Kaikki kävi sittenkin toisin kuin Tshitshikow oli luullut. Ensinnäkin:
hän heräsi myöhemmin kuin oli aikonut, -- ja se oli ensimmäinen harmi.
Noustuaan lähetti hän heti tiedustamaan, ovatko hevoset valjaissa, ja
onko kaikki valmiina, mutta vastaus tulikin semmoinen, ett'eivät
hevoset ole valjaissa ja ett'ei mitään ole vielä valmiina, -- ja se oli
toinen harmi. Hän suuttui ja päätti antaa jotakin löylyn kaltaista
tuttavallemme Selifan'ille. Hän odotteli vaan kärsimätönnä, mitä muka
toinen osaa sanoa puolustukseksensa. Pian ilmaantui Selifan ovessa, ja
herra sai hauskuudekseen kuulla samat puheet, joita tavallisesti kuulee
palvelusväeltä, kun pitää pian lähteä matkaan.
-- "Tuota noin, Pavel Ivanovitsh, pitäisihän sitä hevosiakin
kengittää".
-- "Voi sinä sen pölkky! Miks'etkäs ole ennen puhunut siitä mitään?
Eikös ole ollut aikaa, vai?"
-- "Kyllähän sitä aikaa on ollut... Ja sitten vielä pyörä kanssa ...
tuota noin ... Pavel Ivanovitsh ... pitäisi uudestaan raudoittaa, sillä
keli näet on huono nyt, kuoppaista kovin ja kaateita paljon... Ja
sitten ... älkää pahaksi panko ... vaunujen etupuoli on kovin höpläksi
höltynyt, niin että näetsen hyvä on, jos kaksi holliväliä kestää".
-- "Konna!" kiljasi Tshitshikow ja lyöden kätensä yhteen astui niin
lähelle Selifan'ia, että tämä peräytyi ja väistyi, peläten saavansa
herraltaan lahjaksi jotakin. "Murhatakos sinä tahdot minut kokonaan?
Mitä? Ihan puukollako aiot pistää kuolijaksi? Vallan maantielläkö
tahdot pistää minut kuolijaksi, sen ryöväri, yölepakko sinä, hiton
kummitus? Mitä? Kolme viikkokautta istutaan yhdessä kohden, mitä? Eipäs
leukas liikahtaneetkaan silloin, heiskale, mutta nyt vasta, ihan
viimeisellä hetkellä, kun ei muuta enää ollut jäljelläkään, kuin istua
vaan ja antaa mennä, mitä? Ja juuri nyt sinun piti tekemään temput,
mitä? Mitä? Tiesithän sinä sen ennenkin? Tiesithän, vai? mitä? Vastaa!
Tiesitkö? Mitä?"
-- "Tiesin", vastasi Selifan, luoden silmänsä lattiaan.
-- "No miks'et silloin sanonut, mitä?"
Tähän kysymykseen ei Selifan vastannut mitään. Maahan hän tuijotti vaan
ja näkyi itsekseen arvelleen: "Kovinhan tuo kävikin kummasti:
tiesinhän, näet, enkä kumminkaan sanonut".
-- "Mene nyt ja hae heti seppä tänne; kahden tunnin perästä pitää
kaikki olla valmiina, Kuuletkos! Välttämättömästi kahden tunnin
perästä, ja jos ei silloin ole, niin minä sinut, minä sinut! ...
solmuun minä sinut vedän!"
Kovin oli sankarimme vimmoissaan. Selifan oli kääntyä ovelle päin,
lähteäksensä täyttämään käskyä, mutta pysähtyi kumminkin ja virkkoi:
-- "Ja sitten vielä se papurikko, -- oikein totta, kyllä se pitäisi
myödä pois, sillä se on konnuutta täynnä koko hepo, Pavel Ivanovitsh,
se on näetsen semmoinen risti, että älä Herra saata".
-- "Kas niin otankin ja juoksen torille sitä myömään".
-- "Oikein totta, Pavel Ivanovitsh, se on vaan ulkonäölleen vähän
niinkuin jotakin, mutta oikeastaan se on viekas pahus; ei semmoista
hevosta mistään..."
-- "Suus kiinni! Kun mieleni tekee, niin myön sen. Vai sinä tässä vielä
rupeat keskustelemaan! Kavahda nyt vaan: ell'et sinä tuossa paikassa
hanki seppiä tänne ja ell'ei kaikki ole kahden tunnin perästä valmiina,
niin könttiisi saat, saat kunnon lailla! Mene nyt!"
Selifan läksi.
Tshitshikow oli nyt pahalla tuulella ja heittää linkautti lattialle
miekan, jota hänellä oli tapana kuljetella matkoillaan kerallansa
tarpeenmukaisen pelon vaikuttamista varten asianomaisissa. Neljänneksen
tuntia sai hän sitten teutua seppien kanssa, ennenkuin kaupat heidän
kanssaan tulivat parailleen, sillä sepät, tavallisuutta myöten, olivat
suuria konnia: he näet, huomattuaan matkustajalla olevan kiireen,
pyytää pamauttivat kuudenkertaisen hinnan. Kyllähän Tshitshikow
pauhaili ja intoili, nimitellen heitä rosvoiksi ja ryöväreiksi ja
matkamiesten nylkijöiksi, viittasipa oikein viimeiseen tuomioonkin,
mutta seppiin vaan ei pystynyt mikään: he kestivät lujina loppuun asti,
hiukkaakaan huojentamatta hintaa, vieläpä kuhnailivat työssäänkin, niin
että kahden tunnin asemesta kului kokonaista puoli kuudetta. Koko tämän
ajan kuluessa hän sai viettää suloisia hetkiä, jotka jokainen matkamies
tuntee, kun matkalaukku on jo valmiina ja lattialla on vain nuoran
pätkiä, paperipalasia ja kaikenlaista rojua, kun ihminen ei vielä ole
matkalla eikä kotonakaan enää; hän näkee akkunastaan ulkona ihmisiä,
jotka kulkea laahustelevat ohitse ja puhelevat kopekoistaan ja jollakin
tuhmalla uteliaisuudella nostavat silmänsä, katsahtavat häneen ja
jälleen matkaansa jatkavat, mikä vielä pahemmaksi panee ikävöivän
matkustaja raukan pahan tuulen. Kaikki, minkä hän näkee -- niin puodin
pahainen vastapäässä kuin ämmäkin, joka asuu toisella puolen katua ja
usein ilmaantuu lyhyillä uutimilla varustettuun akkunaan, -- kaikki
häntä ilettää eikä hän kumminkaan mene akkunasta pois, siinä hän
seisoo, milloin kokonaan ajatuksissaan, milloin jällehen kiinnittäen
jotakin tylsää huomiota kaikkeen, mitä hänen edessään liikkuu tai on
liikkumatta, ja pyytää harmissaan kiinni kärpästä, joka siinä lentää
surisee ja räpyttelekse lasia vastaan.
Mutta loppunsahan on kaikella. Toivottu hetki löi vihdoinkin; kaikki
oli valmiina, vaunujen etupuoli oli korjattu, pyörä oli raudoitettu
uudelleen, hevoset oli juotettu ja sepän-konnat lähteneet pois,
laskettuansa saadut ruplat ja toivotettuansa onnea matkalle. Viimein
olivat hevosetkin valjaissa ja kaksi vasta ostettua kuumaa sämpylää
pistetty vaunuihin; samassa oli Selifankin, seisoen ajolaudan kohdalla,
pistänyt jotain taskuunsa. Vihdoin tuli itse sankarikin ja nousi
vaunuihin, ja siinä ravintolan passari entisessä demikotoni-takissaan
seisoi, lakkiansa heilutellen, ja siinä seisoi joukko muitakin,
ravintolan sekä yksityisten, palvelijoita ja kuskeja, jotka olivat
tulleet katsomaan, mitenkä vieras herra matkalle lähtee, ja siinä oli
monta muuta seikkaa, niinkuin matkaan lähdettäessä konsanaankin, ja
niinpä nyt nuo vaunut, sellaiset, joissa naimattomat herrat kulkevat ja
jotka niin kauan olivat olleet asemillaan kaupungissa ja joihin kenties
lukija on ennättänyt kyllästyä, -- nuo vaunut ne vihdoinkin läksivät
ulos ravintolan portista.
-- "Jumalan kiitos!" virkkoi Tshitshikow itsekseen ja risti silmänsä.
Selifan heläytti ruoskallaan, hänen viereensä nousta heilauttihe
Pekkokin, riiputtuansa ensin vähän aikaa astinlaudalla, ja sankarimme,
istuutuen mukavampaan asemaan grusialaisella matollansa, pani selkänsä
taakse tyynyn, litistäen siten lyttyyn kuumat sämpylät, ja niin
läksivät vaunut jälleen hyppimään ja keikkumaan katua pitkin, jolla,
niinkuin tiedämme, oli keikautteleva voima. Omituisin, epämääräisin
tuntein katseli hän taloja, seiniä, laipioita ja katuja, jotka nekin
puolestaan, ikäänkuin keikkuen, verkalleen peräytyivät, ja Jumala ties,
lieneekö hänen sallittu enää nähdä niitä toisten elämässään.
Eräässä kadun kolkassa täytyi vaunujen pysähtyä, sillä pitkin koko
katua kulki pitkä maahanpanijaisjoukko. Tshitshikow kurottihe ulos ja
käski Pekon kysyä, ketä haudataan. Hän sai kuulla, että nyt viedään
prokuratoria hautaan. Täynnä vastenmielisiä tunteita, lymysi hän
samassa vaunujen nurkkaan, veti nahan ylös ja uutimet eteen. Vaunujen
seisoessa hautajaissaaton tähden, Selifan ja Pekko, hurskaasti lakit
kourassa, katselivat saattoväkeä, keitä muka siinä oli ja millaisissa
ajopeleissä, ja laskivat kuinka paljo niitä oli, sekä astuvia että
ajavia. Herra antoi heille käskyn, ett'eivät olisi tuntevinaan ketään
eivätkä tervehtisi tuttavia palvelijoita, ja rupesi itsekin arasti
katselemaan ulos uutimissa olevain pienten lasien kautta. Kirstun
perässä astuivat kaikki virkamiehet paljain päin. Tshitshikow rupesi
pelkäämään, ett'ei vaan tunnettaisi hänen vaunujansa; mutta
virkamiehillä oli nyt muuta mielessä. Eivät he edes keskustelleet
kaikenlaisista maallisista asioista, niinkuin tavallisesti tehdään
vainajata saattaessa. Kaikki heidän ajatuksensa olivat kiintyneet
heidän omaan itseensä; he ajattelivat: millainenhan lienee uusi
kenralikuvernöri; millä tapaa hän ryhtyy toimeensa ja mitenkä hän
kohtelee heitä. Jalkaisin kulkevain virkamiesten perässä tuli vaunuja,
joitten akkunoissa näkyi rouvia, suruharsot päässä. Kätten ja huulten
liikunnot osoittivat heidän olevan vilkkaassa keskustelussa. Kukaties
hekin puhelivat uudesta kenralikuvernöristä, koetellen arvata,
millaisia pitoja hän on pitävä, ja pakinoiden alituisista pitseistään
ja reunuksistaan. Vaunuja seurasivat muutamat tyhjät rattaat
perätyksin, ja vihdoin ei enää ollut mitään, ja sankarimme pääsi
jatkamaan matkaansa. Hän veti syrjään nahkaiset uutimet, huokasi ja
lausui sydämmensä pohjasta:
-- "No niin! Esimerkiksi nyt prokuratori: eli, eli ja sitten kuoli. Ja
sanomalehtiin kirjoitetaan tällä tapaa: alamaistensa ja koko
ihmiskunnan kaipaukseksi nukkui kuoleman uneen kunnioitettava
kansalainen, erinomainen isä, puoliso, jommoisia on harvassa, ja paljon
he vielä kirjoittavat hänestä kaikenlaista; lisäävät kenties vielä
senkin, että häntä kyynelöiden kaipaavat lesket ja orvot; mutta kun
asiata tarkoin ajattelee, niin eihän sinussa muuta ollutkaan kuin
tuuheat kulmakarvat".
Hän käski Selifan'in ajaa paremmin ja arveli sitten: "Hyvä se sentään
oli, kun tuli hautajaiset vastaan; se tietää onnea, sanotaan".
Vaunut kääntyivät sillä välin autiommille kaduille; pian näkyi
ainoastaan puisten laipioiden pitkä jono, tietäen kaupungin loppupäätä.
