Esteri teki taivalta kuin karkulainen.
Kievarissa hän viipyi vain sen aikaa, minkä hevosta kiireellä
valjastettiin. Ja kun hän istahti rekeen, sanoi hän kyytimiehelle: Saat
juomarahoja, aja!
Viimeisessä kievarissa isäntä, pitkä mies, avojaloin ja sarkatakki vähän
yöpuvun peitteenä, tuli ja katsoi Esteriä yhdellä silmällään.
»Taitaa olla hengenkiireellinen asia? sanoi hän.
»Ei kuulu kehenkään!» vastasi ynseästi Esteri, joka luuli että isäntä
ivaa tekee. »Valjastakaa vain pian hevonen.»
»Niinpä vain, niinpä vain», sanoi pitkä mies lempeällä äänellä ja
selitti kuin olisi anteeksi pyytänyt, että nuori isäntä on
hevosmarkkinoilla, rengit yöjuoksussa ja kyytimieheksi yölliselle
taipaleelle oli vain pieni pojanressu, hevoset olivat olleet kovalla
ajolla, niin että jos ei olisi ollut hengenkiireellinen asia, olisi hän
kehoittanut vierasta jäämään yöksi.
Mahdotonta! Mahdotonta! Esterillä oli hätä.
»Kai ryökkynä--vai rouvako lienee tämä kaunis vieras--malttaa kuitenkin
odottaa sen aikaa, että hevonen apatetaan?»
Sillä aikaa kuin hevosta apatettiin, tavoitti Esterin se, jota oli
pakoon lähtenyt ja joka oli häntä takaa-ajanut: halu saada vielä tavata
Lauria.
He olivat tavanneet toisiaan niin, että eivät olleet kättä puristaneet!
Ja niin olivat eronneetkin. Aivan kuin olisivat toisiaan vihanneet!
Sillä tavoin eronneet ijäksi. Sehän oli julmaa! Kauheaa!
Hänen pitää saada tavata Lauria vielä kerran. Yhden oikean kerran!
Esteri heittäytyi kievarin korkeaksi tehdylle sängylle vajoten sen
pehmeään syliin.
Hän lankeaa Laurin jalkoihin. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo
Lauriin silmissä kyyneleet ja Lauri ymmärtää kaikki. Ymmärtää, miten hän
on rakastanut ja rakastaa, kärsinyt ja kärsii. Lauri näkee hänen
sisimmän tuskansa, nostaa hänet ylös ja sanoo ... ei, Laurikaan ei sano
mitään, vaan suutelee häntä, ja sitten he eroavat.
Kun isäntä tuli sisään, näki hän sängystä vain hervottomasti riippuvan
käden.
»Siellä olisi hevonen valjaissa.»
Esteri ei vastannut.
Hän jää yöksi. Ja aamulla lähtee takaisin. Sanoo, että on unohuttanut
tärkeän asian. Hänen täytyy lähteä takaisin. Hänen täytyy. Täytyy!
»On tainnut rouva jo nukahtaa?»
Hän lähtee aamulla varhain. Illalla hän on kaupungissa!
»Silmät ovat kuitenkin auki.»
»Siellä pyryää? eikö niin?» kysyi Esteri hiljaisella äänellä ja
liikuttamatta muuta kuin huuliaan.
»Pyryäähän siellä», vastasi myönnytellen isäntä.
»Ja pyryää kovasti. Eikä niin?»
»Pyryääpä, pyryääpä. Ja rouva näyttää kovin väsyneeltä. Ja vasten
sydänyötä on ikävä ajaa, lähtisitte aamulla varhain päivän koittoa
vasten», puheli isäntä.
»Päivän koittoa vasten? Ei, ei! Minä en voi!» sanoi Esteri hätäillen,
nousi ja pukeutui tulisella kiireellä. Rynnätessään ulos hän vielä
vakuutti isännälle! »Minun täytyy lähteä yösydäntä vasten!»
Kun hevonen lähti liikkeelle nytkäyttäen rekeä, tuntui Esteristä kuin
olisi maa revennyt reen kannaksista kaupunkiin asti.
Nyt he eivät tapaa toisiaan enää koskaan. Ei koskaan!
