XI

Hirveä maanjäristys kyökissä.

Neiti Smarin uskoi varmasti, että mitä vain rautaa löyhempää siellä oli,

se oli nyt tuhannen sirpaleina.

Miina kuitenkaan ei ollut kaatanut kuin kyökin pöydän. Mutta näky oli

kuitenkin kamala: marjasoppaa, maitoa, munankeltuaista, jauhoja,

sokuria, astioita, sanalla sanoen, mitä hyvin varustetun kyökin pöydällä

on sen rikkaimmalla hetkellä, se kaikki sekasortona lattialla!

»Kun edes osaisin ymmärtää, miten tuo oli mahdollista!» huudahti neiti

Smarin enemmän ihmeissään kuin suutuksissaan.

Varsin yksinkertainen asia!

»Minä yritin», selitti Miina, »kurkistamaan ikkunasta, kun minun

silmääni yhtäkkiä vilahti, kuin olisi neiti Esteri tullut».

»Miina näkee näkyjä!»

Miina ilahtui siitä.

»No silloin tämä on neiti Esterin häiksi», sanoi hän ja lyöden käsiään

yhteen jatkoi: »Ja hän saa sen--sen--niin mikä ihme se olikaan?--sen

senaattorin! Pankaa mieleen, että Miina on sen sanonut!»

Ovikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja

piti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei

niinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen.

Mitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti

täyteen tyhjät huoneensa koululaisia!

Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä

maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa

armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon

maksuttomasti.

»Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä»,

selitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. »Mutta

lukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään

kaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen

paikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin

pensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin,

ajattelin. En välitä!»

Eikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman

lapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli

hänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin,

forstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten

puutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä

Jumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin

kun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää

keskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen,

kun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja

huomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan,

jota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa

perintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli

toimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti

enemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen

erimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli

saksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta

kalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli

pastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen

puolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla

seinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille

hymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä

suuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli?

Siitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri

hauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen

ollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi

tyhmimmistä.

Hän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua

sanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan

tapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje,

jonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle

ja kysymättä neuvoa häneltä! »Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin

muille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?»--

»Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun

sydämestäni.»

Kun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin

kammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä

asioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi:

»Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen

tirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!»

Esteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut

ajatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen.

»Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä

olen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko

otteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä

siinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen

silmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette

osannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla

täysin tyytyväinen!--Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti

ja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.»

Neiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan,

sanoi hän:

»Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan,

jos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on

ollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun

kotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut

täydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista

omistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun

rengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin

yksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä

halusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini

omanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi

minua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi

tyhmyys ja sanoi--»

Neiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys.

Viimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se,

jolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi:

»Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon

kasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta

ja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.»

Esteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista

hänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän

välilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan,

itkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän

rakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa

ovat hyljänneet hänet--rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi

sama kuin pistää puukko hänen sydämeensä.

Ja niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon

ei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän

selitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin

hän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin

lapsuudentoveriin--jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla--ja tämä

rakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa

kohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai

oliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi

antaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin,

sitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi

ottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa

puhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä

äänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa,

jolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat

puhella taas uudella vauhdilla.

Esteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen

sisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän

mielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta

forstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti

pikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian

oli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut

joku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli

lyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa.

Ja sitä hän tekikin ihmeteltävällä innolla ja hämmästyttävällä

kestävyydellä. Jo aamulla varhain hän istahti pianon ääreen, soitti,

soitti lakkaamatta, usein vain kiireimmiten söikin. Kotoa hän ei

liikkunut muuta kuin mitä kävi opettajansa luona soittotunnilla tai

silloin tällöin lähti omasta halustaan neiti Smarinille toveriksi tämän

mennessä kaupungille ostoksille tai joskus illoin pyysi häntä kävelylle.

Näillä heidän yhteisillä retkillään neiti Smarin huomasi sen omituisen

seikan, että Esteri karttoi menemästä entisen Holman talon sivuitse,

löytäen syytä tahi toista kierroksen tekemiseen, jos lyhinkin matka

sattui sen kautta. Näytti kuin hän olisi tahtonut välttää vähintäkin

aihetta, joka saattoi ajattelemaan Lauri Holmaa. Lapsuudentoveri siis

oli vallannut hänen sydämensä!

