Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä N. kaupungissa tavallinen
vieraissa-käynnin aika olikaan, astua sipsautti muuan pulskaan
ruudukkaiseen vaippaan puettu rouva ulos oransinvärisestä, sinisillä
pylväillä koristetusta puutalosta, perässään lakeija avarassa
manttelissa, jossa oli useampia kauluksia, ja päässä pyöreä
kultareunuksinen kiiltohattu. Rouva hyppäsi tavattoman kiireisesti
alaslasketuita astuimia myöten kaleskoihin, jotka seisoivat oven
edessä. Lakeija paiskasi samassa oven kiinni, heitti astuimet kokoon ja
tarttuen kiinni hihnoihin kaleskan takana kiljasi kuskille: "Anna
mennä!" Rouvalla oli vast'ikään kuultu uutinen tiedossansa, ja hän
tunsi vastustamattoman halun ilmoittaa sen toisillenkin. Vähä väliin
katsahti hän ulos akkunasta, mutta huomasi suureksi harmiksensa, että
yhä oli vielä puolet matkaa jäljellä. Jok'ainoa talo tuntui hänestä
tavallista pitemmältä; valkoista kivistä vaivaishuoneen taloa kapeine
akkunoineen kesti laaduttoman kauan, niin ett'ei rouva lopulta
malttanut olla virkkamatta: "Pahuksen linna, kun ei tule loppuakaan!"
Kuski sai kahdesti käskyn: "Aja paremmin, Antti! kovinhan sinä olet
hidas tänään!" Matka päättyi viimein. Talo, jonka edustalle vaunut
pysähtyivät, oli sekin yhdenkertainen tummanharmaa, valkoiset
korkokoristukset akkunain päällä, korkea puinen pisteaita aivan
ikkunain edessä ja sen sekä talon välillä kapea puisto, jonka pikkuiset
puut olivat aivan valkoiset alinomaisesta kaupungin pölystä. Akkunoissa
näkyi kukka-astioita, papukaija, nokallansa heiluen häkissä olevassa
renkaassa, sekä kaksi rakkikoiraa lekottelemassa päivänpaisteessa.
Tässä talossa asui vasta tulleen rouvan hyvä ystävä. Tekijä on kokonaan
ymmällä siitä, kuinka hän nimittäisi nämä kumpaisetkin rouvat sillä
tapaa, ett'ei häneen taaskin suututtaisi niinkuin ennen vanhaan
tehtiin. Käyttää keksittyä nimeä on vaarallista. Keksittäköön mimmoinen
nimi hyvänsä, niin löytyy kuin löytyykin jossakin nurkassa meidän
valtakuntaa -- suuruudellensa siunattua -- joku sen niminen henki, ja
hän suuttuu, eikä suutukaan hetkiseksi, vaan veriviholliseksi vihastuu,
ja hän rupeaa puhumaan, että kirjantekijä on varta vasten salaa käynyt
siellä nuuskimassa kaikki tyyni, mikä hän muka on itse ja millainen
hänellä on nuttu päällä ja minkä Agrafena Ivanovnan luokse hän
pistäytyy ja mikä hänen lempiruokansa on. Jos taas nimittäisi
heidät virka-arvon jälkeen, niin älä Herra saata! Se on sitäkin
vaarallisempaa. Nykyjään ovat meillä kaikki virat ja arvot niin
ärsyneitä, että kaikki, mikä kirjaan on painettu, näyttää heistä
personalliselta loukkaukselta: se näkyy jo olevan ilmassa. Ei huoli
muuta kuin sanoa, että eräässä kaupungissa on tuhma mies, niin se on jo
personallista loukkausta: ei aikaakaan, niin tulla tuhauttaa joku
arvokkaan näköinen herrasmies ja päättää: "olenhan minäkin mies, siis
minäkin olen tuhma mies"; sanalla sanoen, hän käsittää asian paikalla.
Senpä vuoksi me, kaiken tämän karttamiseksi, rupeamme nimittämään sitä
rouvaa, jonka luokse toinen nyt oli tullut, niinkuin häntä melkein
yksimielisesti nimitettiin N:n kaupungissa: kaikin puolin
miellyttäväksi rouvaksi. Tämän nimityksen hän oli ansainnut laillisella
tavalla, sillä todellakaan hän ei ollut säästänyt mitään, tullaksensa
aivan sanomattoman miellyttäväksi. Totta kyllä, että miellyttäväisyyden
läpi sähähteli silloin tällöin naisen luonteen oikkuja, ja kylläpä
sähähtelikin silloin; totta kyllä, että välistä jokaisessa
miellyttävässä sanassa riipaisi ja raapaisi pistävä neula, ja kylläpä
olikin pistävä; äläkä Herra saata sitä kuohuntaa ja kiehuntaa, mikä
sydämmessä oli sitä naista kohtaan, joka edes jollakin tavoin, tai
missä hyvänsä, oli saanut ensi sijan! Mutta kaikki tämä oli verhottu
kaikkein hienoimpaan käytökseen, mitä vaan maaseuduilla saattaa
ajatella. Jok'ainoan liikkeensä teki hän hyvällä aistilla, hän rakasti
runojakin, osasipa tuon tuostakin laskea päänsä miettivään asentoon, ja
niinpä olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli kaikin puolin
miellyttävä rouva. Toinen rouva, nimittäin kyläilemään tullut rouva, ei
ollut niin monipuolinen luonteeltaan, ja sentähden sanommekin häntä
ainoastaan miellyttäväksi rouvaksi.
