Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä
näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin
jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen
jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin
viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta
mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä:
»Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.»
Forstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi:
»Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta
sitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä
ennen en pääse uusiin naimisiin!»
Forstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja
sanoi:
»Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari
on tyhmempi kuin minun saappaani!»
Hän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen
sitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas
kävellä ja sanoi:
»Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin
vieraana ja me hänelle?»
Forstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään
lähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi
pelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä
kauemmaksi toisistaan.
»Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä
toisiamme?»
Forstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin
lakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä!
Forstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen
saaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta
forstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin
olisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti
käsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille.
»Katso! Katso!» huusi forstmestari. »Elä minuun töllistä, vaan katso
tuonne.» Ja hän viittasi lattialle. »Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa
Esteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!»
Tämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin
koskaan ennen.
»Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?» sanoi hän forstmestarinnalle. »Et,
tietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!»
Forstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan
on lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja
väliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu
kirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua
kokonaan.
»Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin
virkaan», sanoi forstmestarinna lopuksi.
»Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä», sanoi forstmestari.
»Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää
ihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.»
»Mikä olisi neuvosi?» kysyi forstmestarinna.
»Parempi kärsiä kuin salata!» sanoi forstmestari. »Mitä merkitsee nauru
ja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka
makeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni.
Ja sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan
ja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta
tuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri
tekevät hairauksen rikokseksi.»
»Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä
rohkeutta, jota vaadit Esteriltä?» sanoi forstmestarinna.
»Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen,
minun puoleeni?» kiivastui forstmestari. »Minkä vuoksi hän ei tullut ja
suoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä
on neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi
pakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!»
Forstmestari istahti ja jatkoi:
»Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui.
Niiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä
voimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä
pyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.»
Hypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan
keinon keksinyt:
»Missä on hänen äitinsä kuva?»
Forstmestarinna hämmästyi.
»Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä
vetoan siihen!» selitti forstmestari.
»Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on», sanoi
forstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle
sattunutta tapaturmaa.
Sen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä.
Vammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet,
vaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen
kimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa.
Forstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri
kysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää.
Mutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä
kuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta
tarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna
vastusti forstmestaria.
»Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi», sanoi forstmestari. »Minä
tahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!»
Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna
kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut
itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan
äidittömyyttä!
»Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari.
»Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa.
Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi:
»Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja
tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa,
joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua
kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.»
Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi:
»Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit.
Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!»
Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että
forstmestari kutsui luokseen.
Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan
pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja
selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni
asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta
sekaantua.
Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta
vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen.
Hän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut
tavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä
forstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi
ainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän
sijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu
oli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja
kidutetulta ihmiseltä.
Esteri astui horjuen saliin.
Forstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana
huomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja
liikkumattomana kuin vahakuva.
Esteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti
itsensä selkäkenoon.
Forstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin
iankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä
liikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka
kuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta
enemmän äänettömyys kesti.
Esteri sanoi viimein:
»Isä, pankaa pois se sanomalehti.»
Forstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys
nähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa,
aistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät
puoliummessa, kaunis kuin lumous.
Forstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin
ilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui
tuimaksi.
»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta
forstmestariin.
»Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa,
»katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.»
Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä
silmään.
»Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi
korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten
sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten
minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin,
sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen
sadattelitte, olivat lapsenne, minun--minun huulteni jälkiä.»
Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri
kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni
forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti:
»Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut
haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet
kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän:
»Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.»
Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi:
»Puhutaan kuin isä ja lapsi.»
»Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen.
Forstmestari hämmästyi.
»Minkä vuoksi ei?»
Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä:
»Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on
tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan,
myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte
tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä
hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä
polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana
kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän
sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja
juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua.
Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni
lastenkammarissa--häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te
kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään
kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä
teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili
meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui
hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin
pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme
muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja
muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni.
Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni
herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni.
Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme
syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin
suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.»
»No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari.
Esteri oli hetken aikaa ääneti.
»Ruvetessamme syitä tutkimaan», sanoi Esteri, »syntyisi yleinen
toistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä
surulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää
poistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis
kaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan
puhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.»
