Santtu parka! Taas vietiin häneltä Julia! Ensimmäisen valssin hän oli
saanut tanssia, vaan heti oli siepattu häneltä Esteri, jota sen jälkeen
oli ryöstetty käsistä käsiin. Santtukin oli tehnyt epätoivoisen rynnäkön
valloittaakseen hänet takaisin, vaan oli sotkeutunut toisten jalkoihin.
Ja jalkoihinsa olivat toiset polkeneet Santun oikeuden päästä Esterin
kavaljeerina saattamaan hänet kotia. Hän oli tähän oikeuteensa vedonnut
kuin Maaherra lakikirjaan, vaan toiset sen ottivat.
Aamulla oli taas rinta täynnä toivoa. Esteri rakastaa häntä, sen hän oli
selvään nähnyt! Ja hän lähti Esterin luo edeltä päivällisen, ostettuaan
ja poltettuaan yhden paperossin, että olisi rohkeampi. Nyt hän olisi
ollutkin rohkea, tunsi hän sieltä palattuaan, vaan siellä kun oli
Perenius! Hän yritti uudelleen jälkeen päivällisen, mutta silloin taas
oli Esterin luona Kairenius!
Jos hän milloin sinne meni, niin oli siellä jo joku toinenkin tai heti
tuli. Hän päätti viimein ettei hän välitä Esteristä eikä kenestäkään.
Mutta sitten haihtui tämä kauhea viha, ja hän päätti kokonaan uhrata
itsensä isänmaalle. Ja hän lähti Helsinkiin tietämättä mitä varten,
sillä voimaton oikeus ei häntä enää miellyttänyt. Mutta rinnassa paloi
saada tehdä jotain suurta, joka hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin.
Ei tiennyt Santtu, että oli muuan sielu, joka olisi hänelle yksin
suvainnut pääsyn Esterin luo.
Se oli Miina.
Miina olisi Santun suvainnut käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Se ei
olisi merkinnyt mitään. Vaan kun alkoi käydä oikeita miehiä, kauniita
herroja, että ovikello soi ja soi ja taas soi! Ja neiti Esteriä vietiin
ja tuotiin jalkaisin jos hevosellakin. Eivätkä antaneet raukan montakaan
yötä viikossa nukkua rauhassa, kun herättivät laulullaan yhä ja taas.
Mitähän mahtaisi senaattori oikein tykätä!
Sitä Miinan senaattoria neiti Smarin ei enää uskonut olevan. Sillä jos
Esterillä olisi ollut joku lapsuudenystävä hänen sydämensä haltiana,
jonka vuoksi olisi Lauri Holman hyljännyt, niin olisi Esterin nykyinen
vapaus ollut kevytmielisyyttä. Ja Esteri ei olisi ollut se Esteri, joksi
neiti Smarin oli oppinut hänet tuntemaan. Mutta minkä vuoksi Esteri oli
hyljännyt Lauri Holman? Ainoaksi selitykseksi jäi, että Lauri Holmalla
oli ehkä joku vastenmielisyyttä herättävä puutteellisuus niinkuin hänen
sisarellaan, Ellilläkin, joka Santun kertomuksen mukaan oli saanut
sulhaseltaan rukkaset, kun tämä huomasi, ettei Ellillä ollutkaan toista
korvaa.
Ja silleen jätti neiti Smarin tämän kysymyksen, kun Esterikin näytti
kuin olisi kerrassaan kaikesta vapaaksi päässyt, saatuaan tiedon Laurin
kihlauksesta.
Esteriä tuotiin ja vietiin kuin käsillä kantaen, nostettiin kaikista
ylimmäksi. Neiti Levon oli joutunut syrjään yhdellä iskulla. Jos hän oli
välkkynyt tähtenä, niin Esteri loisti aurinkona. Kaikki riippui hänestä,
Kansallisteatterin iltamat, rekiretket, hyväntekeväisyysarpajaiset,
juhlapäivälliset olivat »hyvin onnistuneet» tahi »aivan
onnistumattomat», sen mukaan oliko Esteri Kalm mukana vai ei.
Ihmekö jos neiti Smarin oli mielissään. Ja ihmekö, jos hänen kirjeitään
forstmestarinna luki ilolla forstmestarille sanoen:
»Näetkös nyt!»
Ja forstmestari oli shakkimatti.
Neiti Smarin koetti salata minkä voi itseltään, että tämä ei ollut se
sama herttainen ja avomielinen Esteri kuin ennen. Tällä oli kaikellaisia
oikkuja, ja tämä saattoi vihastua aivan käsittämättömistä syistä. Niinpä
kun hän kuuli Esterin soittavan ja meni saliin ihastuksella sanoen, että
siitäpä onkin kauan kuin Esteri on soittanut, Esteri suutuksissaan
paiskasi pianonkannen kiinni että paukahti ja sanoi:
»Olisitte pitänyt huolen siitä, että piano olisi tullut viritetyksi!»