Vieraan tulo herätti lekottelevat koiraset: pörröisen Adéle'n, joka
alinomaa takertui omiin villoihinsa, ja hoikkakoipisen Potpourri'n.
Kumpaisetkin kiersivät häntänsä kippuraan, ja niin mentiin haukku
suussa eteiseen, jossa vieras päästeli päältään vaippaansa, ja nyt
näkyi hänen päällään uudenkuosinen ja uudenvärinen leninki ja pitkät
rivat kaulassa. Jasminin haju löyhähti yli koko huoneen. Tuskin oli
kaikin puolin miellyttävä rouva kuullut ainoastaan miellyttävän rouvan
tulon, niin jo riensi eteiseen. Rouvat ottivat toisiansa kädestä
kiinni, muiskasivat suuta ja huudahtivat, niinkuin huudahtavat
koulutytöt, kohdattuaan toisensa vähää aikaa koulusta pääsön jälkeen,
ennenkuin mammaset ovat ennättäneet selittää heille, että toisen isä on
köyhempi ja virka-arvollensakin alhaisempi kuin toisen. Suuta annettiin
hyvin maiskahtavasti, sillä koiran pahaset rupesivat jälleen
haukkumaan, ja saivat siitä hyvästä huiskauksen nenäliinalla. Rouvat
läksivät sitten vierashuoneesen, tietysti siniseen, jossa oli sohva,
soikea pöytä, jopa muratilla kiedotut akkunain suojuksetkin. Heidän
peräänsä tulivat uristen pörröinen Adéle ja hoikkakoipinen Potpourri.
-- "Tähän näin, kultaseni, tähän näin", puheli emäntä, asettaen
vierasta istumaan sohvan nurkkaan. "Kas niin, kas niin! Antakaas, kun
panen tyynyn teille selän taakse".
Näin sanottuansa pisti hän vieraansa taakse tyynyn, johon oli
villalangalla kirjattu ritari samaan tapaan kuin kanava-kankaalle
konsanaankin: nenä oli kuin portaat ja huulet nelisnurkkaiset.
-- "On niin hauskaa, että te... Kyllä minä kuulin jonkun ajaneen
kuistin eteen. Kukahan se mahtaa olla näin varhain, ajattelin minä.
Parasha arveli, että se oli varakuvernörin rouva. Kas niin, sanoin
minä, nyt se hupakko taas tulee tänne vastuksiksi. Olin jo käskeä
sanomaan, ett'ei minua ole kotona".
Vieras yritti jo käydä suoraan asiaan ja ilmoittaa uutisensa, mutta
kaikin puolin miellyttävän rouvan huudahdus saattoi keskustelun äkkiä
toisaalle.
-- "Kas kuinka somaa kangasta!" huudahti kaikin puolin miellyttävä
rouva, katsoen ainoastaan miellyttävän rouvan leninkiä.
-- "Niin, kyllä se on hyvin somaa. Praskovja Feodorovnan mielestä olisi
kumminkin parempi, jos ruutuset olisivat tiheämmät ja täplät ruskeita
eikä sinerviä. Sisarelleni lähetin tässä tuonoin kangasta, niin sekös
vasta oli niin suloisen kaunista, ett'ei sitä sanoin osaa selittää.
Aatelkaas: juovaset niin hienot, niin hienot, kuin vaan ihmisen mieli
voi kuvailla, pohja sinervää ja juovasien välissä aina vuorotellen
silmät ja kännät, silmät ja kännät, silmät ja kännät... Sanalla sanoen
erinomaista! Todellakin saisi sanoa, ett'ei semmoista ole vielä nähty".
-- "Kultaseni, kirjavaahan se on".
-- "Eihän, eihän kuitenkaan".
-- "Kirjavaa se on, on se".
Kaikin puolin miellyttävä rouva veti -- se on huomattava -- vähän
materialistiin, hänellä kun oli taipumus kieltämään ja epäilemään.
Paljo oli maailmassa asioita, joita hän hylki ja vastusti.
Ainoastaan miellyttävä vastasi tähän, ett'ei se suinkaan ole kirjavata
ja huudahti sitten:
-- "Niin, ja minä saan onnitella teitä: poimureunuksia ei enää
käytetä".
-- "Miks'ei käytetä?"
-- "Nyt käytetään hesuja".
-- "No, mutta hesut, -- sehän ei ole kaunista".