Forstmestarin kämmen putosi pöytään.
»Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla
kertomuksilla!» jyrisi hänen äänensä.
Esteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa.
»Siinä sitä taas ollaan», sanoi hän. »Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi
emme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!»
»Se on tapahtuva!» sanoi forstmestari päättävästi. »Sitä varten olen
sinut kutsuttanut. Ja me lähdemme siitä, että minä kiellän sinua ennen
vuotta menemästä naimisiin ja lähtemästä kotoa mihinkään.»
Syntyi äänettömyys. Forstmestari ei halunnut sitä rikkoa, tahtoen antaa
lausuttujen sanojensa tehdä täyden vaikutuksen Esteriin.
Forstmestarinna kuultuaan kämmenen paukahduksen ja forstmestarin
jyrisevän äänen ei voinut olla sisään tulematta. Hän istahti tuolille
ovensuuhun katsellen pelokkaasti toista ja toista.
Esteri painoi kädet silmilleen koettaen tyynnyttää itseään. Hän
keikautti keinutuolin selkäkenoon ja katsoen äidin itkevää kuvaa lausui
verkalleen ja vakuuttamalla:
»Se, kaikki se, mitä pitäjällä minusta puhutaan, olkoon se sitten mitä
hyvänsä, on alusta loppuun valhetta.»
Hän kuuli forstmestarinnan äänekkääseen itkuun laueten huudahtavan:
Jumalan kiitos! Mutta Esterin valtasi raivostus, niin että oli hypähtää
forstmestarinnan eteen sanoakseen: Kiitittekö Jumalaa, kun minä ennen
lapsena vakuutin viattomuuttani teidän syytöksiänne vastaan? Ette, vaan
häpäisitte minua isäni ja Jumalan edessä ja synnytitte ja kasvatitte
isässäni epäluottamuksen minuun. Nyt kaikki niitämme sitä, mitä te
olette kylvänyt! Esteri jo oli ponnahtamaisillaan keinutuolista, vaan
hänen edessään seisoi forstmestari viitaten sormellaan.
»Esteri!» jyrisi forstmestarin ääni. »Minä tiedän, että sinä kaupungista
tullessasi ajoit ensin Juhon mökille, ennen kuin kotia tulit, ajoit
sinne keskellä yötä. Mikä oli se niin kiireellinen asia? Ja mitä
merkitsee tämä kummallinen kihlaus?»
Oli aivan kuin joku olisi kuiskannut Esterille käskien hänen sanoa
isälle: Te ette ole isä, vaan perkele! Mutta Esteri puristautui kiinni
tuoliin, ja katsoi äitinsä kuvaa.
Tule, tule itku, tule!
Se nousi kurkkuun, vaan oli kuin kahden vaiheella. Ja Esteri tunsi sen
jo laskeutuvan takaisin, painuvan kuin pohjaan asti, vaan samassa se
alkoi nousta ja nousi kiireesti ja kuumana. Ja se paisui noustessaan
niin että puristi keuhkoista pois kaiken ilman tahtoen hengen ottaa
häneltä, ja koko ruumista kouristi.
Forstmestarinna kietoi hänet syliinsä kuin lapsen ja lohdutteli itse
itkien:
»Minä uskon», vakuutti hän, »uskon, uskon, rakas Esteri, minä äitipuoli
raukka, joka olen kaikkeen syypää».
»Kun tunnet itsesi syypääksi, niin elä tee itseäsi syypääksi
uudelleen!» sanoi forstmestari. »Mene ja jätä elämässämme meidän
kerrankaan toisillemme!»
Esteri, kyettyään itkultaan, sanoi:
»Isä, teille jätti minut äitini.»
»Niin on», sanoi forstmestari. »Minä olen laiminlyönyt oikeuteni ja
velvollisuuteni. Mutta nyt ryhdyn niihin ja panen kaiken tahtoni,
valtani ja voimani.»
Hän meni työhuoneensa ovelle, josta sanoi:
»Minä kirjoitan tämän päivän postissa peruutuksen kihlausilmoitukseen
päästäksemme selville vesille.»
Esteri lähti yöllä kotoa. Ajoi kaupunkiin.