He asuivat aivan kaupungin laidassa matalassa talossa, jossa oli kaksi
pientä kammaria ja kyökki.
Esteri istui ikkunan ääressä, johon näkyi ketoja ja peltoja ja niiden
takana metsä.
Oliko hän ollut täällä jo kuukausia? Eikö hän ollut jo vuosia ollut?
Eikö ollut vasta ensimmäistä päivää?
Silloin kun olivat papin luota tänne tulleet, oli huoneessa ollut
talvinen hämärä ja ikkunan edessä korkea kinos. Usein hän oli yksin
ollessaan unohtunut istumaan katse kinoksen reunan ylitse talviselle
taivaalle kadonneena ja ajatukset karkuteillä. Ja kun ovikello oli
soinut, jota juuri oli odottanut, oli hän vavahtanut ja kuin kysynyt
itseltään: Missä minä olen? Hän oli paennut kammariinsa ja sieltä
kuunnellut, kun tulija kysyi: Mitäs kuuluu? Mutta kun Rautiainen oli
tullut kammariin ja puristanut hänen kättään lujalla kourallaan, oli
tuntunut turvalliselta ja oli haluttanut ojentaa hänelle molemmat
kätensä.
Nyt paistoi päivä korkealta, ikkunaan näkyi ketoja ja peltoja ja niiden
takana metsä.
Omassa kodissa!
Kun päivänpaisteisessa talossa tyynen lahden pohjukassa, ja
korkearintaisen niemen takaa kuuluu tuulen kohina ja meren pauhu. Siellä
hän oli kuin peräsimettömässä purressa ajelehtinut. Ihme ettei hän ollut
hukkunut!
Hän riensi kammariinsa, nosti helmastaan pienet ompeluksensa sängyn
päälle ja painoi niihin kasvonsa, mutta hän ei itkenyt.
Ovikello soi.
Hän kokosi pienet tavaransa helmaansa ja meni istumaan pienelle tuolille
sängyn taakse piiloon.
Sieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on
kotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole
kotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää
ja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon,
mutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän
kietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein
lähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän
voi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän
koskaan ennen ole niin nauranut.
Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan,
jotka hänen helmastaan putosivat lattialle.
Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika.
Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon!
»Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa
puolen tunnin päästä».
»Rouvaa se kysyikin.»
»Käskekää istumaan!» sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten
vihaisesti nimikortin lattialle.
Hiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin
päällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen
murskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen.
Levon huudahti:
»Oo, kuinka olet ihastuttava!»
»Ja sinä vihastuttava!» vastasi Esteri.
»Toivon, ettet peruuta sanaasi», sanoi Levon.
»Peruutan», vastasi Esteri. »Olet iljettävä!»
»Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?»
»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat
ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.»
Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen,
sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava
luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan
toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä
kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.
Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä,
että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja
varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän
päätti, että hän Levonin nolaa.
»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi,
joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen
puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.»
»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon.
»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään,
niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.»
»Niistä juuri.»
»Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo
revolveri taskussa?»
»On.»
»Olisi hauska nähdä!»
Levon näytti.
»Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa», sanoi
Esteri halveksivasti. »No miten voisin sinua auttaa?»
»Sen olet jo tehnyt.»
»Mitä tarkoitat?»
»Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.»
»Raukka!» huudahti Esteri. »Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?»
»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.»
Esterin täytyi väistää Levonin katsetta.
»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi
Levon.
»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua
velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.»
»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon.
»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit
löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin
kauheassa tuskassa.»
»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi
Levon.
»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla
puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia
minua kohtaan.»
»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni
äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut
parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut
jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa
lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi
tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.»
Syntyi hiljaisuus.
Esterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen
saareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja
elämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän
ja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän
loiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli
ollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin.
»Eikö ole sinulla mitään keinoa?» kysyi Esteri aivan tietämättään.
»Rikas avioliitto?» sanoi Levon. »Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi?
Maksaisin kaikki, entäs sitten?»
»Minä en tiedä», sanoi Esteri.
»Sinä tiedät», sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli
avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen.
Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan
kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi:
»Sinunko kanssasi Amerikkaan?»
»Niin».
»Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä
horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!»
Levon nousi.
»Minua ilahuttaa», sanoi hän. »Pelkäsin tullessani, että olet
välinpitämätön minusta.»
»Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.»
»Minä myös sinut», sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi
kysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? »Sinä rakastit Lauri Holmaa
yli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin
Rautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.»
»Yläpuolella sinun aina!» sanoi Esteri.
»Siinäpä se onkin onnettomuutesi», sanoi Levon. »Minun mielestäni hän on
yläpuolella Lauri Holmankin--miehekseen.»
Esteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen
sisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää.
»Erehdynkö laskiessani», jatkoi Levon, »että sinä et ole päässyt niin
lähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen
kaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut
vaikka sydämestäsi olet halunnut.»
»Mefisto!» huudahti Esteri.
»Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi»,
vastasi Levon, »ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi».
Levon kumarsi.
»Muista minua!»
Esteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi
kiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui
hitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store.
Muista minua!
Esteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli.
Ovikello soi.
»Mitä kuuluu?»
»Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve», vastasi
Miina totuttuun tapaansa.
Rautiainen tuli peräkammariin.
»Eihän hän ole kotona», lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän
aikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin
olisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut
todeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen
sirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti.
»Mitä tämä on? Alfred Levon!»
Esteri makasi lattialla sängyn takana.
Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen
lapsen ja istutti syliinsä.
»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.»
Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa.
Hän nosti Esterin kädet kaulalleen.
»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää
mitään hätää, eihän!»
»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron
sitten sinulle kaikki.»
»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan
täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko
elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein
valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni
mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät,
hienon hienot ja herkät tuntosarvet.»
»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri.
»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen.
»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään.