X LUKU.

Kokoonnuttuansa polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää,

oli kaupungin isä ja hyväntekijä, saivat virkamiehet syytä huomauttaa

toisillensa, että he olivat oikein laihtuneet kaikista näistä huolista

ja puuhista. Ja tosiaankin, uusi kenralikuvernöri ja nämä vasta tulleet

tärkeät paperit ja nämä kummalliset huhut, -- kaikki tämä oli painanut

nähtävät jäljet heidän kasvoihinsa, ja monenkin frakki oli ilmeisesti

tullut väljemmäksi. Kaikki oli antanut perää: presidentti oli

laihtunut, lääkintätoimen inspehtori oli laihtunut, prokuratori oli

laihtunut, ja muuan Semen Ivanovitsh, jota ei milloinkaan sanottu

sukunimeltään ja jolla oli etusormessa kantasormus, jota hänen oli tapa

antaa katseltavaksi naisväelle, -- hänkin oli laihtunut. Tosin oli,

niinkuin ainakin, joukossa joitakuita rohkeitakin, jotka eivät heti

neuvottomiksi nuutuneet, vaan niitä oli hyvin vähän. Postimestari oli

ainoa, joka ei ollut muuttunut aina tasaisessa luonteessansa.

Tämmöisissä tapauksissa puheli hän tavallisesti näin:

-- "Kyllä minä teidät tunnen, herrat kenralikuvernörit! Teitä ennättää

muuttua kolmet ja neljät, mutta minäpä, niin sanoakseni, olen jo

kolmekymmentä vuotta istunut sijallani".

Tähän muut virkamiehet vastailivat näin:

-- "Hyvä sinun on puhua, sprechen sie deutsch, Ivan Andreitsh; sinulla

on suorat toimet: ota vastaan ja lähetä menemään. Korkeintansa teet

pienet tepposet siinä, että suljet postikonttorin tuntia aikaisemmin ja

otat lisämaksun myöhästyneeltä kauppiaalta tahi lähetät semmoista, mitä

ei sovi lähettää, -- tuommoisessa toimessa pysyy ken hyvänsä viatonna.

Mutta annas kun piru tottuu sun eteesi pyörähtelemään joka päivä, niin

että vaikk'et tahtoisikaan ottaa lahjoja, niin hän vaan työntämällä

työntää. Sinulla ei hätää hituakaan, sinulla on yksi ainoa poika, mutta

entäs kun Praskovja Feodorovnassa on semmoinen siunaus, ett'ei vuotta

kun ei uutta, milloin Prashkushka, milloin Petrushka, kyllä maar siinä

toista veisajaisit".

Niin puhuivat virkamiehet, ja voipiko ihminen vastustaa pirun

houkutuksia, se ei ole minun ratkaistavanani.

Tällä kertaa neuvotteluun kokouneilta puuttui ilmeisesti se välttämätön

asia, jota tavallisessa puheessa sanotaan tolkuksi. Me emme yleensäkään

ole luotu edustavia istuntoja varten. Kaikissa meidän kokouksissamme,

alkaen talonpoikaiskunnan kokouksista kaikenmoisiin oppineisin ynnä

muihin komiteoihin, vallitsee joltinenkin sekasotku, ellei niissä ole

"päätä", joka johtaa muita. Vaikea on oikeastaan sanoa, kuinka tämä

näin onkaan; kai me jo olemme semmoista väkeä. Ei meiltä onnistu muut

kuin semmoiset neuvottelut, joissa keskustellaan kemuista ja

päivällisistä, niinkuin klubeista ja huvilaitoksista saksalaiseen

malliin. Mutta valmiita, valmiita me olemme aina vaikka mihin. Äkkiä,

niinkuin tuulen tuiskauksessa, perustamme me armeliaisuuden seuroja ja

kehoittavia seuroja ja ties mitä seuroja vielä. Tarkoitus on hyvä,

mutta itse asiasta ei sittenkään tule mitään. Kukaties siihen on syynä

sekin, että me tyydymme ensi alkuun ja luulemme, että sillä kaikki on

tehtykin. Esimerkiksi: me päätämme perustaa hyväntekevän seuran köyhiä

varten ja lahjoitamme siihen melkoisia summia. Tämänkaltaisen

kiitettävän työn onneksi ja menestykseksi toimitamme me heti kohta

päivälliset kaupungin etevimmille virkamiehille, ja niihin tietysti

menee toinen puoli lahjoitettua summaa. Toisella puolella vuokrataan

Toimikunnalle pulska huoneus, ja siihen lämmitys ja vahtimestarit ja

kaikki. Köyhille ei sitten jää koko summasta muuta kuin puoli kuudetta

ruplaa, ja siitäkin ovat toimikunnan jäsenet erimielisiä, jokainen kun

tahtoisi tätä apurahaa jollekulle omalle sukulaiselleen.

Tämä nyt kokoontunut neuvottelu oli kumminkin toista laatua: tämän oli

kutsunut kokoon välttämätön tarvis. Tässä ei ollut kysymys köyhistä

eikä muista syrjäisistä; asia koski jokaista virkamiestä itseä, asia

koski vaaraa, joka uhkasi kaikkia yhdellä lailla; -- heidän täytyi

siis vasten tahtoansakin liittyä lähemmäksi toisiansa ja olla

yksimielisempiä. Mutta kuitenkin kaikitenkin ei siitä tullut sen

hurskaampaa. Puhumattakaan erillaisista ajatuksista, joita löytyy

kaikissa kokouksissa, ilmaantui tässä neuvottelevain mielipiteissä

jotakin aivan käsittämätöntä epäröimistä. Yksi sanoi Tshitshikow'in

olevan väärän rahan tekijän, mutta lisäsi sitten itse: "kukaties ei

olekaan". Toinen vakuutti hänen olevan salaisen virkamiehen

kenralikuvernörin kansliasta, mutta samassa jo liitti: "vaikka hittokos

hänestä oikein selvän otti". Sitä arvelua, että hän olisi rosvo

valevaatteissa, sitä pani vastaan joka mies; puhumattakaan hänen

säveästä ulkomuodostansa, niin arvelivat kaikki, ei hänen

puheessansakaan ole mitään sellaista, joka tietäisi rajuluontoista

miestä.

Tällä välin oli postimestari seisonut hetken aikaa syvissä mietteissä,

-- lieneekö siihen syynä ollut joku aate, joka äkkiä oli häneen iskenyt

vai mikä muu. Äkisti hän huudahti:

-- "Tiedättenkös, hyvät herrat, kuka se on?" Hänen äänessään oli

jotakin pintaa karmivaista, niin että kaikki kiljaisivat yht'aikaa:

-- "No kuka?"

-- "Se on, niin sanoakseni, se ei ole kukaan muu kuin kapteni

Kopeikin!" Ja kun kaikki taas yht'aikaa olivat kysyneet, kuka kapteni

Kopeikin on, vastasi postimestari: "Ettekös te sitten tiedä, kuka

kapteni Kopeikin on?"

Kaikki vastasivat, ett'eivät he suinkaan tiedä, kuka kapteni Kopeikin

on.

-- "Kapteni Kopeikin", sanoi postimestari, raottaen nuuskarasiaansa

ainoastaan puolilleen, pelosta, ett'ei joku naapureista pistäisi sinne

sormiansa, joitten puhtauteen hänellä ei ollut liikaa luottamusta.

"Kapteni Kopeikin", virkkoi hän sitten, nuuskattuansa, "mutta

tosiaankin, jos nyt niinkuin kertoisi koko jutun, niin siitä tulisi

jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma".

Kaikki läsnäolijat sanoivat haluavansa kuulla koko jutun, josta tulisi

jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma.

Hän alkoi näin:

_Kapteni Kopeikinin tarina_.