-- "Hesuja, hesuja: harteisessa on hesuja, hihoissa hesuja, olkapäissä
hesuja, alhaalla hesuja, kaikkialla hesuja".
-- "No mutta, Sofia Ivanovna, ei se ole kaunista, jos kaikkialla on
hesuja".
-- "Herttaista se on, Anna Grigorjevna, sanomattoman herttaista; ne
ommellaan kahdella saumalla, levein pistein ja päällepäin. Mutta
malttakaas, nyt te saatte kuulla kummempiakin, nyt te vasta saatte
sanoa, että... Kuulkaa ja ihmetelkää: aatelkaas, liivit tehdään
nykyjään vielä pitemmät, edestä suipot ja ensimmäinen luu on aivan
suunnasta pois; hame kurtataan ylt'ympäri, aivan kuin pönkkähameet
ennen muinoin, takapuolella lisätään vielä pumpuliakin, että tulisi
oikein täydellinen belle-femme".
-- "Vaan tämähän jo on suoraan sanoen..." virkkoi kaikin puolin
miellyttävä rouva, tehden päällänsäkin tuommoisen loukattua arvontuntoa
osoittavan liikkeen.
-- "No niin, sanokaas muuta!" vastasi ainoastaan miellyttävä rouva.
-- "Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta minä en aio semmoista muotia
seurata".
-- "Sitä minäkin... Tosiaankin, kun ajattelee, kuinka mielettömiin
saakka muoti saattaa mennä ... ei sitä oikein voi käsittää! Piloillani
pyysin sisareltani kaavat: Melanja meillä otti ommellakseen".
-- "Vai on teillä kaavat?" huudahti kaikin puolin miellyttävä rouva, ja
hänen sydämmensä jykähti aivan ilmeisesti.
-- "On niinkin, sisar toi tullessaan".
-- "Kuulkaas, kultaseni, antakaa ne minulle, antakaa Herran tähden!"
-- "Voi kuitenkin, minä lupasin ne jo Praskovja Feodorovnalle! Ehkä
sitten hänen jälkeensä".
-- "Kukas nyt viitsisi ottaa uutta leninkiä Praskovja Feodorovnan
jälkeen? Minun mielestäni se on hyvin omituista teidän puoleltanne,
että te muistatte vieraita enemmän kuin omaisianne".
-- "Mutta onhan hänkin minulle täti".
-- "Ties sitä, mimmoinen täti hän teille onkaan, miehenne puolelta. Ei,
en minä tahdo kuullakaan. Minä huomaan, että te tahdotte minua loukata,
te olette nähtävästi jo saaneet kyllänne minusta, ette kai enää tahdo
minua tuntea ettekä tietää".
Sofia Ivanovna parka ei tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi nyt itsekin,
millaiseen pulmaiseen välitilaan hän oli pannut itsensä. Semmoista se
kerskaileminen teki! Hänen teki mielensä neulasilla pistellä puhki
tuhma kielensä.
-- "Kuinka meidän sankarimme jaksaa?" kysyi taas kaikin puolin
miellyttävä rouva.
-- "No voi herrainen aika! Tässähän minä vaan näin istunkin! Sepä
kaunista! Tiedättekös, Anna Grigorjevna, mitä minä oikeastaan tulin
teille kertomaan?"
Tässä vieras oikein pidätti hengitystänsä, sanat olivat valmiina
pyrähtämään lentoon kuin haukat, toinen toistansa ajellen, ja pitihän
näet vaan olla semmoinen armoton ihminen, kuin hänen ystävänsä, että
raskitsi keskeyttää häntä.
-- "Kehukaa te vaan ja ylistelkää häntä niin paljon kuin jaksatte",
puhui kaikin puolin miellyttävä rouva ja puhui tavallista kerkeämmin,
"mutta minä sanon suoraan ja sanon sen hänelle suoraan silmiin, että
hän on kelvoton mies, kelvoton, kelvoton, kelvoton!"
-- "No kuulkaahan toki, mitä minä teille ilmoitan..."
-- "Pantiin liikkeelle huhu semmoinen, että hän muka on kaunis, mutta
hän ei ole yhtään kaunis, ei yhtään, ja nenäkin on hänellä ... niin
ruma ett' oikein".
-- "Sallikaahan, sallikaahan minun vaan kertoa teille ... Anna
Grigorjevna kulta, sallikaahan minun kertoa! Tämä on semmoinen
historia, ymmärrättenkös historia, ce qu'on appelle histoire", puhui
vieras melkein epätoivoissaan ja aivan rukoilevalla äänellä.
Ei liene liikaa muistuttaa, että rouvain puheesen oli sekoitettu sangen
paljo muukalaisia sanoja, jopa kokonaisia franskalaisia lauseitakin.