Jopa loppui kivikatukin, tuossa oli tullipuu, ja nyt jäi kaupunki
taakse, eikä nyt ole enää mitään, nyt ollaan matkalla taas. Ja jälleen
alkaa molemmilla puolin maantietä tulla vastaan virstoja,
kestikievarien isäntiä, kaivoja, kuormia, harmaita kyliä samovareineen,
ämmineen ja uljaine, partasuine isäntineen, joka juoksee
kestikievarista mitallinen kauroja kädessä; ja siinä tulee jalkamies
rikkinäisissä virsuissa, ja matkaa on hän kulkenut 800 virstaa; ja
siinä tulee kaupungin pahaisia, hilpeitä rakennuksilleen, puisine
puoteineen, jauhotynnyreineen, virsuineen, sämpylöineen ja muine
romuineen; ja siinä kirjavia tullipuita, korjattavina olevia siltoja,
peltoja silmän kantamattomia niin toisella kuin toisellakin puolella;
tilanomistajain vankkureita; ja siinä tulee sotamies hevosen selässä,
vetäen viheriätä laatikkoa, jossa on lyijyherneitä ja kirjoitus: niin
ja niin mones tykistön prikati; ja siinä tulee viheriöitä, keltaisia ja
vasta kynnetyitä mustia sarkoja pitkin arojen lakeutta ja kaukainen
laulu ja honkain latvat sumussa ja kaukana kuolehtuva kellojen soitto
ja variksia ja kärpäsiä ja näköala ääretön... Venäjä! Venäjä!
Minä näen sinut näistä ihmeellisistä, ihanista vieraista maista, näen.
Köyhä on luontosi, ei siellä katsetta ilahduta eikä säikäytä sen
julkeat ihmeet, koristetut ihmeillä julkean taiteen, -- eikä kaupungit
moni-akkunaisine, korkeine, vuorten rinteillä riippuvine palatseineen,
upeat puut ja taloihin kasvaneet muratit, koskien pauhussa ja
alinomaisessa utuvihmassa; ei siellä pää taivu taaksepäin katselemaan
tuonne yhä ylemmäs ja ylemmäs ryhmäytyviä kiviloukkioita: ei siellä
siinnä päälletysten heittyneitten viiniköynnösten, muratin ja miljonain
ruusujen kietomien kaarelmain kautta kaukaa ikuiset vuoret, jotka
kohoavat ylös hopeisiin pilviin. Aution avarata ja tasaista on sinussa
kaikki; pilkkuina pikkusina seisovat lakeillasi sun matalat kaupunkisi;
-- ei mikään hyväile eikä lumoa katsetta. Mutta mikä kummallinen,
salainen voima se vetää luoksesi? Miksi kuuluu ja kajahtelee
lakkaamatta korvissa sun surumielinen laulusi, kiitäen pitkin koko sun
pituuttasi ja leveyttäsi, merestä niin toiseen? Mitä siinä on, tuossa
laulussa? Mikä se siinä kutsuu ja itkee ja sydäntä pakottaa? Mitkä
äänet ne niin kipeästi hyväilevät ja sieluhun rientävät ja mun
sydämmeni ympärillä liihoittelevat? Venäjä! Mitäs tahdot sä minusta?
Mikä käsittämätön voima piilee välillämme? Miksikä katsot sä niin,
ja miksikä kaikki, mitä sinussa on, on kääntänyt minuun silmänsä,
täynnä odotusta?... Ja vielä kokonaan neuvotonna, seison minä,
järkähtämätönnä, mutta pääni jo siimesti sakea pilvi, sadetta uhaten,
ja ajatus seisoo mykkänä sun avaruutesi edessä. Mitä tietää tämä
ääretön avaruus? Missäpä sitten syntyisikään ajatus ääretön, ell'ei
juuri täällä, ell'ei juuri sinussa, ääretön kun olet itsekin? Missäpä
sitten olisikaan sankareita, ell'ei täällä, koska täällä tilaa on
heidän liikkua ja temmeltää? Ankarasti valtaa minut mahtava avaruus,
kauhealla voimalla kajahtaen sisimmässäni; ylenluonnollinen voima on
kirkastanut mun silmäni ... voi mikä välkkyvä, ihana, kummallinen
kaukaisuus! Venäjänmaa!...
-- "Pidä kiinni, pidä kiinni, pöllö!" huusi Tshitshikow Selifan'ille.
-- "Pampustani saat, pakana!" huusi vastaan tullut kenttäjääkäri,
huulissa viikset kyynärän mittaiset. "Etkös sinä, peijakkaan
korvennettava, näe kruunun ajopeliä!"
Ja haahmuna haihtui troikka, kolisten ja pölyttäen.
Mikä kummallinen, houkutteleva, kiidättelevä, ihana kaiku sanassa
_matka!_ Ja kuinka ihana on se itse, tuo matka! Kirkas päivä, syksyiset
lehdet, kylmä ilma... Tiviimmästi takki päälle, lakki korville,
ahtaammin ja mukavammin hyyristymme vaunujen nurkkaan. Vielä kerran
kulki kylmän väre kautta jäsenten, mutta sitten tuli sen sijaan
suloinen lämmin. Hevot kiitävät ... viekottelevana hiipii torkku,
silmät painuvat kiinni ja niinpä kautta unen kuuluu reen ritinä ja
hevosten läähätys ja pyöräin kolina, tuossapa kuorsaat jo, sysättyäsi
naapurisi nurkkaan. Sä heräät -- viisi kestikievarin väliä on takanasi;
kuu kumottaa; outo kaupunki; kirkkoja vanhan-aikuisine, puisine
kupoleineen; tummia puurakennuksia ja valkoisia kivitaloja, kuun valoa
siellä täällä, niinkuin olisi valkoisia hursteja levitetty seinille ja
kaduille; sysimustina kulkee niitten poikki mustia varjoja; lailla
välähtelevän metallin kimaltelevat katot vinoisessa kuutamossa; eikä
näy elävää olentoa niin missään; kaikki nukkuu. Ypö yksinäsi sä kuljet;
yhdestä ikkunaisesta kenties näkyy valoa: käsityöläinenköhän siellä
saapasparia valmiiksi kalkuttelee, vai leipuriko siellä uuninsa ääressä
häärää, -- mitäpä niistä? Entäs yö! Hyvä Jumala, tuota yötä ylhäällä
avaruudessa! Entäs ilma, entäs taivas, kaukainen, korkea, tuolla
saavuttamattomissa, niin ääretönnä, niin sointuvana ja kirkkaana! Mutta
viileänä puhaltaa öinen tuuli sua suoraan silmiin ja tuudittelee sinua,
sua torkuttaa, sä unohdat, sä kuorsaat, ja naapuri parkasi se aivan
nurkimmaiseksi sysättynä ja puristettuna, äkäisenä vaan kääntelekse,
kohentelekse. Jo heräsit, ja jälleen ovat edessäsi pellot ja arot; ei
missään mitäkään: tyhjää, aukeata kaikkialla. Silmiisi kiitää virstan
tolppa numeroineen; aamu hämärtää; kylmässä, vaalenneessa
taivaanrannassa näkyy kultainen kalpea juova; kolakkaammaksi,
tuimemmaksi käy nyt tuuli. Tiviimmästi lämmin takki ympärille!...
Tuntuu niin hauskalta tuo kylmä! Uudestaan valtaa sinut suloinen uni!
Kolaus -- ja jälleen olet hereillä. Taivaan kannella kulkee päivän
pyörä. "Hiljaa, hiljaa!" kuuluvat sanelevan. Rattaat laskeuvat jyrkästä
mäestä; alhaalla on leveä lautta, leveä, kirkas lampi, kimalteleva kuni
vaskinen pohja päivän paisteessa; tuolla kylä, taloja huiskin haiskin
mäen rinteellä; tähtenä kiiltää sinulle kylän kirkon risti;
talonpoikain keskusteluja ja sanomaton ruokahalu vatsassa... Taivas!
kuinka ihana sä välistä oletkaan, sä kaukainen, kaukainen matka! Kuinka
monasti minä, lailla hukkuvaisen, tartuin sinuhun, ja joka kerran sä
jalosti minut pelastit ja päästit! Ja kuinka paljo syntyi sun aikanasi
hyviä aikeita, runollisia haaveiluja, kuinka paljon aavistelin kaunista
ja ihanata!...
Mutta eipä ystävällämme Tshitshikow'illakaan ollut pelkkiä
jokapäiväisiä haaveiluja. Katsotaanpas, mitä hän tunsi. Ensi alussa ei
hän tuntenut yhtään mitään; hän katseli vaan taaksensa, tahtoen saada
vakuutusta siitä, että hän todellakin oli lähtenyt kaupungista; mutta
nähtyään kaupungin jo aikaa sitten kadonneen näkyvistä, kun ei enää
näkynyt sepän pajoja eikä myllyjä eikä mitään sellaista, mitä
kaupunkien ympäristöillä on, kun kivikirkkojen valkoiset huiputkin
olivat jo kauan sitten vaipuneet maan sisään, niin käänsi hän mielensä
yksinomaisesti matkahansa, katsellen vaan oikealleen ja vasemmalleen.
Äsköistä N. kaupunkia ikäänkuin ei olisi ollutkaan hänen muistossaan,
ikäänkuin hän olisi kulkenut sen kautta aikoja sitten, lapsuudessa
joskus. Lopulta ei matkakaan enää vetänyt puoleensa hänen huomiotansa,
silmät rupesivat menemään kiinni ja pää alkoi painua pielukselle.
Suoraan sanoen, kirjantekijä on tästä oikein hyvillään, saaden täten
tilaisuutta jutella sankaristansa, sillä tähän asti, niinkuin lukija on
nähnyt, ovat häntä alinomaa estäneet milloin Nosdrew'it, milloin pidot,
milloin naiset, milloin kaupungin jaaritukset, ja milloin vihdoin nuo
tuhannet turhanpäiväiset asiat, jotka silloin vasta turhanpäiväiseltä
näyttävät, kun ovat tulleet kirjaan, mutta maailmassa liikkuessaan ovat
hyvinkin suurenarvoisia olevinaan. Mutta pannaanpas nyt syrjään kaikki
tyyni ja käykäämme kiinni asiaan.
Kovin on epäiltävää, tokko meidän valitsemamme sankari on lukijalle
mieliin. Naisia hän ei miellytä, sen tietää varmaan, sillä naiset
vaativat sankarilta täydellisyyttä, jos hänessä on yksikin ainoa täplä,
ruumiissa tai sielussa, niin hän on mennyttä miestä! Tungetkoon tekijä
hänehen kuinka syvälle tahansa, osoittakoon hänet vaikka peiliä
selvemmin, niin ei hänelle arvoa myönnetä vähääkään. Tshitshikow'in
täyteläisyys ja ikä, jopa niistäkin on hänelle haittaa: täyteläisyyttä
he eivät missään tapauksessa anna anteeksi sankarille, ja monet rouvat
ja neidot varmaankin kääntyvät pois, virkkaen: "Hyi, kuinka ruma!"
Tekijä valitettavasti tietää tämän kyllä, mutta ei hän saata sittenkään
ottaa sankarikseen hyvä-avuista ihmistä. Mutta ... kenties helähtää
juuri tässä samaisessa kertomuksessa kieli, jota ei tähän saakka ole
kosketettukaan, kenties siinä nousee ilmi venäläisen hengen pohjaton
rikkaus, astuu esiin mies, mies täynnä jumalallisia lahjoja, tahi ihana
venäläinen tyttö, jolle ei ole verran vetänyttä maailmassa missään,
astuu esiin ja ilmituo koko naisen sielun ihmeteltävän ihanuuden,
astuu esiin täynnä ylevätä harrastusta ja altiiksi antaumista, ja
kuolleilta näyttävät hänen rinnallaan kaikki muitten kansain
hyvä-avuiset ihmiset, kuin kuollut kirja rinnalla elävän sanan! Nousee
venäläisiä liikkeitä ... ja silloin nähdään, kuinka syvälle on
juurtunut venäläiseen luonteesen se, mikä vaan pintahan on kajonnut
muitten kansain luonteita... Mutta miksikä puhuisimme siitä, mikä vasta
on edessä? Ei sovi tekijän, joka jo aikaa sitten on ollut miehen iässä
ja jonka ovat kasvattaneet kolea sisäinen elämä sekä yksinäisyyden
virvoittava tuoreus, -- ei sovi hänen haaveilla lailla nuorukaisen;
kaikella on vuoronsa ja aikansa ja paikkansa. Niin, hyvä-avuista ei ole
tässä kumminkaan otettu sankariksi. Saattaapa sen sanoakin, miks'ei ole
otettu. Siksi, että jo on aika päästää hyvä-avuinen ihminen lepoon;
siksi että kovin on jo jokapäiväiseksi tullut tuo sana hyvä-avuinen
ihminen; siksi, että juhdan he jo ovat tehneet hyvä-avuisesta
ihmisestä, eikä ole yhtään kirjailijaa, joka ei sillä ratsastaisi,
ajaen sitä ruoskalla ja millä vaan osuu; siksi, että he ovat kokonaan
näännyttäneet hyvä-avuisen ihmisen, niin ett'ei hänessä ole hituakaan
hyvää avua jäljellä, hänessä ei ole enää kuin luu ja nahka; siksi, että
he ulkokullatusti tuovat hyvä-avuista ihmistä esiin; siksi, ett'eivät
he pidä kunniassa hyvä-avuista ihmistä. Aika on jo panna valjaisin
vilpillinenkin mies.
