Hän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla
hän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä
hän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti
usein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli
jo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään
sanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen
aivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje
sai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet
monituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin.
»Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!»
Hän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että
hän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden
valtaan, minne vain veivät.
Hän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta
huoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut
Laurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville,
niissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn
ääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä.
»Yhden aikaan lähtee posti!»
Hänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän
hypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja
aivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen
ääni jo kuulunut.
Piikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta
siivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä
vaiheilla.
Jumalan kiitos!
»Herra Maisteri Lauri Holma!» alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria!
Valhetta!
»Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on
parasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä
nykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin
on onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka
lentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan.
Minä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti
kohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan,
kylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi,
syntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä
silmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin
tulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia
tullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta
ulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että
olin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen
kenkäni--menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten
voinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin
näet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä
tule!»
Esteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi!
Hän väänteli käsiään tuskassa.
»Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?»
Koputettiin oveen.
Esterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui
täyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen
johdosta.
Eemeli Rautiainen!
Hän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin
koskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei
Rautiainen tulisi kättelemään.
»Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni
kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin?
Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita
toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella
maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että
ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän
omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut
nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu
viimeisimmän kuosin mukaan.
»Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran
elämässämme».
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään.
»Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko
minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka
todistaminen onkin asianani.»
Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin
pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa
näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella
punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon.
»Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin
nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka
sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin,
te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut
teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle',
kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.»
Esteriä alkoi vieras huvittaa.
»Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte
te ja--suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä
variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty
kaulus ja taskukello.»
He nauroivat molemmat.
Rautiainen jatkoi sitten:
»Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne
taskukelloani. Muistatteko?»
»En, en vähintäkään», vastasi Esteri.
»Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista
äsken.»
Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas
juhannus!
»Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää
juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo
viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa.
Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan
tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.»
Esteri nyökäytti päätään.
Rautiainen jatkoi:
»Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi
ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.»
Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan.
»Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä
herrasmaisuutta», selitti Rautiainen. »Mutta se ei ollut niin helppoa
muussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin
niin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en
vastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin
narriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa
minusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain
muistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun
täyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin
juhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon
taskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.»
Rautiainen naurahti ja lisäsi: »Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas,
oikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!»
Hän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi:
»Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun
poistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En
ole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja
muita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan
kuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin
pitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat
nimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä
tempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.»
Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt
huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä.
»Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua
raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän:
»Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin--innostuin
liiaksi.»
Hän oli hetken aikaa ääneti.
»Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle
iski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän
pidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli
saatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun
puolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon.
Ymmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi
rohkeudeksi.»
Rautiainen nousi.
»Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne», lausui hän, »vaan te
alotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että
teidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne
maantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa
tirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain
ihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai
sekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.»
Hän kumarsi ja lähti.
Kun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä
kutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa
pihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä
pöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi
pääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea
ja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet
olleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin.
Rautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä.
»Istutaan vain täällä», sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi
pyydellä häntä sisälle. »Minun asiani on lyhyesti toimitettu.»
Hän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä
toisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri:
»Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla
silloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua.
On hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain
sattumain leikkiä.»
Hän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut
enää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten
lynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien
äänettömästi.
Rautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui
ääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi:
»Oletko väärin ymmärtänyt?»
Rautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi:
»Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä
rupean hommautumaan kaupunkiin.»
Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna
portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia
oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja
kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli
vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta
Esterin tultua.
Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten
aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan,
milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli
tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut
aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat.
»Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän
kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja
kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä
valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja
talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua
jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja
monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen
niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää
asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta
tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.»
Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi:
»On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei
ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.»
Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten
vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen.
Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen.
Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin
pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki
nauroi.