Maantielle tullessa hevonen oman halunsa mukaan tahtoi kääntyä
lyhyemmälle taipaleelle kaupunkiin päin, ja teki väkinäistä pojalle,
joka voimainsa perästä koetti sitä kiskoa toisaalle.
Esterin sydän löi, vaan hän tarttui ohjakseen ja veti hevosen turvan
aisan päähän kiinni.
»Lyö nyt ruoskalla!» käski hän poikaa hätäytyneen äänellä.
Hevosen oli pakko totella, ja Lauri Holma jäi selän taakse, sinne kauas
levenevän maanhalkeaman toiselle puolen, jossa oli päivänkoitto. Esteri
nojasi reen selkämystä vasten, kyyristyi turkkeihinsa ja ajoi taas sitä
pitkää pimeää kujaa, jota oli kaupungista ajanut, kohti sydänyötä.
Lumi ilkeästi urisi reenjalaksissa, reki kallisteli ja keikkui kuin vene
aallokossa, kulkunen länkipäissä puuskapäisesti rämähteli ja pyry peitti
kaikki ympärillä.
Kyytipoika jonkun aikaa karjui, nyki suitsista ja huiskutti ruoskaa
hätistellessään hevosta. Sitten hän nukahti kesken kaikkea, heräsi ja
innostui virkatehtäväänsä muistaen että oli varottava hevosta
kääntymästä myllytielle ja sitten siellä lähempänä toista kievaria
Takasalon talvitielle. Mutta uni voitti virka-innon, vaikka koetti sitä
rekilaululla ylläpitää. Ja hän vain ravautti vähäksi aikaa silmiään ja
nykäisi veltosti suitsista, kun hänet riipaistiin uuninpankolta alas
tahi suuri voileipä putosi kädestä tahi kun yritti putoamaan seljästä
viedessään hevosta laitumelle... Isäntä karjaisi: Kas niin, nyt se
kääntyi myllytielle. Enkös minä sitä sanonut! Poikaressu repäisi
silmänsä auki ja alkoi katsella eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle.
Hevonen kulki tyyntä kulkuaan, vaan pojalla ei ollut aavistustakaan
oliko se myllylle menossa vai Takasalolle, vai oliko ollut vielä
kumpaakaan tienhaaraa. Ei näkynyt mitään, josta merkkiä olisi saanut.
»Hyvin on ilma sakea», huusi hän kyydittävälleen kuin tältä jotakin
turvaa ja toivoa saadakseen. »Tuntuu kuin ei koko maailmassa olisi
mitään muuta kuin me kaksi, hevoskoni kolmantena.»
»Niinpä melkein, pieni ystäväni», vastasi Esteri, joka oli alkanut
arvella itsekseen, että kohta pitäisi alkaa tulla kotitalon seudut ja
kysyi: »Tiedätkö sinä Roukiota?»
»Jaa niin Roukiota? Jaa niin kyllä minä en oikein taida sitä tietää»,
sanoi poika. »Onko se lähellä kievaria?»
Esteri selitti.
»Jaa niin järven rannalla!» sanoi poika iloisella äänellä kuultuaan että
Roukio on järven rannalla. »Se taitaa olla lähellä sitä
hevoskilparataa?»
Esteri ei tiennyt hevoskilparadasta mitään.
»On siellä järvellä hevoskilparata», vakuutti poika ja selitti toimessa,
että heidän nuori-isäntä oli saanut kolmannen palkinnon tammallaan,
jolla oli nyt lähtenyt kilpailemaan etelään. Ja tälläkin hevosella oli
nuori-isäntä ruunain kilpailussa siepannut viisimarkkaa pois kuin ei
mitään! Puolellatoista sekunnilla oli ollut riita kymmenenmarkan
palkinnosta. »Kai siitä kilparadalta pääsee Roukioonkin», arveli
varmasti poika lopuksi.
»Voi päästä, mutta mitäs me kilparadan kautta menisimme?» sanoi Esteri.
»Jaa niin kilparadanko kautta? Sen vieritse kulkee talvitie
Takasalolle», selitti poika toimessa.
»Uneksitko sinä?» sanoi Esteri.
Poika pillahti itkemään.
»Tämä taitaakin olla meidän myllytie!»
Esterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he
olivat. Hän nauroi, että raikui.
»Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!» käski hän
poikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin.
