Kun he pysähtyivät äänettömään korpikuusikkoon, eivät he tienneet
suuntiakaan, missä he ovat. Mutta lumen alla nukkuvain naavaisten
kuusten juurelle piiloutuneena oli pieni mökki. Se oli kuin kinokseen
tehty, että näkyi vain ikkuna ja ovi ja musta savutorvi.
Luulivat sitä autioksi. Vaan eteiseen tultuaan kuulivat sisällä naisen
puhelevan kuin hellästi hyväillen jotakin. Sisään astuessaan
hämmästyivät he nuoren naisen kauneutta. Hän istui ruokkimassa lasta,
leperrellen sille. Avonainen puku, hajallinen tukka ja hänen
hämmästyksensä vieraat huomattuaan antoivat hänelle villiytyneen näön.
Mutta kun hän vietyään ja peitettyään lapsen nuorassa katosta riippuvaan
pärevasuun ja selin järjestettyään pukuaan kääntyi vieraisiin päin, oli
hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ja hymyilevässä katseessaan
ylimyksellinen tyyneys.
Naisen poistuttua huoneesta puuhaamaan vieraille juomista, jota nämä
pyysivät, Lauri ojenteli käsiään.
Mikä halpa mökki metsän kätkössä! Mikä ihanuus mökin kätkössä!
Suurenmoista! Sadunomaista!
Esteri jatkoi ääni väristen:
»Täällä kinoksessa, repaleisena, entistä maailmaa ympärillään ainoastaan
muutamia kirjoja ja marmorinen Kristus!»
Lauri levitti silmänsä ja katsoi pitkään Esteriä.
»Sinä luulet, ettei hän ole talonpoikainen?»
»Ei varmaan!»
Savunhajuisessa tuvassa ei ollut sisustusta muuta kuin sänky, pari
tuolia ja matala kaappikulu. Mutta sen päällä oli erittäin kaunis
kuvastin, jonka paksut hiotut särmät sateenkaaren väreillä hohtivat,
mustassa loukossa nurkkalaudalla korukantisia kirjoja keskellään ylpeä
valokuva-albumi ja niiden yläpuolella toisella laudalla Thorwaldsenin
Kristus.
»Tämähän on kuin satua!» huudahti Lauri, kun kotia hiihtäessään
pysähtyivät vielä katsomaan taakseen mäelle, jossa kuusten lumiset
latvat kirkkaina paistoivat ja mökistä savu kultaviiruna taivalle
kiersi.
Kun he hiihtivät sinne helluntaina, jolloin ihana nainen oli heitä
kutsunut tulemaan, oli pyry-ilma, ja heitä vastaan tuli mies ilmestyen
yhtäkkiä heidän eteensä sakeassa tuiskussa. Lyhyt, mutta kahden
levyinen, pää suuri, otsa kuin lauta, nenä latuskainen ja silmät pienet.
Ehdottomasti säpsähti häntä, vaan heräsi häntä kohtaan syvä sääli, kun
hän suurikouraisella kädellä lakkia raapaisten teki hyvänpäivän suu
leveässä naurussa ja kahloi edelleen syvää lunta kadoten pian pyryn
sekaan.
»Ruma prinssi!» sanoi Lauri kuin tosissaan.
Ruman prinssin töppöskenkäin suuret jäljet, joihin tuuli kiireellä
juoksutti lunta täytteeksi, johtivat mökille.
He katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Esteriä vavisutti, että luuli
polviensa pettävän. Hänen oli halu kääntyä takaisin, vaan sisältä
ryntäsi heitä vastaanottamaan maalaistyttö, pystynenä, puolukkaposki,
joka niiata tupsautti syvään kummallekin vieraalle erikseen, pieksi ja
puhdisti heidät lumesta kovakouraisesti ja ujostelemattomalla
rohkeudella ja avasi oven tupaan.
Vieraat hämmästyivät mykiksi. Tupa oli kuin talonpoikaisruhtinaallinen
sali, pienen pientä kokoa, kalleuksia täyteen ahdettu. Kauniit
korukantiset kirjat, jotka viime kerralla olivat kirkuneet mustassa
loukossa, nyt päivänpaisteisesti hymyilivät koruompeleisella liinalla
peitetyllä pienellä pöydällä, ja marmorinen Kristus seisoi
vaatimattomana levitetyin käsin antaen siunauksensa.