Valjaisin siis mies vilpillinen!
Synkkä ja hiljainen on sankarimme alkuperä. Hänen vanhempansa olivat
aatelissäätyä, vastako aateloittuja vaiko synnynnältään aatelisia, ties
taivas. Vanhempainsa näköinen hän ei ollut; niin ainakin oli arvellut
muuan pojan syntymisessä läsnä ollut sukulaismuori, lyhyt tylleröinen.
Hän näet oli sanonut, otettuaan lapsen käsiinsä: "Toisenlainenhan
sinusta tulikin kuin olis luullut! Sinun olisi pitänyt tulla mummoosi,
äitisi äitiin näethän, mutta sinäpäs synnyitkin ties kenenkä
näköiseksi". Elämä loi häneen ensi alussa tuommoisen nurean ja happamen
katseen, tuommoisen tumman, lumen ryöpyttämän akkunan kautta: ei ollut
hänellä ystävätä, ei toveria lapsuudessa! Pikkuruinen huone pienine
akkunoineen, joita ei avattu talvella eikä kesällä; isä kivulloinen
mies, pitkä lammasnahalla vuorattu nuttu päällä, kudotut tohvelitossut
paljaissa jaloissa; ja tämä isä se alinomaa huokaili, astuen huoneessa,
ja sylkien tuon tuostakin nurkassa seisovaan sylkikuppiin; alinomainen
istuminen penkillä, kynä kädessä, mustetta sormissa sekä huulillakin;
alinomainen kirjoituskaava silmien edessä: "Puhu totta, ole kuuliainen
vanhemmille ja säilytä hyvät avut sydämmessäsi"; alinomainen tohvelien
laahustus kamarin lattialla, tuttu, mutta aina tuima ääni: "jokos
taas!" ja näin kuului joka kerta kuin lapsi kyllästyneenä
yksitoikkoiseen työhön, liitteli kirjaimiin koukerolta tai häntiä, ja
alinomainen tuttu, vastenmielinen tunne, kuin näitten sanain jälkeen
hänen korvanlehtiänsä kipeästi nipistivät takaapäin ojennettujen
sormien kynnet, -- siinä köyhä kuva hänen aikaisimmasta lapsuudestansa,
josta hänellä oli enää himmeä muisto jäljellä. Mutta elämässä muuttuu
kaikki nopeasti. Niinpä kerran, ensimmäisten kevät-aurinkojen ja
kesäisten tulvain aikana, isä otti poikansa kerallaan ja läksi ajamaan
rattailla, joitten edessä oli punainen täplikäs hevosen pahainen
(hevoshuijarit sanovat semmoista hevosta harakaksi). Hevosta ajoi
kuski, pieni kyttyräselkäinen mies, maaorja-perheen isäntä, ainoan,
mitä Tshitshikow'in isällä oli. Tämä kuski se toimitti herransa talossa
melkein kaikki virat ja ammatit. Harakalla sitä sitten kuljettiin lähes
kaksi päivää; oltiin yötä, kuljettiin joen yli, haukattiin kylmää
piirasta ja lampaan paistia, ja vasta kolmantena päivänä aamulla
saavuttiin kaupunkiin. Pojan edessä välähtivät nyt odottamattomalla
loistolla kaupungin kadut, niin että oli kauan aikaa suu auki. Sen
jälkeen mennä pulahti harakka rattaineen päivineen kuoppaan, josta
alkoi kapea poikkikatu, yhä alemmas kaltava ja täynnä likaa. Kauan se
siellä työtä sai tehdä ja ponnistella, sekä kuskin että herran
yllyttelemänä, ja sai heidät viimein kiskotuiksi vähäiseen pihaan mäen
rinteellä. Vanhan talon pahaisen edustalla kasvoi kaksi kukkivaa
omenapuuta; sen takana oli pieni puisto, jossa ei kasvanut muuta kuin
pihlajia ja seljapuita ja jonka perällä oli pieni puinen huvimaja,
paanukattoinen ja varustettu kapealla himmeälasisella akkunalla.
Tässä asui heidän sukulaisensa, vanha eukko, joka kumminkin aina vielä
kävi joka aamu torilla ja kuivasi sitten sukkiaan samovarin ääressä ja
joka nyt taputti poikasta poskelle, kehuen hänen pulleuttansa. Tänne
oli hänen nyt määrä jäädä ja ruveta käymään kaupungin koulua. Isä läksi
jo seuraavana päivänä pois. Jäähyväishetkellä ei vanhemman silmät
vuotaneet kyyneleitä. Pojalle jätettiin puoli ruplaa rahaa pikku
tarpeita ja makeisia varten ja, mikä oli paljon tärkeämpää, viisaita
neuvoja.
-- "Pidä nyt vaaria, Paavo: lue, älä vietä aikaa joutaviin, mutta ennen
kaikkia: ole mieliksi opettajallesi. Kun teet vaan opettajallesi
mieleksi, niin vaikk'et opissa ja tiedoissa edistyisikään ja vaikk'ei
Jumala olisi sulle luonnon lahjojakaan antanut, -- hyvin sinun käy ja
muita edelle menet. Älä seurustele kumppaliesi kanssa, eivät he sinua
mihinkään hyvään opeta, mutta jos seurusteletkin, niin seurustele
senlaisten kanssa, jotka ovat rikkaampia, niin että niistä voisi
sinulle olla tarpeen tullessa hyötyä. Älä tarjoile mitään, älä kestitse
ketään, vaan käytä itseäsi niin, että muut sinua kestitsevät. Ja ennen
kaikkia: säästä rahaa; se on luotettavin asia maailmassa. Kumppalisi ja
tuttavasi pettää sinut ensi hädässä, mutta raha ei sinua petä hädässä
missään. Kaikki saat toimeen, kaikki voitat ja valloitat rahalla".
Tämmöiset neuvot annettuaan, isä sanoi pojallensa hyvästi ja läksi
jälleen kotiansa päin harakallaan. Sen koommin ei poika häntä enää
nähnyt; mutta hänen sanansa ja opetuksensa ne laskeutuivat syvälle
hänen sydämmeensä.
Huomispäivästä asti alkoi Paavo poika käydä koulua.
Hänessä ei ilmaunut erinomaista taipumusta mihinkään opin haaraan;
enemmän hän veti huomiota puoleensa ahkeruudella ja tarkkuudella. Sen
sijaan osoitti hän älykkäisyyttä toiselta puolen, nimittäin
käytännölliseltä. Hän käsitti ja älysi asian perin pohjin, ja menetteli
toveriensa keskuudessa tosiaankin sillä tapaa, että he tarjoilivat
makeisia hänelle eikä hän heille; sattuipa vielä niinkin, että hän
kätki saamansa makeisen ja sittemmin möi sen heille itselleen. Jo
lapsesta pitäin osasi hän kieltää itseltään vaikka mitä. Isän antamasta
puolesta ruplasta ei hän kuluttanut kopekkaakaan; osasipa päin vastoin
kasvattaakin sen vielä samana vuonna, osoittaen tavatonta
asioimiskykyä. Hän teki vahasta punatulkun, maalasi sen ja möi varsin
edullisesti. Sitten ryhtyi hän toisenlaisiin yrityksiin. Hän osti
torilta kaikenlaista syötävätä ja asettui luokalla rikkaampain
kumppanien viereen. Huomattuansa toveria rupeavan hiukasemaan, siis
nälän oireita, veti hän ikäänkuin sattumalta esiin osan piirasta tai
sämpylän ja kiihoitettuaan toisen ruokahalun, otti sitten maksua aina
sitä mukaa, kuinka suuri ruokahalu oli. Kaksi kuukautta puuhaili ja
ponnisteli hän kotonansa lakkaamatta hiiren kimpussa, jonka hän oli
pannut pieneen häkkiin, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että hiiri kävi
käskyn mukaan takajaloilleen ja pitkälleen ja nousi ylös. Tämän hiiren
hän sitten möi suurella voitolla. Saatuansa viisi ruplaa kokoon, hän
neuloi rahapussosen kiinni ja alkoi säästää toiseen.
Opettajia kohtaan oli hänen käytöksensä vieläkin viisaampaa. Penkillä
ei osannut kukaan istua niin hiljaa. Huomattava on, että opettaja suosi
suuresti hiljaisuutta ja hyvää käytöstä; hän ei voinut sietää viisaita
ja älykkäitä poikia: hänen mielestään he aivan varmaan irvistelivät
hänelle. Sen, joka oli tullut älykkään pojan kirjoihin, maksoi vaan
liikahtaa, maksoi vaan silmäänsä räpäyttää, niin jo joutui hän kuin
joutuikin epäsuosioon. Opettaja ahdisti ja rankaisi häntä armottomasti.
-- "Kyllä minä sinusta poistan korskeuden ja uppiniskaisuuden!" puhui
hän; "minä tunnen sinut pitkin ja poikki, tunnen paremmin kuin sinä
itse. Älähän huoli! Polvillasi saat olla! Ilman ruokaa saat olla!"
Ja poika parka, itsekään tietämättä miksi, seisoi kuhmuihin polvensa ja
näki nälkää päiväkausia. --
-- "Luonnonlahjat ja äly ja kyky! Minä annan kaikelle tuolle palttua!"
puhui opettaja. "Minä katson ainoastaan hyvään käytökseen. Minä annan
täyden arvosanan kaikissa aineissa sille, joka käyttää itseänsä hyvin,
vaikk'ei hän tietäisi i:tä eikä a:ta; mutta jos minä huomaan huonon
hengen ja irvistyksen halua, niin nollan minä hänelle panen, vaikk'
olisi Salomoniakin viisaampi".
Niin puheli opettaja, joka sydämmensä pohjasta vihasi Krylow'ia
[Venäläinen mainio satujen seppä. Suom. muist.] siitä syystä, että tämä
oli sanonut: "Parempi on ryypynkin ottava taitava mies, kuin
ryyppäämätön poropeukalo". Hän kertoi loistavin silmin ja kasvoin,
kuinka siinä koulussa, missä hän ennen oli ollut opettajana, oli
vallinnut semmoinen hiljaisuus, että kuuli kärpäsenkin lennon, ja
kuinka ei ainoakaan oppilas koko vuoden pitkään kertaakaan ry'äissyt
eikä niistänyt nenäänsä, niin ett'ei hamaan kellon soittoon saakka
voinut tietää, oliko luokassa yhtään ristisielua.
Tshitshikow käsitti kerrassaan opettajansa; hän ymmärsi, millaista hyvä
käytös oikeastaan on. Ei räväyttänyt hän silmäänsä eikä kulmakarvojansa
koko tunnissa, vaikka muut kuinkakin häntä nipistelivät takaapäin. Kun
vaan kello oli kilahtanut, riensi hän suin päin ennen muita tarjoomaan
opettajalle korvallisilla varustettua lakkia (opettaja piti näet
korvallisilla varustettua lakkia); annettuansa lakin, hän astui
ensimmäisenä ulos ja koetti tulla pari kolme kertaa opettajan vastaan
ja nosti joka kerta lakkiansa. Asiat onnistuivat täydellisesti. Koko
koulussa-käynnin aikana hän oli mitä parhaimmissa kirjoissa ja koulusta
päästessään sai täydet arvosanat kaikissa aineissa, todistuksen ja
palkinnoksi kirjan, johon oli kultakirjaimilla painettu: "Erinomaisesta
ahkeruudesta ja mallikelvollisesta käytöksestä". Koulusta päästyään hän
oli jo nuorukainen, jotenkin soma ulkomuodoltaan, leuka jo partaveitsen
tarpeessa. Tähän aikaan kuoli hänen isänsä. Perinnöksi jäi pojalle
neljä pahanpäiväiseksi kulunutta villapaitaa, kaksi vanhaa
lammasnahalla vuorattua nuttua ja mitätön summa rahaa. Isä oli
nähtävästi ollut taitava ainoastaan kehoittamaan säästäväisyyteen, vaan
ei ollut osannut säästää itse. Tshitshikow möi heti kohta talon rähjän
ja sen vähäiset maatilkat tuhanteen ruplaan ja siirsi väkensä
kaupunkiin, päättäen ruveta siellä palvelemaan virkamiehenä. Samaan
aikaan myös tapahtui sekin seikka, että tuo hiljaisuutta ja hyvää
käytöstä rakastava opettaja ajettiin koulusta pois, -- tuhmuudestako
lienee mies parka eroitettu vai mistä muusta syystä, ei ole tietoa.
Opettaja rupesi surusta juomaan; lopulta ei ollut enää varojakaan
juomiseen; sairaana, leivätönnä, avutonna ja unhotettuna eleli hän
päiviänsä viheliäisessä, kylmässä mökin nurkassa. Hänen entiset
oppilaansa, nuo älykkäät ja sukkelat pojat, joissa hän aina oli ollut
näkevinään uppiniskaisuutta ja röyhkeyttä, saatuansa tietää hänen
tilansa, kokosivat hänelle rahoja, moni möi sitä varten paljon
tarpeellistakin. Paavo Tshitshikow se yksinään sanoi, ett'ei hänellä
ole varoja, ja antoi vanhan viiden kopekan rahan, jonka kumppalit
samassa viskasivat hänelle takaisin, sanoen: "tuoss' on, kitupiikki!"
