Kammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan »juhannusyön
kirjeensä»!
Mitä hän kirjoittaa?
Tuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se
on kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan:
aurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee!
Mentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen.
Sydämetön kirje!
Se oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen
postipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa,
lähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä
oli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle
koko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa.
Tietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. »Niin että
juhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin
sinun silmistäsi--sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka
näen hengessäni aina.»
Tietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä
kirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen.
Kauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä!
Oli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli
täynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina.
Aivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän
onnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka
kuljeksi ja seisoskeli kujalla.
Juho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti
nostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri
ojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta
olisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua.
»Mutta jopa sinä olet laihtunut», sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon
kädessä säikähtyen huudahti: »Herra siunaa, sinusta on tullut aivan
mykkä?»
Juho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole.
Esteri oikein ilahtui ja otti lipun Juholta. Siihen oli liimattu
painokirjaimia, niinkuin oli ollut siinä kirjeessäkin, jonka hän oli
saanut kaupungissa, ja joka nyt vasta hänen mieleensä johtui. Hän ei
ollut sitä sen enempää tarkannut, ei tiennyt suuntiakaan mitä siinä oli
eikä muistanut, mihin se oli joutunutkaan. Uteliaana hän luki nyt tämän
lipun. Siinä Juho yksinkertaisesti pyysi ryökkynää olemaan niin
ystävällinen hänelle, että opettaisi häntä kirjoittamaan.
»Ja sitä varten sinä olet nähnyt näin paljon vaivaa! Olisithan voinut
vain sanoa», puheli Esteri.
Juho toimitti, että hänen puheensa on niin huonontunut, ettei ryökkynä
enää ymmärrä.
Esteri vakuutti, että kyllä hän ymmärtää, vaikka surukseen huomasi, että
Juhon puhe oli todella huonontunut. Ja kuin pelolla hän kysäisi:
»Ymmärtäähän Katri?»
Juho pudisti päätä.
»Herra auta ja siunaa! Tule. Juho rakas, tule, onneton!» hätäili Esteri
lähtien kiireesti taloon. Käskien Juhon mennä tuvan puolelle meni hän
hakemaan kirjoitusneuvoja.
Tuvassa oli pienet tanssit. Kalle vihelsi, kaksi piikaa tanssi
keskenään, kolmas paimen-Antin kanssa. Esterin tultua piiat syöksyivät
ulos kuin pakoon. He olivat saaneet sen käsityksen, että Esteri ryökkynä
on kaupungissa muuttunut ylpeäksi ja ankaraksi, ja siitä oli ollut
paljon heidän kesken puhetta. Mutta Kalle istui paikallaan ja muutti
säveltä. Hän alkoi viheltää »Voi äiti parkaa». Ja ilosilmäinen Kalle,
joka juuri oli liritellyt tuhatmutkaista ja huolettoman iloista
tanssisäveltä, nyt värisytti huuliaan kuin olisi kurjuutta kärsinyt
sydän itse itkenyt. Esteri purskahti nauramaan. Hänelle johtui mieleen,
kun Lauri lauloi »Voi äiti parkaa» omavaltaisella äänellään vakaassa
uskossa, että hän laulaa oikein ja tunteellisesti.
Kalle herkesi viheltämästä, katsoi ison aikaa Esteriin ja kuin
häpeissään yritti lähtemään pirtistä. Mutta Esteri pidätti hänet.
»Osaatteko te kirjoittaa?» sanoi hän Kallelle. »Ette? No tulkaa
oppimaan.»
Annettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli
käynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta,
Esterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi,
miten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen,
posket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen
sinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki
rauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka
kehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee
hiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen
mieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon.
»Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?» sanoi Kalle kerran Esterin
neuvoessa häntä.
Sen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä
luonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka »ryökkynä» taas
hänestä tuntui oudolle ja pahalle.
Ja Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin
välimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos
laski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin.
Kun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui
hänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja
vetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut
tapahtua.
Mutta mitä Juho oli humalassa ollut!
Hänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli
kuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti
luokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä.
Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei
kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen
viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi
valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja
avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä
vähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri
muisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten
oli tuntunut turvalliselta.
Ja forstmestari oli Juhoa lyönyt korville!
»Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?» kysyi forstmestari
päivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään
huomannut. »Keski- ja etusormen välissä on verta», sanoi
forstmestarinna. »Olet varmaan tappanut siihen sääsken.»
»No Esteri», sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä.