Mökin nainen oli melkein pöyhkeilevän komeassa talonpoikaispuvussa,
perin vanhaa kunnianarvoisaa kuosia. Se oli hänen kauneudelleen eduksi
yhtä vähän kuin ohimoille sileäksi kammattu tukka, joka teki hänet
vanhan näköiseksi, vaan näin oli hän kunnioitusta herättävä
emäntänuorikko. Hänen käytöksensä oli vakavaa, arvokasta, melkein
juhlallisen jäykkää. Äänensä oli yksitoikkoisen tyyni, puheensa hidasta
aivan kuin olisi tarkoin harkinnut jokaisen sanansa, mutta se tuntui
nerokkaalta ja mieltäkiinnittävältä.
Kuin tavallista asiaa ja sivumennen mainitsi emäntä, että heiltä oli
nykyisin palanut talo.
»Talo palanut!» huudahti Lauri osanotolla.
Hänen miehensä mielestä, sanoi emäntä, ei se ollut mikään vahinko.
Rakennukset olivat olleet niin ahtaat ja vanhat, itse maakin kun oli
vain pieni, pahasen torpan arvoinen. He olivat sen ostaneet syksyllä
tullessaan kotipuolestaan tänne kauas kuin lintupari oudoille seuduille
pesänsijaa etsien.
Ja vähitellen vieraat saivat tietää, että emännän miehen isä oli mahtava
rustitilallinen, joka oli jyrkästi vastustanut nuorten avioliittoa,
vastaten näiden rukoilevaan pyyntöön kirouksella, vaimonsa itkuun
ojentamalla revolverin omaa rintaansa kohti. Pojan äiti oli salaa
toimittanut nuorille varoja käskien heidän paeta, kunnes isän mieli
lauhtuisi.
Pistäytyessään katsomaan palvelijainsa puuhia emäntä antoi vierailleen
katseltavaksi komean valokuva-albumin. Siinä oli ensimäisenä
kerjäläistytön kuva--emäntä tyttösenä.
Kerjäläistyttö! Ihana kuin lumous!
Vastaisella sivulla oli haaveksivakatseisen nuorukaisen kuva omistettu
tietysti kerjäläistytölle sitaatilla: »Sanoiksi kiel' on köyhä, henki
heikko, niin sua lemmin ettei rajaa, määrää!»
»Tämä on isäntä?» kysyi Lauri nuorukaisen kuvaa emännältä tämän sisään
palattua. »Tuo on vain eräs raukka, hupsu hullu»! sanoi emäntä
silmätessään osoitettua kuvaa ja nauroi.
Hän nauroi niin omituisesti, että Esteri ei tiennyt inhottiko häntä
emäntä vai säälitti. Häntä vaivasi niin, että hän ei voinut enää häneen
katsoa. Ja Laurin alkaessa innokkaasti puhella emännän kanssa Esteri
selaili valokuva-albumia, jossa oli suurimmaksi osaksi herrasväkeä ja
enimmäkseen herroja. Hän oli syventynyt uudelleen katsomaan
kerjäläistyttöä ja säälittävää nuorukaista, kun hänet herätti emännän
nauru, joka oli tosin naurua, vaan vaikutti kuin itku. Mutta sitä
vilkkautta emännän sanoissa, sitä vaihtelevaisuutta hänen äänessään!
Olisi voinut luulla jonkun aivan uuden ihmisen tulleen huoneeseen.
Esteri ei voinut olla päätään kääntämättä.
Lauri oli seisomassa ja kaikesta nähden korkeimman innostuksen vallassa
ylistäessään maalaiselämän ihanuutta.
»Te olette varmaan runoilija!» lausui emäntä. Ja kun Lauri näytti
joutuvan hämilleen, emäntä laskien kätensä kirjojen päälle, jatkoi:
»Minä rakastan runoilijoita! He värittävät elämän niin kuin aurinko
harmajan usvan pilviksi.»
Esteri katsoi silmät suurena. Arvokkaan jäykkää emäntää ei ollut
jäljellä kuin puku, joka koettaessaan noudattaa vilkkaita ja sujuvia
liikkeitä näytti hassunkuriselta. Tukka oli irtautunut sileydestään,
poskilla oli hohtoisa puna ja silmissä säihkyvä katse.
Esteri hiipi ulos rauhoittuakseen.
Pienen eteisen toisella puolen olevan suojan ovi oli auki. Siellä
väikkyi sankka savupilvi, jota tuprutti maaperäisellä lattialla kivien
lomassa palava nuotio. Savupilven alla hääri kyykkysillään piikatyttö,
joka vieraan huomattuaan oikaisihe ja kysyi:
»Miten siellä täti jaksaa?»