Mutta vaikka onkin kirjoittaja täynnä pyhää kunnioitusta sitä
autuuttavaista hyötyä kohtaan, minkä franskankieli tuopi Venäjälle,
vaikka onkin hän täynnä pyhää kunnioitusta sitä kiitettävää tapaa
kohtaan meidän ylhäisimmissä seuroissa, että sitä kieltä käytetään
aamuin ja illoin ja keskipäivälläkin, syvästä isänmaan rakkaudesta
tietysti, -- niin eipä hän millään muotoa henno panna yhtään
muukalaista lausetta, olkoon minkä kielistä hyvänsä, tähän venäläiseen
kertoelmaansa. Senpä vuoksi jatkammekin venäjäksi.
-- "Mikä historia?"
-- "Voi armas Anna Grigorjevna, jos te vaan voisitte käsittää,
mimmoiseen tilaan minä jouduin! Aatelkaas: tänään tulee luokseni
provastin rouva, niin, Kyrillo isän rouva juuri, ja mitäs te luulette?
Mitäs te luulette tuosta meidän tulokkaasta, tuosta hiljaisesta,
siveästä?"
-- "Kuinka? Onko hän tehnyt kurtisia provastinkin rouvalle?"
-- "Anna Grigorjevna, kultaseni, jospa se edes olisi kurtisia vaan,
vähät siitä, mutta kuulkaapas, mitä provastin rouva kertoi! Hänen
luokseen, sanoi hän, oli tullut tilan-omistajatar Korobotshka,
hirveässä säikäyksessä ja vaaleana kuin kuolema, ja kertonut ja
kertonut, tiedättekös, niin, niin! Kuulkaahan, se on koko romani:
sydänyön aikana, kaikkein jo maatessa, kuuluu äkisti kolkutus portilla,
kauhea kolkutus, niin kauhea, ett'ei sen kauheampaa enää voi olla;
kajahtaa huuto: 'portit auki, portit auki, taikka ne murretaan!' Mitäs
te nyt sanotte tästä? Mitäs te nyt sanotte meidän sankarista?"
-- "Onko Korobotshka sitten nuori ja kaunis?"
-- "Eikö mitä! Vanha ämmä!"
-- "Sepä somaa! Vai ämmän kimppuun vainen? Kylläpä sitten on meidän
naisilla oivallinen aisti! Kylläpä löysivät kehen rakastua!"
-- "No mutta, Anna Grigorjevna, eihän se ole sinnepäinkään, niinkuin te
luulette. Aatelkaas: äkkiä ilmaantuu hän, aseissa kantapäästä kiireesen
asti, aivan kuin mikä Rinaldo Rinaldini, ja vaatii: 'Myökää', sanoo
hän, 'kaikki sielut, jotka teiltä ovat kuolleet'. Korobotshka siihen
vastaa hyvin järkevästi näin: 'Enhän minä niitä miten saata myödä,
koska ovat kuolleet'. -- 'Ei', sanoo toinen, 'he eivät ole kuolleet! se
on', sanoo hän, 'minun asiani tietää, ovatko he kuolleet vaiko elävät;
ne eivät ole kuolleet', huutaa hän, 'eivät ole kuolleet, eivät ole
kuolleet!' Sanalla sanoen, hän teki hirmuisen skandalin: koko kylänväki
hyppäsi siihen, lapset itkevät, kaikki huutavat, toinen ei ymmärrä
toistaan, sanalla sanoen hirmuista, hirmuista, hirmuista!... Anna
Grigorjevna, teidän on mahdoton käsittää, kuinka kovin minä säikähdin,
tuon kuultuani. 'Rouva kulta, rouva kulta', huutaa mulle Maikko,
'katsokaahan peiliin, niinhän te olette kalpea, että oikein'. -- 'Ei
minulla nyt ole aikaa peilailemaan', vastasin minä, 'minun täytyy
lähteä kertomaan Anna Grigorjevnalle'. Samassa minä käsken panna
hevoset kaleskain eteen; Antti kuski kysyy minulta minne mennään, mutta
minä, tiedättekös, en saa sanaakaan suustani, katsoa tuijotan vaan
häneen kuin hupsu; hän luuli minua kaiketikin mielettömäksi. Voi, Anna
Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kauheasti minä säikähdin!"
-- "Mutta tämähän on kummallista", virkkoi kaikin puolin miellyttävä
rouva, "mitähän nuo kuolleet sielut oikeastaan ovat? Minä puolestani en
ymmärrä tästä yhtään enempää. Nyt kuulen jo toista kertaa näistä
kuolleista sieluista; mieheni arvelee kumminkin Nosdrew'in
valehtelevan, mutta kyllä maar siinä jotakin on".
-- "Mutta aatelkaas, Anna Grigorjevna, minun pelästystäni! 'Enkä minä',
sanoo Korobotshka, 'enkä minä nytkään tiedä mitä tehdä! Hän pakoitti',
sanoo hän, 'minut allekirjoittamaan jonkun väärän paperin ja viskasi
viisitoista ruplaa seteleissä pöydälle. Minä', niin sanoi Korobotshka,
'minä olen kokematon, turvaton leski, mitä tiedän minä'... Katsokaas,
semmoinen juttu se on! Mutta jospa te vaan tietäisitte, kuinka minä
säikähdin!"
