VII

Toiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän

puheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan

silloin, toisen tällöin.

»Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!» oli hän ilmoittanut

ensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja

myöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein

pysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: »Tuossa noin, juuri

tuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän

nipukka!» Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos

elossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt

ulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen

ammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä

sanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta

ryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin

alle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut.

Antti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten:

»Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?»

Itse hän siihen vastasi että se tietty että siellä on komeita ja ettei

Hupi ollutkaan mikään komea koira, mutta viisas se ryöttä oli! Sehän oli

talvella pelastanut Juhon hengen: Kerran muutamana iltana oli jokaisen

nenän alla käynyt haukkumassa ja koettanut houkutella ulos. Oli ruvettu

arvelemaan, että nyt on jotakin merkillistä, ja kun miehiä ei ollut

kotona, Kallekin, missä lie ollut, niin piiat olivat lähteneet joukolla

sitä seuraamaan. Se laukaten edellä edestakaisin ja haukkuen aivan kuin

olisi kiirehtinyt piikoja oli johtanut heitä Juhon mökille päin. Jonkun

matkan päässä polun varrella oli tavattu Juho hangessa humalassa nimensä

tietämättömänä, niin että olisi siihen kontettunut kuin torakka.

»Kirjoitettiinko ryökkynälle, että Juho on ratkennut juomaan?»

Se oli Juho yhteen aikaan juonut kuin hullu! Ei ollut auttanut mikään.

Forstmestarinna oli nuhdellut ja häväissyt, forstmestarikin kerran

pitänyt aika jyryn ja antanut Juholle korvatillejä, että läiske vain oli

käynyt, mutta sekin oli ollut vain kuin vesi hanhen sulille. Sitten

kerran oli karjakko Mari sattunut sanomaan, että pitää kirjoittaa

ryökkynälle, niin sepä oli tehonnut. Juhon juonti oli jäänyt kerrasta

siihen, kuin puukolla leikaten!

»Tuolla se Juhon mökki välkkyy», viittasi Antti järven rannalle, jossa

Puna-Mikon entisen kurjan töllin sijalla loisti auringonpaisteessa

uudenvalkoiset rakennukset. Antti oli jo hyvinkin tarkan selon tehnyt

Juhon mökistä, miten se on hyvin rakennettu, ja lisäsi nyt että

asuinrakennus on sisältä niin sievä, ettei siellä hirviä sylkeä kuin

poveensa. Ei ollut Juho säälinyt rahoja, vaikka ennen oli ollut niin

tarkka. Heti oli kultasormuksella kihlannut ja toisella kultasormuksella

oli heidät vihitty.

»Se on nätti ihminen nyt se Katri, kun se on koreasti puettu», sanoi

Antti. »Ei se ole uskovainen enään», lisäsi hän ja kertoi, miten

Katrista oli usko lähtenyt. Renki Kallelle, joka viheltää piiat

tanssimaan milloin vain tahtoo, oli pehtori sanonut, että sitten se

Kalle mestari olisi, jos saisi Katrinkin tanssimaan, ja luvannut viisi

markkaa. No tulee sitten Juhon Katri, joka vielä oli morsian, tulee

käymään talossa. Kalle alkaa soitella suullaan, piiat pian tanssimaan.

Kalle parantelee, parantelee, muuttaa säveltä ja visertelee, visertelee,

niin elähän muuta, eikös lopultakin Katri, ujo, uskovainen ihminen,

lähde hyppäämään, päällepäätteeksi keskellä julki jumalansunnuntaita!

»Ja niin se Katri uskosta irtausi!» nauroi Antti. Kun hänen

vieruskumppaninsa ei nauranut, oli Antti ääneti niin pitkän aikaa, että

olisi voinut luulla hänen nyt lukinneen suunsa kokonaan. Mutta yhtäkkiä

hän sanoi kova-äänisesti kuin vähäkuuloiselle:

»Siellä kaupungissa taitaa pian unohuttaa tämän maanpuheen. Kala-Pekan

Leenakin, joka viime syksynä meni kaupunkiin palvelukseen, kirjoitti

talvella vanhemmilleen, että vaikea on jo kirjoittaa maanpuhetta ja että

tuskin hän enää sitä ymmärtää, kun tulee kotona käymään.»

Antti kiiruhti hevosta:

»Häste!»

Kotikujalle käännyttyä kuului talosta huutoja: ryökkynä tulee! Antti

innostui ajamaan, löi hevosta ja hätisti, mutta yhtäkkiä hän hiljensi

kulkua, säikähtyneenä sanoen:

»Perhana! Forstmestari on kotona!»