Yöllisen kohtauksen jälkeen olivat he tavanneet toisensa nyt ensi
kerran. Mutta forstmestari oli hyvällä tuulella kuin olisi koko asian
unohuttanut. Hän oli miettinyt, että enempi keskustelu siitä vain
Esteriä kiihoittaisi, ja hän oli mielestään sanonut Esterille viimeksi
painavan sanan. Hän otti shakkilaudan ja järjestäessään ihmetteli
Esterin eilisiä voittoja.
»Mutta ai ai!» sanoi hän sitten. »Tiedätkö, mitä on onni pelissä?»
Forstmestari ei kuitenkaan ollut lainkaan mielissään, että Esterin onni
nyt kääntyikin onneksi rakkaudessa.
»Mikä sinua riivaa!» huudahti hän jo ensimmäisessä pelissä. Ja toisen
hän lopetti kesken. »Sinähän olet idiootti!»
Illallispöydässä oli forstmestari huonolla tuulella. Ja hän sanoi:
»Mikä on tarkoituksesi opetuspuuhillasi, joihin olet kuulemma ryhtynyt?»
»Hyvä tarkoitus», vastasi Esteri.
Forstmestari käänsi ivaksi:
»Kallella on vähintään puolikymmentä morsianta, ja Juho on nainut mies.»
Esteri vastasi:
»Juho oli vielä poikamies, kun äitini opetti häntä lukemaan ja oli
tulkkina rovastille, että Juho pääsi ripille.»
Mutta sanottuaan hän punastui, katsoi forstmestaria silmiin ja peittäen
kasvot käsiinsä poistui pöydästä.
Hyvä Jumala, niinkö kaukana he, hän ja isä ovat toisistaan, että
seisovat toisiaan vastaan kuin kaksi raakaa Rautiaista kello kädessä!
Forstmestari tunsi, että hän oli lähtenyt väärästä nuotista. Ja hänen ei
olisi tarvinnut koko asiasta olla milläänkään. Esteri oli äitiinsä, joka
syötti kärpäsiäkin! Yhtä lapsellista ja turhaa oli forstmestarin
mielestä opettaa jotakin piikaretkua tahi renkiä kirjoittamaan, vaan
antaa hänen nyt tyydyttää hyvää sydäntään ja syöttää kärpäsiä.
Mutta Esterin oppilasmäärä kasvoi ja hänen opetuspuuhansa laajenivat.
Niin että sunnuntaisin oli tupa täynnä piikoja ja renkejä ja
mökkiläisiä. Eikä siellä ainoastaan kirjoitettu ja luettu, vaan muka
keskusteltiinkin! Ja aivan yhtäkkiä ympäri pitäjän heräsi kaikellaisia
touhuja ja tuumia.
Tämä oli jo muuta kuin kärpästen syöttämistä! Ja forstmestari sanoi
Esterille:
»Sinuahan riivaa piru!»
»Siitä hyvästä hän varmaan pääsee takaisin taivaaseen!»
Vastaus ei ollut forstmestarin mielestä tyhmä. Hän innostui kuin
shakkipelissä. Hänellä oli selvillä, miten saa Esteristä shakkimatin,
muutamilla vedoilla.
Esteri oli tyyni, forstmestarin mielestä niin tyyni, että näytti
suorastaan tahtovan häntä, isäänsä, ärsyttää. Siinä oli nyt Esterin
pelin heikkous!
Lempeällä äänellä ja asettuen niin isälliselle kannalle, että itse
heltyi siitä, sanoi forstmestari:
»Sanopa, lapseni, rehellisesti, kuka korvaasi nyt tällä hetkellä
kuiskuttaa.»
Esteri katsoi forstmestaria hetken aikaa ja vastasi:
»Äitini.»
Shak! Ja fortmestarin asema oli hyvin pulmallinen. Vasta pitkän ajan
kuluttua keksi hän sanoikseen, joille antoi painoa omalla ryhdillään:
»Sinun äitisi oli aatelinen!»
»Jalosukuinen ja jalosydäminen.»
»Niin, vaan ei piikain ja renkien ystävä!»
»Piiat ja rengit ovat minulle kertoneet, ettei niin halpaa ollut, jota
hän ei kohdellut yhtä ystävällisesti kuin ketä hyvänsä ylhäistä.»
»Piiat ja rengit!» matki forstmestari. »Se renkitupa on sinulle kaikki
kaikessa!»
»Ei varsin niin, vaan mieluisa se on minulle. Eikä ihme. Täällä minä
olen syntynyt, vaan siellä renkituvassa kasvatettu. Siellä olen saanut
ensimäiset ja melkeinpä kaikki tietoni äidistäni, teiltä en vähintäkään.
Täällä olen nähnyt litteän kuvan, sille on henki luotu renkituvassa.
