IX

Vinttikammarissa oli vihdoin kaikki järjestetty. Ja ovelta hän vielä

silmäsi taakseen, palasi takaisin ottamaan lattialta pienen paperirikan

ja oikaisemaan vuoteensa peitteen. Laskeutuessaan portaita muisteli hän,

olisiko vielä jotakin tekemättä jäänyt tai joku seikka unohtunut. Mutta

pihalla hän säikähti jokaista ääntä, astui hitaasti ja järven tielle

tultuaan poimi kukkia metsän laiteesta, vaan päästyään metsään, ettei

kukaan talosta häntä enää voinut nähdä, lähti juoksemaan minkä ehti.

Yhtäkkiä hän pysähtyi katsomaan taakseen, tuleeko hänen jälessään Hupi.

»Senhän on susi syönyt!»

Mutta taas juostessaan kuvitteli hän, että Hupi haukkuu pihalla ja

houkuttelee ihmisiä järvelle.

»Mitä teillä on tekemistä minun kanssani!»

Se olikin vain harakka, joka nauroi.

Hänen eteensä tuli polku. Se johti Juhon mökille, jonka katto metsän

lomitse näkyi. Hän puristi kädet nyrkeiksi ja lähti mökille päin.

»Juho ei ole kotonaan.»

Kalle jossakin vihelsi »Voi äiti parkaa», ja metsästä kuului ryskettä,

joka läheni. Esteri purskahtaen itkemään, syöksyi vesakkoon, mutta

kompastui ja kaatui mättäitten väliin eikä jaksanut siitä nousta.

Hänet nosti siitä Juho, joka varsin vähällä vaivalla sai sanotuksi:

»Minä näin, etteivät sinun asiasi olleet hyvin.»

Hän otti Esteriä kädestä, talutti häntä kuin lasta, ja saatettuaan

tielle, käski hänen mennä taloon, muuttaa vaatteet ja lähteä heti

vieraisiin.

»Mutta elä tanssi», varoitti hän ja kääntyi takaisin polkua mökilleen

päin. Hän kuitenkin kiersi metsää talon läheisyyteen katsomaan syrjästä,

kunnes näki Esterin nousevan Antin kärryihin ja lähtevän pitoihin.

Niin huonosti ei Juho ollut osannut ajatella Esterin asiain olevan. Eikä

sitä varten ollut pitotalosta lähtenyt kuljeksimaan kyydittyään sinne

herrasväkensä. Oli vain lähtenyt omille retkilleen, niinkuin usein

ennenkin oli tehnyt, vaikka tapana oli että rengitkin viipyivät koko

pitojen ajan vierastalossa, missä heidätkin kestittiin niin kuin heidän

hevosensakin. Hevosensa hän jätti, mutta itse katosi, siihen saakka kun

pidot alkoivat loppuun lähestyä. Ja kun nähtiin Juhon lähtevän ja

tulevan kuin salaa, oli leikin päältä sanottu että Juho käy aarteella,

ja jotkut niin uskoivatkin. Ja totta se olikin. Niin hän nytkin oli

lähtenyt aarteelleen, mutta oli kuin köydellä vedetty käymään ensin

kotitalossa.

