He istuivat neiti Smarinin kammarissa niinkuin ennenkin, Esteri
äänettömänä lepotuolissa ja neiti Smarin pöydän ääressä, ompelus
joutilaissa käsissään. Esteri oli ottanut häneltä silmälasit, mikä oli
merkki että hän aikoi puhella omista asioistaan. Neiti Smarin odotti. Ja
odotus oli tuskallista.
Hän ei ollut Esteriä onnitellut kihlauksen johdosta, vaan oli sen
karttanut äänettömyydellä aivan kuin olisi ollut tietämätön koko
asiasta. Hän oli hämmästynyt ja ilahtunutkin nähdessään ilmoituksen
sanomalehdessä. Kun hän oli uutisen ilmoittanut Miinalle, oli tämä ollut
talon kaataa. Siinä silmänräpäyksessä, kuin olisi se hänen päähänsä
pyssyllä ammuttu, oli Miina muistanut, että no just Eemeli ja just
Rautiainen oli se neiti Esterin lapsuuden ystävä ja se josta voi tulla
vaikka senaattori, just se, jonka puolesta Miina oli niin monta kyyneltä
vuodattanut ja niin monta rukousta rukoillut! Mutta pastuurska Levon,
joka oli tavannut neiti Smarinin kadulla ja pysähtynyt puhuttelemaan
Esterin kihlauksen johdosta, oli arvellut, että se on törkeää
pilantekoa, jonka on toimeenpannut joku ilkimys, joku Esterin monista
entisistä ihailijoista. Äänestä oli neiti Smarin kuitenkin kuullut, että
pastuurska itse uskoi asian todeksi ja tahtoi uskoa, vaan käytti tätä
muotoa saadakseen sanotuksi, että hänen poikansa tietojen mukaan herra
Rautiainen ei ollut vähääkään vastannut niitä toiveita, joita hänestä
oli ollut nuorena ylioppilaana, vaan oli joutunut huningolle. Sitä
pastuurska Levonin ääntä, sitä myrkyllistä, vahingon-iloista ääntä!
Neiti Smarin oli töintuskin saanut hillityksi itsensä, ettei paiskannut
pastuurska Levonia korvalle. Mutta sitten hän oli ottanut aivan yhtä
myrkyllisen äänen ja sanonut, että hän olisi hyvin pahoillaan, jos
kihlaus olisi tosi, sen vuoksi että hänen uskoakseen se olisi ankara
isku herra pormestari Levonille! Neiti Smarinilla ei ollut tähän
vastaukseen sen enempää aihetta kuin että hän johonkin aikaan oli ollut
huomaavinaan herra Levonin ja Esterin välillä lähemmät suhteet kuin
tavallisilla tuttavilla ja itse toivonut avioliittoa--kuin kostoksi
pastuurska Levonille, jonka puhuttiin odottavan miniää jostakin kaukaa
ja korkealta. Tyydytetyllä mielellä hän oli eronnut pastuurska
Levonista, tästä ainaisesta pahankellon soittajasta, luottaen siihen,
että Esteri tietää mitä hän tekee. Mutta kun sitten oli tullut Esteri
alakuloisena ja riutuneen näköisenä, että tuskin tunsi häntä, oli neiti
Smarinin vallannut suru ja murhe.
Esteri sanoi viimein:
»Täti.»
»Puhu lapseni.»
Esteri ojensi konsulinna Holman kirjeen. Neiti Smarin sen luettuaan
katsoi pitkään Esteriä. Esteri sanoi:
»Meidän, Laurin ja minun, kotipihlajassamme olisi raakkunut varis:
Alfred Levon.»
Neiti Smarin tyrmistyi. Sitten hänen leukansa painuivat rinnalle ja
kädet lepäsivät hervottomina helmassa. Mutta yhtäkkiä hän kohotti
päänsä, pisti silmälasit silmilleen ja sanoi kuin tuima tuomari:
»Lauri Holma itse on syypää kaikkeen. Sellainen mies! Meni uskomaan,
mitä joku typerä, viheliäinen neiti Smarin oli lörpötellyt jollekin
toiselle kelvottomalle akalle, rupesi kuuntelemaan, mitä harakka lauloi
hänen rakastetustaan, jätti vuosiksi rakastettunsa epätoivoon. Hän oli
rikkonut ja he kaikki enemmän sinua kohtaan kuin sinä heitä. He ovat
sinulle etkä sinä heille velkaa. Minä tiedän miten olet kärsinyt. Minä
kirjoitan heille. Taikka minä lähden itse heidän luokseen ja selitän.»