Vuonna 1802, niin sanoakseni sodan jälkeen, tuotiin muitten

haavoitettujen joukossa myöskin kapteni Kopeikin, huima poika, sukkela

kuin hitto; oli istunut päävahdeissa; ja arestissa ja kokenut jo sitä

sekä tätä. Krasnoinko tappelussa vai Leipzig'in, en tiedä, mutta niin

se vaan, näettenkös, oli käynyt, että mieheltä jäi sinne käsi ja jalka.

No niin, siihen aikaan ei vielä, minä tarkoitan, ett'ei siihen aikaan

vielä ollut mitään semmoisia niinkuin toimenpiteitä haavoitettujen

suhteen: tuommoinen invalidien pääoma näettenhän perustettiin niin

sanoakseni vasta myöhemmin. No niin, kapteni Kopeikin näkee tosin, että

pitäisihän sitä niinkuin työtäkin tehdä, mutta käsi näettehän oli

hänellä, minä tarkoitan, hänellä ei ollut kuin vasen käsi. Isän luokse

pistihe mies, mutta isä sanoi: 'millä minä sinua elättäisin,

minä, niin sanoakseni, tuskin jaksan itsellenikään saada leipää!'

Mitäpäs tuosta! Kapteni Kopeikin päätti, minä tarkoitan, hän päätti

lähteä Pietariin, puuhaillakseen siellä korkeilta asianomaisilta jonkun

semmoisen niinkuin apurahan suhteen... Miten hän lienee päässyt,

tavaran-vetäjäinkö kanssa vai kruunun kuormillako, summa vaan se, että

hän, tuota noin, pääsi miten kuten viimein Pietariin. No älähän huoli!

Tuommoinen, joissakin määrin, näettehän, kapteni Kopeikin oli nyt

Pietarissa, minä tarkoitan semmoisessa kaupungissa, ett'ei senkaltaista

ole muualla koko maailmassa! Ja siinäkös nyt valo huikaisi miehen

silmiä, ja siinäkös nyt oli semmoinen elämän huima heilunta,

ymmärrättehän, semmoinen sadun-omainen sekasotku. Aatelkaas: äkkiä

tuommoinen esimerkiksi Nevskin katu taikka tuommoinen esimerkiksi

Hernekatu, hitto vieköön, taikka tuommoinen esimerkiksi Liteinin katu;

aatelkaas tuommoinen esimerkiksi torni ilmassa; entäs sillat, hitto

vieköön, riippuvat noin vaan, minä tarkoitan, eivät riipu mistään,

mutta muutoin vaan riippuvat, sanalla sanoen Semiramis, Semiramis ihan

ilmeisesti! Pistihän jo nenänsä, niinkuin nyt kortteeria vuokratakseen,

mutta kovin kirpasivat kipeästi hinnat: kartinit, uutimet, pirunmoiset

laitokset, ymmärrättenhän, matot semmoiset, -- ilmeinen, niin

sanoakseni, Persia ... suuret pääomat, minä tarkoitan suuret pääomat

jalan tallattavina. Kadullekin näethän kun pistäiksen, niin jo

haisahtaa nenään tuhannet ruplat. Entäs Kopeikin'illa? koko hänen

pankkinsa oli kymmenkunta siniraitaista ja vähän pientä hopeata. No

semmoisella summalla tietysti ei hovia osteta, minä meinaan, että

kyllähän sillä hovinkin ostaa, kun panee lisäksi neljäkymmentä tuhatta,

mutta mistäs ne neljäkymmentä tuhatta otti? Franskan kuninkaaltako,

vai? Päätyi sitten meidän mies viimein asumisen suhteen Rääveli

nimiseen ravintolaan; rupla vuorokaudesta: päivälliseksi kaalia ja

palanen paistia. Niin ... eihän sitä millä pitkälle potki. Hän rupesi

sitten tiedustelemaan, minnekä päin täällä nyt kääntyä.

-- 'Minnekä kääntyä?' vastattiin, 'korkein esivalta on nyt poissa;

kaikki näettehän on Parisissa: sotaväki ei ole palannut vielä takaisin;

mutta kyllä sentään', sanoivat, 'löytyy väliaikainen komitea. Koetelkaa

onneanne, kukaties ne voivat jotakin'.

-- 'Jahkas minä', arveli Kopeikin, 'jahkas minä menen sinne, ja kerron

siellä, että niin ja niin se nyt on, olen joissakin määrin vuodattanut

vertani, olen niinkuin nyt esimerkiksi henkeäni pannut altiiksi'.

No älähän huoli! Hän nousee aamulla ani varahin, raaputtaa vasemmalla

kädellään parran sängen pois, sillä esimerkiksi niinkuin parturin

luokse menemisen suhteen, niin ei kannata miehen massi; vetää hinaa

sitten univormun päälleen ja ala käydä koputella puujalallaan,

ymmärrättenhän, komiteaan. Tiedustelee tuosta, missä näet päällikkö

asuu. 'Tuolla noin', vastataan, 'tuolla talossa Nevan rannalla'. No

niin, mökki mikä mökki, minä tarkoitan, torpan töllihän se vaan oli:

akkunoissa lasinsirpaleetkin näet ei muuta kuin puolentoista syltä

korkeat ja puhtainta peililasia, marmorit, kiiltolakat, sanalla sanoen,

päätä niinkuin huimaisee! Metallinen ovenripakin, ymmärrättenhän, on

semmoista loistoa ja mahtavuutta, että niinkuin esimerkiksi ei muuta

kuin mene puotiin, osta puolella kopekalla saippuata ja hiero, niin

sanoakseni, pari tuntia käsiäsi, ennenkuin rupeat moiseen kääkään.

Ovenvartija alhaalla, kädessä sauva sellainen kiiltomukulainen,

naamaltaan kreivi, mikä kreivi, batisti-kaulukset ja kaikki, aivan kuin

mikä syöttiläs mopsikoira... Kopeikin käydä kahnusteli puukoivellaan

vastaan-otto-huoneesen ja hyyristyi siellä nurkkaan, jott'ei näettehän

kyynäspäällään tekisi mitään loukkausta tuommoisen nyt niinkuin

Amerikan tahi Indian suhteen, -- minä tarkoitan tuommoisen kullatun

poslinivaasin suhteen. No älähän huoli! Seista hän siellä kyllä sai

ehdoltansa, hän kun näet oli tullut semmoiseen aikaan, jolloin

päällikkö, huomaattehan, minä tarkoitan, jolloin päällikkö vasta tuskin

oli vuoteeltansa noussut ja kamaripalvelija vasta vienyt hänen eteensä

hopeisen vadin kaikenlaisten semmoisten niinkuin pesemisten suhteen.

Siellä nyt Kopeikin istui ja istui lähes neljä tuntia, niin jo tulee

sisään vartija-upseeri: 'Hetikohta', sanoi, 'tulee päällikkö itse'. Ja

entäs sitä väen paljoutta! Siinäkös epolettia ja miekkaa, miestä kuin

salkoa. No älähän huoli! Jo tulee vihdoin kuin tuleekin itse päällikkö.