Käsiin kätki kasvonsa opettaja parka, kuultuaan tästä entisten
oppilastensa työstä; itku purskahti tummehtuneista silmistä, niinkuin
vähäiseltä lapselta.
-- "Kuolinvuoteellani näet pani Jumala silmäni vettä vuotamaan",
virkkoi hän heikolla äänellä ja huokasi raskaasti, kuultuaan, kuinka
Tshitshikow oli tehnyt. "Voi sua, Paavo!" liitti hän. "Vai niin se
ihminen muuttuu! Semmoinen näethän oli hiljainen ja kiltti poika! Kuori
petti, kovin petti kuori"...
Sankarimme luonnetta ei kumminkaan saata sanoa niin kovaksi ja
kalseaksi eikä hänen tunteitansa niin perin tylsyneiksi, ett'ei hänessä
olisi ollut ensinkään sääliväisyyttä ja toisen onnettomuuden
surkuttelemista. Kyllä hänessä oli toista sekä toistakin, olisipa hän
tahtonut auttaakin, kunhan vaan ei olisi vaadittu suurta summaa ja kun
ei vaan olisi sitä varten pitänyt kajota niihin rahoihin, jotka jo oli
pantu kajoomattomiin; sanalla sanoen, isä vainajan neuvo: "säästä
rahaa" tuli noudatetuksi. Hän ei ollut kumminkaan kiintynyt rahoihin
juuri rahain tähden; hänessä ei asunut itaruutta ja saituutta. Ei, raha
itsessään ei ollut vaikuttimena hänessä; hänen edessänsä haamoitti
elämä puutteeton, täynnä nautinnoita, vaunut, komea kartano,
herkulliset ateriat -- tämä se yhtä mittaa hänen mielessään asui.
Päästäksensä aikaa voittain juuri kaikkea tätä nauttimaan, -- sitä
varten hän rahaa säästi, käyttämättä sitä sinnes omiin tarpeisinsa,
auttamatta muita milloinkaan. Kun hänen ohitsensa ajaa karautti rikas
mies keveissä kauniissa rattaissa, edessä pulskat juoksijat kalliissa
valjaissa, niin hän seisahtui, kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen, ja
vasta sitten, kuni unesta herättyään, hän virkkoi: -- "Niin, ja tuokin
oli ensi alussa pelkkä konttoripalvelija ja piti suoraksi leikattua
tukkaa!"
Ja kaikki, mikä vaan tuoksahti rikkaudelta ja runsaudelta, teki häneen
oudon vaikutuksen, jota hän ei itsekään voinut käsittää.
Päätettyään koulunkäyntinsä, hän ei tahtonut levähtääkään, -- niin
palava oli hänessä halu ryhtyä mitä pikemmin toimeen ja palvelukseen.
Mutta vaikka hänellä olikin kauniita todistuksia, niin sai hän vasta
monen puuhan ja vaivan perästä viran oikeustossa. Kaukaisissakin
sopukoissa näet on mahtavain suosio tarpeen. Kovin oli hänen virkansa
vähäinen: palkkaa ainoastaan 30-40 ruplaa vuodessa. Mutta hän oli
päättänyt käydä huimasti työhön käsiksi, voittaa ja valloittaa kaikki.
Ja todellakin, hän osoitti aivan tavatonta kieltäymystä ja tarpeittensa
rajoittamista. Varhaisesta aamusta aina myöhäiseen yöhön asti,
uupumatta sielun enempää kuin ruumiinkaan voimilta, kirjoitteli hän,
kokonaan vajouneena oikeuston papereihin. Ei hän mennyt kotiansakaan,
vaan makasi virastossa pöydillä, aterioitsi väliin ovenvartijain
kanssa, mutta osasi kaiken tämän ohella pysyä siistinä, käydä jotenkin
hyvissä vaatteissa, antaa kasvoillensa miellyttävän näyn ja panna
liikkeihinsä oikein jotakin ylevätä. Tunnustaminen on, että viraston
muut virkamiehet olivat peräti vähäarvoista ja typeränpuoleista väkeä.
Muutamilla olivat kasvotkin kuin huonosti paistunut leipä: poski oli
pöhössä yhtäänne, leuka lerpallaan, toisaanne päin, ylähuuli oli
kuplistunut rakoksi ja päälle päätteeksi vielä haljeksissakin. He
puhuivat joka mies hyvin kolealla äänellä, niinkuin olisivat olleet
ketä lyömäisillään. He kantoivat myös useasti uhreja Bakko jumalalle,
osoittaen siten, että slavilaisessa luonteessa on vielä paljon
pakanallisuutta jäljellä. Väliin he tulivat virastoonkin, kuten
sanotaan, sätkässä, ja siitä tuli virastossa paha olla, ja ilma oli
kahta umpeampi entistä.
Tällaisten virkamiesten joukossa täytyi Tshitshikow'in ehdottomastikin
vetää puoleensa huomiota, hän kun oli kaikin puolin heidän
vastakohtansa: hänen kasvonsakin näet olivat arvokkaat ja äänikin
miellyttävä, ja mitä taas väkeviin juomiin tulee, niin niitä hän ei
pannut huulillensakaan.
Vaikeatapa oli sittenkin hänen tiensä. Hänen esimiehekseen tuli
muuan vanha ylikanslisti, joka oli oikea tunteettomuuden ja
järkähtämättömyyden juurikuva. Aina hän oli sama saavuttamaton mies,
jonka kasvoille ei vielä kertaakaan hymy ollut löytänyt tietä, joka ei
vielä milloinkaan ollut sanonut edes hyvää päivää kellenkään. Ei kukaan
ollut nähnyt, että hän edes kerrankaan olisi ollut jotakin muuta kuin
mitä hän aina oli, vaikkapa edes ulkona kadulla, vaikkapa edes
kotonansa. Jospa hän edes kertaakaan olisi osoittanut osan-ottoa ketään
kohtaan; jospa hän olisi edes juopunut ja sitten humalapäissään
naurahtanut; jospa edes olisi antaunut hurjan ilon valtaan, jommoiseen
yltyy rosvo juopumuksen hetkinä, -- vaan ei, ei mitään sinne päinkään!
ei ilkeyttä, ei hyvyyttä. Olipa jotakin kauheata tuossa kaiken
puutteessa. Hänen hengettömiä, kivisiä kasvojansa, joissa ei ollut
mitään räikeätä säännöttömyyttä, ei saattanut verrata mihinkään;
piirteet sulivat keskenänsä kolkkoon yhdenmukaisuuteen. Tiheät
rokon-arvet vaan ja kuopat panivat hänen kasvonsa niitten kasvojen
lukuun, joitten päällä, kansan tarun mukaan, lempo vissin ajoin käy
herneitä puimassa. Sula mahdottomuus oli nähtävästi lähestyä tämmöistä
ihmistä ja hierautua hänen suosioonsa, mutta Tshitshikow se koetti.
Ensinnäkin rupesi hän osoittamaan hänelle vähäpätöisiä palveluksia: hän
otti selvän, millä tapaa ukko sulkaansa teroitteli, ja teroitettuansa
näitä useampia kappaleita, asetti niitä ukon saataville; hän pyyhki ja
puhalteli pölyä ja nuuskaa hänen pöydältään; hän hankki uuden pyyhkimen
hänen tolpollensa; hän löysi ukon lakin, ilkeimmän mitä maailmassa
milloinkaan on ollut, ja asetti sen aivan hänen viereensä pikkuista
ennen kuin ukko lähti kotiansa; hän pyyhkiä hivutti ukon selkää,
milloin tämä oli seinästä ryvettynyt. Vaan kaikesta tästä ei lähtenyt
hyötyä vähääkään, niinkuin ei olisi mitään tehtykään. Saipa Tshitshikow
viimein urkituksi hänen kotoisen elämänsä; sai tietää, että ukolla oli
täysikasvuinen tytär ja tällä kasvot myöskin sen näköiset, kuin
puitaisi niitten päällä öiseen aikaan herneitä. Tältä puolen päätti hän
nyt tehdä rynnäkkönsä. Saatuansa tietää, missä kirkossa tyttärellä oli
tapana sunnuntaisin käydä, asettihe Tshitshikow joka kerta hänen
vastapäähänsä, siistissä puvussa ja kaulus ankarasti tärkättynä. Yritys
onnistui kuin onnistuikin. Vanha kanslisti järähti viimeinkin ja kutsui
häntä luokseen teetä juomaan. Eikä enää aikaakaan, niin kääntyivät
asiat niin päin, että Tshitshikow muutti ukon taloon, jossa hänestä
tuli tuiki tarpeellinen apulainen; hän osteli taloon jauhoja ja
sokeria, hän kohteli tytärtä kuin morsianta konsanaankin, sanoi
kanslistia papakseen ja suuteli hänen kättänsä. Virastossa olivat
kaikki vakuutettuja, että helmikuun lopulla, suuren paaston edellä,
pidetään häät. Rupesipa tuima kanslisti puhumaan esimiesten luona hänen
eduksensa, ja muutaman ajan perästä pääsi Tshitshikow'kin kanslistiksi,
uuden paikan tultua avonaiseksi. Tämäpä nyt näkyi olleenkin pääasia,
mitä hän oli tarkoittanut, hierautuessaan vanhan kanslistin
tuttavuuteen, sillä samassa lähetti hän arkkunsa salaa kotia ja
huomenna muutti sinne itsekin. Vanhaa kanslistia hän ei enää sanonut
papaksi eikä enää suudellut hänen kättänsä; häistä taas ei enää puhuttu
yhtään mitään, -- niin ne katosivat kuin tina tuhkaan. Kohdatessaan
ukkoa, hän kumminkin aina ystävällisesti puristi hänen kättään ja
kutsui luoksensa teetä juomaan, niin että vanha kanslisti, niin
järkähtämätön ja kylmäkiskoinen kuin olikaan, joka kerran puisteli
päätään, jupisten:
-- "Petti kuin pettikin, lemmon poika!"
Tämä oli vaikein kynnys. Tästä eteenpäin alkoi luistaa liukkaammin ja
nopeammin. Hänestä tuli huomattu mies. Ja kaikkeahan hänessä näkyi
olevankin, kaikkea, mitä tässä maailmassa tarvitaan: miellyttävä käytös
liikkeissä ja kaupoissa sekä rohkeutta toimissa ja töissä.
295
Näillä keinoin saavutti hän vähän ajan perästä niin sanotun leipäisän
viran ja osasi hyvin käyttää sitä hyödykseen. Huomattava on, että juuri
näinä aikoina ruvettiin ankarasti vainoamaan lahjan ottamista
virastoissa. Näitä ahdisteluja ei Tshitshikow ensinkään säikähtänyt,
vaan käänsi ne omaksi parhaaksensa, osoittaen sitä venäläistä
kekseliäisyyttä, joka ilmaantuu ainoastaan ahdistuksen aikoina. Asia
järjestettiin tällä lailla. Kun asianomainen hakija, tultuansa
virastoon papereitansa antamaan, jo oli pistämäisillään kättä
taskuunsa, ottaaksensa sieltä tunnetuita, joka paikkaan kelpaavia
suosituskirjeitä, niin Tshitshikow kohta estelemään:
-- "Ei, ei", puheli hän hymysuin, pidätellen hakijan kättä, "te
luulette, että minä ... en, en millään muotoa! Sehän on meidän
toimemme, meidän velvollisuutemme; meidän tulee tehdä se ilman
vähintäkään palkintoa. Siltä puolen saatte olla aivan huoletta:
huomenna on asianne toimitettu. Sallikaa kysyäni vaan, missä te asutte;
teidän ei tarvitse itsenne pitää mitään murhetta; me lähetämme ne
teidän luoksenne".
Ihastuksissaan riensi aivan lumottu hakija kotiansa.
-- "Kas se vasta mies on, jommoisia pitäisi olla joka paikassa, sanalla
sanoen, se on kultaa ja kallista kiveä tämä mies!"
Mutta kuluu päivä, kuluu toinen, ei vaan kuulu papereita kotia, ei
kolmantenakaan. Hakija kansliaan; siellä tulee tieto, ett'ei asiata ole
pantu alkuunkaan; hakija kullan ja kalliin kiven luokse.
-- "Voi kuitenkin, antakaahan anteeksi", puheli Tshitshikow erinomaisen
kohteliaasti, ottaen hakijaa kumpaisestakin kädestä. "Meillä on ollut
niin paljo työtä! Mutta huomiseksi se valmistuu, huomiseksi aivan
varmaan. Minua todellakin oikein hävettää!"