-- "Kuulkaapas! Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta kyllä tässä on jotakin
muuta kuin kuolleet sielut".
-- "Niin, kyllä minäkin", virkkoi ainoastaan miellyttävä rouva, vähän
ihmetellen, ja tunsi samassa erinomaisen halun saada tietää, mitähän
muuta siinä muka oli. Hän oikein lausui verkalleen:
-- "Mitäs te luulette siinä olevan?"
-- "Mitäs te arvelette?"
-- "Mitäkö minä arvelen?... Minä, suoraan sanoen, minä olen aivan
ymmällä".
-- "Niin mutta kumminkin tahtoisin minä tietää teidän ajatuksenne tässä
asiassa".
Mutta ainoastaan miellyttävällä rouvalla ei ollut mitään sanomista. Hän
osasi ainoastaan säikähdellä, mutta järkevän päätöksen tekijätä hänessä
ei ollut, ja siksipä hän, enemmän kuin kukaan muu, oli hellän
ystävyyden ja neuvojan tarpeessa.
-- "No kuulkaa sitten, mitä nuo kuolleet sielut ovat", sanoi kaikin
puolin miellyttävä rouva, ja vieras rouva muuttui nyt pelkäksi
kuuloksi: hänen pienet korvansa hörkistyivät, hän kohottautui ja tuskin
ensinkään enää kajosi sohvaan, ja vaikka hän olikin raskaanlainen, niin
kävi hän äkkiä laihemmaksi, hän oli nyt kuin köykäinen höyhen, katso
vaan, ett'ei lennä ilmaan, kun siihen hengittää.
Niinpä Venäläinen metsästäjäherrakin, lähetessään ratsun selässä
metsää, josta tuossa tuokiossa karkaa jänis, koirat kintereillään,
äkkiä muuttuu kaikkinensa, ratsuinensa ja nostettuine ajoruoskinensa,
yhdeksi ainoaksi hyytyneeksi silmänräpäykseksi, kruudiksi, johon nyt,
nyt juuri pistetään valkea. Ihan on imeytynyt hänen silmänsä usmaiseen
ilmaan, niin, kyllä hän otuksen omakseen saa, kyllä hän sen ajaa,
kiihkeä mies, vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva
luminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin
ja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin.
-- "Kuolleet sielut..." virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva.
-- "No niin?" kysäsi vieras kiihkeänä.
-- "Kuolleet sielut..."
-- "No mutta puhukaa, Herran tähden!"
-- "Kuolleet sielut ovat ainoastaan veruke ja tekosyy, mutta itse asia
on se, että hän tahtoo ryöstää kuvernörin tyttären".
Tämä nyt oli aivan odottamatonta ja kaikin puolin tavatonta. Ainoastaan
miellyttävä rouva, tämän kuultuaan, kivettyi siihen paikkaan, kalpeni,
kalpeni kalman karvaiseksi ja säikähti todellakin.
-- "Herrainen aika!" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen, "sitä en minä
olisi milloinkaan voinut luulla".
-- "Mutta minä puolestani huomasin heti keko asian, kun te vaan suunne
aukaisitte", vastasi kaikin puolin miellyttävä rouva.
-- "No mutta, Anna Grigorjevna, millaistakos sitten on kasvatus meidän
tyttökouluissamme? Semmoistakos se viattomuus nyt onkin?"
-- "Mikä viattomuus! Olen minä kuullut hänen puhuvan semmoista, ett'en
minä julkeaisi senkaltaista päästää huuliltani".
-- "Kuulkaas, Anna Grigorjevna, mutta oikeinhan ihmisellä sydäntä
pakottaa, kun näkee, kuinka pitkälle epäsiveellisyys sentään on
mennyt!"
-- "Ja miehet ovat aivan hullusti rakastuneet häneen. Minä puolestani,
suoraan sanoen, en näe hänessä mitään..."
-- "Hän on hirveästi olevinaan".
-- "Voi Anna Grigorjevna kulta! Kuvapatsashan se on. Kasvoilla ei ole
elon kipinätäkään".
-- "Olevinaan hän on, voi, voi, kuinka hän on olevinaan! Ken hänet on
semmoiseksi opettanut, sitä en tiedä, mutta en minä vielä ole nähnyt
toista niin keikailevaa ja teikailevaa naista".
-- "Kultaseni, hän on kuvapatsas ja kalpea kuin kalma".
-- "Älkää nyt, Sofia Ivanovna: poskiansa hän punaa armottomasti".
-- "No johan te nyt, Anna Grigorjevna! Koko tyttö on liitua, liitua
eikä mitään muuta kuin liitua".
-- "Armas ystäväni, minähän istuin hänen vieressään: poskilla on
tekopunaa, sormen paksulta, ja niin näet lohkeileekin palasittain kuin
seinästä kalkki. Äiti on opettanut hänet semmoiseksi, itse on hyvä
virnakka, mutta kyllä koituu tyttärestä sitäkin parempi".