No arvaahan sen ... kasvoilla niin sanoakseni ... semmoinen ...

tietysti ylhäisen arvon mukaan ... korkeata virkaa myöten ...

ymmärrättenhän ... ryhti ja mahtavuus semmoinen ja kaikissa käytöskin

niinkuin pääkaupunkilaisella konsanaankin. Kulkee näethän vuorotellen

kunkin luokse: 'mitäs te tahdotte, mitä haluatte, mikäs on teidän

asianne?' Astuu tuosta sitten Kopeikin'inkin luokse. Kopeikin siinä

selittämään: 'Niin ja niin se nyt on', sanoo hän, 'olen joissakin

määrin vertani vuodattanut, olen niin sanoakseni menettänyt käteni ja

jalkani, en voi tehdä työtä, ja rohkeneisin sen vuoksi pyytää, eiköhän

olisi mahdollista, niinkuin nyt siihen katsoen, että jotakin semmoista

apurahaa tahi palkintoa', ymmärrättenhän? No päällikkö katsoo, näkee,

että tosiaankin on puujalka, ja toinen hiha tyhjänä roikkuu: 'No niin',

sanoi hän, 'tulkaahan tänne parin päivän perästä'. Tuostakos Kopeikin

ihastui iki hyväksi! 'Hyvä juttu', arveli hän. Astua kopsutteli mies

katua pitkin, mielessä ilo semmoinen ja hyvä olo; poikkesi Palkin'in

hotelliin, joi ryypyn viinaa, söi päivällistä Lontoossa, siellä

näettenhän käskettiin pöytään kotletti kaprisien kanssa ja peltopyy

kaikenlaisten ispinäin ja filunkien kanssa, siihen sitten pullollinen

viiniä; illalla mentiin teateriin, -- sanalla sanoen, hurrattiin, minä

tarkoitan, hurrattiin kelpo lailla. Kadulla sitten kulkee hänen

edessänsä solakka Englantilainen nainen, noin ymmärrättehän joutsenena

semmoisena uiskentelee. Kopeikin'issäpä veri paikalla kuohahtelemaan;

jo läksi kuin läksikin juoksemaan kaunottaren perään, koputin, kaputin,

kopsis, kapsis, vaan äläst'! Pysähtyi mies sentään, arvellen: 'Hiiteen

nyt kurtisit toistaiseksi! Perästä sitten sopii koettaa, kun saan

eläkkeen; nyt ei passaa, ei!' Mutta kumminkin, hyvät ystävät, kulutti

hän yhtenä päivänä melkein puolet rahoistansa.

Kului tuosta päiviä kolme neljä, niin menee hän jälleen, minä

tarkoitan, jälleen komiteaan, päällikön puheille.

-- 'Tulin', sanoo hän, 'kuulustelemaan. Niin ja niin se on', sanoo,

'siihen nähden, että sairasvuoteella olen maannut kuin myöskin niinkuin

haavoitettuna ... niin sanoakseni vertani olen vuodattanut...' ja niin

edespäin, ymmärrättenhän, sanat kaikki perättäin niinkuin pitää.

-- 'No niin', sanoi päällikkö, 'ensiksikin minun täytyy sanoa teille,

ett'ei teidän asiassanne saata tehdä mitään, ilman korkeimman esivallan

päätöstä. Sotatoimet, niin sanoakseni, eivät ole vielä kokonaan

päättyneet. Olkaa kärsivällinen ja odottakaa, kunnes herra ministeri

tulee kotia. Teitä ei unohdeta, olkaa vakuutettu siitä. Ja jos ei

teillä ole mitään niinkuin elämisen suhteen, niin tuoss' on', sanoo,

'annan niin paljon kuin mahdollista...' Siinä antoikin, ymmärrättenhän,

hänelle vähän rahaa, ei paljoa, mutta kumminkin sen verran, että sitä

olisi riittänyt, kunnes asia olisi ratkaistu. Mutta toisinpa Kopeikin

oli luullut. Hän oli jo uskonut, että huomenna suoraa päätä

pistetäänkin tuhatta ruplaa hänelle kouraan, niin että pamahtaa:

'tuoss' on muka, veli veikkonen, juo ja pidä lystiä päiviä!' Ja sen

sijaan tuli näethän odottamista vaan. Ja hänellä, ymmärrättenhän, pyöri

jo päässä Englantilainen impi ja kotletit ja supletit ja kaikki tyyni.

Nolona tuli ukko parka kadulle, niinkuin koira, joka on kokilta saanut

vettä niskaansa: häntä koipien välissä, ja korvat topallaan. Pietarin

elämä näet oli jo ennättänyt muuttaa hänet, hän oli jo ennättänyt

päästä makuun. Ja kaiken tämän sijaan pitäisi nyt elää kihnustella piru

ties miten, ilman mitään semmoista niinkuin esimerkiksi mannaa ja

makeutta, ja mieshän oli terve ja raitis ja ruokahalukin kuin sudella.

Aatelkaas: hän kulkee tuommoisen franskalaisen restaurantin ohitse,

siellä, niin sanoakseni, seisoo kokki semmoinen ulkomailta tuotu,

franskalainen, avonaamainen, ja nuttu ja kaikki Hollannin palttinasta,

esiliinakin aivan valkoinen, minä tarkoitan lumivalkoinen, ja hänkös,

ymmärrättenhän, laittaa siellä paraillaan esimerkiksi tuommoista

filivinkkeliä, esimerkiksi semmoisia kotletteja tryffelien ja

träffelien kanssa, sanalla sanoen deli-deli-delikatessia sellaista,

että itsesi oikein söisit, hitto vieköön. Taikka aatelkaas: hän kulkee

Miljutin'in puotin ohitse: siellä katselee akkunasta ulos, niin

sanoakseni, meren lohi semmoinen, siellä kirsikoita, joista ei makseta

kuin viisi kolikkoa kappaleesta, ja siellä arbusi semmoinen suuri ja

avara kuin mitkä vaunut, semmoinen sieltä kurkistelee ja hakee, kuka

hupsu siitä maksaisi sata ruplaa. Sanalla sanoen, siellä asuu joka

askeleella viettelys, niin että nyt esimerkiksi sanoen vesi kielelle

herahtaa, ja hänen, näettehän, täytyy odottaa. Aatelkaas nyt hänen

tilaansa: toiselta puolen, minä tarkoitan, toiselta puolen merilohet ja

arbusit, ja toiselta puolen tarjotaan hänelle kitkerätä ja katkerata

maljaa nimeltä 'huomenna'.

-- 'Äläs huoli', arveli hän, 'puhukaa mitä hyvänsä, mutta minäpäs

menen', sanoi hän, 'minäpä menen ja käännän mullin mallin koko komitean

ja sanon heille suoraan, ett'ei tämä passaa'.

Ja tosiaankin, mies näethän tuikea semmoinen, älyä ymmärrättenhän,

päässä vähän, mutta mahtavuutta sitä enemmin. Tulee komiteaan.

-- 'Mitäs nyt?' kysytään häneltä. 'Mitäs te vielä läksitte? Johan

teille on sanottu, miten asiat ovat!'

-- 'No niin', vastaa toinen, 'enhän minä', sanoo, 'saata tässä miten

kuten kuhnustella! Minulla', sanoo, 'pitää olla pullollinen Franskan

viiniä pöydässä; minun', sanoo, 'pitää saada huvitusta, niinkuin

teaterin suhteen ja niin, näettenhän'.

-- 'Älkäähän pahaksi panko', sanoo päällikkö. 'Mitä nyt siihen tulee,

että niinkuin semmoista, niin siihen tarvitaan kärsimystä. Teille on

toistaiseksi annettu elatusrahoja, kunnes päätös saadaan, ja

epäilemättä määrätään teille ansaittu palkinto: sillä eihän ole vielä

ollut semmoista tapausta meillä Venäjänmaassa, että mies, joka niin

sanoakseni on palvellut isänmaatansa, olisi jäänyt kurjuuteen. Mutta

jos te nyt paikalla tahdotte herkutella kotleteillä ja käydä

teaterissa, ymmärrättenhän, niin älkää pahaksi panko. Siinä tapauksessa

hankkikaa itse itsellenne varoja, koettakaa auttaa itseänne'.

Mutta Kopeikin, näettehän, ei ole tietävinänsäkään, ei ole niitä

miehiäkään. Hän nosti aika melun ja mylläkän, ja köpö-löylyä sai nyt

joka mies; -- hän alkoi soimata ja sättiä kaikkia niinkuin nyt

sihtereitä ja mitä siellä on, pani ja laittoi tuimasti: 'Mitäs te',

sanoi, 'kuinkas te', sanoi, 'ettehän te', sanoi, 'minähän', sanoi,

'tehän ette tiedä velvollisuuksianne', sanoi, 'te semmoiset', sanoi,

'lainväärentäjät!' Kylläpä saivat siinä kuulla kunniansa! Sattui siellä

vielä olemaan virkamies jostakin aivan toisesta virastosta, niin senkin

näet sätti pahanpäiväiseksi. Olipa siinä mökää! Mutta mitäs semmoiselle

hitolle mahtaa? Päällikön ei auttanut viimein muuta kuin ryhtyä, minä

tarkoitan, ryhtyä ankarampiin toimenpiteisin.