Mutta kun neiti Smarin toimitti tulemaan virittäjän, niin Esteri
palautti tiiman ovelta:
»Ei tarvita!»
Onhan itsekullakin omat kummalliset oikkunsa, selitti itselleen neiti
Smarin. Ja kuta oikkuisemmaksi ja kummallisemmaksi Esteri kävi, sitä
nöyremmin hän palveli. Ja viimein joutui neiti Smarin siihen, että
oikein kaipasi Esterin vihoja, sillä niistä hän sai häneltä sitten
korvaukseksi jonkun ystävällisen katseen sanan tai hyväilynkin. Muuta ei
Esteriltä enää riittänyt hänelle.
Iltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä,
kaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan
vielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin,
niin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja
ylioppilaat hajaantuvat kaupungista. Perenius oli toki jo mennyt, joka
oli ollut oikein villihenki puuhaamaan rekiretkiä ja suksiretkiä. Mutta
neiti Smarin kuitenkin erehtyi laskuissaan. Jos joitakin maistereita
meni, niin jääneet olivat sitä innokkaampia, ja uusia voimia tuli
sijaan. Ylioppilaatkaan eivät vähentyneet, päinvastoin. Ja jos ei
ollutkaan Kansallisseuran iltamia, niin oli ylioppilaitten kesäjuhla ja
juhlia jos minkänimisiä, yhtenään ulkokonsertteja, illallisia ja
istujaisia Meripaviljongissa, ei ollut tietysti rekiretkiä, vaan oli
huviretkiä kaikellaisilla kulkuneuvoilla ja joka ilmansuuntaan.
Mutta Esteristä oli sittenkin tuntunut kuin kaupunki olisi ollut tyhjä
ja kuolluksissa, ja kuin olisi elämä alkanut, nyt kun koululaiset
tulivat taas takaisin kuin äkkirynnäköllä valloittaen kaupungin, ja
toivat kuin virkeäin voimain tuulahduksen mukanaan, mikä herätti
muissakin halun oikein jotakin yrittää kesän raukeuden jälestä.
Ester aukaisi pianon kannen.
Hän ei ollut soittanut sen jälkeen ollenkaan kun viime joulun aikana
hänen opettajansa lopetti tuntien antamisen. Tämä oli ensin hyvin
kehunut Esteriä, ollut usein haltioissaan. Mutta sitten oli tapahtunut
käänne, hermostunut opettaja oli raivostunut: Teistä ei tule mitään,
turhaan hukkaatte rahanne ja kulutatte minun aikaani! Samahan hänelle
olisi ollut, jos hänen aikansa kuluikin, kun siitä rahan sai, jota hän
tarvitsi, eikä hänellä ollut mitään syytä sääliä Esterin kukkaroa, vaan
hänet valtasi rehellinen suuttumus sen vuoksi, että hän Esteristä oli
alussa niin paljon toivonut ja toivo sitten surkeasti petti. Tämä
pettymys vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oli sanonut lopuksi:
Menkää, menkää, te olette tuottanut minulle rahallanne vain surua.
Menkää! Esteri otti tämän lohdutuksekseen: hänellä ei olekaan
taipumuksia niin kuin oli luultu. Turhaa yrittää siis ja tehdä työtä. Ja
mitä siitä sitten olisi, jos olisi taipumuksiakin! Mutta keväällä kerran
tuo vääräsivuinen ystävällisen näköinen nainen sattuessaan vastaan,
poikkesi toiselta puolen katua tullen tervehtimään ja puhuttelemaan
Esteriä, hänen kavaljeeriensa pilaa tehdessä hassusta musikantista.
Esteriä hävetti. Nuo silmäykset, joita nainen loi nuoriin herroihin ja
sitten häneen, olivat kuin selittävä jatko hänen sanoilleen: Minä
sittenkin uskon että teillä olisi suuret lahjat. Esteri oli kirjoittanut
forstmestarinnalle, että hän jääkin kesäksi kaupunkiin, huolimatta
siitä, että isä on leppynyt, ja että nimismies on mennyt naimisiin.
Monta painavaa syytä oli hänellä varman päätöksen tekemiseen, että hän
kesällä ottaa takaisin menetetyn ajan, ilahuttaa opettajansa, täti
Smarinin, isän ja forstmestarinnan ja itsensä, ja muuttaa koko elämänsä.
Sillä mitä oli tämä hänen elämänsä? Miten toista olisi olla tuollaisena
vääräsivuisena, kallellapäin kulkevana naisena, joka kuitenkin osasi, ja
jolla oli, josta hän nautti ja innostui.