-- "No, mutta kuulkaas, vaatikaa minulta kuinka kallis vala hyvänne,
minä olen valmis paikalla antamaan lapseni ja mieheni ja omaisuuteni,
jos hänellä on vähääkään, hiukkastakaan punaa poskilla, jospa edes
punan tapaistakaan".
-- "No mutta mitäs te nyt puhuttekaan, Sofia Ivanovna!" sanoi kaikin
puolin miellyttävä rouva ja löi kätensä yhteen.
-- "No mutta tehän olette kummallinen, Anna Grigorjevna! Oikein minun
käy ihmeekseni!" sanoi ainoastaan miellyttävä rouva ja löi hänkin
kätensä yhteen.
Älköönhän lukija kummastelko, että rouvat olivat eri mieltä siitä, mitä
olivat nähneet melkein yht'aikaa. Maailmassa on todellakin paljo
semmoisia asioita: jos niihin katsahtaa yksi rouva, niin ne ovat aivan
valkoisia, vaan jos toinen katsahtaa, niin ne ovat puti punaisia kuin
puolukka.
-- "Katsokaas, tässä on vielä yksi todistus hänen kalpeudestaan",
jatkoi ainoastaan miellyttävä rouva. "Minä muistan, aivan kuin se olisi
tapahtunut nyt juuri: minä istuin vielä Manilow'in vieressä ja sanoin
hänelle: 'Katsokaas, kuinka hän on kalpea!' Tosiaankin, pitääpäs vaan
olla maailmassa niin typerää väkeä, kuin meidän herrat, että voivat
ihailla häntä. Entäs meidän sankari mokoma!... Voi, kuinka hän minua
inhoitti. Te ette usko, Anna Grigorjevna, kuinka sanomattomasti hän
minua inhoitti".
-- "Niin, mutta jotkut rouvat olivat häneen kumminkin mielistyneet".
-- "Minäkö, Anna Grigorjevna! Malttakaas, sitä te vaan ette saata
sanoa, ette milloinkaan, ette milloinkaan!"
-- "Enhän minä teistä puhu. Niinkuin ei teitä paitsi olisi ollut
ketään".
-- "Ette milloinkaan, Anna Grigorjevna, ette milloinkaan! Sallikaa
sanoani teille, että minä tunnen itseäni vallan hyvin; mutta kenties
sentään sopisi sitä sanoa eräistä muista rouvista, jotka ovat olevinaan
niin saavuttamattomissa".
-- "Älkää pahemmaksi panko, Sofia Ivanovna! Sallikaahan sentään minun
sanoa, ett'ei senkaltaista pahennusta ole minusta milloinkaan kuultu.
Kukaties muista, vaan ei minusta milloinkaan. Suvaitkaa minun
huomauttaa se".
-- "Minkästähden te panitte pahaksenne? Olihan siellä muitakin naisia.
Olihan semmoisiakin, jotka ensimmäiseksi sieppasivat tuolin oven
suussa, ollaksensa vaan häntä lähempänä".
No mutta tämmöisten sanain perästä, jotka ainoastaan miellyttävä rouva
oli lausunut, oli aivan välttämätöntä, että myrsky oli puhkeava ilmi;
mutta -- ihme ja kumma! -- kumpainenkin vaikeni ja hiljeni eikä yhtään
mitään puhjennutkaan ilmi. Kaikin puolin miellyttävä rouva muisti,
ett'ei uuden leningin kaavoja hänellä vielä ollutkaan, ja ainoastaan
miellyttävä rouva muisti, ett'ei hänellä vielä ollut mitään lähempiä
tietoja hänen rakkaan ystävänsä tekemästä keksinnöstä. Siksipä rauha
palautuikin hyvin pian.
Yleensä puhuen ei saata sanoa, että näillä rouvilla olisi ollut
luontoperäistä tarvetta loukata toisiansa, eikä ollut heidän
luonteessansakaan mitään häijyä, mutta muutoin vaan omasta itsestään
syntyi keskustelun aikana vähäinen halu antaa toiselle pikkuinen
pistos: muutoin vain, huviksensa ainoastaan, pyöräyttää toinen
toisellensa joku sarvipäinen sananen: "ähä, muka, miltäs tuntuu!"
Erillaisiahan ovat sydämmen tarpeet niin miehisillä miehillä kuin
naisillakin!
-- "Mutta minä vaan en saata ymmärtää", virkkoi ainoastaan miellyttävä
rouva, "mitenkä Tshitshikow, matkustavainen, rohkeni ryhtyä noin
uskaliaasen yritykseen. Mahdotonta, ett'ei hänellä olisi apulaisia".
-- "Ettekös luule olevan sitten?"
-- "Kenenkä te luulisitte ruvenneen hänelle apumieheksi".
-- "No vaikkapa Nosdrew'in?"
-- "Luuletteko tosiaankin?"