Häntä veti sinne Esterin silmät. Ne olivat hänestä olleet oudot äsken,

kun hän kävi sisällä hevosesta ilmoittamassa. Hän oli ne ennen tarkoin

tuntenut joka päivä nähtyään pienestä alkaen, läheltä ja kaukaa ja

monenlaisina, vihassa jos lemmessäkin, ja hänen sydämensä oli hänelle

silloin kuin avattu kirja. Hän tiesi mistä Esterin riemu, tiesi mistä

hänen surunsa, tajusi hänen kyyneltensä synnyn Kallen viheltäissä »Voi

äiti parkaa», ja Kalle vieläkin oli yritellyt houkuttelemaan Esteriä

polvelleen niinkuin ennen. Vaan Esteri olikin nauranut noille sävelille,

ja nauranut kirkkaasti! Onnellisempihan Esteri olikin kotia tultuaan

kuin ennen lähtöään. Vertaisenaan jopa itseään parempana piti häntä

forstmestarinna, joka oli ollut vain puoli äitiä, sellainen, jonka Juho

omasta kokemuksestaan tunsi ja siitä, mitä oli nähnyt, tiesi äitipuolien

usein olevan. Ja forstmestari, joka Juhon mielestä ei ennen ollut

kumonnut sääntöä, että jolla äitipuoli, sillä isäpuolikin, oli ottanut

Esterin kaupungista vastaan kuin sulhasherra morsiamensa. Mutta niin

kirkkaaksi nauruksi oli Juhon mielestä tämä onni ollut liian pieni. Tämä

sama onnihan oli Esterille paistanut tänä iltana täydeltä terältä, ja

kuitenkin hän valkoisessa juhlapuvussaan oli kuin mustiin verhottu

kirkonalttari.

Juho hätkähti, kun hän taloon poikettuaan Antilta kuuli, että ryökkynä

oli mennyt järvelle päin. Kuin vainukoira hän jälkeen lähti, ja harakan

räkätystä seuraten tapasi Esterin vaipuneena rupaiseen mättäänkoloon.

Kun Esteri oli ollut pieni lapsi, joka hyvän äitinsä menetettyään oli

kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty, oli Juho ollut silmänä ja

korvana häntä tapaturmilta varjelemassa, sitten suurempana hänen

paimenenaan pahaa vastaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan neuvonut,

nuhdellut ja lohduttanut. Hän oli tuntenut ylpeyttä verratessaan Esteriä

toisiin lapsiin, aivan kuin Esterin etevämmyys olisi ollut hänen

ansionsa. Kun hän saatettuaan Esteriä hänen kaupunkimatkallaan oli vielä

kerran silmännyt taakseen kärryistään ja nähnyt avaralla, ruohoisella

kievarinpihalla Esterin seisovan ypö yksin, niin hän silloin mielessään

oli toivottanut, mitä sydän ja järki parasta keksi: kumppanin, kunnossa

vertaisen. Sitten aina kun Esteri oli hänen mieleensä tullut, oli tullut

se nuorukainenkin, ylevä ja kaunis, asettuen seisomaan Esterin vierelle

viheriällä nurmikolla. Ja heidän takanaan seisoi hymyillen hyvä

hengetär, jota he eivät nähneet, mutta hän Juho näki ja hän heille hänet

kuvaili. Sen ylevän ja kauniin nuorukaisen luuli Juho kuolleeksi ja

Esterin seisovan hänen ruumisarkkunsa ääressä, kun hän seisoi salissa

silmänsä pimeinä forstmestarin ja forstmestarinnan syleillessä ja

suudellessa ja onnentoivotuksia vuodattaessa hänen ylitsensä hänen

syntymäpäivänsä johdosta. Mutta nyt? Sehän olikin se nuorukainen

kelvoton, sydämetön, tyhmä, houkkio, joka oli luullut löytäneensä

toisen paremman ja sysännyt Esterin silmälleen liejuiseen

mättäänkoloon!

Se oli surullista, mutta muu se kuitenkin Juhon mieltä raskaammin

painoi, kun hän Esterin siitä ylös nosti ja lähti häntä taluttamaan.

Tämä oli niin tuttua, oli kuin hän olisi nostanut sitä pientä tyttöä,

joka oli langennut otsaansa kuhmun tahi nenänsä veriin, joka usein oli

juossut hänen jälkeensä ja pistänyt pienen kätensä hänen kouraansa.

Silloin ja sitten myöhemmin, kun hän lohdutteli Esterin silmät

kirkkaiksi, kun tämä haki hänen läheisyyttään surussaan, oli Juholle

usein tullut mieleen ajatus, että kerran on juopa aukeava heidän

välilleen, kun Esteri tulee omavaraiseksi, ettei tarvitse hänen apuaan.