Jo siitä touhusta, jolla hän oli puhdistanut heitä lumesta, ja hirveästä
ryminästä, jota oli pitänyt tuodessaan kahvia, olisi voinut aavistaa,
kuka hänen tätinsä oli. Mutta nyt kun hän seisoi pää savupilvessä, kädet
vatsalla, oli hän olkapäitään myöten kuin ilmeinen Miina itse.
Miinan sisaren tytär sanoi olevansa, ja olisi ollut hyvin halukas
puhelemaan, vaan Esterin huomion valtasi lapsen ääni, joka kuului
jostakin huoneessa.
Esteri lähti savupilven alla kyyrysillään ääntä kohden kulkemaan ja
saapui perälle seinävierelle, jossa lapsen lepertely kuului risaisen
turkin sisältä.
»Herran terttu!»
Avattuaan turkkia hän ammahti takaisin.
Lauta-otsa ja latuskainen nenä niinkuin miehellä, joka oli vastaan
tullut!
Hän seisoi eteisessä kuin säikähtynyt ja yritti kysymään, että ei
suinkaan se ole emännän lapsi, vaan sisältä kuului emännän itkuinen
nauru. Esteri sanoi voivansa pahoin, hyppäsi suksilleen, hiihti
taakseen katsomatta ja kiireellä. Tuntui kuin olisi jälessä juossut se
mies suurilla töppöskengillään tavoitellen häntä pitkillä käsillään,
ja emännän nauru kaikui korvissa. Kotipihalle tultua hän viskasi
sompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa
menemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki.
Lumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli.
Mutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja
hän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia. Häntä hävetti äkillisyytensä
ja hän kyseli Miinalta ja selitti kauneimmiten.
Miina oli tyhmännäköinen, silmät suurina ja päätään kallistellen hän
vain kuunteli. Ja lopuksi hän meni ja avasi oven eteiseen ja äkäisesti
sylkäisi:
»Tphyi! Jeesus siunatkoon!»
Hän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan
kauhistuneella äänellä sanoi:
»Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!» Ja Miina vakuutti, että hän
tuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen
sisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski
ja sairas.
Neiti Smarin alkoi kummastella.
»Niin», sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista
puoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä
loruksi sanonut. »Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti
Esteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan
pahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa
heidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas
onni!»
Siihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän
lähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta
samassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi
kouraan.
»Nyt minä pääsin selville!» huusi hän. »Sehän on ollut Taavetin rouva!»
ja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa.
Neiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin
Miinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai
sanotuksi:
»Kaikki on ollut valetta!»
»Hän valehteleeko? huudahti Esteri.
»Kaikki on ollut valetta!» vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä
oli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin
haalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain
ollut olevinaan! »Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin
kukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin,
että hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että
minä itkin!»
»Mikä ihminen se on?» kysyi neiti Smarin uteliaana.
»Muistaneeko neiti Smarin sitä enää--se on sama, kun minä en jaksa
muistaa nimiä! Eikö neiti Smarin muista? Sitä joka ampui itsensä?»
»En.»
»Neiti Smarin ei tainnut olla vielä silloin täällä. No olkoon nimi mikä
hyvänsä», sanoi Miina ja alkoi kertoa, että tämä Taavetin rouva on
oikeitten ihmisten lapsi ja vähän niinkuin parempain ihmisten lapsi,
mutta joutui kasvavana äitipuolelle, joka oli sellainen puolivillainen
ja toimeen tulematon herkuttelija. Kun siihen miehensä palkka ei
riittänyt, niin panttasi ja möi kullat, hopeat, silkit ja mitä irti sai
talosta, asiamiehenä lapsi raukka. Kun talo oli tyhjä, otti hän velkaa,
mistä sai kaikenlaisilla valeuksilla, jotka valmisti lapsen suuhun. Ja
kun ei saanut enää velkaa, niin puki kauniin tytön risaiseksi
kerjäläiseksi opettaen hänet kertomaan sydäntä särkeviä juttuja. Niin
eräänä päivänä, kun ei ollut leipäpalaa talossa, ei puita huoneita
lämmittämään, toimitti hän tytön kerjuulle eväänä jutunalkua, että isä
on kuollut, äiti makaa sairaana ja tarvitsisi lääkkeitä. Tytöllä oli
tullessaan hyvät saaliit. Ja keittiö oli sakeana rasvankäryä rouvan
paistaessa itselleen lettuja kermaan tehdystä ja munalla höystetystä
taikinasta, kun tultiin ilmoittamaan, että hänen miehensä oli ampunut
itsensä.