Mutta sitten sai neiti Smarin aihetta uskoa, että Lauri Holma oli

Esterin sydämen onnellinen asukas, kunnes tämän varman uskon taas tuhosi

muuan kumoamaton tosiseikka, jonka mukaan Lauri Holma ei voinut tulla

kysymykseenkään. Ja se iski äkkiä kuin salama pilvettömältä taivaalta,

eräänä iltana, kun Santtu oli hakemassa Esteriä Kansallisseuran

iltamaan.

Sinne oli Esteri, omaa haluaan ja tädin innokkaita kehoituksia

noudattaen, päättänyt lähteä ja pyytänyt kavaljeerikseen Santun,

kuitenkin huomauttaen että hän ei nyt tanssi ollenkaan.

Eihän hänkään ole mikään tanssi-intoilija, arveli siihen Santtukin.

Kukako Santtu?

Lakitieteen ylioppilas Vendell, Aleksander. Tästä ristimänimestä oli

lyhennysote: Santtu. Ja tämä nimi oli siihen määrään yleistynyt, että

kuuli puhuttavan aina vain Santusta, niin että neiti Smarin, kun Esteri

esitti hänelle tämän vieraansa, erehtyi puhuttelemaan häntä herra

Santuksi. Siitä oli seuraus, että neiti Smarin pian sai kunnian liittyä

Santun tätien lukuisaan--piti sanoa lukemattomaan joukkoon. Samaten

nuoret neitoset sanoivat häntä Santuksi, hän heitä nimeltään, se lankesi

luonnostaan kenelle hyvänsä, puheltuaan Santun kanssa parikaan kertaa,

kolme korkeintaan. Hänen vaaleaverinen muotonsa, pyöreät harmaat

silmänsä, hänen liikkeensä, tenoriäänensä, mielipiteensä, sanalla sanoen

koko olentonsa oli kuin hänen sammaltava s-äänensä, ja se oli niin

pehmeän sävyisä, että saakeli, jota hän voimasanana käytti kaikissa eri

mielentiloissaan, tuntui vain pieneltä, sinisilmäiseltä saakelinpojalta.

Kauneinkin neito olisi voinut Santtua suudella keskelle suuta

vähintäkään punastumatta. Eikä kukaan voinut aavistaa sitä valtavaa

rakkautta, jota tunsi rinnassaan tämä nuorukainen, joka oli ruvennut

juristiksi esikuvanaan Runebergin »Maaherra». Hän osasi Romeon ja Julian

kannesta kanteen. Hän oli Romeo! Julioita oli ollut monta, vaan aina oli

joku sattunut ja ehtinyt hänen tielleen. Niin oli ollut Esterikin muuan

niitä. Ja Santtu varmasti uskoi, että hän olisi Esterin sydämen

voittanutkin, vaan hän oli ollut hupsu! Hän oli kerran kuljettanut Lauri

Holman Esterin kammarin avaimenreijälle josta hän itse oli niin usein

kurkistanut ja runoja tukkinut. Lauri Holma oli anastanut näköalan

kokonaan ja vähä väliä vannonut, että hänen Juliansa se on. Silloin oli

Santtu sisimmässään raivostunut, istunut pimeässä kammarissa miettien

kostoa Lauri Holmalle, joka pää oveen nojaten ihaili impeä. Ja Santtu

keksi. Mitään aavistamattoman kilpailijansa hän syösti menemään immen

kammariin niin sukkasillaan ja kengät kädessä kuin hän oli.

»Minä kiitän sinua, Santtu, se oli minun onneni», oli Lauri Holma

sanonut sitten, ja Santtu oli selittänyt, että hän tiesi että eräs

toinen olisi vallannut Esterin seuraavana päivänä, jolloin hän, kun

tiesi Lauri Holman pitävän Esteristä, oli keksinyt tämän kepposen Laurin

hyväksi, joka oli liian ujo!

Santtu oli sitten tämän hyväntyönsä nojalla ollut Holmalla alituisimpia

vieraita. Niin vastenmielinen kuin Santtu Esterille olikin, oli hän nyt

ilahtunut, kun Santtu kuultuaan Esterin olevan kaupungissa oli tullut

tervehtimään häntä. Hän käski Santun usein käydä. Santtu oli käynyt. Ja

heidän keskustelunsa enimmäkseen oli tavalla tahi toisella koskenut

Lauria. Jos Santtu yritti poikkeamaan muihin asioihin, niin Esteri johti

hänet aina haluamalleen polulle.

Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan aina silloin kuin toinen

ihminen, posket hohtaen ja silmissä hehku.

»Santtu! Tiedätkö sinä, kuka siellä lausuu Laurin runon?» kysyi Esteri

tultuaan saliin, jossa neiti Smarin oli pitänyt Santulle seuraa, sillä

aikaa kun Esteri oli pukeutumassa Kansallisseuran iltamaan. Ja sen aikaa

kuin he vielä istuivat odottaen ajan kulumista, että eivät tulisi

ensimmäisinä, mikä Esteristä oli ikävää, puhelivat he taas vain

Laurista.

»Muistaako Esteri miten Esteri ja Lauri tulivat lähemmin tuttaviksi?»

kysyi sitten Santtu muutamakseen toivossa saavansa pienen kunnian

kontolleen.

Esteri nauroi iloisesti.

Neiti Smarinilla sydän värisi.

Esteri tuli ja kertoi hänelle tapauksen, miten Lauri syöksyi hänen

huoneeseensa pää edellä, sukkasillaan ja kengät kädessä. Ja sitten hän

nauroi uudelleen, nauroi, nauroi. Nauroi, niin että horjuen kulki ja

vaipui istumaan pianotuolille heittäytyen pianoa vasten kumarruksiin

kyynärvarret koko ruumiin painolla klaviatuurille, niin että piano

soida romahti kaikilla kielillä monen oktaavin alalla.

Neiti Smarin pyyhkäisi silmistään kyyneleet salaa Santulta, joka

ällistyneenä katsoi vuoroon Esteriä vuoroon neiti Smarinia, ja vihdoin

sanoi:

»Esteri, etkö sinä jo lähde?»

»Odota, istu ja ole hiljaa!» kuului Esterin käskevä ääni.

Santtu teki niinkuin käskettiin ja alkoi katsella sanomalehteä, jonka

neiti Smarin ojensi hänelle erotettuaan muusta postista, minkä palvelija

juuri oli tuonut sisään.

Esteri nousi viimein ja sanoi hiljaisella äänellä:

»No Santtu.»

Santtu käänsi sanomalehden kiinni, mutta hänen silmänsä ahmivat vielä

ensi sivulla, tarttuivat hetkeksi aikaa kiinni johonkin ilmoitukseen, ja

sitten katsoen taas vuoroon Esteriä, joka veti hansikkaita käteensä,

vuoroon neiti Smarinia, hän alkoi kiihkeästi kaivaan liivintaskujaan

niinkuin hänen tapansa oli kun hänen suustaan oli tulossa, joka nyt

tulikin:

»Saakeli!»

Neiti Smarin luuli Santun harmittelevan että oli unohuttanut rahansa

kotia ja tarjosi hänelle, mutta Esteri sanoi:

»Teillä täti, on huono laulukorva. Tuo oli Santun iloa. Hänelle johtui

joku hyvin iloinen asia mieleen. Eikö niin, Santtu?»

Santtu sanoi:

»Lauri Holma on kihloissa!»

Hän luki ääneen ilmoituksen lehdestä.

Sitten syntyi äänettömyys.

Esteri nyökäytti vähän päätään hyvästiksi tädilleen, joka vastasi

samalla tavalla.

Koko matkan Esteri oli mykkä. Santtu kyllä aukoi suutaan, vaan

äänettömästi niinkuin maalle nostettu kala, sillä sieltä tuli ainoastaan

ajatuksena: Saakeli!

Ettei hän tätä ennemmin tiennyt! Olisi ollut niin monta hyvää

tilaisuutta tunnustaa rakkautensa. Huomenna voi taas olla myöhäistä!

Hän päätti rohkaista itsensä. Ja perille tultua hän kysyi:

»Eikö Esteri kuitenkin tanssi yhden franseesin? Ainoastaan yhden ainoan

franseesin!»

»Minä tanssin kaikki franseesit ja kaikkea!» huudahti Esteri.

Kun hän seuraavana päivänä istahti pianonsa ääreen, hypähti hän ylös

ensimmäisen akordin lyötyään.

»Tämä on epäsoinnussa!» huudahti hän neiti Smarinille.

»Ja eilen kävi virittäjä!» sanoi neiti Smarin.

»Se on epäsoinnussa sanon minä! Eikö täti usko!»

»Uskon, kultaseni. Minä vain tarkoitin, että se oli huono virittäjä se

herra.