Esteri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Lauri
murhakirjeeseensä oli saanut syrjästä yllytyksen. Olihan Laurin käsiin
suoraan Esterin käsistä tullut Juhon kirje, joka sopi rakkaudenkirjeeksi
»rumalta--ja tietysti jalolta!--prinssiltä». Vasta nyt, kun kuuli neiti
Smarinin käyneen huoliaan puhumassa pastuurska Levonille, ja neiti
Levonin olleen vieraan Holmalla, selvisi Esterille, että Juhon kirjehän
olikin vain vähäpätöinen asiakirja muihin seikkoihin verraten jolla
Lauri oli todistanut hänet Laura Sorvoksi.
Jos olisi osannut tätä aavistaa! Miten ei johtunut mieleen silloinkaan,
kun harakka nauroi ilkeästi hänen juostessaan metsässä järveen
päästäkseen!
»Nyt minä kirjoitan Laurille!» huudahti Esteri.
»Olisit kirjoittanut heille silloin», sanoi neiti Smarin.
»Herran nimessä!» sanoi Esteri. »Mitä minä olisin osannut heille
kirjoittaa? Ja miten olisi täti Holma yhtäkkiä syyttänyt minua
valehtelemisesta tai vaikka varastamisestakin, niin mitä minä olisin
osannut sanoa? Kun forstmestarinna ennen minulle näytti nisuleipää,
josta oli pala haukattu, ja syytti minua, niin oli minulla rohkeutta ja
röyhkeyttä puolustaa itseäni. Mutta kun kuulee syytöksen sen suusta,
jota rakastaa ja kunnioittaa, niin äänettömänä laskee päänsä alas ja
antautuu epätoivon kyyneliin. Vaan jos olisin tiennyt, että tässä
muilla oli osansa, niin olisin huutanut: valhe!»
Esteri lähti kiireesti kammariinsa. Mutta salissa hän pysähtyi
keskilattialle, kuin olisi siinä ollut oveton seinä edessä, ja hän
heittäytyi salin sohvalle.
Mitä se merkitsi? Sehän oli ollutta ja mennyttä aikoja sitten. Silloin
oli toisin, toisin nyt. Voi hyvä Jumala! Jos olisikin sellaisena
pysynyt. Mutta kenen syy?
Hän nousi ja meni ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vaan ennen kuin
kastoi kynänsä, viskasi hän sen menemään, että se pöydältä kirposi
lattialle.
Lauri on Pariisissa. Siellä on kesä ja ruusut kukkivat. Tämä on hänelle
vain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni
tapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka
muistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille
itsekin!
»Mutta minä myös tahdon nauraa!» sanoi Esteri ääneen.
Kun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin,
äänettömänä, uhka mielessä.
Neiti Levon oli kihloissa Santun kanssa. Santtu oli Helsingissä kulkenut
ja miettinyt, miten hän hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. Yhdessä
viikossa hän oli kirjoittanut paksun runovihkon, vaan ei ollut saanut
kustantajaa. Pöllöjä ne kustantajat! Eivät ymmärtäneet tosi runoutta.
Yksi ainoa oli ollut vähän viisaampi, joka oli sanonut, että huonompia
julkaistaan, vaan silloin pitää olla tunnettu nimi. Tunnettu nimi! Kun
Santtu juuri siihen pyrki. Sitten Santtu nähdessään Ida Aalbergin oli
keksinyt, että ensimmäiseksi rakastajaksi teatteriin. Sehän oli hänen
alansa! Vaan onnettomuushan oli Santun osa elämässä. Hän oli sattunut
menemään tirehtöörin puheille ja juuri kun tällä oli hirveä kiire.
Santtuun katsomatta oli hän sanonut, että teatterissa on jo liiaksikin
naisia. Synkkämielisenä saavuttuaan kotikaupunkiinsa hän vihdoin tapasi
Julian, neiti Levonin, joka myös oli joutunut harhailemaan yksinään. He
olivat kihloihin tulleet niin, ettei kumpikaan heistä tiennyt, milloin
se oikein oli tapahtunut, kertoi Santtu kaikille onnestaan.