Teidän vallassanne olisi ollut istuttaa mieleeni äitini kuva
minkälaisena vain olisitte halunnut. Mutta tähän tarhurintoimeen teidän
olisi pitänyt ryhtyä aikoja ennen. Nyt se on myöhäistä. Kahta äitiä
sydämeeni ei sovi, ja lapsen hartaalla uskolla omistettu ei väisty.»
Shakmatti!
Forstmestari meni kammariinsa ja kirjoitti sisarelleen Helsinkiin, että
Esteri tulee sinne hänen luokseen, lähtee viikon kuluttua. Ja
forstmestarille hän antoi salaisen määräyksen laittaa Esterin vaatteet
kuntoon. Vasta pari päivää ennen ilmoitti hän asian Esterille.
Esteristä todella olisi ollut hyvin huokuttelevaa noudattaa tätä
maanpakoon julistusta. Tosin hän ei tuntenut tätiään Helsingissä, ei
tiennyt oliko hän susi vai karhu vai ilmeinen ihminen, vaan mitä
hänestä. Olisi kuitenkin saanut siellä olla syksyllä vastaanottamassa
Lauria, joka ensi talvena aikoi olla yliopistossa, ja koko talvi olisi
siis ollut yhtä samaa juhannusyötä! Mutta konsulinna Holma, joka oli
joku aika sitten palannut kotia, oli ehdottanut Esterille, että tulisi
heidän tykönsä tulevaksi talvea, harjoittelisi pianonsoittoa, johon
hänen mielestään Esterillä oli huomattavia lahjoja. Tämän takana
tietysti, kirjoitti täti Holma, oli myöskin hänellä ja Ellillä itsekäs
tarkoitus: saada Laurin poissaolo korvatuksi Esterin läsnäololla.
Näin oli tarjolla kaksi hyvää! Ja kun forstmestarinna, tietämättä että
Esterille oli jo asia ilmoitettu, tuli itkien kertomaan sen
salaisuutena, niin Esteri käski hänen vain laittaa kaikki valmiiksi,
itsekseen päätettyään noudattaa täti Holman äidillistä kutsua ja lähteä
ajamaan päinvastaiseen suuntaan kuin isän ukaasi määräsi!
Tietysti hän oli tervetullut täti Holman luo milloin hyvänsä, vaikka
tämä olikin puhunut kirjeessään syyskuussa tulosta, ennen kuin Lauri
Helsinkiin lähtee. Esteri, joka ei ollut vielä vastannut kutsuun,
saattoi nyt hämmästyttää täti Holman ja Ellin äkillisellä tulollaan.
Laurikin, viimeisten tiedonantojensa mukaan, oli saapuva kesämatkalta
näinä päivinä. Ja hän on ensimmäisenä Lauria vastaanottamassa
kotikynnyksen yli! Sitä Esteri ei uskaltanut sen tarkemmin kuvitella.
Värisytti. Hän rauhoitti mieltään autuaallisella ajatuksella, että täti
Holman luona taas saa nähdä äidin silmäin elävän, luomien liikkuvan,
ripsien painuvan yhteen ja katseen yhtäkkiä kääntyvän häneen, ja
suudella lämmintä äidin otsaa!
Kun olisi siellä tänään, syntymäpäivänään!
Se ajatus täytti ikävän tuskalla rinnan, kun hän illalla saliin
tullessaan tapasi pöydällä Laurilta kirjeen, jonka leimasta huomasi,
että Lauri oli jo kotona.
Kun edes ei olisi tarvinnut mennä vieraspitoihin!
Ne olivat nyt apteekkarilla. Pitäjän nuoresta väestä hauskimmat
vieraspidot, sillä siellä tanssittiin. Esteri ei ollut käynyt
vieraspidoissa sitten juhannuksen, kaikkein vähimmin olisi lähtenyt
tänään, jolloin olisi viettänyt omaa juhlaansa täällä kotona
yksinäisyyden rauhassa, soitellen ja muistellen ja haaveillen. Mutta
forstmestarinna oli pyytänyt ja rukoillut selittäen että ensinnäkin
näyttäisi pahalta Esterin poissaolo nyt, kun hän lähtee kotoa, ja
toiseksi ilahuttaisi hän suuresti isän mielen lähtemällä nyt mukaan.
Minkä vuoksi ei ilahuttaisi silloin, kun sen voi tehdä? Esteri oli
suostunut, vaan uhrauksensa oli tuntunut suurelta. Nyt se tuntui vielä
suuremmalta.
Forstmestari ja Margaretha, molemmat valmiiksi pukeutuneina, pelasivat
shakkia. Esteri istui syrjään kirjeineen.