»So hevonen!»
Hevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen
pistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja
toiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä.
So hevonen!
Kulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain
natisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan
lämpöisellä pankolla.
Esteri yhä vain kiiruhti hevosta.
Se pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen
kaupunki.
»Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!»
So hevonen!
»Minä tahdon saada sinua rakastaa. Minä tahdon, ja minun täytyy saada
rakastaa. Minä en elä muuten. Minä tulen ja olen orjasi, minä olen mikä
hyvänsä, kun vain saan olla lähelläsi, nähdä sinua ja sanoa sinulle:
rakastan, rakastan, rakastan!»
So hevonen!
»Minä kuristan sinut käsivarsillani ja tukehdutan sinut suudelmillani!»
So hevonen!
»Käyköön miten käy ja menköön miten menee, mutta minä tulen. Minun
elämäni ilman sinua on tyhjyys!»
So hevonen.
»Minä tyydyn yhteen iloiseen ja onnelliseen päivään, yhteen tuntiinkin.
Ja viskaa sitten minut luotasi!»
Pyryn seasta alkoi vilkkua tuli, ja Esteri värisi ja vapisi kuin olisi
jo kaupunki ollut edessä.
Hevonen juoksi pärskyttäen sieraimiaan. Sitten se yhtäkkiä hiljensi
kulkuaan ja pysähtyi hirnua höräyttäen hiljalleen.
Esteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen.
»Kuka se on?»
»Esteri--ryökkynä!» kuului vastaus.
»Juho!» huudahti Esteri. »Herran nimessä, missä minä olen?»
Hevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se
kiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle
entiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja
humalainen!
Siksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla
mökkinsä edustalla.
Esteri värisi että hampaat kalisivat.
»Minulla on kylmä», sanoi hän. »Vie minut mökillesi lämmittelemään.
Menen kotia, kun päivä valkenee.»
»Kotia, kun päivä valkenee», lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon
lämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi
töikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan
lämpöiseen saunaan maata. »Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on
koti?»
Sen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja
ilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin
olleen hänen äitinsä.
Kaikki on mennyttä. Kaikki!
Juho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään
viikon päästä.
»Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.»
Jumala on taivaassa, sanoisi Katri.
»Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi
nukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin
varmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.»
Esteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä
hohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen
ääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä.
»Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?» sanoi Juho sisään
tultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä.
Häntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja
nauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin
sydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä
itkuntyönnähdyksiä.
»Saisipa soman sadun», sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän
ääreen kahvia juomaan. »Prinsessa mökissä.»
»Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!» varoitti
Esteri.
Juho oli pitkän aikaa ääneti. Vihdoin viimein hän sanoi:
»Katrihan on Amerikassa.»
Esteri hytkähti tuolillaan, silmäsi vuoroon Juhoa, vuoroon kammarin
ovea.
»Ollut jo pari vuotta.»
Pitäen aavistustaan mahdottomana Esteri kysyi kuin muun asian vuoksi:
»Onko Kalle vielä forstmestarilla renkinä?»
»Ei.»
»Amerikassa?»
»Niin.»
Esteri ummisti silmänsä ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos,
jossa jo päivä alkoi valjeta.
Hempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja
sydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä,
silloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli
nyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään
totta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa.
Sinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun
tavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja
muita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin
sanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään.
Elämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä
puolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme.
Esteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään,
ryhti kuin ruhtinattarella.
Hän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien.
Markkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin
suinkin!
»Toinen kuppi!» sanoi Juho laskettuaan kahvia.
Esteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä
tulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä!
Mutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä.
Hän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja
sen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon
katsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä
herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein
iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta.
Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri:
»Minä en ymmärrä sitä Katria!»
»Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että
Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.
»Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!» sanoi hän kuin suutuksissaan
Juholle.
»Taisinpa pahoin vääristää», sanoi Juho. »Ainakin mieleni oli kierossa,
hyvin kierossa.»
»Vaikea uskoa!»
»Minä kirjoitin teille erään kerran, vaan tuli vastauksenne, ettette
ollut saanut kirjeestäni selvää. Arvellen, että asiani oli joku
salaisuus Katrille, kehoititte minua kirjoituttamaan jollakin muulla
henkilöllä!» Juho hymyili ja jatkoi: »Kirjoituttaamaan jollakin muulla
henkilöllä, että surmaan Katrin ja Kallen ja itseni ja pyydän ettette
tuomitsisi minua!»