Ja puhetta seurasivat aivan viehättävät liikkeet. Jos tuossa sattui
aamunutun lieve menemään auki, niin käsi samassa riensi asiata
korjaamaan ja pidättämään lievettä. Mutta papereita vaan ei kuulu kotia
huomenna eikä ylihuomenna eikä kolmantenakaan päivänä. Hakija alkaa
arvella, ajatella: eiköhän vaan mitä ole merrassa. Hän kuulustelee ja
tiedustelee.
-- "Kirjureille pitää antaa", sanotaan.
-- "Miksi ei? Minä olen aina valmis antamaan viisikolmatta kopekkaa
kirjureille!" huudahtaa hakija.
-- "Mitäs te tuossa intoilette?" vastataan hänelle. "Niin se asianlaita
onkin: kirjurit saavatkin viisikolmatta kopekkaa, loput menee
esimiehelle".
Otsahansa silloin lyödä läimäyttää hoksaamaton hakija ja toruu ja
sättii pahanpäiväiseksi uudet tavat ja virkamiesten hienostuneet
kohteliaat käytökset.
-- "Ennen muinoin edes tiesi selvästi mitä tehdä: kun annoit kanslian
päämiehelle punareunaisen, niin oli kaikki selvillä; mutta nyt menee
valkoinen miestä päälle, ja viikon saat vielä puuhata ja hommata,
ennenkuin asiat hoksaatkaan ... menkööt hiiden kattilaan virkamiesten
vilpittömyys ja rehellisyys!"
Hakija on kyllä oikeassa; mutta siksipä meillä ei nyt enää olekaan
lahjakoiria: kaikki kansliain esimiehet ovat kaikkein rehellisimpiä ja
jaloimpia ihmisiä; sihteerit vaan ja kirjurit ovat lurjuksia.
Pian aukenivat Tshitshikow'ille avarammat alat. Asetettiin näet komitea
jotakin kruunun rakennusta varten, johon oli määrätty suuret summat
rahoja. Tähän komiteaan osasi hän päästä jäseneksi ja osoitti siinä
pian erinomaista toimeliaisuutta. Komitea ryhtyi asiaan heti kohta.
Kuusi ajastaikaa puuhasi se tämän rakennuksen kimpussa, mutta
ilman-alako se lienee ollut haitallinen vai tarve-aineetko
sopimattomia, -- se vaan on varma, ett'ei kruunun rakennus noussut
perustustaan ylemmäs. Sen sijaan ilmestyi kullekin komitean jäsenelle
muilla haaroin kaupunkia kaunis uudenmallinen talo, -- siellä mahtoi
maanlaatu olla parempi. Komitean jäsenet rupesivat jo tulemaan hyviin
varoihin; yhdestä ja toisesta tuli jo perheekäs mies.
Nyt vasta, ja vasta nyt, alkoi Tshitshikow vähitellen vapautua
kieltäymyksen ja armottoman uhrautumisen tuimista lainsäännöistä. Nyt
vasta lievensi hän pitkän pitkän paastonsa ja nyt nähtiin, ett'ei hän
aina hyljännyt nautinnoita, joista oli osannut kieltäytyä tulisen
nuoruuden päivinä, jolloin ei kukaan saata kokonaan hillitä itseänsä.
Tulipa yhtä ja toista ylellistäkin: hän hankki jotenkin hyvän kokin,
hienoja paitoja Hollannin palttinasta. Jo osti hän verkaakin itselleen
sellaista, ett'ei mointa ollut kellään koko läänissä; tästä puolin
rupesi hän pysytteleimään enimmästä päästä ruskeissa ja punertavissa,
valkosäkenisissä kankaissa. Jo oli hänellä hevosparikin, ja itse hän
piteli sivullisen ohjasta, pakottaen sitä juoksemaan kiekkuroiden. Jo
tuli hänelle tavaksi pestä ruumista pesusienellä ja odekolonin
sekaisella vedellä; jo tuli hänelle tavaksi ostaa jotenkin kallista
saippuata, joka tekee ihon sileäksi; jo...
Mutta tuossapa määrättiinkin äkkiä entisen lallukan sijaan uusi
esimies, sotaherra, ankara herra, lahjan-oton ja kaiken vääryyden
vihaaja. Heti seuraavana päivänä pani hän jo kaikki virkamiehet
pahempaan kuin pulaan, vaati tilit, näki laskut vaillinaisiksi, näki
vailinkeja joka haaralla, huomasi samassa kauniit uudenmalliset talot,
ja nytkös alkoi tutkinnot ja hutkinnot. Virkamiehet pantiin viralta
pois; uudenmalliset talot joutuivat kruunulle ja muutettiin mikä
armeliaisuuslaitokseksi, mikä kouluksi sotamiesten lapsille. Niin meni
herroilta kaikki varat ja mahti kuin tuhka tuuleen ja Tshitshikow'ilta
pahemmin kuin muilta. Hänen kasvonsa, niin miellyttävät kuin
olivatkaan, eivät miellyttäneet uutta päällikköä, -- mistä syystä, ties
taivas, välistä ei semmoiseen tarvitse olla syytä ensinkään -- ja niin
rupesi päällikkö vihaamaan Tshitshikow'ia kuin kuolemata. Mutta hän kun
sittenkin oli sotaherra eikä siis tuntenut perinpohjin kaikkia
siviliherrain vehkeitä ja koukkuja, niin pääsivät jonkun ajan perästä,
rehellisen ulkomuodon ja teeskentelytaidon avulla, hänen suosioonsa ja
armoonsa toiset virkamiehet, eikä aikaakaan, niin oli uusi esimies
vielä pahempain lurjusten käsissä, vaikk'ei hän ollut osannut
aavistaakaan heitä semmoisiksi. Hän oli päin vastoin tyytyväinen, että
oli viimeinkin saanut oikeita virkamiehiä, ja kehui ja kerskaili
taidostansa, kun hän muka osasi erottaa ihmisiä. Virkamiehet pääsivät
kokonaan hänen luonteensa ja tapainsa perille. Kaikista hänen
alamaisistaan tuli kauheita vääryyden vainoojia; kaikkialla, kaikissa
asioissa he vainosivat sitä, niin kuin vainoaa kalamies ahraimella
lihavata sampea, ja vainosivatpa niin toimellisesti, että vähän ajan
perästä oli joka miehellä moniahta tuhat kolikkoa taskussaan. Tähän
aikaan palasivat totuuden tielle monet entisistä virkamiehistä ja
pääsivät jälleen virkaan. Tshitshikow se yksinään vaan ei voinut
hieroutua enää takaisin, vaikka kovinkin puuhasi hänen puolestaan,
kaikkialla käypäin suosituskirjeiden yllyttämänä, ensimmäinen sihteeri.
Tämä oli täydellisesti oppinut vetämään kenralia nenästä, mutta tässä
asiassa hän ei voinut saada toimeen yhtään mitään. Esimies näet oli
senlaatuinen mies, jota kyllä vedettiin (hänen tietämättänsä kumminkin)
nenästä, mutta kun hänen päähänsä kerran oli joku ajatus iskenyt, niin
siellä se sitten istui kiinni kuin rautanaula, ei sitä sieltä saanut
irti keinoilla eikä millään. Viisas sihteeri ei voinut saada aikoin
muuta kuin että Tshitshikow'in virkatodistus kumminkin jäi puhtaaksi,
ja siihenkään hän ei saanut esimiestä muutoin taipumaan kuin
armahtavaisuudesta, kuvaten hänelle liikuttavalla tavalla, kuinka
surkeaan tilaan muka Tshitshikow'in perhe oli joutunut, jommoista
hänellä kaikeksi onneksi ei ollutkaan.
-- "No mitäpäs tästä!" virkkoi Tshitshikow. "Koukkuun kävi, koukusta
kirposi -- sinne meni! Ei auta itku hädästä; toimeen tässä pitää
käydä".
Ja niin hän päätti alkaa asiat uudelleen päästä asti, uudelleen
varustautua kärsivällisyydellä, uudelleen kieltäytyä kaikesta, vaikka
olikin jo alkanut niin hauskan ja hupaisen elämän. Täytyi muuttaa
toiseen kaupunkiin, tehdä itsensä siellä ensin tunnetuksi. Ei ottanut
asia oikein menestyäkseen. Varsin lyhyen ajan kuluessa täytyi hänen
vaihtaa pari kolme tointa: ne olivat näet kovin halpoja, likaisia.
Huomattava on, että Tshitshikow oli siivoin ja siistin mies mitä
maailmassa milloinkaan on ollut. Vaikka hänen ensi alussa oli
täytynytkin oleskella epäsiivoissa seuroissa, niin sydämmessänsä hän
kumminkin aina säilytti puhtauden; hän tahtoi, että virkahuoneissa
pöydät olisivat petsatuita ja kaikki muukin sievää ja somaa. Ei hän
puheessa milloinkaan käyttänyt rumaa sanaa; hän tunsi loukkausta
silloin kuin muittenkin puheesta puuttui tarpeenmukainen kunnioitus
säätyä ja arvoa kohtaan. Lukijan on luullakseni mieluista tietää, että
hän muutti alusvaatteitakin joka kolmas päivä; kesällä, kuumana aikana,
muutettiin niitä joka ainoakin päivä. Vähinkin paha lemu loukkasi
häntä. Senpä vuoksi, kun Pekko illoin tuli häntä riisumaan ja vetämään
saappaita jalasta, hän aina pisti neilikan nenäänsä. Ja monessakin
tapauksessa olivat hänen hermonsa herkkiä kuin nuorella tytöllä.
Siksipä tuntuikin hänestä raskaalta joutua jälleen niihin piireihin,
joissa kaikki tuli paloviinalta ja kaikki käytös oli kömpelöä. Hän
koetti kyllä rohkaista mieltänsä, mutta laihaksi meni mies kuin
menikin, oikein vehreäksi kävi hän kasvoiltaan kovina aikoina. Hän oli
jo ruvennut lihoamaan ja käymään niihin arvokkaisiin, pulleihin
muotoihin, jommoisessa lukija näki hänet tutustuessaan hänen kanssansa,
ja jo oli hän, peiliin vilahdellen, alkanut haaveilla kaikenlaisia
kauniita asioita, muijaa ja lasten kamaria, ja aina oli hymy seurannut
näitä ajatuksia; mutta nyt, katsahdettuansa sattumalta peiliin, ei hän
saattanut olla huudahtamatta: "Hyväinen aika, kuinka minusta on tullut
pahannäköinen!" Sen koommin ei hänen mielensä pitkään aikaan tehnyt
kurkistella peiliin. Mutta kaikki kärsi vaan meidän sankarimme, kärsi
lujana, maltilisena, ja pääsi viimein tullivirkamieheksi. Huomattava
on, että tämmöinen virka oli jo kauan aikaa ollut hänen salaisten
toiveittensa määränä. Hän näki, kuinka kalliita ulkomaisia kapineita
oli tullin virkamiehillä, mimmoisia poslini-astioita ja pitsejä he
lähettelivät tädeilleen ja sisarilleen ja serkuilleen. Monasti oli hän
jo huo'ahtanut:
-- "Annas jos pääsisi tulliin! Siellä on rajakin lähellä ja ihmisetkin
sivistyneitä. Entäs niitä paitoja hienosta Hollannin palttinasta,
jommoisia siellä saa!"
Tällöin hän vielä, se on lisättävä, mietiskeli erästä erinomaisen
laatuista Franskan saippuata, joka tekee ihon aivan tavattoman
valkoiseksi ja posket vereviksi. Mikä sen saippuan nimi oli, ties
taivas, mutta semmoista vaan piti hänen arvelunsa mukaan löytymän
rajalla. Kauan aikaa oli jo hänen mielensä tehnyt päästä tulliin, mutta
häntä olivat aina pidättäneet kaikenlaiset edut rakennuskomiteassa ja
hän oli tuumaillut varsin järkevästi näin: tulli on kyllä hyvä asia,
mutta eihän se sittenkään ole vielä muuta kuin kaksi pyytä katolla,
mutta komitea se on sittenkin pyy pivossa. Mutta nyt päätti hän päästä
tavalla tai toisella tulliin, ja sinne hän pääsikin.
Uuteen toimeensa ryhtyi hän tavattomalla innolla. Luonto itse näkyi
määränneen hänet tullivirkamieheksi. Mointa sukkeluutta, tarkkuutta ja
huomaavaisuutta ei oltu siihen saakka vielä nähty eikä edes kuultukaan.
Kolmen, neljän viikon perästä oli hän jo niin täydellisesti päässyt
tulli-asiain perille, että tiesi kaikki tyyni: ei hänen tarvinnut
mitata eikä punnita, tavaralistasta hän jo osasi sanoa, kuinka monta
kyynärää verkaa tai muuta kangasta missäkin mytyssä oli. Hänen maksoi
ottaa vaan käsiinsä tavarakääre, niin jo osasi sanoa, mitä se painoi.