Esteristä tuntui ilkeälle, että mieleen oli vilahtanutkaan jotakin
sellaista, että saattaisi aikaan sydämentuskan näille rakastaville. Jos
olisi joku parempikin ollut kuin Santtu, niin ei sittenkään!
Mutta! Herra Alfred Levon! Aristokraatti kiireestä kantapäähän. Äitinsä
ylpeys. Sisarensa Jumala. Sitten koko naisväen ihannekuva miehestä.
Kihloissa Esteri Kalmin kanssa. Silloin sopii nauraa pastuurskalle,
Harakalle ja--Laurille. Paras todistus kumoamaan hänen syytöksensä!
Herra Levonia Esteri ei ollut tavannut sitten kuin tuolla rekiretkellä,
jossa Lauri ja herra Levon väittelivät. Silloin oli herra Levon tahtonut
anastaa hänet väkisin Laurilta. Ja tunsihan Esteri nyt valtansa
tanssisalissa ja kaikkialla herrain seurassa. Herra Levon oli
ilmoittanut avaavansa täällä asianajotoimiston piakkoin, häntä
odotettiin kaupunkiin. Esteri asettui odottamaan kuin hämähäkki. Tämähän
oli jotakin uutta, vähän vaihtelua yksitoikkoiseksi käyneeseen elämään.
He tapasivat toisensa Kansallisseuran iltamissa. Esterillä oli ollut
tieto hänen tulostaan, ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen
oli hän nyt lähtenyt iltamaan. Mutta oli vähän nolostuttavaa ollut, kun
pettyikin laskuissaan.
Herra Levon ei tanssinut ollenkaan eikä näyttänyt välittävän Esteristä
sen vertaa, että olisi edes katsonut. Hän oli aivan kuin ei olisi
tuntenut eikä Esteriä huomannut toisia paremmaksi. Esteri oli
kiihdyksissään.
Sitten loppupuolella iltamaa muutamalla tanssinväliajalla tuli herra
Levon tervehtimään ja puhelemaan Esterinkin kanssa.
»Te ette tanssi, olen huomannut», sanoi Esteri.
»Minä olen siihen jo liian vanha», vastasi herra Levon. »Se ei minua
huvita enää.»
Esteri joutui sanattomaksi. Herra Levon oli sanonut sen, mitä Esteri oli
ajatellut itsestään. Häntä ei tanssi ollut aikoihinkaan enää
huvittanut, päinvastoin. Ja hänestä usein oli tuntunut, että hän on jo
vanha, aivan liian vanha. Uh, kun se oli tuntunut pahalta ja
pelottavalta. Ja hän oli kadehtinut nuorempia.
»Siitä on jo kauan, kun me olemme viimeksi tavanneet toisemme», sanoi
herra Levon.
»Ei sitten kuin siellä muutamalla rekiretkellä», sanoi Esteri.
»Aivan niin. Ja siitä on jo kolmatta vuotta», muisteli herra Levon.
»Niin se aika kuluu.»
»Herranen aika! Onko siitä niin kauan? huudahti Esteri aivan
ehdottomasti ja aivan kuin pikapikaa muisteli, mitä hän sen aikaa on
tehnyt.
»Ei kiitos, ei, minä en enää jaksa», sanoi hän herralle, joka tuli
pyytämään häntä juuri alkavaan tanssiin. Mutta kun hän silmäsi herra
Levoniin, niin suututti häntä, että oli kieltäytynyt. Herra Levon
saattoi luulla, että hän hänen vuokseen ei enää tanssinut. Tämä
hermostuttava tunne hävisi heidän jatkaessaan keskustelua.
Herra Levon oli kokonaan muuttunut entisestään. Silloinen kulttuurin
ihailija ja taitavasanainen puolustaja ja ylistäjä nyt yhtä taidokkain
sanoin esitti ihan vastakkaista kantaa.
»Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne», johtui herra Levon esimerkiksi
ottamaan. »Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät
ilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa
olemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.»
Esteri katsoi häntä pitkään.
