lämpimin vastaan-otto ja vieraan-varaisuus,
joilla hän koetti matkan vaivojani poistaa. Mutta minussa ei ollut
minkään nauttijaa, eikä vastaajaa Yrjön monellaisiin kysymyksiin
pääkaupungin elämästä, josta hän aikaisin keväällä, kandidati-tutkinnon
suoritettuaan, läksi pois, sillä niin olin sekä ruumiillisesti että
henkisesti uupunut. Erittäin kiitollinen olin, kun Yrjö johdatti minut
makuuhuoneesen, jossa kiireen kautta heittäysin vuoteelle. Mutta mitäpä
minun makaamisestani tuli! Unissanikin olin, näet, olevinani
kyytirattailla, joiden tärähdyksiä olin tuntevinani. Tuon tuostakin
minä heräsin. Lopulta kumminkin vaivuin makeaan uneen ja rupesin nyt,
tapani mukaan, näkemään unta laakeri-seppeleestä. Minä olin jo
pääsevinäni tieteitten korkeimmalle kukkulalle, kaikki oli niin
valoisaa, mutta silloin lähestyi minua rusoposkinen, hymyilevä nainen,
joka ojensi minulle kättänsä. En voinut olla kättäni pistämättä hänen
käteensä ja nyt hän lähti minua kuljettamaan outoja, kummallisia
matkustuksia, joilla käsittämättömiä vaiheita kohtasin, sitten hän
yht'äkkiä irroitti kätensä, minä tunsin putoavani -- ja säikähtyneenä
heräsin, jolloin tapasin itseni epämukavassa asemassa nukkumassa, pää
sängyn laidalta alaspäin riippumassa.
Olikin jo aamu, kaunis kesä-aamu. Minä nousin ylös, tunsin itseni
virkeämmäksi ja menin katsomaan kelloani pöydältä. Se oli jo yli 7.
Varmaan lienee liikkeeni kuulunut viereisiin huoneisin, koska Yrjö
astui huoneesen, toivotti iloisella tervehdyksellä "hyvää huomenta",
tiedusti miten olin saanut nukkua ja kertoi jo olleensa kalastamassa
sekä saaneensa runsaanlaisen saaliin. Hän kehui kalastusretkiä hyvin
hauskoiksi, sanoen lisäksi, että me tulemme niitä yhtenään tekemään.
Samassa tuli palvelijakin aamukahvia tuoden. Pian istuimme pöydän
ääressä höyryävät kupit kädessä. Pitkiin aikoihin ei tämä herkku ollut
minusta maistunut niin hyvältä. Sen jälkeen pyysi Yrjö minua lähtemään
uimalla puhdistamaan itsestäni matkatomuja. Kun minä aijoin ottaa
matkalaukkua mukanani rantaan, käski Yrjö vaan valitsemaan ne vaatteet,
jotka tahtoisin ylleni pukea, ja asettamaan ne pöydälle, josta
palvelija ne kyllä toisi. Tämän tehtyä lähdimme ahkerasti puhellen
astumaan puutarhan luikertavia käytäviä myöten rantaan.
Ah, miten hauskalta tuntuu päästä vesilintuna kirkkaasen veteen
pulaelemaan -- se todellakin tuntuu hauskalta, etenkin kun on
saanut pitkän matkan ajaa täryyttää toinen toistaan huonommilla
kyytirattailla. Minäkin tunsin veden, työn jälkeen parhaimman lääkkeen
koko maailmassa, virkistävän vaikutuksen ruumiini jok'ainoassa
elimessä, kun, kylliksi vettä vellottuamme, olin pukeutunut
pääkaupungissa teettämiini uusimuotisampiin vaatteisin, jotka palvelija
oli uimahuoneesen tuonut. Tosin yksi ja toinen hellä paikka
ruumiissani ilmoitti, että matkan muistoja oli vielä jäljellä, mutta
ylimalkaan olin suuressa määrässä virkistynyt ja raitistunut.