-- 'Vai niin vainen?' sanoi hän. 'Kosk'ette te tahdo tyytyä siihen,

mitä teille annetaan, ja odottaa rauhassa täällä niin sanoakseni

pääkaupungissa teidän kohtalonne ratkaisua, niin minä lähetän teidät

kotitienoille. Jääkäri tänne! Tämä mies on vietävä kruunun kyydillä

kotipaikoillensa!'

Jääkäripä jo seisookin siellä, huomaattehan, oven takana; aatelkaas:

hongan kolistaja semmoinen, seitsemän tuumaa toista syltä, ja käsi,

tiedättekös, semmoinen aimo kämmen, aivan luotu kyytimiehiä varten,

sanalla sanoen, hammaslääkäri... Niin sitten panivatkin hänet,

miekkosen miehen, rattaille, jääkärin viereen ja mars!

-- 'Eihän edes huoli kyytirahoja maksaa', arveli Kopeikin. 'Suur

kiitosta siitäkin!'

Ajetaan tuota sitten jytyytetään jääkärin kanssa, ja siinäpä juuri,

jääkärin kanssa ajaa jytyytellessä, arvelee ja ajattelee, minä

tarkoitan, Kopeikin arvelee ja ajattelee tällä lailla:

-- 'Vai niin vainen', sanoi hän, 'vai niin sinä arvelet, että minun

pitäisi itseni hankkia varoja ja auttaa itseäni? Kyllä', sanoi hän,

'kyllä minä hankin, hankin minä'.

"Kuinka hänet siellä sitten toimittivat perille ja minne nimen-omaan

toimittivat, siitä ei ole mitään selkoa. Ja niin näettehän tiedot

kapteni Kopeikin'ista hävisivät, minä tarkoitan, ne hukkuivat

unohduksen virtaan, tuommoiseen joissakin määrin niinkuin Leten

virtaan, niinkuin runoilijat sanovat. Mutta älkääpäs huoliko! Tässäpä

kohden, hyvät herrat, alkaakin juuri solmeutua niin sanoakseni koko

romanin juoni. Niin, näettehän, Kopeikin oli kadonnut, ei tiennyt

kukaan minne, mutta ei kulunut kahta viikkoakaan, niin aatelkaas:

Rjasanin metsiin ilmaantui rosvojoukko, ja tämän joukon päällikkönä

oli, minä tarkoitan: tämän joukon päällikkönä ei ollut kukaan muu..."

* * * * *

-- "Mutta maltapas nyt, Ivan Andreitsh", keskeytti hänet äkkiä

polisimestari; "kapteni Kopeikinhan oli vailla toista kättä ja toista

jalkaa, niinhän sinä itse sanoit, mutta Tshitshikow'illahan..."

Postimestari parkasi nyt ja lyödä läimäytti itseään otsaan ja

julkisesti nimitti itseänsä pässin pääksi. Hän ei voinut ymmärtää,

mitenkä tuo seikka ei ollut johtunut hänen mieleensä jo kertomuksen

alussa, ja tunnusti todeksi sananlaskun, joka sanoo: "Venäläisellä on

takajärki vahva". Hetkisen kuluttua hän kumminkin rupesi vetelemään

verukkeita ja koetti kiertyä pulasta, sanoen, että onhan kumminkin

mekaniki päässyt Amerikassa ihmeteltävään täydellisyyteen.

Sanomalehdissäkin on kerrottu, kuinka siellä on keksitty semmoisia

puujalkoja, ett'ei huoli muuta kuin painaa erästä sala-jousta, niin

lähtevät jalat liikkeelle ja vievät ihmisen taivas ties minne astikka,

niin ett'ei sitä sen koommin mistään enää löydäkään.

Kukaan ei kumminkaan ottanut uskoaksensa Tshitshikow'ia kapteni

Kopeikin'iksi; postimestari oli heidän mielestään harpannut vähän

liiemmäksi arveluissaan. Mutta eivätpä hekään puolestansa olleet Mattia

huonommat, vaan menivät, postimestarin älykkäitä arveluita seuraten,

kenties vieläkin kauemmas. Useampain, tavallansa näppäräinkin luulojen

joukossa oli yksi -- outo sitä on sanoakin -- eiköhän muka Tshitshikow

vaan olekin valevaatteisin pukeunut Napoleon. Englanti muka on jo ammon

ajoista kadehtinut Venäjänmaan laveutta ja leveyttä, usein on nähty

pilkkakuviakin, joissa Venäläinen puhelee Englantilaisen kanssa.

Englantilainen pitelee takanansa koiraa kahleissa ja tämä koira

tarkoittaa Napoleonia. "Kavahda sinä"', sanoo Englantilainen, "jos

niinkuin mitä semmoista tapahtuu, niin päästän minä tämän koiran

kimppuusi!" Ja kukaties he ovatkin päästäneet hänet Helenan saarelta ja

niin hän nyt tunkeutuukin näetsen Venäjän maahan; on olevinaan

Tshitshikow, mutt' ei toden teolla olekaan Tshitshikow.

Tätä tämmöistä virkamiehet eivät uskoneet. He rupesivat kumminkin

asiata aprikoimaan ja harkitsemaan itsekukin kohdastansa, ja niinpä

vaan heidän mielestänsä oli että kun Tshitshikow kääntyy ja asettuu

seisomaan sivuun niin kyllä hänen kasvonsa hyvin paljon muistuttaa

Napoleonin muotokuvaa. Polisimestari, joka oli palvellut sotaväessä

1812 vuoden sodassa ja oli omin silmin nähnyt Napoleonin, ei saattanut

olla myöntämättä, ett'ei Napoleon kooltansakaan ollut isompi

Tshitshikow'ia, ja mitä taas ruumiin rakennukseen tulee, niin ei

Napoleonkaan ollut liian lihava eikä taas niinkään, että olisi ollut

liian laiha. Muutamat lukijat kukaties pitävät tätä perättömänä, ja

kirjantekijäkin olisi altis heidän mielihyviksensä sanomaan tätä

perättömäksi, mutta niinkuin kiusaksi on kaikki tämä tapahtunut juuri

niin kuin olen kertonut. Tässä on myöskin muistamista, että kaikki tämä

tapahtui siihen kuuluisaan aikaan, jolloin Franskalainen ajettiin

maasta pois. Siihen aikaan tuli kaikista tilan-omistajista,

kauppiaista, puotipalvelijoista, jokaisesta, ken osasi lukea, ja

jokaisesta, ken ei osannutkaan lukea, kaikista tuli nyt ainakin

kahdeksaksi vuodeksi kiivaita politikin miehiä. "Moskovan lehteä" ja

"Isänmaan Poikaa" luettiin armottomasti; viimeisen lukijan käsiin ne

joutuivat pelkkinä repaleina, joista ei enää ollut mihinkään. Kun ennen

vanhaan oli ollut tavallista kysyä: "Paljostako möitte kaurat?