Herra Levon sanoi:
»Te aiotte kysyä: mutta minkä vuoksi te, herra Levon, sitten olette
täällä? Vastaus: sen vuoksi, että olen sivistynyt, se on: minä annan
niin sanotun sivistyksen valjastaa itseni, niin kuin hevonen antautuu
isäntänsä valjastettavaksi, ja sivistys ajaa minua, niin kuin isäntä
ajaa hevostaan markkinoille.»
He innostuivat keskustelussaan, väittelivätkin, mutta niin kuin
väittelivät ne, joitten ajatuksilla yleinen suunta on sama.
Esteristä tuntui kuin hän, istuttuaan ummehtuneessa huoneessa, olisi
saanut hengittää muutaman siemauksen raitista ilmaa.
Kun he tapasivat toisen kerran, niin alkoi heti keskustelu heidän
välillään kuin jatkuen siitä, mihin olivat lopettaneet. Ja missä koolla
oltiin, tapausivat he aina yhteen.
Herra Levonin mielipiteet olivat Esteristä vähän liian radikaaliset,
vaan sitä suurempi viehätys niillä oli kaiken hengettömyyden jälkeen.
Sillä hengettömyyttä itse asiassa oli ollut Pereniuksen sanoissa kuohuva
isänmaallisuus, Kaireniuksen ruikuttava pessimismi, Väänäsen
ihanteellinen utumaailma, puhumattakaan muista. Ikävystyttäviä herroja
aina kuohuvine rakkaudentunnustuksineen kielin ja katsein ja
kädenpuristuksin! Herra Levonille oli kaikki se vierasta. Ja mitä Esteri
ennen oli huomannut hänen katseessaan kuin pelottavaa, oli kadonnut,
niin kuin hänen koivunlatvainen kumarruksensakin. Hän oli kuin itse
tyyneys, joka liikkeessään ja sanoissaan. Oli oikein nautinto nähdä
hänen sytyttävän ja polttavan paperossinsa: jokainen liike oli kuin
olisi tarkin huomio ollut siihen kiinnitetty, vaan se kaikki kuitenkin
tapahtui aivan kuin hänen tietämättään.
Esteri oli aikonut jo toukokuun lopussa lähteä maalle kotia, vaan oli
sitten vielä tädin pyynnöstä siirtänyt lähtöänsä viikon ja sitten
toisenkin. Ei hänellä ollut kiirettä, niin kuin täti sanoikin, eikä hän
niin kovin halunnutkaan lähteä, vaan hänestä oli hyvin rauhatonta
olonsa.
»Huomenna minä jätän hauskan kaupunkini», sanoi Esteri ollessaan herra
Levonin ja joittenkin toisten kanssa Meripaviljongissa.
»Siitä ei tule mitään!» huudahtivat toiset ja alkoivat selittää, että
pian ovat suuret arpajaiset ja ne ja ne juhlat ja kaikin puolin niin
hauska kesä tulossa.
»Sen helpompi on minun lähteä, kun tiedän teille jäävän hauskuutta»,
sanoi Esteri.
Herra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa,
aivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut
jotakin aivan toista asiaa.
Esteri oli vielä arpajaisissa.
Hän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan
yhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi.
Sinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta. Se
ihmetytti lopuksi ja hän pyysi pyytämällä Esterin vastaamaan edes
muutamalla rivillä. Pari riviä hän saikin, vaan siihen taas loppui.
Syksyllä forstmestarinna kirjoitti sisarelleen ja pyysi häneltä
tarkempia tietoja Esteristä, joka oli hyvin niukoilla sanoilla
ilmoittanut vain missä hän on ja pyytänyt rahoja.
»Herra siunaa!» Neiti Smarin hätäytyi kerrassaan. Mutta vasta hän
hätäytyi, kun Miina kerran tuli kotia ja takoi nyrkkiä pöytään ison
aikaa eikä sittenkään saanut sanaa suustaan, vaan purskahti itkemään
ihan huutaen. Mutta saatuaan Miinan suusta vihdoin kuulla, mistä oli
kysymys, neiti Smarin istui tyynesti pöytänsä ääreen kirjoittamaan
Esterille.