Esteri ei ollut Antilta kysynyt, ei ollut tullut mieleenkään kysyä, onko

forstmestari kotona. Ei ollut häntä muistanutkaan kuin vasta nyt, kun

näki hänet ryytimaassa, jossa hän oli työssä ja seisoi katsoen taakseen,

vaan sitten vikkelästi pyörähti ympäri kädet levällään ja multaiset

sormet siirrollaan. Mutta Esteri ei vavahtanut, ei tuntenut mielessään

värähdystäkään.

Siihen kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli forstmestari

vastaanottamassa, auttoi Esterin kärryistä, suuteli, kokosi hänen

päällysvaatteensa ja pikkutavaransa kärryistä kantaen ne itse sisään,

jossa uudelleen tervehti Esteriä syleillen ja suudellen.

Päivällispöydässä istutti forstmestari Esterin vierelleen.

Ja kuitenkin Esteristä tuntui, kuin olisi hän vain jossakin vieraassa

talossa, missä hyvänsä, johon oli poikettu hevosta syöttämään.

»Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä olen vähäkuuloinen?» nauroi

forstmestari ihmeteltyään, kun Esteri vastasi hänelle melkein huutaen.

Esteri ei tahtonut osata puhua hiljempää. Oli kuin kaikki olisivat

olleet hyvin pitkän välimatkan päässä, niin ihmiset kuin esineetkin, ja

heidän äänensä kuului kuin seinän takaa. Esterin oli vaikea tajuta mitä

he puhuivat. Omat sanansa hän kuuli aivan kuin joku toinen olisi puhunut

hänen suullaan ja hänelle vieraita ajatuksia.

Päästyään kammariinsa, jonka fortsmestarinna omalla johdollaan

järjestytti häntä varten, ja ruvetessaan laittelemaan tavaroitaan hän jo

samassa jätti koko puuhan sikseen. Tuntui hänestä kuin levittelisi ne

autioon kievarihuoneeseen. Hän kulki paikasta toiseen etsien jotakin

tuttua esinettä.

Forstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen

kirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne

valjusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää.

Ja äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon,

ei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan. Juho ponnisteli pää niin

syvällä hartioitten sisässä, että olkapäät olivat korvien tasalla ja

silmistä tippui vesi. Esteri katsoi häntä yhtä välinpitämättömänä kuin

oli kuunnellut Antin kertomusta, miten Juho oli juopotellut ja miten

häntä oli pieksetty. Sanaa sanomatta hän lähti Juhon luota, joka jäi

keskelle pihaa seisomaan silmät ummessa koettaen saada sanotuksi, että

hänellä olisi paljon puhuttavaa ryökkynälle, ja silmänsä auki saatuaan

katseli ison aikaa ympärilleen hämmästyneenä Esterin katoamisesta kuin

olisi käsittämätön ihme tapahtunut.

Aamuisin herätessään Esteristä tuntui kuin ei hän olisi nukkunut

ollenkaan, vaan noustua oli kuin kaikki pysähdyksissä. Hänellä ei ollut

mitään tehtävää, ei mitään ajateltavaa. Ja illoin maata ruvettuaan hän

kuunteli kellonsa naksutusta kuin ihmetellen, että hän on hereillään ja

että hän kuulee, näkee ja hengittää, vaikka tuntui aivan tyhjältä

rinta, kuin olisi hän ollut ontto kuori.

Niin läheni juhannus, ja silloin oli kirjoitettava Laurille,

konsulinnalle ja Ellille!

He olivat niin päättäneet erotessaan kukin taholleen. Lauri oli lähtenyt

runonkeräys- ja kielentutkimusretkelle äärimmäisille sydänmaille,

konsulinna ja Elli kiertomatkalle, jolle olivat kaikin tavoin koettaneet

saada Esteriä kolmanneksi, olisivat muuttaneet matkasuunitelmaansakin

Esterin vuoksi niin, että olisivat käyneet Aavasaksalla katsomassa

yönaurinkoa, josta Esteri oli aina puhunut ihanimpana toiveenaan.

Konsulinna se sitten oli keksinyt sen, että viettävät juhannusyön

yhdessä sillä tavoin, että kaikki silloin kirjoittavat toisilleen.

Mitä Esterillä oli kirjoitettavaa? Hän ei tuntenut edes tuskaa, jota oli

kaupungissa tuntenut, ei muuta kuin tyhjyyttä. »Kai Esterikin lähtee

juhannusta viettämään?» kysyi forstmestarinna tultuaan kiirehtimään

forstmestaria pukeutumaan, joka oli kiihoittunut Esterin kanssa

pelaamaan shakkia pelin toisensa jälkeen, aina häviten.