Esteri istahti ja tuijotti Juhoon.
»Herra siunaa! Ja minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistään,
silloin kesällä, kun olin kotona.»
»Silloin oli asian tila toinen», sanoi Juho. Paremmat tunteet olivat
hiukan voiton puolella ja minä toivoin voivani pelastaa Katrin. Olin
hartaasti teitä odottanut kotia tulevaksi saadakseni neuvon apua, mutta
te ette ymmärtänytkään sotkuista puhettani.»
Esteri katsoi Juhoon kysyvästi, ja aivan kuin nyt vasta olisi sen
huomannut, sanoi hämmästyneenä:
»Mutta nythän sinä puhut aivan selvästi!»
Juho nyökäytti päällään kammariin, ja ennenkuin hän ehti mitään
selittää, sanoi Esteri:
»Sinä et ole yksin!»
»En», vastasi Juho hymyillen iloisesti. »Hänenkin nimensä on Esteri.»
Juho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan
keltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen
omituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta
vieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja
piilotti kiharaisen päänsä kuin jänis.
Esteri riemastuneena huudahti:
»Sinun tyttösi, Juho!» Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin
lapsen viimein houkutelluksi syliinsä. »Herra siunatkoon sinua, kun sinä
olet sievä!»
Lapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi:
»Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?»
»En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina,
aina! Minä käyn sinun luonasi usein.» Ja hän itki ja nauroi
hyväillessään lasta.
Juhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen
silmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät!
Juho parkaa!
Esterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia.
Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tuli mökille, tapasi hän Juhon
istumassa kammarissa lynkäpäisillään polviaan vasten, katse lattiassa,
eikä hän päätään kohottanut Esterin tullessa. Vanha, vähäkuuloinen
nainen, joka oli Juholla emännöitsijänä, vei Esterin tupaan ja kuiskasi:
»Koettakaa sitä raukkaa lohduttaa, se on tuolla tavoin istunut eilisestä
illasta.»
»Mitä on tapahtunut?»
»Lapsi on varastettu.»
Esteri ryntäsi takaisin kammariin.
»Juho! Minä toimitan lapsen takaisin. Menen nimismiehen luo, ja
sähkösanoma lähimmästä konttorista Hankoon!»
»Ei», sanoi Juho. »Minulla ei ole oikeutta siihen.»
»Totta kai!»
»Lapsi on Kallen.»
Esteri ällistyi. Mutta hetkisen äänettömyyden perästä hän huudahti:
»Ja kuitenkin niin rakastit!»
»En ole niin jalo kuin luulette», sanoi Juho.
Hän nousi, veti kammarin oven kiinni ja istahti ikkunan ääreen, josta
katseli ulos. Pitkän äänettömyyden perästä hän sanoi:
»Minä ensin vihasin. Oli paljon vaikeampi estää kättäni kuristamasta
lasta kuin sitä ennen iskemästä puukkoani Katrin ja Kallen rintaan ja
surmaamasta itseäni.»
»Hyvä Jumala!» kuiskasi Esteri.
»Houkutus oli suuri», puheli Juho, »ajatellessani että yhdellä
kourauksella saisin kostetuksi heidät, sillä paitsi sitä, että
menettäisivät lapsen, täytyisi heidän tuta osallisuutta minun
rikokseeni, ja se painaisi heitä elämäniän.»
»Mikä sinut pelasti, mies raukka?» kysyi Esteri hädän äänellä.
»Se mikä ennenkin: työ. Minä erosin talosta, kun sitä oli siellä vähän,
ja rupesin raatamaan tässä mökilläni niin, että ihmiset sanoivat minua
hulluksi. Minä usein illoin väsymyksestä nukahdin pöydän ääreen
leipäpala suuhun ja milloin mihinkin. Sunnuntait istuin ja kirjoittelin
mieleni kuohuja, luin ne sitten ja näin järjettömyyteni. Niin pääsin
taas vähitellen tasapainoon. Ja sitten alkoi näkyä päivänkoiton reunaa:
uskoi, että Kalle, josta oli tullut uskovainen, ja Katri, joka oli
alkanut taas käydä seuroissa, katuvat ja tunnustavat anteeksi pyytäen ja
koettaen sovittaa tekonsa.»
