Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla.
Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä
kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena
ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa,
herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne.
Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi
itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä.
Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna
oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen
yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi
lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt
kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin
salaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla.
Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti
Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska
Levonin luo.
Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut
koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he
joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä
hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan
sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista
olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen
pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus
maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt
anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun
kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien
olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta.
Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa
olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred
Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti
Levon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä
piireissä.
Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan
alusta alkaen ja seikkaperäisesti.
»Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä,
»ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi.
Mutta...», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti.
Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen.
»Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.»
Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa.
»Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin
Laura Sorvon?»
»En.»
»Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja
isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo
haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli
kaupunkilaiseksi.»
»Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.»
»Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille»,
jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri
summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita
tehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa
kuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun
prinsessa!»
»Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset
viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä.
»Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti.
Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen
seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin
ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan
suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan.
»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin
eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin
vasta auennut valkolumme.»
»Arvatkaa, missä hän nyt on!»
»Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!»
»Naimisissa renkimiehen kanssa!»
Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.
»Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia
jossakin metsämökissä.»
»Voi armias Jumala!»
»Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin
ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea
kuvitellakin.»
Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska
Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki
poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia
sanoi:
»Jumala varjelkoon!»
Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina
ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti,
että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista.
Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun
aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja
Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo
tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti
Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta
hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa!
Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut
oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä
todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt
ja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä.
Suututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä
saattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä
hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin
kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen
houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman,
ja se oli rautainen!
Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa
hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen
yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että
minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä
»Juho», ja toisesta sanasta--»humalassa»!
Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja
yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»?
Mitä tehdä? Mitä tehdä!
Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen
kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea
liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen
mitättömyytensä, kykenemättömyytensä.
Miina pisti päänsä oven raosta.
»Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!»
Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut
tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan
Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana
pelastuksesta hän huudahti riemastuneena:
»Rakastettava neiti Levon!»
»Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. »Kaikkipa
sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!»
»No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin.
»Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se--kyllä neiti
Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on
tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee
vaunuissa.»
Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin
Miina olisi hullutuksia puhunut:
»Neiti Holmako?»
»No juuri justiin!»
Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa
kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä
kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle
hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta!
»Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen
porttia», sanoi neiti Smarin.
»Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta
vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että
oikein.»
Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi
silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet
sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä
paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä
kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät
suuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli
neiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä
olisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken
ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa
Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen
taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään
paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä,
joskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...?
»Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!» Esteri katsoi neiti
Smarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja
sanoi:
»Se ylioppilas, se Lauri--hän on minun kanssani kihloissa.»
Neiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse
aivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava
itku.
Sillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä,
hiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka
tuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut
Esteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin
pakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja
tultiin avaamaan ovi.
Sellainen onni Esterille!
Miina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten
uskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan
lohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet
hyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi
kourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi:
»No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!»
»Esteri?»
Miina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli
mennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa
päällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja--
»Herra siunaa!» ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi
Esterin kammariin.
Esteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin
hän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi:
»Odottakaa vähän.»
Neiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin.
Esteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle.
»Alussa oli hyvin hauska», sanoi hän. »Mutta sitten tuli konsulinna,
täti Holma.»
Neiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille
suuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan
vieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty
varmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän
miesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin
niin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella
puhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä
kävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna.
»Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa», jatkoi Esteri.
»Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun
toisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en
voinut.»
Esteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan.
»Ja sitten?» kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa
kysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui.
»Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin
aikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa
häiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun
luokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja
silmänsä.»
Esteri alkoi uudelleen itkeä.
»Äitini otsan ja silmät...»
V
Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan.
»Hän pitää minusta, rakastaa minua!»
Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin
sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti
Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille:
»Sinulla on nyt äiti!»
Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä:
»Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi
avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!»
»Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!»
Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne
avasi, norahti kyyneliä ohimoille.
»Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin
vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä
juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se
olisi sittenkin onnellisinta ollut.»
Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki:
Mikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala!
Aivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä
odotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat.
Levottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut
Laurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein »vanhan ja
nuorten akademikkojen rekiretki». Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja
laiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään,
vaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä
toiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja
koetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana,
jolloin Esteri oli Holmalla käymässä.
Tapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin
kammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla
kädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että
Esteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän
johtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin
tiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän
sairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen:
»Elli taitaa paljon pitää sinusta?»
»Jumaloipi» sanoi Esteri ja vääntelihe.
»Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa?
Pitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi:
»Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.»
»Epäkelpo!» huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi
tahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee
Esteriin.
Esteri painoi kädet kasvoilleen.
»Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi
paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki
sellaiset--kaikki!--joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli
tietysti rakastaa häntä vielä?»
Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään.
»Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki
äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa,
toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua
siitäkin, ja hän sanoi:
»Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?»
Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua
anoen ja sanoi:
»Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!»
»Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä
mutkitteli.
Sitten syntyi hiljaisuus.
Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän
vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on
varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa
tuskaa kärsien.
Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä
enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon...
Neiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää
kuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti.
Esteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti
seisomaan.
»Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!»
Hän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja
ilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle.
Laurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä
välttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun
hän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat,
odottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi.
»Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle
hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi
hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi,
niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen.
Esteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla
oli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken,
punastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne.
Tuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina
ennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli
pelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui
äärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti
hänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä
taakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois.
Elli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä
syrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun
neiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä
hän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut.
»Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?»
Ja vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi
selittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. »Hänen katseensa»
oli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja
vaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä
tuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo »Kun hän nauroi». Mikä
rohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän
kuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan
kerran sen kuultuaan.
»Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?» kysyi Elli, kun he Esterin
kanssa olivat päässeet kahden kesken.
Esteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy:
»Rakastatko sinä Lauria?» Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen
polvilleen.
»Esteri, miten kaunis sinä olet!» huudahti Elli. »Sinun katseesi! Sinun
katseesi!»
Esteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen.
»Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!»
Sen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin
näki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa
kiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra
Levonin välillä.
Herra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta
syksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään,
parhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen
tulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero
illan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat
muuttuivat hymyksi.
Päinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli
kapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja
ryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi
katseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin
ennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut
huomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät.
Heidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin
puolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja
taidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja
hänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina
pettämättömästi vaikutuksen.
»Me ikävystytämme arvoisaa seuraa», sanoi herra Levon, »ja sen vuoksi
minä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen
vuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä
on tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan
pyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa
pitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa
halveksivansa--mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole
vielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme
epäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!» Puhuja
kauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin.
Naiset taputtivat käsiään kiihkeästi.
Holma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin
peruuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin
ojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet
selkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän
ääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin
tukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten
kätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä.
Esteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi.
Hänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat
olleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella
menossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse
taaksepäin.
Esteri luuli Laurille huudahtaneensa:
»Minun ruma prinssini!»
Aamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen
repäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja
istahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva.
Neiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan
sähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut,
oli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä
oli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin,
että neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken
illan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski
Esterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta.
Senhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä
kuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle
järkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli
löytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka
päivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian
Esterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa.
»Sinä et lukenut tätä!» huudahti neiti Smarin.
»Voi hyvä Jumala!» huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti
Smarininkin olisi pitänyt ymmärtää: »Minä olen onnettomin ihminen
maailmassa!» Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi
uhkaavasti: »Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä
tai kuolen, olen paljon onnellisempi.»
Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty.
»Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti
Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en
ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!»
Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti.
»Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!»
»Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi
itkultaan.
»Jotakin toista!»
Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku
tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään
Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi
sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun
kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset
valossa.
»Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin,
täti?»
Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen
vakuuttaa:
»Et rakkaani, et».
»Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte,
kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella
oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa
ja opettakaa minua.»
Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla
ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen
syliinsä.
Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni
kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli
temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä
tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala!
Käännä se tuon viattoman hyväksi.
Esteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi
Laurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen
tuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän
ei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi.
Mielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille
sanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä,
jos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he
itsekin kauhistuisivat.
Hän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle
palvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa
kirjelipun.
»Sukkajalka ritari! Jonkun matkaa kaupungista pohjoiselta maantieltä
eroaa kaunis metsätie. Sitä kaunista metsätietä huomenna 8 aamusella
Esteri-neito hiihtää Ruman prinssin linnalle.
Prinssi oli jo syntyessään niin ruma, että kuningas kauhistui ja
kuningatar surusta kuoli. Kun kutsuttiin tietäjät, niin neuvoivat nämä
kuningasta antamaan prinssin surmalle, sillä hänestä oli tuleva onneton,
kun kukaan ei häntä rakastaisi. Prinssi annettiin syöjättärelle, joka
vei hänet synkkään korpeen, mihin ei päivä koskaan paistanut. Siellä oli
onneton prinssi raukka elänyt ja kärsimyksissään joka vuosi vanhentunut
sata vuotta.
Mutta oli orpo tyttö. Hän lähti ypö yksin yli pimeän aavikon, joka oli
täynnä mättäitä, välissä pohjaton kuilu, ja jossa jättiläis-yököt
lensivät hänen päänsä päällä suhisten ja kylmähenkinen raivotar soitti
manalan yksikielistä kannelta. Hän tuli siihen pimeään metsään. Ja kun
hän ja prinssi katsahtivat toisiaan silmiin, niin syöjättären luola
siinä päivättömässä korvessa muuttui säteileväksi linnaksi, joka
ruskotuksena taivaalle hohti, ja prinssi nuoreni ja hänestä tuli niin
kaunis kuin sen tytön rakkaus oli suuri. Sen tytön rakkaus on niin
suuri, ettei siinä linnassa koskaan yötä ole.--Kello 8 aamulla!»
Kello 8 aamulla Lauri sillä kauniilla metsätiellä tapasi huikaisevasta
ruskotuksesta Esterin, joka nauroi, osoittaen ruskotusta kuin omaansa,
painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.
»Hiihdetään niin kauas, että eksymme ijäksi!»
Ja he hiihtivät poikki harjanteitten, yli aavikoiden, läpi punaisten
varvukoiden ja keltaisten petäjikköjen. Lumi heidän sommissaan
hopea-usvana pölähteli ja tukassa ja hartioilla kultahiuteina välkkyi.