»Kai Esterikin lähtee?» matki forstmestari, teki liikkeen uhaten

voitonvarmana kuningatarta, ja sanoi: »Tietysti Esteri lähtee.»

»Tietysti», sanoi Esteri kuin olisi niin ollut sanottava ja nousi

lähteäkseen aivan kuin hän olisi ollut vain liikuteltava shakkipulikka.

»Tämä ensin päähän asti», sanoi forstmestari. »Tämä päättyy pian.»

Esteri teki liikkeen, forstmestari puhalsi kuningattaren. Esteri teki

liikkeen ja vielä kerran, ja forstmestari oli shakkimatti.

»De va fan!» huudahti forstmestari ja alkoi järjestää uutta peliä, vaan

forstmestarinna esti ja ajoi kummankin pukeutumaan.

Esteri pukeutui, nousi toisiin kärryihin Margarethan ja Paulin kanssa

niin kuin käskettiin. Hän ei tiennyt mihin mennään, taikka oikeastaan

olisi tiennyt, jos olisi sitä ajatellut.

Juhannusiltana oli pitäjän herrasväki vieraisilla nimismiehen luona,

perin vanhan tavan mukaan, joka lienee saanut alkunsa joskus, kun oli

ollut Johannes-niminen nimismies. Tuomarin nimi olisi ollut Johannes,

vaan hänen luonaan käytiin Jaakon päivänä, ja apteekkari oli Jaakko,

vaan hänen luonaan oltiin Susannan päivänä, huolimatta siitä että

apteekkari oli vielä poikamies. Mutta almanakka oli almanakka, tavat

tapoja, ja niiden mukaan kussakin pitäjän herrastalossa oli suuret

vieraspitonsa jo ammoisissa ajoissa määrättyinä vuodenpäivinä.

Nimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä

jo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää

vuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut

paperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von... Ja rovastin Sigrid

tällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta

melkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet

käsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies

rakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti

varmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä

monia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että

nimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt

kenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä

odotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli

Esteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten

välit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat

nimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi

sydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat

sanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän

minua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle

ja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa

Floran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä

lapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia

lastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti

suorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen

oppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden

kaupungissa ja siellä ehkä...--Hän päätti kirjoittaa pastuurska

Levonille ja tiedustella...

Sitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun

illallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä

odotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä

väittelyssä.

»Suvaitkaa, neiti Esteri», sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan

ivallinen hymy huulilla, »suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani

alhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat

'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain

ajavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja».

»Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta,

niin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen»,

sanoi Esteri kiivaudella.

Naisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun

tyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän

forstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä.

Nimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli

opituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen

tauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja

sivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui.

»Esteri», sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys,

että hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika

ensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys

kansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla

studeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja

tuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat

heinänsä ja jyvänsä.

Esteri jätti vastaamatta rovastille.

»Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia», sanoi nimismies,

joka tunsi taas jaloilleen päässeensä. »Mitä sitten piiat ja rengit!»

»Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista», sanoi Esteri.

Se lause herätti yleistä paheksumisen nurinaa, ja forstmestari kohotti

kämmenensä iskeäkseen sen pöytään. Mutta Eemeli Rautiainen astui esiin

katsoen kelloaan, ja forstmestari laski kätensä ja vaikeni.

Kun Eemeli Rautiainen katseli kelloaan omituisella tavallaan, ojentaen

sen kätensä yltämälle, oli se merkki että mies oli muuttanut luontoaan.

Niitä hänessä oli kaksi aivan erilaista. Selvillään hän oli kuin isänsä

hutikassa: sävyisä ja hellämielinen, että usein joutui pilan esineeksi.

Mutta maistettuaan hän oli äitiinsä, joka oli järkevä, kylmä,

lyhytsanainen ja häikäilemättömän suorasuinen. Silloin kun Eemeli

Rautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli

mahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja

vaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä.

Eemeli Rautiainen lähestyi Esteriä.

Syntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus.

Varsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa

näsäyksen. Heistä oli ollut hirveä loukkaus nimismiestä kohtaan, että

piioissa ja rengeissä oli aatelisia.

»Siihen aatelistoon», sanoi Rautiainen, »ei tästä seurasta kuulu kuin

neiti Esteri».

Neitoset nauroivat joukolla.

Rautiainen kääntyi heihin:

»Kunnioitettavat neitoseni! Kalan-aivot kehittävät järkeä. Syökää

silakanpäitä aina ennen ilta- ja aamurukoustanne.»

