Esteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta
edes navettaa.
Forstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja
itkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta
forstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen
päästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä
kaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota
forstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei
noussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on
oleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä
puhunut hänelle sanaakaan Esteristä.
Myrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut
peljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun
forstmestari oli tavallista paremmalla tuulella.
Oli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä,
jonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän
säätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella
Esteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä
päivälliskahville.
»Sehän on hämmästyttävä muutos, mikä on tapahtunut Esterissä», sanoi
hän. »Loistavasta salonkinaisesta, niinkuin kuuluu olleen kaupungissa,
yksinkertaiseksi talonpoikaistytöksi puvussaan ja halvaksi piiaksi
töissään. Ja niin äkkiä tällainen muutos!»
Forstmestarinnaa pelotti, että kahvikupit hänen käsissään kalisivat, ja
hän koetti lieventää asiaa, vakuuttamalla että kyllä Esteri siitä vielä
tasaantuu, kun herätyksen huumaus menee ohi.
»Mitä uskoa Esteri on?» kysyi neiti Vange.
Forstmestarinna ei sitä tiennyt, sillä Esteri ei ollut hänelle mitään
siitä puhunut eikä hän ollut kysynyt.
»Mutta ei vettä vinttaamalla ja navettaa luomalla tulla autuaaksi»,
sanoi neiti Vange.
Forstmestari purskahti nauramaan ja sanoi:
»Vaan ainoastaan pitsiä virkkaamalla!»
Neiti Vange suuttui, että punastui. Mutta sitten hän alkoi hymyillä ja
hymyili kauan ja sitten sanoi:
»Juhohan, teidän entinen renkinne, on ostanut talon. Ei olisi uskonut,
että hän on niin varakas.»
Forstmestarinna ilahtuen, että keskustelu näin kääntyi toiseen asiaan,
alkoi puhua pulpatella selittäen, että forstmestari oli kehottanut Juhoa
ostamaan ja tarjonnut apua. Mutta kesken kaiken forstmestarin kämmen
paukahti aivan yhtäkkiä pöytään niin, että neiti Vange ja
forstmestarinna hypähtivät säikähdyksissään.
»Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne», jyrisi
forstmestarin ääni. »Mutkittelematta ja kursailematta!»
Eikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan
tietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin
henkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen
mieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut
tiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi
uskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut
kaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä
Juhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja
paljonkos se maksaa matka Ruotsiin!
Forstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki
ymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi:
»Haeta Esteri tänne.»
Neiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää
kävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello
11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja
lähti.
»Minulla on sinulle puhuttavaa», forstmestari Esterin tultua.
He eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran
tavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain
ja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi
kulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa
sattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta
forstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä,
vaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli
Esteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen
forstmestari ja raivoisa myrsky.
Kun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin
syliinsä sulkeakseen hänet.
Forstmestari istahti ja oli kauan ääneti.
»Suurin ylpeytemme», sanoi hän viimein, »on oma tietomme, ettei meillä
ole syytä painaa päätämme alas».
Esteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei
kestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla.
»Paras puolustuksemme on rehellinen katse», innostui forstmestari, aivan
kuin jonkun uuden opin olisi huomannut.
Isän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon
kalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas.
Hyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön
ukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille.
»Ovat nostaneet ilkeän juorun», sanoi forstmestari.
Samantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä
sitten olisivat olleetkin.
»Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?»
Esteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa
asui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi
pitkään.
»Esteri, Jumalan nimessä!» kuului sen ukon ääni, »Onko se totta?»
Syntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari
hypähti seisomaan.
»Esteri, katso minuun!»
Kun hän ei saanut Esterin katsetta, sanoi hän kuin vannottaen:
»Äitisi nimessä, katso minuun!»
Esteriä värisytti.
Forstmestari vaipui tuolilleen.
»Onneton!»
Hetkisen kuluttua näki Esteri forstmestarin käden ojennettuna ja sormen
tähtäävän hänen sydämeensä.
»Minä sinut kiroon!»
Forstmestarinna, joka oli istunut kokoon luhistuneena kuin odottaen
katon putoavan, meni ja painoi kätensä forstmestarin suulle, ja kun tämä
vihaisesti tempasi sen pois ja tyrkkäsi hänet luotaan, juoksi hän
Esterin luo ja painoi kätensä lujasti Esterin korville.
»Minä kiroon sinut omasta puolestani ja hänen puolestaan, joka sinut
synnytti!»
Forstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin:
»Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen,
elä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka
olemme rakkaudessa heikkoja...»
»Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus
hänet kirota!» huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan
rukouksen.
Esteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle,
vaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja
silmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan
eteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin
muulloin tahansa kuin nyt.
Mutta hänen täytyy, hänen täytyy!
Kuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi
kammariin.
»Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä!
Sinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi,
vaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!»
Kun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin
kuvaa näkynyt missään.
Hän tapasi itsensä hautuumaalla.
Ainoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen
polkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin
tuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli
hänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle
hautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen
nurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan
sinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään
jonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa
ei jalka vastinetta tavannut.
»Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus
ja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen,
lieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.»
Hän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei
päässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja
lopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä
hänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä,
saadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin
olisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti:
»Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.»
»Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua
yhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen
sinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.»
Hän painoi silmänsä kiinni.
»Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt
olla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet
iloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.»
Tuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti
hänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui
lujemmin hankea vasten.
»Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen
elämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen
saanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä.
Elämä on ihanaa... Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli
käsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat
minua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet
minua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi
minun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.»
Hän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään
liikutetuksi.
»Minä tahdon elää.»
Hän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä.
»Kuka nauraa?»
Harakka se nauroi.
Esteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä
kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan.
Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan.
Hän raukesi siihen kerrassaan.
»Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön
tuomiosi on valmis.»
Hän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut
harakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan
huiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön
ristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti
pujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti
kallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä
sillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki:
»Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo
aina hyvään.»
Päästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla
voimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata
kävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat,
että joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat
pieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin
polttava hoppu.
Anna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään
navettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri
oli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja
äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen.
Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin
lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin
kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja
luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan
poika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä
kieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta
tänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen
sanonut: »Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.» Siellä oli hän
langennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut
itkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä,
jonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata
ainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen
Jaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian
vihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä
hakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään
sanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa:
nöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen!
Esterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei
jaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen
levähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja.
Mutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi
tienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan
herrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta
ainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin
lyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja
hän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä
hevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei
auttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa
herpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi
istahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle
hevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa.
Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan
hevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja
suuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina.
»Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!»
Äänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan
nimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän
kuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja
piiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana
pienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä.
Eivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että
herrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää
nimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin
kauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen
muutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään
huomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli
saanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli
astunut syrjään.
Mies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen.
»Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä
piiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!» huudahti Esteri halveksuen.
Rautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti
juhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin
ylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli
keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja
nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän
sitä piti sivulle ojelletussa kädessään.
»Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti:
»Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet.
Määrätkää aika ja puku.»
Esteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli
sivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku.
Mikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka
syvälle hänen täytyy nöyrtyä?
Hän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän
viimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että
luuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän
koetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle
saapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja
peläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen.
»Joudu, Lauri...»
Forstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä
mistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen
jäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän
arvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän,
varoen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen.
»Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa
toisiamme», antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän
lähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa.
Nyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi,
julmasti ja sydämettömästi petetyksi.
Forstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri
matkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa
oli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia
palannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli
forstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen
tuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat
jääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut
muistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan
sitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli
forstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen
erehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa
Esterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen
innostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää
Esteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden
yläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli
odottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli
karkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota
seuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut
uuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa,
virkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri,
se nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja!
Forstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä
maailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan
ennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi,
täytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen
sanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja
kun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti
katsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt
loiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin
kiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli
alkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin.
Sitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta
enemmän hän tätä ajatteli.
Hän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille!
Hän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei
vastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven
alimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi
sisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä
hän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi
saranoiltaan ja rymähti lattiaan.
Häntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla
pitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee!
Kun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja
reväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin.
»No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti
taipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että
maailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee
pihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää
yllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin
otetaan täyskapteeni! Eikö niin?»
Hän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään
taipaleelle vielä tänä päivänä.
Mutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin?
Esteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen.
Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen
neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on
raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen
tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset
sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin
lumi.
Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.
»Hyvä Jumala!» huudahti Esteri. »Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?»
Hän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen.
Mikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store,
hitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta
puolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä.
Ja onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo
eksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu
kohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä
uudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee,
tanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä
herra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä
rataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon
ympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra
Store puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton
tuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen
lähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta
pakkasessa... Eikä voi hengittää...