Mielihyväkseni minä tätä tunsin ja mielihyväkseni näin vaatteitteni
sopivan vartalolleni ikäänkuin olisivat olleet valetut. Vaan naamani --
se antoi minulle harmia. Sen oli päivä paahtanut mielestäni
niin mustaksi, ett'en tahtonut uskaltaa kuvastimeen katsoa.
Tyytymättömyyteni tästä ilmoitin Yrjölle, joka ilahutti minua sillä,
että kesäinen päivettyminen lähtee pois muutamassa päivässä ja että
naama tulee sitten "ehommaksi entistänsä". Muutoin hän sanoi vielä,
että päivettyminen näin maalla ei olekaan mikään niin vaarallinen asia
kuin pääkaupungissa. Lähdimme sitten kävelemään kartanolle, katsellen
pappilan komeita rakennuksia ja ihaillen hienolla aistilla somistettua
puutarhaa, josta selvästi näki, että talossa oli kauneuden aisti
kehittynyt. Keskustellessamme pääkaupungin hupaisuuksista ja sen meille
yhteisistä monista muistoista satuimme seisahtumaan. Silloin minä aloin
tarkastaa paikkakunnan luontoa ja maisemia, jotka kesäisessä
juhlapuvussaan avaantuivat eteen.
Monta on maassamme luonnon kauneudesta kehuttua paikkakuntaa, mutta ei
tämäkään mielestäni ollut yhdestäkään niistä jäljellä. Tuo jotenkin
laaja järvi tuossa ruohoisine rantoineen, sen ympäristöllä siellä
täällä kohoavat honkametsäiset kukkulat ja niiden välissä olevat
laaksot ja notkelmat lentoineen tekivät taulun, jota kylläkin saattoi
katsella. Muutamalla niemekkeellä seisoi kirkko, kohottaen välkkyvää
ristiään huumaavaan korkeuteen. Muutoin näkyi rehottavia viljelysmaita,
joku uhkea, puiston ympäröimä herraskartano ja useita talonpoikain
taloja, joista monikin oli puutarhalla ja eri pytingillä varustettu.
Kaikkialla näkyi hyvä toimeentulo ja varallisuus. Yhä enentyneellä
mieltymyksellä olisin katsellut kaikkia näitä, mutta Yrjö kiirehti
minua joutumaan tutustumaan kotiperheensä kanssa, jota en vielä ollut
saanut kunniaa yhtään henkilöä tavata. Pihamaalla oli 4 noin 8-15
ikävuoden välillä olevaa lasta ja eräs siistiin kansallispukuun puettu
täysikasvuinen nainen, jonka Yrjö esitti sisarekseen ja ja ne lapset
pienimmiksi siskoikseen. Tämä Yrjön sisar, Laura, viehättävä,
solakkavartaloinen neiti, toivotti minua tervetulleeksi. Ainoastaan
yksinkertaisella kohteliaisuudenosoituksella tein hänelle tervehdykseni
ja lausuin kiitokseni, sillä mieleeni juolahti viime öinen uneni, joka
pani minun heti ajattelemaan: "tuo nainenkos se minua muka kuljettaisi?
Mutta eläpäs nykäse!" Sitten menimme loistavasti, varallisuutta
todistavalla tavalla sisustettuun saliin, jossa Yrjö teki minut tutuksi
vanhempainsa kanssa, jotka sanoivat minua tuhannesti tervetulleeksi.