Neiti Smarin nousi seisomaan kuin heti sillä silmänräpäyksellä
pannakseen aikomuksensa toimeen.
»Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti
naimisiin», sanoi Esteri.
Ovikello soi.
Neiti Smarin purskahti itkemään.
Miina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen
nähnyt:
»Neiti Esterin sulhanen.»
Neiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti
rauhattomalta.
Miina kuiskasi yhä ja oli aivan kuin itkuun laukeamassa:
»Minä olen nähnyt hänen kasvonsa unissani.»
»Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin», sanoi neiti Smarin Esterille.
»Oho! Vai niin!» huudahti Miina sellaisella äänellä kuin hänellä olisi
ollut kaikki valta määrätä. »Työlästä on potkia tutkainta vastaan, sillä
Jumala on tämän asian jo maailman alusta määrännyt näin.»
Neiti Smarin katsoi pitkään Miinaa.
»Minä olen nähnyt hänet unissani tämän herran», sanoi Miina aivan kuin
tämä seikka, joka hänestä oli juuri ihmeellisintä kaikista, olisi
todistanut että näin oli määrätty tapahtuvaksi. Ja mikä olisi ettei
neiti Esteri menisi ja saisi mennä naimisiin tämän herran kanssa? Miina
alkoi neiti Smarinille kuvailla vierasta, ja hänen äänensä kohosi
kohoamistaan. Sellainen kuin herran pitää olla! Ei räätälin tekemä, vaan
oikea ihminen ja mies. Ja Miina lähti kyökkiin uhaten laittaa kahvit
niin hienosti ja komeasti ettei koskaan ennen!
Neiti Smarin jäi seisomaan hämmästyneenä ja ristissä käsin. Ehkä Jumala
todella olikin kaikki johtanut näin. Ehkä Rautiainen onkin se oikea
mies. Ehkä Esteri tuleekin Rautiaisen kanssa onnelliseksi,
onnellisemmaksi kuin koskaan olisi tullut epäluuloisen Lauri Holman
kanssa.
»Menkää te, täti, sinne», pyysi Esteri. »Minun on laitettava vähän
tukkaani.»
Siinä ei ollut mitään laitettavaa, vaan hän purki tukkansa ja laitteli
sitä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein yritti lähtemään saliin,
pysähtyi hän oven taakse. Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen
puhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta
avata ovea.
Hän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen
katselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin.
Toisella puolen katua olevan kauppapuodin edustalla seisoi pieni, laiha
hevonen, pää alhaalla aivan kuin olisi hävennyt suurta, uutta, komeaa
työrekeä, joka sillä oli perässään. Kauppapuodista tuli jauhosäkki
kulkien kahdella jalalla. Jauhosäkki pani maata rekeen ja silloin
irtautui siltä jalat ja jalkojen päällä oli hyvin leveä ihmisen ruumis
kuin monta pystössä olevaa jauhosäkkiä. Minkähän näköinen tuo kummitus
on edestäpäin! Se seisoi liikkumatta, selin. Sen luo tuli puodista
nainen. Missä hän oli nähnyt tuon naisen? Missä ihmeessä? Ei jaksanut
muistaa. Nainen istui ajamaan hevosta, pystyssä olevat jauhosäkit
asettuivat jalkoineen rekeen naisen taakse. Silloin näki hän kummituksen
kasvot ja muisti kaikki.
Laura Sorvo ja hänen prinssinsä!
Hän ei enää inhonnut Laura Sorvoa. Päinvastoin. Hän ymmärsi niin hyvin
nyt. Laura Sorvo oli tahtonut tehdä jonkun onnelliseksi--niin hänkin
tahtoi.
