»Herra Storen kanssa naimisiin!» huudahti neiti Smarin ponnahtaen
seisomaan.
Hän tunsi herra Storea sen, minkä oli häntä kadulla nähnyt ja mitä
Esteri oli häntä kuvannut.
Store oli suuri, komea mies, mutta hän oli Esterissä aina herättänyt
kammoa. Hänen jokainen liikkeensä oli hidas, hyvin hidas, vaan varma. Ja
omituisin liike oli, kun hän pyyhkäisi tukkaansa takaraivolta otsalle
ja otsalta takaisin takaraivolle. Sen hän teki säännöllisesti kuin
kellon mukaan, Esteri luuli että ihan sekunnilleen. Kun käsi alkoi
kohota hitaasti, niin näytti, ettei mikään voima sitä voi keskeyttää
kulussaan. Esteri uskoi sitä katsoessaan, että vaikka mieheltä itse
miekalla silpaistaisiin kaula poikki, niin että pää vyöryisi lattialle,
runko vielä seisoisi ja käsi edelleen kulkisi kulkuaan, kohoaisi siihen
korkeuteen, jossa pää oli ollut, tekisi kaaren edestakaisin kuin
ennenkin takaraivolta otsalle, siitä palaisi takaisin saman kaaren ja
sitten laskeutuisi hitaasti sivulle niinkuin oli määrä ollut ennenkuin
pää lyötiin pois. Tavallisesti näki hänen seisovan, muu liikkumatta kuin
tuo käsi, liikkumaton pää käänettynä samaan suuntaan kuin liikkumattomat
silmät. Kun jonkun ajan perästä katsahti häneen uudelleen, niin oli pää
ja silmät toisaalle. Mutta ei koskaan nähnyt sitä hetkeä, milloin Store
päänsä käänsi. Aina kun Esteri näki Storen silmät häneen suunattuna,
niin tyrmistyi hän. Ja kun Store lähti astumaan häntä kohti, niin hän
oli parkaista. Jumalan kiitos, että Store kulki niin hitaasti, että ehti
häntä pakoon.
Kun kerran neiti Smarinin ja Esterin ollessa yhdessä kävelemässä Store
oli tullut kadulla heitä vastaan, niin Esteri oli tarttunut neiti
Smarinia käsikoukkuun, pyörähyttänyt hänet takaisin, melkein juosten,
kuljettanut toiselle kadulle, ja siellä tarpeeksi turvallisen välimatkan
päähän päästyä sanonut:
»Hän on minusta kuin hyvin suuri jättiläiskäärme, joka yhtäkkiä voi
kääriytyä ympärille ja sitten hitaasti ja auttamattomasti puristaa
kuoliaaksi.»
Esteri naimisiin Storen kanssa! Neiti Smarin koetti kuin äkkirynnäköllä
päästä siihen vakaumukseen, että tämä on leikkiä, tahi että se on
kaikessa tapauksessa mahdotonta, mutta oli kuin hänen ympärilleen olisi
kääriytynyt jättiläiskäärme, joka pusersi, että neiti Smarin tunsi
tukehtuvansa.
Miina tuli ilmoittamaan, että salissa odottaa herra.
Neiti Smarin tarttui kourin rintaansa. Hyvä Jumala! Eikö mitään
pelastusta?
Esteri hypähti ja ärjäisi Miinalle:
»Ajakaa pellolle!»
Neiti Smarin hengitti. Ja hän lähti itse toimittamaan asiaa, pelkäämättä
mokomaa jättiläiskäärmettä. Mutta hän palasi takaisin ilahtuneena kuin
olisi salissa ollutkin Pyhä Yrjänä, Lohikäärmeen tappaja.
»Se onkin herra Perenius», sanoi hän.
Esteri hypähti ylös.
»Mutta minähän sanoin, että ajakaa pellolle!»
Neiti Smarin taas kalpeni.
Esteri istahti keinutuoliinsa ja keikautti sen selälleen.
»Mitä minä sanon hänelle?» kysyi neiti Smarin toivonkipinän sytyttyä,
että Esteri kuitenkin suostuu vastaanottamaan tuon kauniin nuorukaisen,
joka oli taas ilmaantunut oltuaan poissa ison aikaa. Ja neiti Smarinin
toivo kasvoi, kun Esteri oli ääneti. Hän lausui viimein valmiit sanat
neiti Smarinin suuhun:
»Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään
tahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman
poika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret
eropäivälliset.»
Esteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä
koskaan ennen kuullut. Se oli omituista hahatusta, kuin olisi hän vain
matkinut jotakin toista, vaan ei omasta halustaan nauranut.
Mikä on tämä Esteri?
Neiti Smarin katsoi häntä pitkään, ja salissa käytyään toimittamassa
Pereniuksen pois hän istahti, kirkasti silmälasinsa ja saatuaan ne
silmilleen sanoi päättävällä äänellä:
»Rakastatko sinä Storea?»
Esteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti
Smarinia ja tuimalla äänellä sanoi:
»Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä
viisaana!»
Neiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin,
vaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi.
»Mitä te tuijotatte?» jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. »Onko teidän niin
vaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!»
Hän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi
ainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan!
Neiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi:
»Istu tuohon, lapseni.»
Ja siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa.
Neiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän
oli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan
vedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli
tyyntynyt, sanoi neiti Smarin:
»Sinä rakastit Lauria?»
Vastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä.
Ja neiti Smarin jatkoi:
»Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?»
Esteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi
puristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin
silmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen
jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa
edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit,
jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi:
»Lauri oli tyhmä.»
Esteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja,
niinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen.
Mutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi:
»Harakka!»
Se oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli
keksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten
neiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa
räkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa:
»Voi minua onnetonta!»
Hän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin
taudintuskissa.