Potkasiko eilinen lumisade kuinka hyvin?" niin kyseltiin nyt: "Mitäs

nykyjään sanomissa lukee? Eiköhän taas ole Napoleonia päästetty

saarelta irti?" Tätä kauppamiehet kovasti pelkäsivät, he kun

täydellisesti uskoivat erästä ennustusta, jonka ilmoittaja oli jo kolme

vuotta istunut linnassa. Tämä profeta oli ilmaunut ties mistä päin,

lammasnahkaisessa turkissa ja virsuissa, jotka kovasti tulivat

märänneeltä kalalta, ja saarnannut, että Napoleon on Antikristus, jota

pidetään kivisissä kahleissa kuuden seinän ja seitsemän merenselän

takana, mutta joka sittemmin katkaisee kahleensa ja valloittaa kaiken

maailman. Tämän ennustuksensa tähden pääsi profeta, niinkuin pitikin,

linnaan, mutta kumminkin oli hän ennättänyt tehdä tehtävänsä ja

säikäyttää kauppamiehet. Kauan aikaa vielä perästäkin päin oli

kauppiailla tapana, tehtyänsä edullisimpiakin kauppoja ja istuessaan

ravintolassa juomassa harjakaisia, jutella teekupin ääressä

Antikristuksesta. Useat virka- ja aatelismiehet ehdottomastikin

mietiskelivät tätä asiata, ja koska heissä oli paljo mystillisyyttä,

mikä siihen aikaan kuten tietty on, oli muodissa, niin olivat he

näkevinään jotakin erinomaista jok'ainoassa kirjaimessa, joista nimi

_Napoleon_ oli pantu kokoon; olivatpa löytävinään siinä salaperäisiä

merkkejäkin.

Eipä siis ihmekään, että tämä pykälä pani virkamiehet kovasti tuumimaan

ja aprikoimaan. Pian he kumminkin hoksasivat harpanneensa jo kovin

kauas, ja ett'ei tässä kaikessa ole pontta eikä perää. Siinä sitä

sitten ajateltiin, arveltiin, puheltiin ja pakinoitiin ja päätettiin

viimein, ett'ei olisi hullumpaa, jos vielä kerran oikein tarkasti

tiedustelisi Nosdrew'ilta. Hän kun ensimmäisenä oli pannut liikkeelle

tuon jutun kuolleista sieluista ja oli, niinkuin sanotaan, läheisessä

yhteydessä Tshitshikow'in kanssa, niin mahtaa hän kaiketi tietää yhtä

ja toista hänen elämästänsä. Koetetaanpas muka saada vielä sitä tietä

selvä asiasta.

Kummallista väkeä ovat nuo herrat virkamiehet ja samoin kaikki muutkin!

He tiesivät vallan hyvin, että Nosdrew on valehtelija, ett'ei häntä ole

uskominen ensinkään, ei vähemmässäkään asiassa, ja nyt he sittenkin

kääntyivät hänen puoleensa! Menepäs nyt ja ota selvä ihmislapsesta!

Monikaan ei usko Jumalata, mutta jos nenänpäätä syyhyttää, niin se

tietää kuolemaa, -- sen hän uskoo. Monikaan ei huoli ylevästä

runoilijan teoksesta, joka on kirkas kuin päivä ja täynnä sulosointua

ja puhtautta, vaan ahnaasti tarttuu juuri semmoiseen teokseen, jossa

joku sukkela mies on sotkenut ja seulonut, kääntänyt ja vääntänyt

luonnon; semmoinen hänelle kelpaa ja siitä hän vielä sanoo: "kas tämä

se on oikeata sydämmen salaisuuksien tuntemista!" Monikaan ei pidä

lääkäreitä arvossa eikä missään, mutta loppujen lopussa kääntyy viimein

johonkin ämmään, joka parantaa lukemalla ja syljeksimällä tai, vielä

paremmin, keksii itse jonkinlaisen hauteen jos jostakin roskasta, joka

hänen mielestänsä, ties minkä tähden, on juuri erittäin hyvää hänen

taudilleen. Herroja virkamiehiä sopii, totta kyllä, puolustaa osittain

sillä, että heidän tilansa oli todellakin sangen pulmallinen. Hukkuva

tarttuu oljenkin korteen, sanotaan; hän ei voi sinä hetkenä käsittää

sitä, että kärpänen se korkeintaan saattaa käydä ratsaille oljenkorren

niskaan, mutta hauessahan on painoa kahdeksan leiviskää, mitäpä

kymmenenkin; ei, se ei tule hänelle mieleen, ja niinpä hän tarttuukin

oljenkorteen. Samoin meidän herrat virkamiehetkin vihdoin tarttuivat

Nosdrew'iin.

Polisimestari kirjoitti hänelle siinä paikassa lapun, jossa pyytää

Nosdrew'ia illaksi luokseen, ja siinä paikassa läksi polisikonstapeli,

punaposkinen mies, suuret saappaat jalassa, mennä leyhyttämään,

miekkaansa pidellen, Nosdrew'in asuntoon. Nosdrew'illa oli paraillaan

tuiki tärkeä työ tekeillä; neljään päivään ei hän ollut liikahtanut

huoneestansa, ei ollut päästänyt luoksensa ketään, päivällisensäkin oli

ottanut vastaan akkunasta, oikein oli miesparka kellastunut ja

laihtunut. Hänen työnsä vaati suurinta tarkkuutta: hänellä näet oli

määränä saada useammasta kymmenestä korttitusinasta valituksi yksi

pakka, mutta kaikkein tarkin, johon voisi luottaa kuin uskollisimpaan

ystävään. Työtä oli vielä jäljellä ainakin kahdeksi viikoksi. Koko

tämän ajan piti Polykarpuksen puhdistaa karhukoiran pennun vatsaa

erityisellä harjalla ja pestä sitä kolmasti päivään saippualla.

Nosdrew kiivastui kovin siitä, että tultiin häiritsemään hänen

yksinäisyyttänsä. Ensi touhussa käski hän konstapelin juosta hiiden

kattilaan, mutta luettuansa polisimestarin kirjeessä, että tänä iltana

on toiveita voitosta korttipelissä, sinne kun tänä iltana myöskin

odotetaan erästä ensikertalaista, leppyi hän samassa, kiersi oven

kiireimmän kaupassa lukkoon, pukihe piammiten miten sattui ja läksi

polisimestarin luokse.

Nosdrew'in kertomukset, luulot ja todistukset olivat niin räikeästi

vastakohtaisia herrain virkamiesten kertomuksille, luuloille ja

todistuksille, että heidän viimeisetkin arvelunsa joutuivat nyt aivan

suunnasta pois. Nosdrew se oli mies, jolla ei ollut maailmassa mitään

epäilystä eikä epävarmaa, ja jos muitten arveluissa oli ollut

horjuvaisuutta ja epäröimistä, niin kyllä hänessä sen sijaan oli

varmuutta ja lujuutta. Hän vastasi rentonaan joka kysymykseen. Hän

kertoi Tshitshikow'in ostaneen kuolleita sieluja useammalla tuhannella

ruplalla; sanoipa itsekin myöneensä hänelle niitä; ja miksikäs niitä ei

sopisi myödäkin? -- Kysyttiin sitten: eiköhän Tshitshikow vaan olekin

salanuuskija, joka tahtoo saada yhtä ja toista urkituksi? Nuuskija se

on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sitten, kuinka vielä koulussa, jossa he

olivat käyneet yhdessä, pojilla oli ollut tapana nimittää

Tshitshikow'ia kielilakkariksi, ja kuinka pojat kerran, niitten

joukossa Nosdrew'kin, olivat antaneet häntä selkään niin kovin, että

yksistänsä hänen ohimoisilleen piti panna 240 verimatoa -- hän näet

yritti sanoa 40, mutta 200 tuli siihen lisään noin aivan itsestään. --

Kysyttiin sitten: eiköhän hän ole väärän rahan tekijä? Väärän rahan

tekijä se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sujautti yhteen menoon pienen

esimerkin Tshitshikow'in erinomaisesta näppäryydestä. Polisi, niin

kertoi hän, saatuaan tietää, että Tshitshikow'in talossa oli vääriä

rahoja 2 miljonaa ruplaa, pani sinetin alle kaikki hänen tavaransa ja

asetti vartijat, kaksi sotamiestä joka ovelle, mutta Tshitshikow kas

vaan osasi yhtenä yönä muuttaa kaikki rahat niin, että aamulla, kun

polisi tuli, ja avasi sinetit, niin rahat olivatkin oikeita kaikki

tyyni. -- Kysyttiin sitten: oliko Tshitshikow tosiaankin aikonut

ryöstää kuvernörin tyttären ja oliko Nosdrew todellakin luvannut olla

avullinen tässä asiassa? Autoin minä, vastasi Nosdrew, ja eihän ilman

minua olisi koko asiasta tullut mitään ensinkään. Hän huomasi jo tosin

itsekin valehdelleensa aivan suotta ja saattavansa panna oman

itsensäkin pulaan, mutta mahdoton oli hillitä kielen kerkeyttä.