Esteri astui saliin.
Täti Smarin heti huudahti hänelle.
»Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja
siltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini
luona.»
Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin
Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin
sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan
vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin
välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.
»Ihme», sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, »etten minä jo ennen nimistä
muistanut».
Rautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä
»insinööri». Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli
rakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja
hänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu
saada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan
entisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin
luona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin
yksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni
muu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi
heidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen
käsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli
Rautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen
kirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua
esinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja
oli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä
häneen ja sanoi:
»Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän
nauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.»
Syntyi äänettömyys.
»Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin,
että hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana», sanoi Rautiainen
ja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä:
»Tietysti tapasitte toisianne?»
»Tapasimme», vastasi Esteri.
Neiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi
Rautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa.
»Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?» kysyi hän sitten.
Rautiainen oli ääneti, aivan niinkuin silloin kun Esteri oli hänelle
ojentanut kihlausilmoituksen.
»Jos sinua arveluttaa taloudellinen puoli, niin huomautan, että minä
tyydyn aivan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään. Ja sitä
tahdonkin.»
Rautiainen pysyi ääneti, katse lattiassa, ja rypisti otsaansa.
Neiti Smarin katsoi Esteriin kuin kysyen: Mitä tämä merkitsee?
Äänettömyydestä ei tuntunut loppua tulevankaan.
Esteri alkoi tuimin katsein silmäillä Rautiaista ja kohotti ryhtinsä.
Mutta sitten oli hän purskahtaa halveksivaan nauruun. Hän ymmärsi mitä
varten Rautiainen oli rauhattomasti hypistellyt Lauri Holman
runokokoelmaa, ja mitä Rautiainen oli tarkoittanut ruvetessaan puhumaan
Lauri Holmasta. Rautiainen aikoo vaatia selityksiä häneltä. Mene jo! Hän
nousi ja sanoi:
»On viisainta ja parasta, että me kumarramme toisillemme ja eroamme!»
»Kunpa olisimmekin aina selvillä siitä», vastasi Rautiainen, »mikä
elämässämme on viisainta ja parasta. Valitettavasti on se meidän usein
vaikea ratkaista, ja tavallisesti valitsemme sen käden, jossa on
erehdys.»
»Minä vapautan teidät kaikista anteeksipyytelemisistä», sanoi Esteri.
»Isäni aikoi peruuttaa kihlausilmoituksen. Niin saatte takaisin nimenne.
Minä kiitän lainasta.»
Miina purjehti sisään juhlallisesti paras pukunsa yllään ja niin
kammattuna ja laiteltuna, että oikein. Mutta muut eivät huolineet
kahvista kuin vieras, joka hymyillen otti.
»Niinkuin näette, en minä aio poistua», sanoi Rautiainen Miinan mentyä.
»Ja jos te poistutte, niin minä suvaitsen istua ja odottaa niin kauan
että teidän alkaa lopulta käydä sääliksi ja sanotte: Sehän siellä
istuessaan ja odottaessaan kuolee nälkään, mennään kuuntelemaan, mitä
sillä on sanottavaa.»
Hän siirtyi lähemmäksi neiti Smarinia ja Esteriä.
»Sinä Esteri näytät olevan hyvin väsynyt», sanoi hän, »sen näen, kuulen
ja osaan arvatakin».
Jumala siunatkoon tuota miestä! ajatteli neiti Smarin, joka juuri oli
istunut nieleksien vuoroon itkun, vuoroon vihastuksen puuskia.
»Minä todellakin lainasin sinulle nimeni», alkoi Rautiainen. »Siitä
yritin sinulle äsken selittämään, vaan sinä ehätit väliin.»
Hetkisen aikaa ääneti oltuaan hän jatkoi:
»Kun me, Esteri, tapasimme silloin maantiellä, niin sinä lähdit
juoksemaan pakoon. Seuraavana päivänä, kun tulin luoksesi kumartamaan
anteeksi lauseitani, jotka sinä olit väärin ymmärtänyt, vetäydyit sinä
mahdollisimman pitkän välimatkan päähän ja asetuit seisomaan tuolin
taakse. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun tulit minua kosimaan
mukanasi valmiiksi kirjoitettu ja rahoilla varustettu kihlausilmoitus
lähetettäväksi saman päivän postissa pääkaupungin lehtiin.»