»Mutta karkasivatkin!» sanoi Esteri.
»He varmaan pelkäsivät minun tekevän hirmutöitä kuultuani asiat, joita
he eivät luulleet minun aavistavankaan», selitti Juho. »Ja kun he
tunsivat rakastavansa toisiaan eroamattomasti, niin ei heillä ollut
muuta keinoa.»
»Mutta jättivät oman lapsensa!»
»Lapsi oli silloin sairas.»
»Eikö Katri kirjoittanut!»
»Ei, vaan nyt varmaankin kirjoittaa, kun saa lapsensa. Ja ylistää
jalouttani.»
»Syystäkin», vakuutti Esteri, kun Juho näytti vaivautuneelta.
»Sitten olisi ollut syytä, jos olisin luovuttanut heille lapsen
vapaaehtoisesti. Mutta siihen en olisi päässyt ikinä. Tiesin että Katri
ei saa tunnon rauhaa, ennenkuin saa tehdyksi tunnustuksensa minulle ja
pyydetyksi anteeksi, ja sitä hän ei uskalla tehdä, ennenkuin saa
lapsensa pois. Tämä tieto vaivasi minua kuin painajainen. Mutta lapsi
oli kietonut kätensä lujasti minun kaulaani, minä käteni vielä lujemmin
hänen ympärilleen. Minusta tuntui mahdottomalta erota siitä. Olihan
sillä Katrin tukka, suu, hymy, nauru ja ääni. Ettekö huomannut? Ja minä
olin vihannut lasta, minä tahdoin sen saada sovitetuksi. Olin uhannut
katkaista sen elämän, minä tahdoin saada hänelle jakaa elämän iloa. Minä
aioin kouluttaa häntä. Ja selitin itselleni, että minulla on oikeus
pitää hänet. En ollut sanallakaan, en pienimmälläkään teolla osoittanut
Katrille epäileväni häntä mistään, enkä sitä että olin huomannut lapsen
vieraaksi. Minun vallassani oli muka ollut kaikkien heidän henkensä ja
kunniansa. Ja lapsi oli jätetty minulle. Oli jätetty minulle sairaana,
minä olin hakenut lääkärin ja niin pelastanut hänet henkiin. Ja minun
nimellänihän lapsi on kirkonkirjoissa ja ihmisten tiedossa. Mutta
kuitenkin minä pelkäsin aina, kun Katrin isä kävi täällä, että hän tulee
vaatimaan lasta, ja kaikkia ihmisiä, että he sanovat: sinullahan on
Kallen lapsi.»
Juho oli jonkun aikaa ääneti katsoen Esteriin.
»Minä ilahduin silloin yöllä teidän äkkiarvaamattomasta tulostanne. Olin
varma, että saan teistä puoltajan itselleni. Te ihastuneena huudahditte
sinun tyttösi, Juho. Ja minun iloni oli mennyttä. Odotin joka
silmänräpäys, että sanotte: eihän tämä ole sinun! Ja että te asian
oikein kuultuanne huudatte vääryydeksi kiduttaa Katria jokahetkisessä
pelontuskassa ja omantunnonvaivoissa. Minä pidin teitä vaarallisempana
kaikista, mietiskellen miten saisin teidät estetyksi enää tapaamasta
lasta, jonka luona olitte aikonut käydä usein.»
Esteri istui äänettömänä, tietämättä mitä sanoa, ja seurasi säälin
katseella Juhoa, joka nousi ja kulki huoneessa sinne tänne kuin jotakin
toimien, vaan ei tehnyt muuta kuin otti käteensä minkä esineen
milloinkin, katseli sitä vähän aikaa ja laski taas entiselle paikalleen.
Yhtäkkiä Juho naurahti omituisesti ja sanoi:
»Minun tekee mieleni juoda itseni humalaan!»
Esteri hämmästyi.
»Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta»,
jatkoi Juho. »Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.»
»Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä», sanoi Esteri.
»Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että
itsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai
surullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu», arveli
Juho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: »Pane
kuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä
tahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.»
Ja mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin
soida, kun Esteri lähti kotia.