Mahdotonta todellakin, sillä siinähän tarjoutui aivan itsestään niin

huvittavia pikku seikkoja, ett'eihän niistä raskinnut luopua mitenkään:

oikein hän kertoi, että vihkimisen oli määrä tapahtua sen- ja

sennimisessä maakirkossa, se nimittäin oli Truhmatshevkan kylä, ja

papin nimi oli Isidor isä, ja vihkiminen maksoi 75 ruplaa, eikä olisi

Isidor isä siihenkään suostunut, ell'ei Nosdrew olisi häntä

säikäyttänyt, uhaten kannustaa hänen päällensä siitä, että oli vihkinyt

yhteen jauhokauppiaan Mikkolaisen hänen kuomansa kanssa [Venäjän lain

mukaan ovat saman lapsen ristivanhemmat, kuomakset, niin läheistä

sukua, ett'ei heidän sallita mennä naimisiin keskenänsä. Suom. muist.],

ja vielä oli Nosdrew antanut heille omat kaleskansa, ja ennakolta

toimittanut valmiiksi hevoset joka kestikievariin. Kertomus alkoi jo

käydä niin ylen tarkaksi, että kyytimiesten nimetkin tulivat selville.

-- Virkamiehet yrittivät sitten vielä mainita puolen sanaa

Napoleonista, mutta saivatpa pian katua yritystänsä, sillä nyt alkoi

Nosdrew laskea semmoisia puita heiniä, ett'ei siinä ollut

todennäköisyyttä vähääkään eikä siinä suoraan sanoen ollut minkään

näköisyyttä. Virkamiehet huokasivat vaan ja läksivät hänen luotansa

pois. Polisimestari se yksinään vielä kauan aikaa kuunteli, toivoen

saavansa kuulla edes lopulta jotakin; mutta viimein viittasi hänkin

kädellään, virkkaen: "Johan nyt!" Kaikki olivat viimein yhtä mieltä

siinä, ett'ei "tuohesta tule takkia".

Ja entistänsä hullumpaan tilaan jäivät virkamiehet; kaiken homman ja

puuhan loppu ja päätös oli se, ett'eivät he saaneet mitään selkoa

siitä, mikä mies Tshitshikow oli. Siinä nyt selvään nähtiin,

minkälaatuinen olento ihminen on: viisas hän on ja taitava hän on ja

ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee muita, vaan ei häntä itseänsä.

Kuulkaapas vaan, kuinka älykkäitä, vakavia neuvoja hän antaa ihmiselle

elämän pulmallisissa tiloissa! "Kas sillä miehellä on mieltä päässä!"

huutaa maailma; "kas se mies ei horju eikä järkähtele!" Mutta annas

tämän mielevän miehen joutua hätään, annas hänen itsensä tulla elämän

pulmalliseen tilaan, -- missä on silloin horjumaton, missä

järkähtelemätön mies? Ihan neuvottomaksi hätääntyy luja mies, ja

hänestä on tullut viheliäinen pelkuri, heikko, mitätön lapsi, elikkä

ämmä, niinkuin Nosdrew sanoo.

Kaikki nämä puheet ja huudot ja huhut vaikuttivat, ties mistä syystä,

kaikkein valtavammin prokuratori parkaan. Ne vaikuttivat häneen niin

kovin, että hän, kotia tultuansa, rupesi ajattelemaan ja ajattelemaan

ja viimein, niinkuin sanotaan, otti ja kuoli. Halvauksenko hän lienee

saanut vai minkä muun, en tiedä, mutta tuoliltansa mies vaan romahti

lattialle. Siinä sitten lyötiin kädet yhteen, niinkuin tavallisesti

tehdään, ja kiljaistiin: "No herra Jumala!" tuotiin tohtori verta

iskemään, mutta huomattiin, että prokuratori oli jo sieluton ruumis.

Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut

sielu, vaikk'ei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt.

Mutta kuolema se kumminkin oli kamala ilmaus pienessä, niinkuin

suuressakin ihmisessä: hän, joka vielä vast'ikään oli kävellyt,

liikkunut, istunut korttipöydässä, allekirjoitellut kaikenlaisia

papereita, niin usein seurustellut virkamiesten kanssa, tuo mies

sakeine kulmakarvoineen ja vilkuttavine silmineen, -- hän oli nyt

pöydällä, vasen silmä se ei vilkuttanut enää, mutta sen kulmakarvat

olivat kumminkin vetäyneet ylös niin kysyväiseen asentoon. Mitä siinä

vainaja nyt kyseli, sitäkö, miksi hän oli elänyt, vai sitäkö, miksi hän

kuoli, -- sen tietää yksin Jumala.

-- "Mutta tämä nyt ei ole mistään kotoisin; se ei ole mahdollista, että

virkamiehet olisivat saattaneet säikähtyä tuolla tavoin, keksiä moisia

arveluja, joutua niin kauas totuudesta! Olisihan lapsikin voinut nähdä

asian oikean laidan!" Niin sanonee moni lukija ja syyttää sitten

tekijää joutavista jutuista tahi sanoo virkamies-parkoja tyhmiksi,

sillä tyhmäksi on ihminen kovin herkkä sanomaan lähimmäistänsä ja

jakelee tätä kunnianimeä vaikka parikymmentä kertaa päiväänsä. Ei

tarvitse ihmisellä olla kuin yksi paha puoli yhdeksän hyvän puolen

rinnalla, niin jo saa hän kuin saakin tyhmän nimen. Lukijan on helppo

syytöksiänsä tehdä rauhallisesta nurkastansa ja korkealta paikalta,

jonne aukenee näköala ja jonne näkyy kaikki, mikä alhaalla tapahtuu,

alhaalla, jossa ei ihminen näe muuta kuin likimmäiset esineet. Ja

ihmiskunnan historiassa on paljo kokonaisia vuosisatoja, jotka luulisi

saattavan pyhkiä pois, kuluttaa pois tarpeettomina aivan. Paljo on

maailmassa tapahtunut erehdyksiä, joita ei enää luulisi lapsenkaan

tekevän. Voi kuitenkin, kuinka koukeroisia, etäisiä, kapeita, hankalia,

kauas syrjään vieviä polkuja on ihmiskunta valinnut, pyrkiessänsä

totuuden perille, vaikka sen edessä on ollut avonainen tie, suora kuin

käytävä, joka ruhtinaan kammioihin kulun johtaa! Leveämpi se on ja

upeampi kaikkia muita teitä, aurinko siihen paistaa ja kaiken yötä sitä

tulet valaisevat, mutta ohitsepa tämän suoran tien, synkässä pimeydessä

ihmiset kulkivat, ja vaikka monta kertaa oli heidät oikealle tolalle

tuonut taivahista tullut valaistus, niin sittenkin he saattoivat

hairahtua ja eksyä syrjään, saattoivat sydänpäivällä uudelleen joutua

tämmöisille takamaille, saattoivat uudelleen himmentää toistensa silmät

ja virvatulia tavoitellen joutua partaalle pohjattoman kuilun, siellä

sitten kauhistuksella kysäisten toinen toiseltaan: "Minne tästä pääsee?

Missä on tie?" Nykyinen polvi se näkee nyt kaikki selvästi ja

ihmettelee esi-isäinsä erehdyksiä, nauraa heidän typeryyttänsä eikä

huomaa taivaallisen tulen säihkyvän tässä historiassa, ei huomaa, että

jok'ainoa kirjain siinä huutaa, että joka paikasta on ojennettu

läpitunkeva sormi juuri hänen eteensä, juuri tähän nykyiseen polveen;

mutta yhä vaan nauraa nykyinen polvi ja ylpeänä, itseensä luottavana

aloittaa jakson uusia erehdyksiä, joita sitten taas jälkeiset vuoroansa

nauravat.