Kohta saimme kutsut aamiaiselle ruokasaliin, jossa, kun ensin oli
vieläkin muutamia esityksiä tapahtunut ja provasti siunauksen lukenut,
istuimme kukin paikallamme, Yrjö ja minä vierekkäin. Meidän oikealla
puolella, pöydän päässä, istui provasti. Hän oli ijältään alun
kuudennellakymmenellä, hopeahiuksinen, terve ja ryhdikäs vanhus, jonka
jo paljas ulkomuoto herätti kunnioitusta ja osoitti vakavuutta,
miehuutta ja kuntoa: Hänen vierellään istui hänen rouvansa
vaatimattoman näköisenä, lempeänä, todellisen rakastavan puolison ja
äidin kuvana. Rouvan rinnalla oli hänen sisarensa, jolla oli paljon
kertomista entisestä olostaan pääkaupungissa ja tanssiaisista siellä,
joissa hän kehui olleensa kaikkein "silmän teränä". Nyt oli hän 40-50
ikävuotensa vaiheilla. Hänen vierelleen oli asettunut Laura, tuo 18
vuotias viehättävä nainen, johon en malttanut tuon tuostakin olla
luomatta varovaista silmäilyä. Sitten seurasi koko joukko perheen
nuorempia jäseniä, terveitä, punaposkisia ihmistaimia kumpaakin
sukupuolta.
Erinomaisen hyvällä ma'ulla nautin maistuvia ruokia, mutta yhä enemmän
pakoitti rouva minua nauttimaan. "Ottakaa, olkaa hyvä", sanoi hän vähän
ajan perästä. Ja vaikka kuinka olisin koettanut hänen pyyntöänsä
täyttää, ei kumminkaan hänen hyväntahtoisuutensa näyttänyt tulevan
tyydytetyksi; moneen kertaan lausuttua vakuutustani, että jo olin
syönyt kyllikseni, ei hän tahtonut millään tavalla uskoa. Ihmeellisen
hyvänluontoisia ovat nuo pappien rouvat, ajattelin itsekseni! --
Monilajisen ruoan höysteenä oli vilkasta, vaihettelevaa puhetta. Mutta
ihmeekseni puhekielenä käytettiin vaan pelkkää suomea, kuten Yrjö oli
sanonutkin. Mielelläni olisin puhunut ruotsia, jota en kumminkaan
voinut tehdä kunnioitukseni vuoksi provastia kohtaan, joka myöskin
haastoi ainoastaan suomea. Hän oli oikein innostunut kansallisen asian
puolustaja ja lausui tyyniä, mutta tosia ja miehekkäitä sanoja
vastapuolueesta ja sen taistelutavasta, joka siihenkin aikaan
kummastutti maltillisimpiakin. Se ei tehnyt minulle hyvää, vaan eipä
auttanut muu kuin kuunnella, sillä tunsin hänen jok'ainoan sanansa
lähtevän syvästä vakuutuksesta, jota en yksinäni luullut voivani
vastustaa. Aamiaispöydästä noustuamme, käskettiin minun heittämään pois
kaikki vierastelemiset ja olemaan aivan perheen jäsenenä. Ja niin minä
olinkin, sillä hyvin pian tulin jokaisen kanssa likeisimpään
ystävyyteen, tuttavuuteen. Aika kului päivä päivältä hupaisemmasti ja
minä tunsin rupeavani viihtymään tässä herttaisessa perheessä.
Provastin kanssa keskustelimme tuon tuostakin tieteistä, joissa hänen
laveita tietojansa en voinut kyllin ihmetellä. Hänen suuresta
kirjastostaan löysin monta arvokasta teosta, joita olisin tahtonut
tutkia, mutta Yrjö ei antanut minun niihin vajota. Kaikilla
mahdollisilla keinoilla koetti hän minun suurta lukuhaluani saada
kesä-ajaksi vähentymään, kuljettaen minua kalastamassa ja jos jossakin.
Minä en voinut häntä vastustaa, sillä me olimme tosiystävät kaikessa
muussa paitsi kieli-asiassa -- siinäkin vaan siihen määrään, että
ystävyytemme pysyi yhä ennallaan, vaikkapa toisistaan eroavien
mielipiteittemme johdosta joskus kiistelimmekin.