Rautiainen kääntyi neiti Smariniin ja sanoi hänelle leikillisesti:
»Niin olen minä vastustamattoman hurmaava, varustettuna
yliluonnollisella voimalla kuin paras keltanokkaluutnantti. Mutta
minulla ei ole hänen lujaa uskoaan.»
Hän puhui taas Esterille:
»Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli
säälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä
keskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut
muuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.»
»Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!» sanoi Esteri.
Rautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi:
»Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt
naimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin
loppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi
elänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja,
vaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä
toisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.»
Hän kääntyi neiti Smariniin.
»Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?» sanoi hän. »Tyttöraukka oli
menettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa
kootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta
ja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa
tahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa
tyhmyyttä.»
Neiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että
herra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi,
että hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta.
»Ei se mitään», sanoi Rautiainen, »kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee.
Uskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen
kahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria,
jolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.»
»Herra jesta sitä Miinaa!» huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen
ja riensi kyökkiin.
Neiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen:
»Pahin pelkoni oli herra nimismies. Hän ei olisi tarvinnut kuin jonkun
pienen viittauksen sinulta, ja siihen sinulla olisi tarpeeksi ollut
aihetta kohtauksenne johdosta maantiellä.»
Esteri vavahti ja ojensi kätensä Rautiaiselle.
Rautiainen kumarsi vain.
»Minä en kuitenkaan ole ollut niin jalo kuin olen tähän asti itseni
kuvaillut. Minä jouduin kiusaukseen eikä minussa ollut miestä sitä
vastustamaan.»
Esteri katsoi hämmästyneenä Rautiaista.
»Mitä voikaan ihmissydämessä itää ja kasvaa äkkiä. Kaikki se, minkä
luulee jo upottaneensa ja kuolettaneensa ja se minkä luulee jo
kuoleutuneen yhtäkkiä virkoaa eloon. Minä antauduin vaaralliseen
leikkiin. Minä olen polttanut itseni.»
Hän hymähti ja jatkoi:
»Minulle oli rakkaus ja sellaiset unelmat muka jo aikoja sitten
ohimennyt kanta. Siitä tiedosta oli ylpeä tavatessamme maantiellä ja
sitten käydessäni sinun luonasi. Ja minä muka hymyilin mielessäni, kun
sinä tulit minun luokseni. Kun sinä asiasi esitettyäsi hämmästyit
vaitioloani ja kysyit, olitko erehtynyt minun suhteeni, olin minä
vakuutettu että valehtelen, kun sanoin: et. Mutta kuitenkin samassa
silmänräpäyksessä teen sellaisen teon, että lähetän sinut viemään
kihlausilmoitusta postiin.»
»Ymmärsin», sanoi Esteri, »että tahdoit säilyttää vapauteni viimeiseen
asti».
»Päinvastoin», sanoi Rautiainen. »Jos olisit käskenyt minun toimittaa
sen niin se olisi jäänyt taskuuni.»
Hän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin.
»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos
en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?»
Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään.
»Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia
sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita
satuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä
jännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.»
Rautiainen nousi.
»Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi.
Minä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani
kirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla
ponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.»
»Aiotko lähteä?» huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi.
»Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä
enemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut
viisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet
vain kumartaen toisillemme.»
Hän ojensi kätensä Esterille sanoen:
»Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.»
Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi
kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen
kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän
pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten
hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten
hän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei
Rautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat
kätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja
meni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja
Miinan kahvitarjottimen räminän.
Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin
houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi:
»Minä nyt lähden.»
Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi
silmät kyynelissä.
Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja
sanoi:
»Minä en lähdekään!»
Miina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi
takaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän
yhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja
palasi takaisin lyöden kätensä yhteen.
»Sehän on itse insinööri!» huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen
huutamalla saada sanat suustaan:
»Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte
lastenne lapset.