Ja kun se hetki yhtäkkiä oli todellisesti edessä, silloin kun hän

saattoi Esteriä hänen kaupunkimatkallaan, niin hyvästiä jättäessä

takerrutti hänen kielensä sanattomaksi ajatus, että tämän jälkeen kun

tapaavat toisensa, ei hän ole Esterille muu kuin se mikä muutkin eikä

Esteri hänelle muuta kuin mikä muillekin. Mutta juuri se, ettei niin nyt

ollut, tuntui raskaalta. Hän itse olisi tarvinnut taluttamista, niin

piti ruveta toista taluttamaan, hänen, jolta oli kaikki mennyt, piti

tukea sitä, jolla kuitenkin vielä oli koko elämä edessään. Hänen, jonka

oli pitänyt viskata järveen puukko tupestaan, jonka silmä katseli köyttä

kuin juopon silmä pikariin kaadettua viinaa, hänen piti juosta sellaisen

jälessä, joka kompastuu ensimäiseen mättääseen. Hänen piti ruveta

lohduttamaan sitä, jonka päivä oli vain pilven taa mennyt, kun itselleen

oli maa harmaata sarkaa, puut mustaa verkaa, taivasta ei ollenkaan.

Kun Juho lymypaikastaan muutaman pellonaidan takana oli nähnyt Esterin

hevosen katoavan metsän taakse, istahti hän pientareelle.

Mitä varten hän ketään auttaa? Mitä varten hän ketään säälii? Mitä

varten vartioi Katria kuin aarretta? Minkävuoksi ei aja häntä mökistä ja

polta mökkiä tahi molemmat yhdessä?

Juho kohotti päätään ja kuunteli. Kuului vihellystä järveltä. Hän

hypähti ylös, kyyrysillään juoksi pellonojia, poikkesi metsään ja kiersi

mökkinsä taaksen harjanteelle, josta näki Kallen istuvan veneessään

ruohikon rinnassa hänen mökkinsä edustalla. Juho kaivoi kätköstään

tuohitorven, johon puhalsi niin että silmät päästä pullistuivat, ja yli

järven ja yli metsien vyöryi kamalaääninen mölähdys, jota kaikkialla,

mihin vain ääni ylti, äänettöminä kuunneltiin kuin viimeisen tuomion

ennettä.

Kalle sieppasi airot ja lähti soutamaan pakoon kuin olisi pelännyt

viimeistä tuomiota enemmän järvellä kuin maalla. Juho kätki torvensa ja

lähti kulkemaan kierrellen ja lymyillen kuin karannut tuomiovanki.

Kiirettä hänellä ei olisi ollut pitotaloon, vaan hän kuitenkin juoksi

milloin sopi. Hänestä tuntui, että Esterille voi tapahtua jotakin, jos

hän ei ole siellä.

Susannanpäivän ilta loisti kirkkaana apteekkarilla. Elokuun harsoinen

illanhämy karkoitettiin kynttelien ja lamppujen paljoudella. Siihen oli

erityinen syy. Tuomarin Alice oli suostunut vaihtamaan toivotun ja

odotetun aatelisnimensä koruttomaksi Kaukoseksi. Tähän hänellä oli

kaksikin syytä: apteekkari kyllästyneenä viimein odottelemiseen oli

alkanut lämmittää rovastin Sigridiä, ja nimismiehellä oli ruvennut liian

usein olemaan asiaa forstmestarille. Kihlaus julkaistiin nyt pidoissa.

Ja se lisäsi ääntä laseille ja vilkkautta tanssille.

Kun Juho saapui pitotalon pihalle, oli joukkoa ulkona katsomassa iloisen

tanssin menoa valaistussa salissa, jonka avonaisista ikkunoista tulvasi

pihalle pianon metalliset säveleet ja tahdinmukainen kenkäin kihnaus

lattiaa vasten. Joukossa lasketeltiin sukkeluuksia tanssivista ja muista

huomioista. Nimismiehen renki, tunnustettu tanssitaituri, koppoi

käsiinsä muutaman kaikella kiireellä juoksevan piian ja hänen kanssaan

pyörähytteli valssia siinä pihalla.

»Jaska se pitäisi olla tuolla salissa näyttämässä niille tanssin

mallia», sanottiin joukossa.