* * * * * *

Tshitshikow ei tiennyt tästä kaikesta yhtään mitään. Piti näet hänen

juuri tähän aikaan vilustua vähäisen ja siitä seurasi nuha ja

helponlainen tulehdus kulkkuun -- semmoisia lahjoja jakeleekin kovin

kernaasti ilman-ala meidän lääninkaupungeissa. Jott'ei tuosta, Herra

varjelkoon, suinkaan olisi vaaraa jälkeiselle, päätti hän pysyä pari

kolme päivää sisässä. Tämän ajan kuluessa huuhteli hän kulkkuansa

alinomaa viikunamaidolla, syöden aina viikunan suuhunsa ja piti

poskellansa kamilli-teellä ja kanvärtillä täytettyä pussosta. Aikansa

kuluksi kirjoitteli hän muutamia uusia ja tarkkoja luetteloja kaikista

ostamistansa talonpojista, luki sitten jonkun kapsäkistä löytyneen

teoksen herttuatar Lavallier'ilta, katsoi uudelleen kaikki esineet ja

laput lippaassansa, luki muutamia vieläkin kerran, ja kaikki tämä

tuntui hänestä sangen ikävältä.

Kovin selittämätöntä oli hänen mielestänsä se, ett'ei ainoatakaan

kaupungin virkamiehistä ollut käynyt hänen luonansa tiedustelemassa

hänen terveyttänsä, vaikka vasta moniahta päivä sitten oli ravintolan

portilla seisonut vähä väliä ajopelejä, milloin postimestarin, milloin

prokuratorin, milloin presidentin. Olkapäitänsä hän vaan kohotteli,

astuen huoneessansa edes takaisin.

Vihdoinkin tunsi hän olevansa parempi ja ihastui iki hyväksi,

huomattuaan saattavansa lähteä ulos. Vitkailematta rupesi hän

valmisteleimaan, avasi lippaansa, kaasi lasiin kuumaa vettä, otti

esille harjat ja saippuat ja asettautui partaansa ajamaan, ja siihenhän

olikin jo aika, sillä koeteltuaan poskeansa ja vilaistuansa peiliin,

hän virkkoi: "Kas tätä viidakkoa!" Ja tosiaankin, jos ei siinä juuri

viidakkoa ollut, niin oli kumminkin koko poski sekä leuka sakealla

sängellä. Ajeltuaan partansa, ryhtyi hän pukeutumaan kiiruusti ja

nopeasti, niin että oli vähällä hypätä ulos housuista. Viimeinkin hän

oli pukeissa ja odekolonia pirskautettu päälle. Kääräistyään itsensä

tavallista huolellisemmin turkkiinsa ja sidottuaan varmemmaksi

vakuudeksi huivin poskellensa, läksi hän ulos kadulle. Hänen

astumisensa ulko-ilmaan oli juhlallista, niinkuin ainakin ihmisen, joka

on taudistansa parantunut. Kaikki, mitä hän vaan kohtasi, otti niin

myhäilevän muodon, niin kartanot kuin ohi kulkevat talonpojat, jotka

kumminkin olivat hyvinkin totisia ja joista yksi ja toinen jo oli

ennättänyt vintata kumppaliansa korvalle.

Ensiksikin oli hänen aikomuksensa mennä kuvernörin luokse. Kaikenlaisia

ajatuksia iski matkalla hänen päähänsä: siinä pyöri valkoverinen immyt,

mielenkuvitus alkoi jo hieman keikkua ja elamoita, ja jo alkoi hän

itsekin laskea vähän leikkiä omasta itsestänsä. Tämmöisellä mielialalla

saapui hän kuvernörin portaitten eteen. Hän oli juuri heittämäisillään

turkkinsa yltään, kun palvelija aivan odottamattomasti äimästytti hänet

seuraavilla sanoilla:

-- "On kielletty vastaan ottamasta teitä".

-- "Mitä? Mitenkä? Et näy tuntevan minua. Katsohan tarkasti

kasvoihini", puhui Tshitshikow.

-- "Miks'enkäs minä teitä tuntisi? Enhän minä teitä ensikertaa tässä

näe", vastasi palvelija. "Teitä juuri onkin kielletty päästämästä

sisään, kaikkia muita saa ottaa vastaan".

-- "Ei nyt hullumpaa! Miksikä niin?"

-- "Semmoinen on vaan minulla käsky, ja syystä kai se on annettu",

sanoi palvelija ja liitti vielä sanat: "niin justiin!" Sen jälkeen

asettui hän sankarimme eteen varsin vapaasen asentoon, unohtaen

kokonaan sen lauhkean muodon, jolla hän ennen muinoin oli rientänyt

riisumaan häneltä turkkia. Näytti siltä kuin hän olisi arvellut: "vai

niin, soo! koskapa sua kerran herrasväki ajaa ulos, niin mikä

lienetkään lintu".

-- "Kummallista!" arveli Tshitshikow itsekseen ja läksi samassa

presidentin luokse, mutta presidenttipä hänet nähtyään kävi niin peräti

hämille, ett'ei osannut sanoa kahtakaan kunnon sanaa ja puhui semmoista

sekasotkua, että heitä rupesi hävettämään kumpaistakin. Hänen luotansa

lähdettyään koetti Tshitshikow saada jotakin selvää ja päästä sen

perille, mitä presidentti oli tarkoittanut ja mihinkä hänen sanansa

olivat viitanneet, mutta hän ei voinut ymmärtää yhtään mitään. Hän

poikkesi sitten muitten virkamiesten tykö: polisimestarin,

varakuvernörin, postimestarin, mutta muutamat heistä eivät ensinkään

ottaneet vastaan, toiset taas ottivat vastaan niin omituisella tavalla,

puhuivat niin väkinäisesti ja sekavasti, joutuivat niin hämille, joten

kaikesta tuosta syntyi semmoinen sekavuus, että hän jo rupesi

epäilemään heidän järkeänsä. Yritti hän sittenkin vielä pistäytyä

moniaan luokse, saadakseen edes tietää jotakin syytä, mutta ei hän vaan

saanut tietää mitään syytä. Huumauneen lailla kulki hän määrätönnä

kaduilla, kykenemättä päättämään, hänkö se on hulluksi tullut, vai

virkamiehetkö ne olivat järkensä menettäneet, vai untako tämä oli vai

valveillako tämä vielä sekavampi puuro oli keittynyt. Myöhään, melkein

hämärissä vasta, palasi hän kotiansa ravintolaan, josta oli lähtenyt

niin iloisella mielellä. Ikävissään käski hän tuoda itselleen teetä.

Mietteihinsä uupuneena, jonkunlaisessa mielettömässä tuumailussa

omituisesta asemastansa alkoi hän juoda teetä, kun samassa ovi aukeni

ja hänen eteensä ilmaantui aivan odottamattomasti Nosdrew.

-- "Oikeinpa se sananlasku sanoo: hyvän ystävän kautta tie suorin!"

puhui Nosdrew, ottaen lakin päästään, "kuljin tuossa ohitse, niin näin

valkeata akkunassasi. Annas, kun pistäyn sisälle, arvelin, varmaankaan

hän ei vielä makaa. Vai niin, sinulla on teetä, kernaasti juon minäkin

kupposen: tänään näet söin päivällisellä kaikenlaista roskaa, vatsa

rupeaa jo kapinoimaan, minä tunnen sen. Käskepäs panna minulle

piippunen! Missä sinun piippusi on?"

-- "Enhän minä polta piippua", vastasi Tshitshikow.

-- "Älä tuossa joutavia, niinkuin en minä tietäisi sinun olevan kovan

tupakkamiehen. Kuule sinä siellä! Mikäs sinun palvelijasi nimi onkaan?

Tertullianus, tules tänne!"

-- "Ei se ole Tertullianus; Pekko se on".