»Rakas lapseni!» alkoi hän ja jatkoi, että se on äiti, joka nyt puhuu.
Ja hän määräsi, että Esterin täytyy heti tulla tänne kaupunkiin. Mutta
jos hän ei voi tai tahdo, niin hän tulee Esterin luo ja sitten puhutaan
ja neuvotellaan ja päätetään asioista. »Minä en sinua jätä, muista se.
Et niin onnettomaksi voi tulla, sinua ei niin voida häväistä, etkä sinä
sitä häpeää tee, vaikka sitten miten olisi, että minä sinusta luopuisin.
En odota kirjettäsi, vaan jos et kolmen päivän kuluttua ole täällä, niin
lähden luoksesi. Ja sinä tottelet nyt minua!»
Vastaukseksi neiti Smarin sai itsensä Esterin.
Ja koko päivän iltamyöhäiseen asti oli yhtämittaista maanjäristystä.
Kaikkialla kolisi ja paukkui, kaatuili ja putoili, missä vain Miina
liikkui. Neiti Smarin itsekseen vuodatti ilon kyyneliä ja väliin meni
Miinan luo, jonka kanssa vastakkain takoivat nyrkkiä pöytään
vuoronperään huudahtaen:
»Eivätkö ihmiset ole kelvottomia!»
Esteri heti ryhtyi kiireeseen ompelutyöhön. Kansallisseurassa oli
seuraavana päivänä naamiaiset. Hän valmistautui esiintyäkseen siellä
vedenneitona!
Hämmästys oli suuri, kun Esteri astui saliin. Hän tuli, näki ja voitti.
Kauniimpi ja kateellinen sukupuoli sihisi ja suhisi, ja näytti että
vahvempi sukupuoli olisi ollut valmis suutelemaan Esterin kenkää, jos
hän vain olisi sormensa päällä viitannut. Hän kulki kuin tarkastusta
pitäen ja poistui.
Sali jäi kuin tyhjilleen, seinämillä tyhmistyneitä ihmisiä. Viimein
herrain joukossa nousi ihastuksen sorina, naisten joukossa raivoisa
paheksumisen myrsky, ja tanssimusiikki soi hukkaan.
Seuraavana päivänä puhui koko kaupunki Esteri Kalmista. Mitä sitten
puhuttiinkin, vaan se oli nyt nähty, että se, mikä oli varmana pidetty,
olikin ollut valhetta.
»Se oli oikein!» sanoi neiti Smarin.
Esteri makasi sohvalla silmällään ja itki.
Miina tuli ilmoittamaan herra Levonin.
Esteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti
Smarinille:
»En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen
hyvänsä.»
Ja tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti
Smarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin
enempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi.
Eikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen
pyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva
näin hautaan asti, samaa suoraa linjaa.
Niin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi
kirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta.
Katsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille.
»Avatkaa.»
Neiti Smarin pikimmältään silmättyään kirjettä punastui ja hänen kätensä
alkoivat täristä.
Esteri katsoi häntä jonkun aikaa ja huudahti:
»Lauri Holma?»
»Niin. Hän on kaupungissa ja pyytää saada tavata sinua.»
»Ei tule vastausta», sanoi Esteri Miinalle. Mutta kun tämä jo oli
menossa, huusi Esteri hänet takaisin.
Istuttuaan lepotuolissa hyvän aikaa kädet pään takana ja avoimin silmin
hän nousi ja kirjoitti Lauri Holman kirjeeseen.
»Huomis-iltana kello 9 sillalla.»
Mutta vastauksen mentyä valtasi hänet tuska ja hätä. Hän syöksyi
kammariinsa, jossa vuoroin kulki kiireesti edestakaisin, vuoroin
heittäytyi maata tai istumaan väännellen käsiään.
»Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi
tavata häntä!»
Hän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina
seisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle:
»Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä
on.»
Miinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet
juoksivat ominvaltoinsa.
Nyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen
sitten peläten.
Nyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten?
Mitä on tämä elämä?