Tätä ruokaa Eemeli Rautiainen piti terveellisenä koko herrasväelle ja

kääntyen tuomariin päin esitti, että Jaakonpäivän pitoihin tilattaisiin

valaskalanpää.

Vähäkuuloinen tuomari, nostamatta kuulotorvea korvalleen, nyökytti

päätään.

Rovasti, nähdessään Rautiaisen katseen suunnattuna häneen, alkoi sylkeä

töpehtiä, kuin olisi ryyppäämänsä maito ollut tulivettä. Ja häneltä

pääsi helpotiksen huokaus, kun Rautiainen yhtäkkiä kääntyikin Esteriin.

»Neiti Esteri», hän sanoi. »Menkää studeeraamaan ylöskantoon. Yleville

ja kauniille ajatuksillenne on oleva kova koetus, kun näette miten

huonoja heiniä talonpojat tuovat palkaksi erinomaisesta evankeliumista.

Mutta», jatkoi Rautiainen kääntyen forstmestariin, »minä pelkään että

tämä neiti Esterin yleistä ja suurta hämmästystä herättänyt innostus ei

ole mitään ohimenevää penikkatautia, vaan että se on raivaava herra

forstmestarin, meidän kilvettömän aatelismiehemme, ylhäiseen valkopäähän

melkoisen klanin.»

»Herra Rautiainen», sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka

juuri tarkasti kelloaan. »Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on

törkeätekoiset viisarit!»

Syntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan

Rautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä

Rautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista. Rautiainen katsoi

pitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi

itselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan

hämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi

ja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta

kelloineen.

Rautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa.

»Kuulehan, Esteri», sanoi forstmestari heidän kotia tultuaan.

Forstmestarinna kiiruhti pois salista lastensa kanssa. Hän, siitä

päättäen, mitä forstmestari oli hänelle tullessa puhunut, pelkäsi että

ei ole syntyvä mikään hellä kohtaus. Nekään eivät olleet lempeitä

sanoja, joita forstmestari oli lausunut neiti Smarinista, joka oli

ottanut ojentaakseen Esterin ja lähettänyt hänet takaisin tuhatta

hullumpana. Nythän vasta Esteri on oikein valmistunut juoksemaan minkä

rengin syliin hyvänsä kuin Jeesuksen helmaan. Ja neiti Smarin oli

kirjoittanut, että Esteri on kallis aarre, ilo ja ylpeys keille

vanhemmille hyvänsä. Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti

Smarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti

Smarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta

ojentamaan Esteriä.

Esteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys

shakkipelistä. Ja hän hätäytyi niinkuin ennen, kun forstmestari joskus

rupesi häntä opettamaan saadakseen hänestä pelikumppanin, vaan lopetti

äkkiä tiuskaisten: sinä olet tyhmä! Mutta forstmestari viittasi hänet

istumaan, asteli ison aikaa edestakaisin ja pysähtyen viimein hänen

eteensä.

»Kenen olivat ne mielipiteet, joita sinä siellä niin suurella innolla

puolustit?» kysyi hän hillityllä äänellä.

Esteri punastui. Hänestä tuntui kuin isä olisi kysynyt: Kuka on Lauri?

Forstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että

parantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin

kuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen

potilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät

kiinni.

»Katusanomalehtien mielipiteitä!»

Esteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan

forstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin.

Nimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan

odottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että

tajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja

näköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut

isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin

Rautiaisen kömpelö ja raaka iva.

Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen

kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän

kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti

hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi,

mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä

oli kaunista.

Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin

olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi

kädet silmilleen.

Forstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo

hammas otettu:

»Sellaiset ovat minun mielipiteeni.»

Esteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi:

»Niissä ei ole paljon sydäntä!»

Forstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän

Esteriä kuin ihmeissään.

Esteri jatkoi:

»Eikä niissä ole järkeäkään.»

Forstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä

jyrisi, kun hän sanoi:

»Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat--»

Esteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan:

»Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset

kiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!»

Forstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja

sieltä, kohottaen kätensä sanoi:

»Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!»

Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä

herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin

ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen

otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa

nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta,

monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta.

Esteri nousi ja katsahti ympärilleen.

Tämäkö on koti?

Tuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi

vinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen

istahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä

käsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä

rakastan!

»Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan

sinua!»

Hän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi.

Laskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan

auringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta

puutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven

takana viheriässä metsässä kukkui käki.

Esteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo

itkemään ilonsa ja onnensa runsautta.