Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi.
Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä
hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia
hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun
asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä vuoksi
häneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän
läheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä
suudelmia, pakottamaan isän rakastamaan.
Esteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut
kirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon
sulkiessa hänet syliinsä.
Ovi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin,
joka tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki
kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään,
ennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt
rauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara,
tarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen
liinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui
pienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja
sääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin
olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen
taskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän
niskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi
hän katsomaan.
Miina?
Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan
kömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että
talo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana
mustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti
Smarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt rikkomiensa
esineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle hänen
uskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi. Niin
yksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä, joka
muille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin. Mutta nyt
hän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain
napsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä
leukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan
liikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä
sai emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät,
käyttivät Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla
vippakeinoilla kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun
mahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista
puhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla
hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin».
Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään:
»Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin.
Käski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.» Ja vilaisten taakseen
Miina veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään
osoitetta, ja tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se
poltellut hänen hyppysiään.
Se polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei
hän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä
viedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen.
Miina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään
pahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos
talonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo
tavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri
silloin oli käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän
kaupunkituulella niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan
selittänyt Miinalle, niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka
käy Helsingissä koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia
selvinnyt: Esteri ja Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei
tahdota antaa. Miina oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa
auttamaan Eemeliä rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje
oli salainen kirje Eemeliltä.
»Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille»,
kuiskasi Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria
Luokkisella: viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan
erillään muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois,
mennessään kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän.
Kirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin
otaksui sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai
selville Juhon nimen, mutta muuta ei.
»Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi.
Arvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut
kirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla.
Kirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo
kadulla soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän
onnellisten luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan
jouduttaakseni Rautiaiselle.»
Rautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen
määräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli
»Isälle, syntymäpäivänä».
»Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä
laululla ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään
koristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän
on läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame
hämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun
oksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka
sanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi
aamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.»
Esteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi
makaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla
väräjävää valopyöryläistä.
Hän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta
yhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan.
Hyvä Jumala!
Hänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi
ojennettu ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars!
Ja hän näki itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki
salpauksissa syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen.
Yrittäessään tupaan päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu,
tuntuu hänestä kuin makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään
jaloilleen hän näkee kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa
ikkunassa forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa
tuijottavan pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika
Katri istuu paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin
uunin kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla
lynkäpäisillään roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä
lauluun:
Voi äiti parka ja raukka,
Kun minut synnytit...
Hän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään ja
kasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän
itkee, itkee, itkee...
Esteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää
itkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui
kuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan.
Tulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet
häneltä hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä.
Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei
välittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä
huoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat
harjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet
reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi
suuttuneena.
Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen
edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas».
He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko
huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei
ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä
vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla
hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään
kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin
siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa,
vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä
ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan,
käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys
vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli
kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli
jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi.
Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen
kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois
kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi
oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä,
sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu
varas.
»Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen,
otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi saatte
lähteä minua saattamaan!»
Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli
nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko
kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja
ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten
Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan
kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he
olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia,
ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja
hämmästyneenä kysyi:
»Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?»
»Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus.
Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja
kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin
salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta
taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten
sanoi:
»Maailman loppuun! Todellakin!»
Esteri nauroi.
»Tekö nauroitte?» huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä.
»Pelkäättekö?» kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi naurunsa
kaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku toinen,
joka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa keskellä
tätä mustaa synkkyyttä!
Hän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein
muutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina
haamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen
kilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan
muutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna.
Pahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa joukko
miehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi seisomaan
neuvottomana.
Mitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten?
Hän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli muka
lähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta löytävänsä ja
tahtomatta löytää. Hävetti, hävetti!
Hän meni sisään.
Holma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä
liikkeillä sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta.
Ja hän sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin
ovea vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi
sanoi Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet,
jos ei näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen,
jossa oli miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään,
tarttuivat Holman jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä
Esteriin. Hän seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa.
Sitten kirposi hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen:
»Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!»
Koira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja
yksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin:
»Minä vannon!»
Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille:
»Ja se tapahtuu tänään!»
Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna
taskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin
syntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se
sekava muisto kuin kamalasta unesta.
Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi
liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain
raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä
kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen.
»Minä rakastan!»
Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman
kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina.
Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi
taivaan.