Seuraavana sunnuntaina olin kirkossa kuulemassa provastin voimakasta ja
valtaavasti vaikuttavaa saarnaa. -- Iltapäiväksi oli pappilaan kutsuttu
vieraita, joita kello 5:ltä alkoi tulemistaan tulla. Mielikseni
huomasin paikkakunnalla olevan vallasväkeä paljon. Mutta ei ainoastaan
niitä, vaan myöskin talonpoikia tuli pappilaan perheineen, joita
kaikkia otettiin yhtäläisellä lämpimyydellä vastaan. Avarat huoneet
olivat vieraita jo melkein täynnä. Mutta vielä tulla jyrähtivät yhdet
vaunut. "Nyt tuli tehtaanomistaja E., mennään vastaan ottamaan", sanoi
minulle Yrjö. Menimme rapuille. Vaunuista laskeutui lihava herra alas
ja hänen jäljestään hypähti nainen keveästi kuin kevättuulonen.
Kohteliaasti tervehti Yrjö heitä ja vielä kohteliaammasti hän esitteli
minut heille, ensin herralle ja sitten hänen tyttärelleen neiti
Elmalle. Kun neiti Elma ojensi minulle lumivalkean kätösensä ja väisti
auringon-varjostimensa syrjään, niin että hänen kasvonsa koko
loistossaan näkyivät, niin silloin -- minä en tiedä mitä minä tunsin:
oudosti minä vavahdin ja jäin hetkeksi ikäänkuin lumottuna seisomaan.
Paljon, paljon sitä ennen olin naisia nähnyt, mutta semmoista
ihmeellistä vaikutusta en ollut koskaan tuntenut.
Ilta kului hupaisesti ja jokainen koetti saada sitä vieläkin
hupaisemmaksi. Sekä vallasväki että talonpojat ottivat osaa kaikkiin,
mitä illan kuluessa tapahtui. Minusta oli mieluista saada seurustella
neiti Elman kanssa -- ja mitä enemmän minä seurustelin, sitä
miellyttävämmäksi hän kävi. Aivan tahtomattani kääntyivät silmäni aina
hänen lempeästi loistaviin, kirkkaisin silmiinsä, jolloin hän
salaperäisen kainosti loi katseensa maahan ja hänen suhteelliset
poskuensa saivat mitä somimman värinvaihtelun. Mutta ilta kului loppuun
ja vasta myöhään yöllä syötiin illallinen, jonka jälkeen yksimielisesti
päätettiin panna toimeen kansanjuhla, syksyllä perustettavan uuden
kansakoulun hyväksi. Asian alkamista varten tehtäisiin nousevalla
viikolla veneretki erääsen saareen, jolloin kansanjuhlasta lähemmin
päätettäisiin. Sitten seurasi kirjava lähdönhälinä ja jok'ainoa
toivotti minua tervetulleeksi kotiinsa. Minä autoin vaunuihin neiti
Elman, joka lähtiessään siitä minulle kiitollisuudella nyökkäsi.
Hetkinen vielä, niin oli viimeinenkin vieras lähtenyt ja äsken niin
vilkasta elämää täynnä ollut pappila lepäsi unen helmoissa. Mutta minun
mielikuvittelossani välkkyi neiti Elman suloinen kuva vielä
nukkuessanikin. Ja vaikka muistin tuon kummallisen uneni, ajattelin
yhtähyvin, että tuon hennon naisen kätösen ohjaamana menisin minne
tahansa... Yrjölle en kumminkaan uskaltanut näistä salaisista
unelmistani hiiskua sanaakaan, sillä pelkäsin hänen niille nauravan ja
sanovan minua "liian sähköiseksi".