-- "Pekkoko? mutta ennen sinulla kumminkin oli Tertullianus?"

-- "Ei ole minulla milloinkaan ollut Tertullianusta".

-- "Niin vainenkin, Derebin'illähän se on Tertullianus. Aatteles, mikä

onnen potkaus Derebin'ille: hänen tätinsä riitautui poikansa kanssa

siitä, että poika oli nainut maaorjan, ja määräsi Derebin'ille koko

omaisuutensa! Peijakas, kun olisi ihmisellä semmoinen täti noin

varalta! Mutta kuules, minkäs tähden sinä olet vetäynyt seuroista pois,

etkä käy enää missään? Kyllä minä tiedän, sinä harrastat

tieteellisyyttä ja mielelläsi lueskelet (mistä Nosdrew oli tullut

siihen päätökseen, että sankarimme harrasti tieteellisyyttä ja

mielellänsä lueskeli, sitä me totta puhuen emme saata sanoa ja

Tshitshikow sitäkin vähemmin). Niin, kuules, Tshitshikow! sitä sinun

todellakin olisi sopinut nähdä ... siinäpä vasta olisi ollut ainetta

sinun ivalliselle luonteellesi (minkätähden Tshitshikow'illa oli

ivallinen luonne, sitä ei myöskään saata sanoa). Aatteles, tässä

tuonoin löimme kortteja kauppias Lihatshew'in luona, -- siinäkös oli

naurua! Perependew, joka oli siellä minun kanssani, sanoi: 'annas, että

Tshitshikow olisi täällä, niin hänellekös tämä vasta olisi tuota

noin ...' (Tshitshikow puolestaan ei ollut kuuna kullan päivänä

tuntenut ketään Perependew'ia). Niin, mutta sano mitäs sanot, väärin

sinä sittenkin menettelit minua vastaan, muistathan silloin kuin

pelasimme lautaa! Minähän se voitin. Niin, kyllä sinä oikein petkutit

minua silloin. Mutta minä, hitto ties, en osaa pitää vihaa. Tässä

tuonoinkin presidentin luona... Niin kuules! Minun täytyy sanoa

sinulle, että koko kaupunki on sinua vastaan. He luulevat sinua väärän

rahan tekijäksi, kävivät minun kimppuuni; no minä, sen tiedät,

puolustin sinua kiivaasti, sanoin käyneeni koulua yhdessä sinun

kanssasi ja tunteneeni isäsikin, sanalla sanoen, laskettelin heille

oikein kelpo lailla".

-- "Minäkö väärän rahan tekijä?" huudahti Tshitshikow, hypähtäen

tuoliltaan.

-- "Niin, no mitäs sinä heitä sitten säikäytit tuolla tavoin?" jatkoi

Nosdrew. "He ovat säikähtyneet aivan huposen hulluiksi: he ovat tehneet

sinusta rosvon ja salanuuskijan... Prokuratori se säikähti niin, että

kuoli; huomenna on maahanpaniaiset. Etkö tule? Suoraan sanoen, he

pelkäävät uutta kenralikuvernöriä... Kyllä se sentään on vähän

uskallettua tuo sinun yritykses".

-- "Mikä yritys?" kysyi Tshitshikow rauhattomana.

-- "No tuo kuvernörin tyttären ryöstö. Vaikka kyllähän minä semmoista

odotinkin, odotin, koira vie, niinkin! Heti ensi kerralla, kun näin

teidät baalissa yhdessä, arvelin paikalla: 'Ei maar se Tshitshikow ihan

turhanpäiten noin...' Mutta mitäs sinä oikeastaan juuri hänet valitsit?

minusta nähden ei hänessä ole hyvää yhtään mitään, Sen sijaan on

Bikusow'illa muuan sukulainen, sisaren tytär, niin se näetsen vasta

tyttönen on! Sanalla sanoen: hunaja ja mesileipä".

-- "Älä sinä sotke, älä sinä sotke! Mitä sinä puhuit kuvernörin

tyttären ryöstöstä, mitä puhetta se on?" kyseli Tshitshikow

hämmästyneenä.

-- "Älä sinä ole olevinas! Niinkuin en minä sitä tietäisi! Minä,

totta puhuen, tulin sinun luoksesi juuri tämän johdosta: olkoon

menneeksi, minä autan sinua. Minä pidän sinulle kruunua [Venäläisten

vihkimis-menoin aikana pitävät teltapojat sekä morsiamen että sulhasen

pään päällä kruunua. Suom. muist.], minä panen omat kaleskat ja

toimitan hevoset, mutta yhdellä ehdolla vain: sinun pitää antaa minulle

lainaksi kolme tuhatta ruplaa; minä tarvitsen ne, minun pitää saada ne

vaikka kiven kolosta".

Kaiken tämän jaarituksen aikana hieroi Tshitshikow useampia kertoja

silmiään, koettaen saada selville, eikö tämä sittenkin ole unta. Väärän

rahan tekijä, kuvernörin tyttären ryöstö, prokuratorin kuolema, johon

muka hän on ollut syynä, kenralikuvernörin tulo, -- kaikki tämä

säikäytti hänet kelpo lailla.

-- "Koska se kerran niin on", ajatteli hän itsekseen, "niin ei tässä

ruveta enää vitkailemaan, vaan paras laittautua pois piammiten".

Hän osasi laittaa niin, että Nosdrew kohta läksi tiehensä. Heti tämän

mentyä, kutsui hän luokseen Selifan'in ja käski hänen olla valmiina

huomis-aamuna jo hämärissä, jotta viimeistään kello 6 päästäisiin

lähtemään kaupungista. Siksi pitää siis kaikki olla valmiina, pyörät

voideltuina ynnä muuta ynnä muuta.

-- "Kyllä, Pavel Ivanovitsh!" virkkoi Selifan, mutta pysähtyi kumminkin

tuokion ajaksi ovelle.

Herra käski samassa Pekon vetää esiin vuoteen alta kapsäkin, jonka

päälle jo oli ennättänyt kokoontua melkoinen pölykerros, ja sitten hän

rupesi yhdessä Pekon kanssa panemaan pillejä pussiin. Ei siinä viikkoja

vitkailtu eikä valikoitu: sukat, paidat, pestyt sekä pesemättömät

vaatteet, saapaslestit, almanakka, -- kaikki mätettiin mullin mallin.

Hän tahtoi välttämättömästi laittautua valmiiksi jo illalla, ett'ei

aamulla enää olisi mitään viivytystä. Selifan, seistuaan pari minutia

oven suussa, astui viimein verkalleen ulos. Verkalleen, niin verkalleen

kuin suinkin saattaa ajatella, laskeusi hän portaita alas, painaen

märjillä saappaillaan näkyväisiä jälkiä kuluneisin portaisin ja kauan

aikaa raapien niskaansa. Mitä tämä raapiminen tiesi, ja mitä se tietää

yleensä? Harmiako se lienee siitä, ett'ei näet nyt onnistukaan,

niinkuin meininki ensin oli ollut, yhtyä huomenna hyvän ystävän kanssa

kapakassa, vai jokohan lienee jossakin solmittu uudet lemmen liitot,

niin että nyt täytyy jättää sikseen tuo iltainen seisoskelu portin

pielessä ja valkoisten kätösten valtioviisas puristelu semmoiseen

aikaan, jolloin jo laskeutuu hämärät kaupungin ylitse, jolloin poika

punapaita rämpyttelee balalaikkaansa keräytyneen palvelusväen huviksi

ja jolloin hiljaista puhetta pitää monenlainen, työstänsä palajava

väki; vai muutoinko vaan on sääli jättää lämmin sija kyökin uunin

vieressä turkin alla ja kaaliliemet ja kaupunkilaisen pehmoiset piiraat

ja sen sijaan lähteä taas maita mittelemään sateesen ja lokaan ja

kaikkiin matkan vaivoihin? Taivas ties, -- eihän sitä arvaa. Paljonhan

tietää Venäläisessä niskan raapiminen.