Mutta kesä oli ollut liian kuuma! Kaikki ihmiset olivat sanoneet, että
oli liian kuuma, ei jaksanut tehdä mitään.
Nyt syksyllä ei ollut kuuma. Hän istahti pianotuolille ja alkoi katsella
nuotteja. Vaan ujostutti alkaa. Täti tulee tietysti heti naurusuin
sisään ja sanoo: No mikäs nyt, kun Esteri soittaa?
Kärrynjyrinä kuului hermostuttavan kovasti kadulta, ja ikkunasta veti.
Esteri nousi ja meni täti Smarinille sanomaan, että piano pitäisi saada
muutetuksi pois salista.
»Sinulle tulee paljon vieraita?» kysyi neiti Smarin.
»Minulla on siis tädin mielestä käynyt liiaksi vieraita?» sanoi Esteri
ja lähti pois.
Hän tiesi ettei täti sitä tarkoittanut. Vaan hän oli kuitenkin
tyytyväinen että oli suuttunut ja lähtenyt ulos kävelemään. Oli kuin hän
olisi saanut jonkun vaikean asian vielä siirretyksi tuonnemmaksi.
Se vaikea asia siirtyi aina tuonnemmaksi, vaan sitä vaikeammaksi se
tuli. Ja viimein tuntui kaikki mahdottomalta.
Miten hän ilkeää mennä kotia? Isä sanoo, että no Esteri, soitahan nyt,
että kuullaan. Ei hän lähde kotia. Jos ilkeäisikin mennä, niin mitä hän
siellä tekisi? Juhokin olisi kysymyksineen ja neuvoineen, että tee
työtä. Ja mitä työtä se pianonsoitto on? Tee mitä työtä tahansa,
kirjoitti muka Juho! Ei suinkaan hän voi ruveta navettaa luomaan ja
vettä kantamaan. Ei Juho raukka ymmärrä!--Mutta mihin hän lähtee? Ei
suinkaan hän täällä koko ikäänsä voi olla. Eikä hänen haluta olla! Hän
lähtisi vaikka heti, kun vain tietäisi, mihin. Minkä vuoksi hän ei
lähtenyt Helsinkiin! Niin todella, minkä vuoksi? Mitäs ne nyt olivat
konsulinna Holma ja Elli! Ihmisiä ei kummempia, ja hän piti heitä
jumalina. Ja sitten Lauri? Yhtä kauniina ja kauniimpia, yhtä hyviä ja
parempiakin on montakin. Ja Lauri kihlaa ja purkaa ja taas kihlaa ja
purkaa, niinkuin nauravat hänen toverinsa.
Mutta se olikin puukon pisto omaan rintaan.
Uh! Kaikki Pereniukset ja Kaireniukset ja muut! Uh! Sellaista roskaa!
Kyllä hän on huono! Voi hyvä Jumala! Mitähän sanoisi Juho, kun tietäisi
kaikki? Mihin mennä ja mitä tehdä?
Esteri oli pukeutunut konserttiin, johon jo olisi pitänyt mennäkin. Hän
jätti sikseen ja meni tädin kammariin.
Neiti Smarin punastui kuin nuori tyttö. Tätä hän oli odottanut, niin
hartaasti odottanut, kauan ja turhaan. Hän oli muistellut miten sydäntä
lämmitti, kun Esteri aina illoin tuli hänen luokseen, otti silmälasit
häneltä ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin hymyillen. Ja vaikka usein
istuivat pitkät ajat ääneti, hän tehden käsityötään, Esteri maaten
lepotuolissa, joka oli hänen ainainen paikkansa, kädet pään takana ja
silmät puristettuina umpeen, joka oli merkki, että nyt hän ei halunnut
puhella, vaan tahtoo olla omissa mietteissään, niin näinkin oli neiti
Smarinista tuntunut kuin olisivat puhelleet paljon ja kaikesta
huolimatta iloinneet elämästä. Ja kun Esteri oli sanonut avomielisellä
äänellään »täti», niin oli tuntunut aivan kuin hän olisi sanonut: äiti.
Esteri ei nyt sanonut mitään. Meni suoraan istumaan, ei lepotuoliin,
vaan keinutuoliin, jonka keikautti niin selälleen kuin se suinkin meni.
Neiti Smarin ei nähnyt Esterin kasvoja, niin ettei tiennyt olivatko
silmät ummessa vai auki. Kaiken varalta hän oli ääneti, vaikka olisi nyt
mielellään halunnut puhella. Ja hän siinä itsekseen ihmetteli, minkä
vuoksi Esteri noin istui ja minkä vuoksi ei ollutkaan mennyt konserttiin
vaikka oli pukeutunut.