»Mutta katsokaahan!» sanottiin sitten, kun Jaska oli tanssinsa

lopettanut piian viimein karattua hänen käsistään. »Tule katsomaan

sinäkin, Jaska! Tule katsomaan vertaistasi!»

Salissa oli forstmestari tyttärensä Esterin kanssa tanssitantereella,

joka oli joutunut heidän valtaansa yksinään. Forstmestari tuli, näki ja

voitti. Itse Jaskakin pihalla lausui tunnustuksensa, ei yksistään vain

suullaan, vaan sydämelläänkin. Ei ainakaan tässä läänissä ollut tähän

asti vertaistaan nähnyt, vaan nyt hän näki parempansa!

Äänekkäästi ihasteltiin »komeaa paria». Se on pysty tervaskanto tuo

talvipäinen ukko. Ja passaa hänen siinä pyöriä ja pyöritellä ylpeänä,

sillä ei ole joka papalla tuollaista tytärtä. Kukahan tuonkin

hempulaisen polvelleen istuttaa? Kelvanneeko tämän pitäjän herroja?

--Kelpaa! Mikä ettei kelpaisi, kun ei kuulu halpana pitäneen

Piipari-Kallen polviakaan.--Piipari-Kalle valehtelee. Joka valehtelee

yhtä mainiosti kuin viheltääkin! Kehuu, ettei koko pitäjässä sitä sievää

piikaa, jonka luhdissa hän ei ole ollut, ja monta on talontyttöä jonka

kammarin ikkuna syys-illan pimeässä on hänelle auennut.

»Kyllä minä tiedän, kenen polvella tuo tyttö istuu!» sanoi Jaska

ylpeästi, ja kaikki olivat ääneti, kuin olisi sen sanonut itse

nimismies, jonka nyt tiedettiin olevan se, joka Esterin polvilleen

istuttaa.

Pari liiteli salissa, milloin kiertäen itsensä ympäri, kuin olisi toinen

toistaan koettanut kietoa, milloin liikehti edestakaisin aivan kuin

ensin toinen koettaen tavoittaa toista, joka pakeni, ja sitten taas

toinen vuorostaan.

Kaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: »isä ja tytär».

Mutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi

saanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen

olentonsa, mutta ... pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa

kaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja

juuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi

Esteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli

itsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin

menoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä

vaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä

»tuhlaajapojan» isänä.

Mutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä

kostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa.

Hän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan

silmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla

vähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän

aina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien

tekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä,

syyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa,

kun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä

kuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi:

Esteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus

oli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei

voinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta

yhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien

lastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli

häntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa

taistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain

kiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut

Esterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten

loputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa

pienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti

hän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen

äitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän

olisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä,

että hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja

hän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän

valmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan

Esteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä

rakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän

ollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti

kohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle

ei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota

tunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän

sanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän

heidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut

itseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin

väärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko

hän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin

hypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä

noudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää

yötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt

hyvä tapa noudattamatta.

Kun forstmestarinna nyt oli saanut Esterin lähtemään pitoihin isän

vuoksi ja näki isän kuin kaikki unohtaen tanssissa vievän tytärtään,

toivoi hän hartaasti, että nyt alkaisi onnellisempi aika ja iloinen

aika, jota totta puhuen vielä tähän asti tuskin oli ollut. Hän uskoi,

että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.

Mutta pihalla Juho seisoi, sydämessään hätä ja tuska, aivan kuin Esteri

olisi ollut hukkumassa ja hän avutonna seisonut siinä sitä katsomassa.

Salissa syntyi yhtäkkiä hälinä, tanssi keskeytyi, soitto herkesi ja

pihalla varpaillaan seisovassa joukossa kiihtyi uteliaisuus niin

suureksi, että muuan nousi toisten olkapäille seisomaan nähdäkseen ja

kertoakseen mitä tapahtuu siellä lattialla, jonne kaikki kumartuvat

katsomaan. Tähystäjä ei kuitenkaan voinut mitään nähdä, kun salissa

olivat ihmiset sankkana parvena ympärillä. Mutta sitten kaikki näkivät,

kun forstmestarin ryökkynää kannettiin pyörtyneenä kuin kuollutta.