»Herra siunaa!» päivitteli neiti Smarin.
»Sitten muuan herra ja rouva, hyvin rikkaita kuulemma, ottivat
kasvatikseen tytön»--
»Laura Sorvo!» huudahti neiti Smarin.
»No Sorvo! Justiin!» sanoi Miina. »Ja Laurahan se on tämä. Mutta nykyään
sanotaan häntä vain rouvaksi ja kauniiksi rouvaksi ja Taavetin rouvaksi
ja Ruman Taavetin rouvaksi.»
»Se on hänen miehensä vain renkimies!» selitti neiti Smarin Esterille.
»Renkimies!» huudahti Miina. »Taavetti ei ole ikinä renkinä ollut!
Siihen hän ei pystyisi. Kuokkamies hän on, ja kuokkii kuin kone: aamulla
syö ja alkaa, iskee lakkaamatta iltaan asti, jolloin vasta syö toisen
kerran. Mutta muuta ei osaa, ei kerrassaan mitään muuta. Rouva se itse
siinä mökillä on tehnyt korjaustyötkin heiluen kirveenvarressa kuin
mies.»
»Hyvä Jumala sentään!» sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli
ahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo
oli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä.
»Sellaisilla päivillä», sanoi Miina, »ettei muuta kuin painaa nastaa,
niin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä
Jerusalemiin!»
»Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!» arveli neiti Smarin.
»Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi
joutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut
samaan nippuriin!» arveli Miina.
»Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos
tahtoi!» sanoi neiti Smarin kauhulla.
Sitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja
kertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli
kerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen
kuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli
jouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään,
sitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs!
Joulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli
heikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään
lukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin
sairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta
ei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen--joka oli ollut miellyttävä
ja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu--hän oli
kirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin.
»Se prinssi», jatkoi Miina, »oli tämä Taavetti!»
»Saduksikin kauheaa!» sanoi neiti Smarin.
Esteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle.
Lauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki
Esterin syliinsä.
»Vihdoin tulet», sanoi hän. »Minä olen odottanut sinua hymyinesi ja
toivon, minäkin, saavani kuulla sinun nauravan!»
Eteisen ovikello soi. Esteri riistäytyi irti ja juoksi eteiseen.
Konsulinna kuuli hänen nauravan. Se oli kirkasta onnea, autereisen
väräjävää! Hän kyynelsilmin riensi eteiseen.
Siellä ovensuussa seisoi luminen vanhus, satavuotias, jolle Jurtikka
ärisi irvillä hampain ja harja pystyssä.
Esteri syöksyi ukolle syliksi, joka sanoi:
»Varohan toki pukuasi!»
Äänestä konsulinna tunsi omaksi pojakseen lumiukon, jonka syliin Esteri
väkisten tunkeutui huudahtaen ihastuksella:
»Suutele minua!»
Kotia tultuaan Esteri istahti pöydän ääreen Laurin valokuvaa
tuijottamaan, puristaen nyrkeillä ohimoitaan.
»Minä en sinua sittenkään rakasta. Hyvä Jumala, minkä vuoksi en? Minkä
vuoksi? Se on vain petosta, kauheaa petosta!»
Joka kerta kun hän kävi Holmalla, lähti hän vakavalla aikomuksella
heille, tunnustaa niin kuin oli heille tunnustanut kaiken muunkin, mitä
itsestään tiesi pahaa: että hän on raaka, esimerkiksi oli
forstmestarinnalle polkenut jalkaa ja kironnut, että hän on
pahasydäminen, oli vannonut ettei forstmestarinnalle ikinä lepy, että
hän on ilkeä ja julma, oli kuvitellut neiti Smarinia suureksi
sammakoksi, jonka paholainen oli luonut Jumalan seisoessa selin ja
katsahtaessa taakseen silloin kun paholainen teki pieniä punareunaisia
silmiä, joten niistä tulikin niin lempeät, että paholaisen täytyi
peittää ne suurilla silmälaseilla, ja niin edespäin hirveän paljon
syntejä! Tämä oli kuitenkin kaikista kauhein. Siellä hymyili ja nauroi,
kotona tuijotti ja itki.
»Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!»
Tuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava
omatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle
tultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu
huoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä
umpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa
ja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin
Laura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä
puhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua.
Koputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan,
jonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut.
Esteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten
Laurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan
irtautuakseen.
»Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!» Laurilla oli
todellinen hätä.
»Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!» huudahti Esteri.
Laurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen
hervottomina sivuilla.
»Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.»
Se oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan
alla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut
kirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä.
»Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja--».
Eemelin nimeä ei Miina muistanutkaan. Ja jos olisi muistanutkin, niin
tuskin olisi ehtinyt sitä saada suustaan ennen itkun ratkeamista.
Läkähytellen koettaessaan hillitä ääntä hän kulki vyöliina korvissa
kolahuttaen päänsä ensin uunin kylkeen ja sitten ovenpieleen, ennen kuin
pääsi ulos kammarista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi vihastus ja hän
suuntasi kulkunsa neiti Smarinin luo, joka kammarissaan laitteli Esterin
mukaan lähetyksiä maalle. Miina koputti nyrkkiä pöydänlaitaan ison aikaa
ennen kuin löysi tarpeeksi voimakkaita sanoja siitä saksalaisesta
sakrimenttumista, jossa kaikki ihmiset parjataan. Pastuurska Levon--se
muuan Jumalan mieliharmi!--oli puhunut Esteristä kuin Esteri olisi joku
Laura Sorvo! Miina oli hänelle sanonut: Tietäkää huutia! Niin, juuri
niillä sanoilla hän oli sanonut. Eikä hän aikonut peruuttaa sanojaan.
Vaan toisin hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, mitä nyt juuri oli
saanut tietää, että se voi olla vielä senaattorina se, joka Esteri
neitiä rakastaa. Neiti Smarin katsoi suu auki, ja Miina yhtäkkiä muutti
äänensä rukoilevaksi, pyydellen ettei neiti Smarin vastustaisi nuorten
rakkautta. Sillä vaikka olikin toinen talonpojanpoika, niin hän on
käynyt koulut, on tuomariksi aikova ja voi kohota lähelle majesteettia,
ja on rakastanut Esteriä lapsuudesta asti. Ja kun neiti Smarin näytti
uteliaalta ja lempeältä, niin Miina ilmoitti että Esteri oli juuri
saanut siltä uskolliselta, kelpo pojalta kirjeen. Miina olisi sanonut
nimenkin, vaan kun ei muistanut! »Ihan kielellä pyöri», sanoi Miina ja
koetti muistella. Ja neiti Smarin uteliaana odotti.
Kirje oli Juholta. Postipaperiarkille oli liimattu sanomalehdestä
leikattuja kirjaimia erikokoisia ja erilaisia, miten sattui. Esteri
laski sen kädestään lukematta sitä, ja heittäytyi sohvalle maata joka
jäsen hervotonna.
Miten onnellinen hän olisi, jos olisi saanut olla siellä maalla
tulematta tänne tai mihinkään, olla siellä niin kuin oli: ystäviä, äidin
hymyilevä kuva, Juho ja Hupi, muistoja se kirkas kesäyö, jolloin oli
äidin ja isän sylissä tuntien itsensä onnelliseksi...
Metsän takaa tuli ensin näkyviin riihi, sitten kivinavetta ja punainen
pirttirakennus, sitten keltainen päärakennus, jonka harjan yli näkyi
puutarhan koivujen latvoja ja nurkitse pilkotti järvi. Hevonen kääntyi
kotikujalle, Hupi lähti vastaan laukkaamaan ja vinkui kuin itkien
ilosta. Hevonen pysähtyi portaitten eteen. Isä katsoi ikkunasta,
tuijotti vihaisesti.
Esteri tyytyi siihen.
Hän ei pyydä keneltäkään mitään, hän palvelee kaikkia nöyränä kuin orja
ja tekee hyvää kaikille. Äidin kuvan edessä hän rukoilee anteeksi.
Neiti Smarin tapasi Esterin nukkumassa sikeässä unessa.
»Kultaseni», herätti hän Esterin hellävaroen. »Hevonen odottaa.»
Esteri nousi, katseli ympärilleen kuin tajuamatta mitään, ja neiti
Smarin hänelle selitti, että hänellä on matkalle lähtö.
»Niin, niin», sanoi Esteri, »mutta mikä täällä haisee kuolemalle?»
»Jumala varjelkoon?» säikähti neiti Smarin. »Mitä sinä lapseni puhut!
Sinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi
toistaiseksi.»
»Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve», sanoi Esteri ja huomaten
kukitetun rintansa lisäsi: »Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi
näitä pitää!»
Riisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin,
kirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle.
Neiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun
Esteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski
kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä,
niin neiti Smarin syleillen sanoi:
»Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.» Aivan aavistamatta
Esteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui
nauruksi, ja sanoi: »Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja
kengät kädessä.»