-- "Miksikä en? kyllähän Nosdrew'issa on vaikka mihin. Tiedättehän,
että hän oli vähällä myödä oman isänsäkin tahikka, paremmin sanoa,
panna hänet korttipeliin."
-- "Herrainen aika, mitä uutisia ma teiltä kuulenkaan! Enpä olisi
millään muotoa luullut Nosdrew'inkin olevan sekaantuneen tähän
juttuun".
-- "Minä puolestani olen aina luullut sitä."
-- "Kun sentään ajattelee, mitä kaikkea vaan tapahtuukaan mailmassa!
Olisiko kukaan voinut luulla, muistatteko silloin kuin Tshitshikow
ensin tuli kaupunkiin, että hän panee toimeen tämmöisen kauhean melun?
Voi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kovasti minä
säikähdin! ja ellei vaan teidän rakkautenne ja ystävyytenne, niin
olisin ollut ihan huutavassa hukassa ... ihan! Maikko parka huomasi
minun olevan kalpean kuin kuolema. 'Rouva kulta', sanoi hän, 'rouva
kulta, niinhän te olette kalpea kuin kuolema'. -- 'Maikko', sanoin
minä, 'vähät minä siitä nyt'. Semmoinen juttu! Vai on Nosdrewkin
samassa nuotassa; sanokaas!"
Ainoastaan miellyttävän rouvan teki kovin mieli saada tietoja ryöstön
laadusta, se on: millä hetkellä se tapahtuu ynnä muuta, mutta liikojapa
hän jo vaatikin. Kaikin puolin miellyttävä rouva sanoi suorastaan,
ett'ei hän tiedä sitä. Hän ei osannut valehdella; otaksua yhtä ja
toista, -- sitä hän kyllä osasi, mutta sekin tapahtui ainoastaan
silloin, kuin otaksuminen perustui sisälliseen vakuutukseen, ja jos hän
kerran oli jostakin asiasta saanut sisällisen vakuutuksen, niin kyllä
hän silloin osasi seisoakin kannallansa; ei ollut hyvä silloin
parhaimmankaan lain-oppineen ja muitten ihmisten mielipiteiden
kumoojan, ei ollut hyvä hänen lähteä tässä tapauksessa voittosille:
kyllä hän siinä olisi saanut tuta ja tietää, mitä sisällinen vakuutus
on.
Jos rouvat vihdoin kokonaan olivat vakuutetut siitä, mitä ensin olivat
vain otaksuneet, niin sehän ei ole mitään tavatonta. Niinhän teemme
mekin, miehiset miehet, järkevä väki muka; senhän osoittavat meidän
oppineet tuumailut ja harkinnat. Ensi aluksi astuu oppinut mies esille
täydellisenä viekastelijana; hän alkaa hiljalleen, arasti, kysäisee
kaikkein kainoimmalla tavalla: "Eiköhän se liene sieltä? Eiköhän se ja
se maa liene saanut nimeänsä siitä nurkasta?" Taikka: "Eiköhän tämä
todistuskappale ole myöhemmiltä ajoilta?" Taikka: "Eiköhän sen ja sen
niminen kansa oikeastaan ollut se ja se?" Samassa lukee hän otteita
siitä ja siitä vanhan ajan kirjailijasta ja kun vaan on havainnut vähän
sinne päinkin, taikka vaan semmoista mikä hänen mielestään olisi sinne
päin, niin jo yltyy miehessä rohkeus ja uljuus, ja hän puhelee
ujostelematta vanhan ajan kirjailijain kanssa, kyselee heiltä ja itse
vastaileekin heidän puolestansa, kokonaan unohtaen sen, että oli
alkanut kainolla arvelulla. Hän on jo näkevinään kaikki tyyni, kaikki
on hänen mielestänsä jo selvää, ja keskustelu päättyy näillä sanoilla:
"Näin se juuri oli! Se ja se kansa se juuri on! Juuri tältä kannalta on
tätä asiata katsominen!" -- Ja sitten se julistetaan oppisalissa, ja
ala sitten vasta keksitty totuus samoilla maailmata pitkin ja poikin,
keräten itsellensä noudattajia ja kumartajia.
Rouvat olivat juuri saaneet tämän sekavan asian näin osaavasti ja
järkevästi ratkaistuksi, niin astui vierashuoneesen prokuratori, kuin
ennenkin muuttumattomine kasvoineen, tuuheine kulmakarvoineen ja
vilkkusilmineen. Rouvat samassa kilpaa kertomaan hänelle kaikkia
seikkoja; siinä oli kuolleitten sielujen ostot, siinä oli aikomus
ryöstää kuvernörin tytär, ja niin he saattoivat hänet täydelliseen
sekaannukseen. Hän seisoi tosin kauan aikaa yhdellä paikalla ja räpytti
vasenta silmäänsä ja huiskutti nenäliinalla partahansa, pyhkien pois
sinne karissutta nuuskaa, mutta ymmärtää hän ei voinut yhtään mitään.
Siihen hänet rouvat jättivätkin ja läksivät kukin haarallensa,
hätäkelloa soittamaan.