Mitä taasen etsiskelyihin tulee, niin oli hänellä siinä, omain
toveriensakin puheen mukaan, oikea koiran vainu. Ihmetellä täytyikin,
nähdessään, kuinka hänellä riitti malttia tutkimaan ja kopeloimaan
jok'ainoata nappiakin, ja kaiken tämän teki hän kuolettavalla
kylmäkiskoisuudella, mutta samassa tavattomalla kohteliaisuudella. Ja
sillä välin kuin matkustelevaiset intoilivat ja kuohuivat vihan
vimmassa ja tunsivat oudon halun lyödä rikki ja musertaa hänen
miellyttävän ulkomuotonsa, hän ei muuttunut vähääkään kasvoissaan
enempää kuin kohteliaassa käytöksessään, vaan puheli näin: "Sallikaa
minun pikkuruisen häiritä teitä ja pyytää nousemaan ylös!" Tahi: "Olkaa
hyvä, rouva, käykää tänne toiseen kamariin, siellä on erään meidän
virkamiehemme rouva, jolla olisi teille jotakin sanomista". Tahi:
"Suvaitkaapas, minä vaan vähäisen ratkoa rapsautan turkkinne vuoria",
ja niin sanoessaan hän veti vuorin ja päällisen välistä saaleja ja
huiveja, kylmäverisenä kuni omasta arkustaan. Esimiestenkin täytyi
tunnustaa, että tämä oli piru eikä ihminen: hän haeskeli ja nuuski
pyörissä, aisoissa, hevosen korvissa ja ties missä kaikissa paikoissa,
jonne ei kertomuksen kirjoittajan mieleen ikänä johtuisi mennä
kurkistamaan ja jonne ainoastaan tullivirkamiesten on lupa kurkistella.
Siksipä matkustaja raukka, päästyään viimein rajan yli, ei vielä moneen
minutiin päässyt toipumaan hämmästyksestänsä. Hän ristieli silmiään
vaan, virkkaen: "No älähän muuta!" Niin oli hänen tilansa, tuon
matkustajan, kuin koulupojan, joka on päässyt rehtorin huoneesta, jonne
rehtori oli kutsunut hänet saamaan varoitusta, vaan olikin sen sijaan
antanut hänelle aivan odottamattomasi selkäsaunan.
Vähän ajan perästä pani hän salakauppiaat kovin ahtaalle. Tämä mies
oli kaikkein Puolan Juutalaisten epätoivo ja hämmästys. Hänen
rehellisyytensä ja lahjomattomuutensa oli järkähtämätön, melkeinpä
luonnoton. Hän ei edes käyttänyt omaksi hyödykseen kaikenlaisia
takavarikkoon pantuja tavaroita ja monenlaisia pikku esineitä, joita ei
kirjoiteta kruunun omiksi, liiallisten luettelojen karttamiseksi.
Tämmöinen vilpitön palvelus, vailla kaikkea oman voiton pyyntöä, ei
voinut olla herättämättä yleistä ihmettelyä eikä tulematta esivallan
tiettäviin. Hän sai virkaylennyksen ja teki kohta sen jälkeen
ehdotuksen kaikkein salakauppiasten kiinni-ottamisesta, pyytäen vaan
apua, saadakseen itse panna ehdotuksensa toimeen. Hänelle annettiinkin
heti joukko sotamiehiä ja rajaton haeskelemisen valta. Tätä hän juuri
oli tahtonutkin.
Siihen aikaan oli perustunut suuri salakauppiasten yhteys, visusti ja
tarkasti harkittu. Miljonia lupasi voittoa tämä julkea hanke.
Tshitshikow oli kauan aikaa tiennyt tästä liitosta, mutta oli antanut
jyrkästi kieltävän vastauksen liiton asiamiehille, jotka olivat tulleet
häntä lahjomaan.
-- "Ei vielä", oli hän sanonut kuivakiskoisesti. Mutta nyt, saatuaan
haltuunsa kaikki tyyni, antoi hän heti tiedon liitolle.
-- "Nyt sopii!" oli hän sanonut.
Laskut oli tehty tesmälleen. Tässä oli hänellä mahdollisuus voittaa
yhdessä vuodessa sen verran, mitä muutoin ei olisi voittanut
kahdessakymmenessäkään. Ennen hän ei ollut tahtonut ruveta heidän
kanssansa mihinkään liittoon, niin kauan kuin vielä oli pelkkä alhainen
käskyläinen, jolloin hän ei saattanut ansaita suuria summia; mutta nyt
-- nyt oli laita aivan toinen, nyt sopi hänen määrätä, mitkä ehdot vaan
itse tahtoi. Saadaksensa asiata käymään luontevammin, taivutti hän
puolelleen erään virkakumppaninsa, joka ei voinut kestää kiusausta,
vaikka olikin jo harmaapää. Kaupat tehtiin, ja yhteys ryhtyi toimeen.
Alku oli loistava. Lukija on kaiketikin monta kertaa kuullut vanhan
kertomuksen espanjalaisista lampaista, jotka astua kopsuttivat rajan
yli kaksinkertaisissa turkeissa ja toivat valeturkin alla miljonan
arvoisen määrän Brabantin pitsejä. Tämä tapahtui juuri silloin kuin
Tshitshikow palveli tullissa. Ell'ei hän olisi ollut mukana liitossa,
niin ei olisi Juutalaisten kuuna kullan päivänä onnistunut saada tätä
hanketta perille. Kolmen neljän tämmöisen lammasmatkueen kuljettua
rajan yli, ilmaantui kummallekin virkamiehelle neljäsataa tuhatta
ruplaa pääomaa. Tshitshikow kuului saaneen kuudettakin sataa tuhatta,
hän kun oli rohkeampi. Taivas ties kuinka suunnattomiin nämä summat
olisivat kasvaneetkaan, ell'ei lempo olisi lehahtanut ystävysten
väliin. Hitto riivasi heidät, niin että he suoraan sanoen kiukustuivat
ja riitautuivat toisiinsa ihan ilman syytä. Puheen kiihkossa tai
kukaties vähän humalapäissäänkin sanoa tokaisi Tshitshikow kumppaliansa
kieroksi mieheksi. Toinen, vaikka todella olikin kierosilmäinen, otti
tuosta kumminkin pahoin suuttuaksensa, ties mistä syystä, ja vastasi
kiivaasti ja tavattoman röyhkeästi juuri näillä sanoilla:
-- "Sen sinä valehtelet! Minä olen valtioneuvos, enkä kiero mies; mutta
sinä, sinä juuri olet kiero!"
Ja sitten hän vielä liitti noin pikkuisen pistopuheen harmissaan:
-- "Niin justiin!"
Vaikka hän siis tällä tapaa kokonaan kumosi kumppalinsa, antaen hänelle
sanat takaisin, ja vaikka nuo sanat: "Niin justiin!" olivat kyllä
mahtavat, niin ei hän kumminkaan tyytynyt tähän, vaan lähetti salaisen
kanteen Tshitshikow'ista. Kerrotaan sitä niinkin päin, että heillä oli
muutoinkin ollut keskenänsä riitaa ja rettelöä, ja että riidan kapulana
oli ollut muuan naikkonen, tuore ja terve kuin mehevä nauris.
Tulliherrain puheen mukaan oli jo miehiäkin palkattu, joitten piti
illan pimeässä kaukaisella poikkkikadulla antaa sankarillemme
selkäsauna. Riitaveljekset saivat kumminkin pyyhkiä partaansa
kumpainenkin, sillä naikkonen suostui erääsen staabi-kapteni
Shamsharew'iin. Niin sitä kerrottiin, mutta kukapa sen ties, mitenkä
asian laita oikein olikaan; arvatkoon lukija itse loput, jos haluttaa.
Pääasia vaan on se, että virkamiesten liitot salakauppiaitten kanssa
tulivat tiedoksi. Valtioneuvos joutui tosin itsekin perikatoon, mutta
pihtiinpä saattoi hän kumppalinsakin. Tulliherrat vedettiin oikeuteen,
kaikki heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon, ja kaikki tämä tulla
pyrähti äkisti kuin ukkonen heidän ylitsensä. Nyt vasta he toipuivat
kuin häkä-unesta heräten ja näkivät kauhistuksella, mitä olivat
tehneet. Valtioneuvos ei kestänyt kohtalon kovaa iskua, hän hukkui
jonnekin syrjäisiin seutuihin, mutta kollegianneuvos se kesti. Hän
osasi kätkeä osan rahoja, huolimatta tutkintoon tulleitten virkaherrain
tarkasta vainusta. Hän pani liikkeelle älynsä hienoimmatkin mutkat ja
metkut; siksi oli hänellä kyllin kokemusta, siksi tunsi hän kyllin
hyvästi ihmiset: missä vaikutti hän miellyttävällä käytöksellään, missä
liikuttavalla puheella, missä suitsutti hän liehakoimisen suloista
savua, joka ei milloinkaan asiata tärvele, missä pistää sujautti rahoja
kouraan, sanalla sanoen laittoi asiat sille tolalle, ett'ei häntä
eroitettu niin häpeällisellä tavalla kuin kumppalia, vaan pääsi kuin
pääsikin Rikos-oikeuden käsistä. Mutta pääomaa hänelle ei enää jäänyt
eikä noita kaikenlaisia ulkomaisia kapineitakaan: ne joutuivat nyt
muitten halullisten haltuun. Hänelle jäi kymmenkunta tuhatta ruplaa
rahoja, jotka oli kätketty kovan ajan varalta, pari tusinaa paitoja
Hollantilaisesta palttinasta ja vähäiset vaunut, jommoisissa
naimattomat herrat tavallisesti kulkevat, sekä kaksi maaorjaa: kuski
Selifan ja lakeija Pekko. Sitä paitsi antoivat hänelle sääliväiset
tullivirkamiehet vielä viisi kuusi palasta sellaista saippuata, joka
pitää ihon verevänä. Siinä kaikki.
Ja tuommoisessa tilassa oli nyt meidän sankarimme taas! Tuommoinen
kova onni se nyt jälleen raukesi hänen ylitsensä. Tämä oli hänen
mielestänsä: kärsiä totuuden tähden. Nyt luulisi, että hän tällaisten
myrskyjen, koetusten, kohtalon iskujen ja elämän surujen jälkeen
poistuu jäljelle jääneitten kymmenen tuhannen ruplan kanssa johonkin
syrjäiseen kaupungin hiljaisuuteen, ja siellä sitten elää nuhjustaa
ikänsä kaiken karttunaisessa aamunutussa, istuen matalan kartanon
akkunassa ja katsellen sunnuntaisin talonpoikain tappelua kadulla tahi,
raitista ilmaa hakeaksensa, lähtien kanakoppeliin omin käsin
tunnustelemaan keitettäväksi määrättyä kanaa; niin, siellä hän viettää
hiljaisen, vaan tavallansa myöskin jotakin hyötyä tuottavan elämänsä
loppupäivät. Mutta niinpä ei käynyt. Hänen tahtonsa lujuus oli
lannistumaton, se täytyy tunnustaa. Senkaltaisten kohtausten jälkeen,
joissa oli kyllältä, ell'eihän juuri ihmisen kuolettamiseen, niin
ainakin hänen taltuttamiseensa ja masentamiseensa, senkään kaltaisten
kohtausten jälkeen hänen käsittämätön intohimonsa ei sammunut. Hän
murehti, hän oli suuttunut, hän nureksi koko maailmata vastaan, hän
moitti kohtaloa vääryyden tekijäksi, hän valitti ihmisten vääryyttä,
eikä sittenkään saattanut olla ryhtymättä uusiin ponnistuksiin. Sanalla
sanoen, hän osoitti semmoista malttia, että sen rinnalla kutistuu
mitättömäksi Saksalaisen puiseva maltti, joka jo itsestäänkin asuu
hänen hitaisessa, laiskassa verenkulussaan. Tshitshikow'issa sen sijaan
veri keikkui ja kuohahteli, ja paljo siinä kysyttiin järjen hallitsemaa
tahtoa, kun piti suistaa ja hillitä kaikki se, mikä pyrki ilmoille
elamoimaan. Hän harkitsi, eikä ollutkaan hänen harkintansa kaikkea
totuutta vailla.
-- "Miksikä juuri minä? miksikä juuri minun piti kärsiä? Kukas nykyjään
palveluksessaan torkkuu? Kaikkihan ottavat. En minä ole saattanut
ketään onnettomuuteen: en ole leskiä ryöstänyt, en ole ketään ajanut
mieron tielle; minä hyödytin itseäni siellä, missä rikkautta oli ja
runsautta; minä otin siellä, missä otti toinenkin mies; ell'en minä
olisi huolinut, niin olisivat huolineet muut. Minkästähden muitten käy
hyvin, ja miksikä juuri minun pitää hävitä ja maan matona kadota? Ja
mikäs minä nyt olen? Mihinkä minusta nyt on? Millä silmillä minä nyt
rohkenen katsoa kunnioitettavaa perheen isää silmiin? Kuinkas minä en
tuntisi omantunnon vaivoja, tietäessäni eläväni maailmassa työtönnä,
toimetonna? Ja mitä sanovat sitten lapseni? 'Niin', sanovat he,
'semmoinen peijakas se meidän isä oli: ei jättänyt lapsillensa mitään
perintöä!'"