»Eipä kestänyt tyttären pää pyöriä!» huudahti Jaska, jonka silmissä

forstmestari kohosi yhä vain.

Juho meni pirttiin, istahti penkille rauhallisesti lynkäpäisilleen ja

lausui mielessään:

Jumalalle kiitos!

X

Yöllä kotia päästyään Juho ryhtyi kirjoittamaan Esterille kirjettä.

»Rakas lapsi», alkoi hän. Mutta jo näitä sanoja kirjoittaessaan hän

joutui epätoivoiseksi kynänsä hitautta. Hänellä olisi ollut niin paljon

sanottavaa ja olisi halunnut sanoa! Oli aivan kuin Esterin äiti-vainaja

olisi istunut hänen ääressään ja katsoen häntä läheltä silmiin

kehoittanut: Juho, neuvo lasta, neuvo. Sinä osaat ja sinä tiedät, olet

itse kokenut. Hän on nuori ja kaunis, ja tulevaisuus vielä edessä, vaan

sinä näet, että hän päivänsä pilveen mentyä voi epätoivossaan surmata

sielunsa. Neuvo ja lohduta!

Ja Juho istui kyyryssä pöytää vasten kuljettaen luisevalla suurella

kädellään kynää, joka yön hiljaisuudessa parkui raskaan painon alla

vitkalleen liikkuessaan paperilla. Päivä oli noussut ja ihmiset

nousivat, kun hän lopetti.

Hän ei sitten Esteriä nähnyt moneen päivään ollenkaan. Mutta kun hän oli

talon pellolla ruista kylvämässä, kuului talosta pianonsoittoa,

lakkaamatta.

»Niin!» sanoi Juho itsekseen päätään nyökäyttäen ja aivan kuin vielä

kehoittaakseen. »Tee työtä, tee työtä! Mitä työtä tahansa, kunhan teet!

Mutta elä huumaa itseäsi tanssilla. Se on viinaa, se on viinaa! Ja se on

suruun ja murheeseen myrkkyä! Se sielun tappaa.»

Soitto kuului taukoamatta. Ja Juho sirahutteli siemeniä silmät ja suu

hymyssä kuin olisi omaa peltoaan kylvänyt satakertaisen sadon toivossa.

Esteri oli pyytänyt saada jäädä kotia luvaten luopua kaikesta, mikä isän

mieltä loukkaa. Ja hän ryhtyi opettamaan siskojaan ja muun aikaa istui

pianon ääressä.

»Kas niin, kas niin», sanoi forstmestari vaimolleen. »Näetkös nyt? Näin

se kävi! Ja näin se pitää olla.»

Oli onnellisempi aika alkanut. Sovinto ja rauha vallitsi, ja

forstmestari innostui niin, että etsi esiin viulunsa, jonka ääntä

forstmestarinna ei ollut kuullut kuin avioliittonsa varhaisimpina

vuosina. Oli alkanut iloisempikin aika.

Ja kuitenkin forstmestarinna istui surullisena, kosteissa silmissä

Margaretha, joka oli lähtenyt Helsinkiin Esterin sijasta, lähtenyt

riemumielellä.

Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska

ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänelle

silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessa hänen vaatteitaan

ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen

vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta

kyläjuoruksi. Ei osaa tietää, ei arvata ihminen lyhyen elämänpolkunsa

moninaisia mutkia!

Esteri ponnisteli kuin hukkuva. Ja väliin hän näki maan aivan lähellä,

vaan toisinaan taas toivottoman kaukana. Joskus hänestä aivan yhtäkkiä

alkoi tuntua, että kaikki oli vain unta, pahaa unta, ja että tapahtuu

jotakin iloista. Ja soittaessaan hän väliin oli pitkät ajat Holmalla.

Mutta siitä selvittyä hänen halutti, niin hurjasti halutti lähteä

johonkin, mihin hyvänsä.

Kun olisi saanut edes itkeä! Tahi puhua jollekin. Mutta kenelle? Kuka

ymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli

ikävä häntä.

Hän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että

konsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen

viimeinenkin toivonsa!