Osoitekirjoituksesta päättäen Lauri näytti olleen innostuksissaan. Oli
melkein outoa hänen käsialakseen. Alkukirjaimet olivat suuria ja
vahvoja, että niihin verraten muu kirjoitus näytti kääpiömäiseltä ja
paikkakunnan nimen alle hän vielä innostuksensa vauhdissa oli
repäisemällä vetäissyt viivan, jonka loppupää oli kaksihaarainen kuin
käärmeenkieli.
Hyi!
Ensimmäisenä arkkina oli Juhon painokirjaiminen kirje, jonka Esteri oli
saanut kaupungissa. Hän arvasi, mistä se oli löytynyt: Laurin kirjeen
sisästä, jonka hän oli jättänyt lähetettäväksi takaisin.
Esteri säikähti, että jos siinä on ollut jotakin tärkeää, tiesi vaikka
olisi ollut lääkäriasioita! Hän alkoi silmätä sitä. Kirjainten kirjavan
erilaisuuden ja virheellisen oikeinkirjoituksen vuoksi oli selvänsaanti
vaikea. Mutta sisältö tempasi mukaansa, ja Esteri siksi aikaa unohti
kokonaan Laurin kirjeen toisessa kädessään. Se oli ihana kuvaus hyvästä
hengettärestä, joka kulki maassa keveillä jaloillaan. Mihin astui,
siihen kukka kasvoi, mihin katsoi, siihen päivä paistoi. Kun hymyili,
niin huolet kirkkaana pilvenrintana loistivat, kun nauroi, niin surut
päivänkoittona punoittivat...
»Isä!»
Esterin silmät loistivat, ja käsi oli ojennettuna antaakseen kirjeen
forstmestarille.
Ei kuullut isä. Hän oli kiintynyt shakkipeliin, ja huudahti:
»De' va' fan!»
Esterin käsi vaipui sivulle, ja hän loi uuden katseen forstmestariin.
Ette ymmärtäisikään. Hän on meille kummallekin eri olento!
Esteri jonkun matkaa luettuaan Laurin kirjettä purskahti nauramaan
sydämestään.
Othello!
Forstmestari hätkähti Esterin naurusta, heitti shakkinsa kesken, jäi
hetkeksi aikaa tuijottamaan Esteriin ja alkoi sitten kulkea
edestakaisin. Miten olikaan se uni, jota hän oli nähnyt äskettäin?
Esteri tuli hakemaan häntä tuonne kammariin. Eihän se ollut unta. Mutta
siitä oli kauan! Mitä ihmettä se olikaan?
Esteri luki edelleen kirjettä, mutta se alkoi täristä hänen kädessään.
Hän lopuksi rutisti sen taskuunsa ja istui värähtämättä paikallaan,
näkemättä paikallaan, näkemättä mitään edessään.
Margaretha pyörähti kuvastimen edessä, forstmestari seisoi
keskilattialla käsi otsalla ja forstmestarinna tuli saliin kahisten
silkissä.
»Todellakin!» sanoi hän. »Tänäänhän on Esterin syntymäpäivä.» Hän
onnitteli.
Margaretha hyppäsi tanssiaskelin Esterin luo, ja pudisti Esterin kättä:
»Gratulor!»
Forstmestari havahtui, meni ja suuteli Esteriä.
Esteri tunsi tukehtuvansa pimeyteen.
»Huomenna käymme Esteri-vainajan haudalla», sanoi forstmestarinna
liikutettuna ja sydämensä halusta saada aikaan täysi sovinto.
Juho oli tullut sisään ja seisoi, kunnes päännyökkäyksellä sai
ilmoitetuksi olevansa hevosineen valmis. Hän koko ajan katsoi pitkään
Esteriä ja vielä ovellakin painaessaan sen verkalleen kiinni.
Juhon mukaan valmistautuivat lähtemään toiset, Esterin oli puhe tulla
vähän myöhempään toisella hevosella. Hän yksin jäätyään syöksyi
forstmestarin työhuoneeseen, painoi rintansa seinää vasten ja kurotti
ristiin kouristetut kätensä kuvaa kohden, joka oli ylhäällä hänen päänsä
päällä.
»Äiti! Äiti! Mitä on tämä elämä? Vaihtuvia kuvia vain! Vaihtuvia ja
haihtuvia. Ei ole mitään, joka pysyy, ei mitään! Sinun rakkautesi olisi
ollut. Sinä olisit minua rakastanut aina, aina. Minä sen tunnen. Tule
siis, tule!»
Esteri siirtyi keskilattialle.
»Sinä et voi. Sinä tulisit, jos voisit. Mutta minä tulen sinun luoksesi.
Ja sinä otat minut vastaan, sillä sinä tiedät, että minä olen syytön.»