Tshitshikow, kuten jo tiedämme, piti hellää huolta jälkeisistänsä.
Kovin se on hellä asia! Moni kukaties ei pistäisikään kättään niin
kovin syvälle, ell'ei nousisi tuommoinen kysymys -- ja ties miten se
nousee -- mitä muka lapset sanovat! Ja siksipä nyt tämä esi-isän alku,
varovaisena kuin kissa, katsahtaa toisella silmällä sivuun, eikö muka
isäntä ole näkemässä, ja ala sitten sieppaella mitä lähinnä on, oli se
sitten saippuata tai kynttilöitä tahi talia, vaikkapa kanarian lintukin
-- ei hän mitään hylkää. Niin valitti ja vaikeroitsi meidän sankarimme,
vaan toimeliaisuus se ei sittenkään kuolehtunut hänen mielessänsä;
kaikki oli siellä valmiina rakennukseen, odotellen vaan suunnitelmaa.
Ja vielä kerran hän kutistui, vielä kerran hän alkoi työlään elämän,
vielä kerran hän kieltäytyi kaikesta, vielä kerran hän laskeusi
puhtaudesta ja somuudesta alas likaan ja halpuuteen. Paremman toimen
puutteessa rupesi hän asian-ajajaksi. Tämä ammatti ei ollut vielä
siihen aikaan saanut kansalais-oikeutta; sitä lykittiin joka haaralta,
huonossa arvossa piti sitä Oikeuksissa alhaisten virkamiesten mitätön
joukko, itse asioittajatkaan eivät sille suurta kunniata omantaneet.
Asian-ajajat olivat tuomitut tuntikautisiin odotuksiin ylhäisten
eteisissä, kärsimään tylyyttä ynnä muuta sellaista. Hätä se kumminkin
saattoi hänet tähän.
Muun muassa sai hän ajaakseen tämmöisen asian: saada pantatuiksi
muutama sata talonpoikaa Orpojen kassaan. Itse hovintila oli kokonaan
rappiolla. Sen olivat rappiolle saattaneet eläintaudit, petolliset
voudit, katovuodet, ruttotaudit, joihin paraat työmiehet olivat
kuolleet, ja vihdoin myös löyhämielinen hovinherra itsekin, joka
koristeli taloansa Moskovassa aivan uusimman mallin mukaan ja oli
siihen menettänyt koko omaisuutensa viimeiseen ropoon saakka, niin
ett'ei enää ollut mitä syödä. Siksipä piti vielä viimeiset jäljellä
olevat talonpojat panna panttiin. Tämmöiset panttiinpanot kruunulle
olivat siihen aikaan vielä jotakin uutta, johon ei ryhdytty niin aivan
pelottomasti. Tshitshikov asian-ajajana taivutti ensin kaikki
virkamiehet puolelleen (niinkuin tiettyä on, ei ilman tämmöistä
edelläkäypää taivuttamista saa toimeen vähintäkään asiata; pitää edes
pullollinen madeiraa ajaa jokaisen kulkkuun). Niin, taivutettuansa nyt
kaikki asianomaiset puolelleen, ilmoitti hän, että semmoinen ja
semmoinen nyt on asia: toinen puoli talonpojista on kuollut ja senpä
vuoksi, jott'ei sittemmin tulisi enää rettelöitä, niin...
-- "No ovathan ne henkikirjoissa?" sanoi sihteeri. "Yksi kuolee pois ja
sijaan syntyy toinen; maailmassa on tapa semmoinen".
Sihteeri osasi puhua soinnuissa, kuten näkyy. Mutta sankarissammepa
välähti samassa ajatus, valoisin mitä ihmisessä milloinkaan on
välähtänyt.
-- "Onpas minua pölkkypää!" virkkoi hän itsekseen. "Rukkasia haen ja
rukkaset ovat vyöllä. Minä otan ja ostan kaikki nuo kuolleet
talonpojat, ennenkuin uudet henkikirjat laitetaan, ostan niitä
esimerkiksi tuhannen sielua, ja Orpoin kassa antaa niistä esimerkiksi
kaksi sataa ruplaa kappaleesta, -- siinähän on jo kahden sadan tuhannen
pääoma! Ja aikakin on nyt sopiva! Äsköttäin liikkui ruttotauteja, väkeä
on kuollut, Jumalan kiitos, enemmänkin; hovinherrat ovat eläneet
huimasti ja menettäneet korttipöydässä kelpo lailla; kaikki on samonnut
Pietariin virkoja hakemaan, maatilat on jätetty leväperään, niitä
hoidetaan huonosti, verojen maksu käy vuodesta vuoteen vaikeammaksi, --
ilomielellä he luovuttavat ne minulle joka mies jo siitäkin syystä,
että pääsevät maksamasta henkirahaa heidän edestänsä; saattaa vielä
niinkin käydä, että yksi ja toinen maksaa minulle selvät rahat, kun
vaan otan. Kyllähän siinä on vaikeutta ja paljo puuhaa, ja vähän
peloittaa kanssa, ett'ei kävisi hullusti ja nousisi vielä juttuja. No
niin, mutta turhanpäitenkös se järki kulta sitten on ihmiselle annettu!
Pää-asia on kumminkin siinä, että asia näyttää kaikille kovin
kummalliselta, ei kukaan ota sitä uskoaksensa. Totta kyllä, ett'ei
talonpoikia saa ostaa eikä pantatakaan ilman maata. Mutta minäpä
ostankin ne siirrettäviksi, niin juuri siirrettäviksi. Nykyjään saa
Taurian ja Hersonin lääneissä maata ihan ilmaiseksi: ota vaan ja asu.
Sinne minä heidät siirränkin! Hersonin lääniin minä heidät siirrän!
Eläkööt siellä ja olkoot! Ja mitä taas siirtämiseen tulee, niin sen
saattaa tehdä lain ja asetusten mukaan. Jos vaaditaan todistusta
talonpojista, niin miks'ei? Kyllä minä hankin todistuksen, jonka
kapteni-ispravnikka on allekirjoittanut omalla kädellään. Tilan nimeksi
sopii panna Tshitshikow'in kylä taikka ristimänimeni mukaan Pavlowskin
kylä."
Tällä tapaa syntyi sankarimme päässä tämä kummallinen ai'e.
Kiittänevätkö häntä siitä lukijat, sitä en tiedä, mutta tekijän
kiitollisuutta on vaikea lausuakaan, sillä oli miten olikaan, ell'ei
Tshitshikow'in päähän olisi tämmöistä ajatusta tullut, niin ei olisi
tämäkään kertomus ilmaantunut maailmaan.
Ristittyään silmänsä, kuten Venäläinen konsanaankin, ryhtyi hän
toimeenpanemaan aikeitansa. Ollen muuttavinaan asuinpaikkaa ja muilla
tekosyillä läksi hän liikkeelle, pistäytyen yhteen ja toiseen nurkkaan
meidän valtakuntaa, liiatenkin niihin, jotka olivat muita enemmän
kärsineet tapaturmia, katovuosia, ruttotauteja ynnä muuta sellaista,
sanalla sanoen sinne, jossa hänellä oli toivo saada mukavammin ja
huotavimmalla hinnalla ostaa tarvitsemaansa väkeä. Hän ei kääntynyt
umpimähkään minkä tilan-omistajan puoleen hyvänsä, vaan huolellisesti
valikoksi mieluisiansa ihmisiä taikka semmoisia, joissa tänkaltaiset
kaupat kohtasivat vähimmän vastusta. Hän koetti ensin aina tutustua
ihmisten kanssa, miellyttää heitä, saadaksensa sitten talonpoikia
enemmän ystävyyden kaupalla kuin suoranaisella ostolla. Älköötpä siis
lukijat moittikokaan tekijätä, jos tähän asti esiin tulleet henget
eivät ole heitä miellyttäneet, -- syy on Tshitshikow'in -- tässä on
hänellä täysi valta, meidän on seuraaminen, menköön hän minne hyvänsä.
* * * * *
Mutta kenties vaaditaan lopullista, tesmällistä piirrettä: mimmoinen
mies hän oikeastaan on siveellisessä katsannossa? Hän ei ole sankari
täynnä täydellisyyttä ja hyviä avuja, sen näkee selvään. Mikäs hän on
sitten? Konnako siis, vai? Miksikä konna? Miksikä ollaan niin ankaria
lähimmäistä kohtaan? Nykyaikoina ei meillä ole konnia: meillä on vaan
hyväaikeisia ja miellyttäviä ihmisiä, mutta sellaisia, jotka yhteiseksi
häpeäksi tarjoaisivat kasvonsa yleisön korvapuustille, semmoisia
lieneekö kaikkiansa pari kolme miestä, ja nekin puhuvat jo nykyjään
hyvistä avuista. Oikeampi on sanoa häntä _isännäksi, hankkimisen
taitavaksi mieheksi_. Hankkiminen -- siinä se kaiken syy on; juuri
hankkimisen tähden on syntynyt juttuja, joille maailma on antanut nimen
"likaisen puoleiset". Semmoisessa luonteessa on kyllä jotakin
kammottavaa, ja se sama lukija, joka elämänsä tiellä on ruvennut
semmoisen miehen ystäväksi, hänen kanssansa olemaan ja hauskasti
viettämään elämätä, -- tämä sama lukija se on katsova häneen karsaasti,
jos hän ilmaantuu draaman tai kertoelman sankarina. Mutta viisas on se,
joka ei hylkää minkäänlaista luonnetta, vaan luoden siihen tarkastavan
katseen, tutkii sitä syvimpiä syitä myöten. Pian ihmisessä muuttuu
kaikki: ei aikaakaan, niin jo on hänen sisässään kasvanut mato, joka
imemällä on itseensä imenyt kaikki elämän nesteet. Ja kuinka usein on
sattunut, ett'ei ainoastaan suuri intohimo, vaan mitätön himo johonkin
vähäpätöiseen on kasvanut siinä ihmisessä, joka oli syntynyt
suurempainkin töitten tekijäksi, on kasvanut ja pakoittanut hänet
unhoittamaan ylevät ja pyhät velvollisuudet ja pitämään mitätöntä
rihkamata ylevänä ja pyhänä. Lukemattomia kuin meren hieta ovat
inhimilliset intohimot, ja kaikki he alussa ovat vähäisiä ja kauniita
ja tottelevat ihmistä; sittemmin vasta yltyvät ne hänen julmiksi
tyranneikseen. Miekkoinen se, joka on valinnut itselleen kauniimman
intohimon; hänen onnensa se kasvaa ja kymmenkertaiseksi lisääntyy
hetkestä hetkeen ja yhä syvemmälle ja syvemmälle hän tunkeutuu sielunsa
loppumattomaan paratisiin.
* * * * *
Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä
se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla
tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin.
Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämmeensä, ell'ei
olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois
maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia,
joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet
semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja
muille -- silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä
huvittavana henkenä. Vähät siitä, ett'eivät olisi hänen kasvonsa eikä
hänen muotonsa liikkuneet ja liehuneet ilpoisen elävänä silmien edessä
-- sen sijaan, kun kirja olisi päästy loppuun, ei olisi sielussa
tuntunut mitään häiritystä, olisi sopinut vallan hyvin jälleen istua
korttipöytään, joka huvittaa koko Venäjänmaata. Niin, hyvät lukijat, te
ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta. Mitäs
siitä on hyötyä? sanotte te. Emmekös me tiedä itsekin, että maailmassa
on paljon halpaa ja typerätä? Useinhan me niinkin näemme sellaista,
mikä ei ole ensinkään lohduttavaista. Esittäkää sen sijaan meille
jotakin kaunista, hupaista: antakaa meidän unohtaa.
-- "Mitäs sinä, veikkonen, semmoista mulle aina puhut, että
talous-asiat käyvät huonosti?" puheli tilan-omistaja voudillensa;
"kyllä minä sen tiedän sanomattasikin. Eikös sinulla muuta puhetta
olekaan, vai? Anna minun unohtaa tämä kaikki, olla tietämättä sitä, --
sitten olen onnellinen".
Ja niinpä ne rahat, joilla olisi asiat saatu vähän parannetuiksi,
käytetään kaikenlaiseen semmoiseen, jonka avulla päästään unhotukseen.
Niin nukkuu järki, joka kukaties olisi keksinyt äkkinäisen
lähteen oivallisia keinoja; mutta nyt menee tila kuin meneekin
vasaramarkkinoille ja tilan-omistaja lähtee pitkin maita maailmoita
unohdusta hakemaan, valmiina hädän pakoituksesta halpuuteen, jommoista
ennen vanhaan olisi itsekin kauhistunut.