Mitä oli hän toivonut?

Hänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen:

Sellainenko sinä oletkin! Sitä juuri Esteri oli niin monta kertaa

pelännyt. Kerran kun konsulinna Holma ihmetteli, mihin oli joutunut

markanraha, joka juuri oli hänellä hyppysissä, Esterin valtasi kauhea

tuska. Ja hän seisoi toimettomana kädet ylhäällä toisten hakiessa rahaa.

Kun se löytyi, hän kaikkien nauruksi huudahti: Jumalalle kiitos!

Hän oli Laurin viimeisen kirjeen jälkeen joka postipäivä jännityksellä

kuunnellut tulevan postin aisakellon ääntä maantieltä, vaan

toisellaisella jännityksellä kuin sitä ennen. Ja kun posti oli tuotu, ei

hän uskaltanut mennä katsomaan, oliko hänelle kirjettä. Mutta jokaisen

kirjeen, minkä hän sai, keneltä hyvänsä, avasi hän aivan kuin toivoen

markanrahan löytyneen.

Nyt, saatuaan tiedon, että Holmat olivat muuttaneet Helsinkiin, oli

Esteristä kuin olisi täti Holma sanonut hänelle: »Mene pois!» ja vetänyt

oven kiinni.

Hän alkoi taas soittaa, tietämättä suuntiakaan mitä soitti.

»Esteri soittaa erinomaisen hyvin, paremmin kuin pastorin Flora,» tuli

nimismies Esteriä kiittelemään.

Hän oli kesän aikana käynyt forstmestarin luona hyvin ahkerasti shakkia

pelaamassa, vaan puhuttiin että hän käy Esterin vuoksi. Jotkut nauroivat

hänelle vasten naamaa, että Esteri oli jo saanut hänet pieksusaappaissa

käymään, ja kehottivat häntä teettämään hyvin hienopohjaiset tohvelit

Esterille. Nimismies otti mielellään tällaisen pilan vastaan. Hän oli

mielistynyt Esteriin. Esterissä oli kaikki hyvät puolet, mitä oli

erikseen Alicessa, Sandrassa, Sigridissä, Ainassa ja Florassa, joilta

yhdeltä puuttui yhtä, toiselta toista, ja joista hän ei ollut voinut

varmasti päättää. Ja se varsinkin oli hänestä mainio asia, että Esteri

pystyi tukkimaan Rautiaisen suun, joka oli kerrassaan painajainen

hänelle. Niin että kun hän ensi kerran lähti käymään forstmestarin

luona, hän sanoi Jaskalle, joka häntä kyyditsi:

»Nyt mennään siihen taloon, josta ehkä piankin noudat minut rouvineni.

Mutta elä nyt vielä puhu kenellekään.»

Nyt, kun Jaska oli hänet tuonut, oli hän luvannut jo sanoa muillekin.

Hän oli asiasta varma. Oli puhunut forstmestarille, joka puolestaan oli

suostunut, semminkin kun nimismies oli käynyt kumartamassa

kruununvoudinvirkaa ja saanut hyviä toiveita. Esterinkin suhteen

nimismiehellä oli hyvät toiveet, sillä forstmestari puolestaan oli

varma, Esterin nyt luovuttua lapsellisista houreistaan.

»Hän on kuin sula vaha», oli forstmestari sanonut. Ja nyt nimismiehen

tultua frakkipuvussa hän mielessään valmisteli tämäniltaiseen

perhejuhlaan puhetta, jossa runollisen kauniisti kuvaisi sitä, että

Esteri tuli takaisin siihen säätyyn, johon Esterillä oli äitinsä kautta

kunnia kuulua.

Nimismiehen lähestyessä Esteriä, joka istui edelleen pianon ääressä,

etsien uutta soitettavaa kappaletta, poistui forstmestari. Mutta

forstmestarinna, joka oli kyökkihommissa, tuli käymään saliin ja kuin

jotakin kiireellistä asiaa varten kutsui Esterin kyökkiin. Vaan kyökistä

hän juoksutti hänet vinttikammariin.