Seuraavina päivinä puuhattiin veneretkeä, jota varten piti kulkea
talosta taloon. Kaikkialla sain nauttia suurinta vieraanvaraisuutta ja
kohteliaisuutta. Retkipäiväksi tuli perjantai, jolloin k:lo 10 aikaan
e.pp. joukko venheitä, jotka olivat iloista nuorisoa ja muutamia
vanhuksiakin täynnä, lähti järven melkein tyyntä pintaa kulkea
viilettämään noin 3 lyhyen virstan päässä olevaa saarta kohden. Ilma
oli herttainen ja lämmin. Minun silmäni etsivät neiti Elmaa, mutta
harmikseni eivät häntä löytäneet. Vaan lähestyessämme saarta, näin
joukon nuorisoa rannalla seisomassa, ahkerasti huiskuttaen
nenäliinojaan. Näiden joukossa oli kaipaamani neiti Elmakin. Oli, näet,
tehty sillä tavalla, että yksi joukko oli tullut edeltäpäin
valmistamaan kahvia y.m. vastaanottoa jälkeentulijoille. Sitten alkoi
päivän viettäminen vapaassa kesäisen luonnon helmassa. Olikin oikein
riemullista saada tanssia ja leikkiä lyödä luonnon "suuressa salissa",
jonka permantoa tuoksuvat kukat kirjasivat. Siinä sivulla tehtiin
päätös kolmen viikon perästä pidettävästä kansanjuhlasta y.m. siihen
kuuluvista seikoista. Yrjö lupasi pitää puheen isänmaalle. Minua
vaadittiin pitämään esitelmää ja esitelmän aineeksi määrättiin
Kalevala, kun nyt samalla vietettiin Kalevalan 50 vuotista juhlaa.
Tästä kunniasta täytyi minun kieltäytyä, sillä Kalevalaa minä tuskin
ollenkaan tunsin. Tosin olin koulua käydessäni sitä vähän lukenut,
mutta senkin vähän vaan vastenmielisesti. Kun en luopunut
kieltäytymisestäni, niin naiset laittoivat arpaliput, jotka
sitten saisivat määrätä, kuka heidän 4:stä valitsemastaan tulee
esitelmän-pitäjäksi. Minä olin näistä 4:stä yksi -- ja ell'ei neiti
Elma olisi ollut arpa-uurnaa kädessään pitämässä, en olisi ollenkaan
mennyt nostamaan. Ja mitenkäs kävi? Arpa sattui minulle! Vieläkin
koetin vastustella, mutta neiti Elma tuli luokseni, katsoi
veitikkamaisesti silmiini ja tuo sievoinen suu muhoili niin
imarteellisesti, kun hän minulle sanoi: "voitteko todellakin olla
tuommoinen?" "En -- teidän pyyntönne tähden", täytyi minun vastata.
Ystävällinen hymyily huulilla lausui hän kiitoksensa minulle ja lähti
hilpeänä muille naisille lupaustani ilmoittamaan. Minua ajattelutti tuo
pulma, johon olin sitoutunut, mutta itseäni lohdutin sillä, että kukaan
ei olisi kieltäytynyt -- kun neiti Elma oli pyytämässä. Ja enhän sitä
paitsi ollut ensikertaa puhujana esiintyvä, sillä monen monessa
ylioppilaskokouksessa oli minun puhettani käsientaputuksilla palkittu.
Minulla ei olisikaan esitelmänpitäjäksi itseäni vastaan valitsemista
ollut mitään sanomista, jos sen aineeksi ei vaan olisi määrätty minulle
niin vähän tunnettua Kalevalaa -- se se oli syy vastustamiseen ja se se
minua harmitti. Mutta sitä lukuun ottamatta oli päivä yksi nuoruuteni
hupaisimmista huvipäivistä. Kumminkin minua ihmetytti se seikka, että
melkein kaikki puheet ja laulut olivat pelkkää suomea, vaikka suurin
osa retkellä olijoista kyllä osasi ruotsiakin. Jokainen näyttikin
olevan kansallisasiaan innostunut ja jokainen puheli siitä pontevasti
ja tykkänään toiseen suuntaan, kuin minä olin ruotsinkielisistä
sanomalehdistä lukenut ja ruotsinmielisiltä kuullut, joitten
keskuudessa olin kasvanut. Mutta päivä oli jo mailleen menossa, kun
vihdoin lähdimme saaresta takaisin. Nukkuva tuulonen kuljetti kaikua
laulumme sävelmistä laaksosta laaksoon ja vuorelta vuorelle. Kun sitten
oli rannassa erottu ja vähän sen jälkeen olin sängyssäni lepäämässä,
mietin päivän muiden muistojen ohella kansallisasiaa ja ajattelin,
miten sen laita oikeastaan lienee.