Vielä tulee tekijän osaksi syytöksiä niin sanottujen patriotien eli
isänmaan ystäväin puolelta, jotka tyyneesti istuvat nurkissansa ja
toimivat aivan toisenlaisissa asioissa, kokoavat rahaa ja hankkivat
hyviä päiviä muitten kulungilla. Mutta jos vaan jotakin semmoista
tapahtuu, mikä heidän mielestänsä loukkaa isänmaata, jos vaan ilmaantuu
semmoinen kirja, jossa väliin sanotaan katkeraa totuutta, niin heti
juoksee heitä joka nurkasta esiin kuin hämähäkkejä, jotka ovat nähneet
kärpäsen takertuneen heidän verkkoonsa. Ja niin nostetaan huuto ja
melu: "Onkos nyt sopivata tuoda semmoista julkisuuteen, saattaa se
kaikkien kuuluviin? Kaikki, mitä siinä on kerrottu -- meidän omaammehan
se on -- onkos tämä laitaa? Entäs mitä sanovat ulkomaalaiset? Onko
hauska kuulla muilta pahoja puheita omasta itsestä? Ettekös te luule
sen tekevän kipeätä? Ettekös te luule, että me olemme patrioteja?"
Tuommoisiin viisaisin muistutuksiin, varsinkin mitä ulkomaalaisista
sanottiin, en tosiaankaan osaa keksiä mitään vastaukseksi.
Vai kelpaisko tämä?
Oli kerran syrjäisessä seudussa Venäjänmaata kaksi miestä. Toinen oli
perheen isä nimeltä Kifa Mokievitsh, säveä mies, joka vietti päivänsä
aamunuttuisessa asussa. Perheestänsä hän ei suuria huolinut; hänen
elämänsä oli enemmän syvä-aatteista laatua; hänen tutkimuksensa
esineenä oli näet tänlaatuinen, hänen puheensa mukaan filosofillinen,
kysymys:
-- "Nyt niinkuin esimerkiksi eläin", puheli hän, kävellen huoneensa
lattialla, "eläin syntyy alastonna. Miksikä juuri alastonna? Miks'ei se
synny linnun lailla? Miks'ei se puhkea munasta? On tuo luonto sentään
vähän kummallista ... tuota noin ... mitä syvemmälle siihen tunkeutuu,
sitä vähemmin sitä ymmärtää".
Niin ajatteli mies Kifa Mokievitsh. Mutta se ei ole pää-asia. Toinen
mies oli Moki Kifovitsh, hänen poikansa. Tämä oli, niinkuin sanotaan,
raavas mies. Sillä välin kun isä tutki ja ajatteli eläimen syntymistä,
pojan harteva 20-vuotias luonne pyrkimällä pyrki keikkumaan. Ei hän
osannut keveällä kädellä käydä mihinkään: toiselta ihmiseltä joko käsi
rusahtaa tai paise nenälle nousee. Omassa talossa sekä naapurissa
juoksi häntä pakoon jokainen, hänet huomattuaan, talon piiasta talon
koiraan asti; oman sänkynsäkin näet oli särkenyt palasiksi. Semmoinen
oli Moki Kifovitsh, ollen yleensä kumminkin hyväsydämminen mies. Mutta
se ei ole pää-asia. Pää-asia on tämä.
-- "Kuulehan toki, hyvä herra, Kifa Mokievitsh", puheli isälle oma sekä
vieras väki; "kovinhan sinulla on kova tuo Moki Kifovitsh! Ei näet anna
rauhaa kellenkään, semmoinen velikulta se on!"
-- "Niin, kyllähän se on vähän vallaton, onhan se sitä", vastasi isä,
"mutta mitäs mä teen? En minä nyt enää rupea tappelemaan hänen
kanssaan, ja minähän siitä syyhyn tulisin, ankara muka olen isä. Hän
on, ymmärrättehän, kunnianhimoinen mies. Jos häntä nuhtelisi tuon ja
toisen kuullen, niin kyllä hän talttuisi, mutta julkisuus näet, --
sehän se on paha asia. Kaupunki saa kuulla, ja koiraksi hänet
nimittävät. Mitä? Luulettekos te, ett'ei tämä ole minun haikea kuulla?
Vai en minä ole isä? Jos minä tutkin filosofiaa ja minulta jonkun
kerran puuttuu aikaa, niin enkö mä sitten olekaan isä? Olenpas,
näettenkös, olenpas vaan; isä minä olen, hitto vieköön, olen minä!
Tässä istuu minulla Moki Kifovitsh, tässä, sydämmessäni!"
Ja Kifa Mokievitsh rupesi nyrkillä lyömään kovasti rintaansa ja tuli
aivan vimmaan.
-- "Ja vaikk'ei hänestä muuta tulekaan kuin koira, niin älkööthän saako
minulta sitä tietää. Älköönhän isä olko poikansa pettäjä!"
Osoitettuaan tänkaltaiset isäntunteet, hän jätti Moki Kifovitsh'in
jatkamaan sankaritöitä ja, palaten itse jälleen lempiaineesensa, tehdä
tokaisi äkkiä esimerkiksi tänkaltaisen kysymyksen:
-- "Mutta jos nyt norsu syntyisi munasta, niin kyllä kai siinä pitäisi
olla kovin paksu kuori, -- ei sitä saa tykinkään luodilla puhki; niin,
pitää keksiä joku uusi ampumakone".
Niin elelivät aikojansa rauhallisessa nurkassaan nämä miehet, jotka
aivan odottamatta, kuni ikkunasta, pilkistivät ulos kertomuksemme
lopulla, kainosti vastataksensa muutamain innokasten patriotien
syytökseen, patriotien, jotka siihen saakka rauhassa olivat
harrastaneet jotakin filosofiaa tai varojansa kasvattaneet hellästi
rakastamansa isänmaan kulungilla, ja jotka eivät ajattele sitä, kuinka
ihminen välttäisi pahan työn, vaan ainoastaan sitä, kuinka hän
välttäisi sen, ett'eivät ihmiset puhuisi hänen pahasta työstään. Vaan
ei, ei ole patriotismi eikä ensimmäinen tunne moitetten syynä; siinä
piilee jotakin muuta. Miksipä sitä salajaisin? Kukapas virkkaisikaan.
pyhän totuuden, ellei juuri tekijä? Te pelkäätte syvälle luotua
katsetta, te pelkäätte itsekin heittää johonkin katsetta syvälle, te
rakastatte vain heittää ajattelemattomia vilkauksia kaikkeen. Te
naurattekin sydämmen pohjasta Tshitshikow'ille; jopa kenties
kiitättekin tekijätä arvellen: "Ei se ja se seikka ollut niinkään
hullusti huomattu! Mahtaa se tekijä sentään olla iloinen mies!" Ja näin
sanottuanne, te käännytte omaan itseenne toista vertaa suuremmalla
ylpeydellä ja itseenne tyytyväisinä myhähdellen te liitätte: "Täytyy
todellakin tunnustaa: kummallista, lystikästä väkeä sitä sentään on
monessa paikassa maaseuduilla, ja kyllä ne ovat koko konniakin!" Mutta
kuka olisi teistä, joka kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan
hiljaisuudessa, yksinäisyyden hetkinä, jolloin keskustelette oman
itsenne kanssa, laskisi oman sielunsa syvyyteen tämän raskaan
kysymyksen: "Eiköhän minussakin ole joku osa Tshitshikow'ia?" Ei maar!
Mutta annas, että hänen ohitsensa samassa sattuu menemään tuttava,
jolla ei ole arvo kovin korkea eikä lopen matalakaan, -- niin jo
nykäisee hän heti naapuriansa ja sanoo, ollen vähällä nauruun
purskahtamaisillaan: "Katsos, tuolla menee Tshitshikow, tuolla menee
Tshitshikow!" Ja sitten hän, lapsen lailla unohtaen kunnioituksen, mikä
on tuleva arvolle ja iälle, lähtee juoksemaan hänen perässään, matkien
ja härnäten takaa päin: "Tshitshikow, Tshitshikow, Tshitshikow!"
Vaan johan olemme ruvenneet puhumaan kovin kovaa, muistamatta, että
sankarimme, joka on maannut koko sen ajan, mikä hänen kertomustansa on
kestänyt, nyt on jo herännyt ja saattaa helposti kuulla usein mainitun
sankarinimensä. Ja hän on kovin herkkä ottamaan onkeensa, eikä ole
mielissään, ellei hänestä puhuta kunnioittavasti.
-- "No mitäs sinä nyt?" sanoi Tshitshikov Selifan'ille; "kuuletkos
sinä!"
-- "Mitä niin?" kysyi Selifan verkalleen.
-- "Mitäkö niin? Sinä mokoma! Kuinka sinä ajat? Anna mennä!"
Selifan oli todellakin jo kauan aikaa ajanut silmät siirallaan, joskus
vaan puoli torkuksissa huiskaisten hevosia, jotka torkkuivat nekin.
Pekon päästä oli jo aikaa sitten, ties missä kohden, lakki lentänyt
tielle, ja hän itse, heittäytyen selälleen, oli tukkinut päänsä aivan
Tshitshikow'in polveen, niin että isännän piti antaa pieni sysäys Pekon
kallolle. Selifan karisti torkut silmistään, iskien papurikkoa muutaman
kerran ruoskalla, joka pani sen juoksemaan ja huimaisten sitten
ruoskalla kaikkia kolmea, virkkoi hienolla laulu-äänellä: "Soita pois
vaan!" Hevoset kävivät intoonsa ja läksivät kiidättämään keveitä
vaunuja keveästi kuin höyhentä. Selifan se vaan huiskieli, huudellen
"Hei, helei!" ja notkeasti hypähdellen istuimellaan sitä myöten kuin
vaunut toisin vuoroin lennähtelivät mäen päälle, toisin taas kiitivät
huimasti mäkeä alas, joita oli tiheässä verkalleen alaspäin viettävällä
maantiellä. Tshitshikow se vaan myhähteli, keveästi keikahdellen
nahkaisella pieluksellansa, sillä hän rakasti nopeata ajamista.
Ja kukapa Venäläinen ei rakastaisi nopeata ajamista? Hänenkö henkensä,
tuo huimaan temmellykseen ja elohon pyrkivä henki ei sanoisi joskus:
"Hiiteen kaikki tyyni!" Hänenkö henkensä ei rakastaisi sitä? Sitäkö ei
maksaisi rakastaa, siinä kun kuuluu jotakin juhlallista ja ihmeellistä?
Tuntuu kuin olisi salainen voima siepannut sinut siivillensä, sä lennät
ja kaikki lentää: lentää virstat, lentää vastahasi kauppiaat
kuormarekiensä ajo-istuimella, lentää molemmilla puolin metsä tummine
honka- ja kuusi-rinteineen, ja siinä kirveen kilahdukset, ja siinä
variksen vaa'unnat; koko tie lentää ties minne päättyvään
kaukaisuuteen; ja jotakin kauheata asuu tuossa nopeassa välkynnässä,
missä ei ennätä muotohonsa selvitä poistuva esine; yksin taivas vaan
pääsi päällä ja keveät hattarat ja pilvien lomitse kulkeva kuu
näyttävät pysyvän asemillaan. Voi sua, troikka, voi lintuani sua! Kuka
on sinut keksinyt! Uljaassa kansassa lienet sa varmaan syntynyt, maassa
siinä, mikä ei leikkiä laske, vaan tasaisena tanterena on levällensä
heittäynyt, täyttäen puolen maailmaa, ja menepäs lukemaan siinä
virstoja, kunnes rupeaa silmiäsi huikaisemaan. Eikä ole kovin
konstikkaat nuo ajopelit, ei niitä ole kiinnitetty rautaisilla
kierteillä, vaan yks kaks kirveellä ja puukolla sinut tekasi ja
kokoonpani Jaroslavin mies. Eikä istu kyytimies saksan saappaat
jalassa: parta ja rukkaset ja istuukin näet piru ties minkä päällä;
mutta kun nousee hän ja huiskaisee ja laulun alkaa, niin hevoset
vihurina kiitämään, pyöräin puolat ovat enää yhtenä ympyränä, järähti
maa ja huudahti säikäyksissään pysähtynyt matkamies, -- ja tuolla se
nyt kiitää ja kiitää ja kiitää!... Ja nyt näkyy jo tuolla kaukana,
kuinka se lyö pölypilviä ilmaan.
Niinhän sinäkin, Venäjänmaa, kiidät kuni saavuttamaton troikka? Sakeana
savuna pöllyää allasi tie, sillat kumisevat, kaikki jääpi jäljelle.
Katsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. Ukonnuoliko se on,
taivaasta singahtanut? Mitä tietää tämä kauhua nostava liike? ja mikä
outo voima se piilee näissä maailmalle oudoissa hevosissa? Voi hevot,
hevot! Tuuliaispäätkö teidän harjoissanne asuvat? Herkkä korvako se
puhuu jok'ainoassa suonessanne? Kajahti ylhäältä tuttu laulu, --
yht'aikaa he ponnistivat vaskiset rintansa ja, maahan tuskin
kajotenkaan, he jo ovat juoleina juovina vaan ilmassa, ja niin se
kiitää Jumalan innostamana!... Oi Venäjä! minne kiidät sä? Vastaa! Ei
vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi
yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen
syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat.
Loppu.