»Esteri, minä olen äitipuoli», sanoi hän ruveten itkemään. »Ja minä

tiedän mitä on olla äitipuolena. Sinä olet kyllä järkevämpi ja parempi

kuin minä raukka, mutta veri on vettä sakeampi. Ja sinä olet niin

järkevä tyttö, että minun ei tarvitsisi sinua neuvoa, miten tehdä, vaan

minä pelkään, että sinä nyt voit tehdä, mitä sitten katuisit. Ja sinä

olet nuori ja kaunis, ja sinulla on vielä onni omissa käsissäsi. Ole

täällä, elä tule alas kuin vasta illallisen jälkeen.»

Jo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi:

»Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset.

Huomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän

jälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä.

Minä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii

tulla takaisin kotia.»

Täti Smarinin luo!

Oli taas kuin olisi toivonut, että raha löytyy. Ja hän alkoi kiireellä

puuhata tavaroitaan kokoon ajattelematta ja tajuamattakaan oikein, mistä

oli ollut kysymys. Mutta kun hän meni saliin hakemaan nuottejaan, kuuli

hän forstmestarin työhuoneesta kova-äänistä ottelua isän ja

forstmestarinnan välillä. Ja hän pysähtyi kuuntelemaan hämmästyneenä.

Forstmestarinna, joka ennen oli vähimmästäkin vapissut miehensä edessä

ja aina kuin pelolla asettanut kaikki vain forstmestarin mielen mukaan

eikä koskaan ollut vastustanut, vaan aina pitänyt parhaana alistua ja

kärsiä, silloinkin kun varmasti tiesi olevansa oikeassa, tämä arka

olento nyt antoi sanan sanasta pelkäämättä toista, jonka ääni jyrisi

kuin ukkonen.

»Esteri ei ole sinun lapsesi, vaan minun!»

»Esterin omasta suusta olet kuullut, mikä olet hänelle.»

Forstmestari iski jalkansa lattiaan.

»Sinä et saa sekaantua enää meidän väleihimme, sanon minä!»

»Sinun on tehtävä, niinkuin tekisit omalle lapsellesi, niin sanoo

minulle tuo Esterin äidin kuva tuossa seinällä, jonka edessä minä nyt

seison varma tunne rinnassani, että tässä asiassa olen tehnyt oikein!»

Forstmestarinna tuli saliin ja huomattuaan Esterin seisovan alla päin ja

kuin tietämättä mistään, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

»Mene, lapseni, mene, ja tee niin kuin käskin.»

Aamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi

kujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä

jyrinä, hän puristi päätään ohimoilta:

»Olenko tehnyt oikein vai väärin?»

Esteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä.

Sumua, usvaa!

Ja Antti puheli minkä ehti. Kertoi, että Juholle oli syntynyt tyttö

viime yönä ja että Kallesta on tullut uskovainen, niin ettei se vihellä

enään. Se oli Kalle kuullut pirun törähyttävän vastaukseksi hänen

vihellykseensä. Ei ollut ensimmäisestä kerrasta välittänyt vielä, vaikka

hyvin oli säikähtänyt. Mutta sitten oli taas jonkun ajan kuluttua

kuullut toisen kerran, ja silloin oli alkanut jo mietityttää. Ja

kolmannen kerran kun kuuli, niin pelosta oli maailma silmissä pimennyt,

kun oli luullut, että nyt se tulee häntä noutamaan.

Antti kaivoi taskustaan piipun, Kallen vanhan piipun, vaan uuden

Antille, joka vasta nyt opetteli polttamaan. Saatuaan siihen panoksen ja

tulen hän istui selkäkenossa selkälautaa vasten ja savujensa välistä

puhui harvasanaisesti:

»Siellä kaupungissa taitaa olla lysti. Se räätäli-Pekan poika Matti,

joka oli ryökkynän koulussakin ja joka tässä kesällä meni kaupunkiin

oppiin, kirjoitti minulle, että eri lysti on siellä. Karusellilla

ajetaan ja tyttöjä on aina tarjolla kumpaankin käsikynkkään. Ja siinä

oli huutomerkki perässä!»