Ei kulunut tuntiakaan, niin olivat he jo toimensa täyttäneet. Kaupunki
oli ilmeisessä kapinassa; kaikki liikkui ja liekehti ja jospa edes
yksikään olisi ymmärtänyt vähääkään! Rouvat osasivat loitsia niin
sameiksi ihmisten silmät, että kaikki, vallankin virkamiehet, olivat
vähän aikaa aivan pyörällä päin. Heidän tilansa oli ensimmäisenä
hetkenä kuin uneliaan koulupojan, jolle aikaisemmin nousseet toverit
ovat pistäneet nenään hiiren, se on: nuuskalla täytetyn paperin.
Vetäistyään unimielissään koko tupakkasatsin nenäänsä kaikella makaavan
miehen hartaudella, hän heräjää, hyppää pystyyn, katselee kuin hupsu,
silmät pullollaan joka haaralle, eikä voi käsittää, missä ollaan ja
mitä hänelle on tapahtunut, ja vähitellen vasta eroittaa hän vinot
auringon säteet seinällä, piiloon menneitten toverien naurun
tyrskäykset, ja alkava aamu katselee akkunasta ja metsä on herännyt ja
tuhansia visertäviä ääniä kuuluu ja jokikin on kirkastunut, siellä
täällä kimallellen ja polveillen pillistöitse, ja rannalla elamoitsee
alaston lapsiliuta, hankitellen uimaan. Nyt vasta hän huomaa hiiren
nenässään.
Aivan samanlainen oli ensi hetkenä kaupunkilaisten ja virkamiestenkin
laita. Jokainen hätkähti ja pysähtyi kuin lammas, silmät pullollaan.
Kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow sekaantuivat ja
sotkeutuivat heidän päässään aivan kummallisesti. Sitten vasta
ensimmäisen ällistyksen jälkeen rupesivat he ikäänkuin näkemään niitä
yksitellen ja eroittamaan niitä toisistansa. He rupesivat vaatimaan
selityksiä ja suuttumaan, nähdessään, ett'ei asia tahdo ottaa
selvitäksensä millään muotoa. Mitä ihmeitä ja kummia nuo kuolleet
sielut merkitsevät? Kuolleet sielut, ostella kuolleita sieluja, --
eihän tuossa ole järkeä rahtuakaan! Kuka hupsu niitä rupeaa ostelemaan?
Mitä varten hän niihin rahoja viskaisi? Ja mitä niillä kuolleilla
sieluilla tekee? Ja miksikä tähän on sekoitettu kuvernörin tytärtä? Jos
hän aikoi viedä tytön salaa, niin mitä varten hän osteli kuolleita
sieluja? Ja jos taas ostaa kuolleita sieluja, niin mitäs hän kuvernörin
tytärtä lähtee ryöstämään? Kullallensako hän kuolleita sieluja lahjaksi
aikoi, vai? Mieletöntä puhetta! Mitä se semmoista on, ett'ei ennätä
ihminen käännähtääkään, niin lasketaan hänestä liikkeelle juttu, ja
jospa edes olisi jotakin järkeä siinä?... Vaan ... syntyipäs näet huhu,
-- Olihan siihen siis joku syy. Mikähän syy siis on nuo kuolleet
sielut? Ei ole syytä vähääkään. Ihanhan tämä on juoruja, juoruja,
himphamppua, virsuista velliä. Tämä on todellakin, hitto ties mitä!...
Sanalla sanoen, nytkös puhetta läksi ja juttua! Koko kaupungin
puheen-aineena oli nyt kuolleet sielut ja kuvernörin tytär, Tshitshikow
ja kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow, ja kaikki nyt
läksi liikkeelle, kaikki tyyni. Tuuliaispäänä tuiskahti tuo siihen asti
näköjänsä torkuksissa ollut kaupunki. Nytpä ilmaantuivat Jumalan ilmaan
kaikki jöröjukat ja laiskajaakot, jotka vuosikausia olivat kylkiänsä
kuumennelleet aamunutuissa, syyttäen kotona-istumisestansa milloin
suutaria, joka oli tehnyt kovin ahtaat saappaat, milloin räätäliä,
milloin viinaan menevätä kuskia; -- kaikki, jotka jo aikoja sitten
olivat lakanneet käymästä vieraisilla muitten kuin Makuliinien ja
Unteliinien luona; -- kaikki ne, joita ei olisi saanut kotoansa
lähtemään, ei vaikka olisi kutsunut niitä härppimään viidensadan ruplan
maksuista kalakeittoa kahden kyynärän pituisten sterlettien ja
kaikenmoisten suussa sulavain kalakukkojen kanssa. Sanalla sanoen, nyt
tuli ilmi, että kaupunki oli suuri ja väkirikas ja asianmukaisesti
asuttukin. Siellä tuli ilmi ihmisten joukkoon jonkunlainen Sisoi
Pafnutjevitsh ja Macdonald Karlovitsh, joista ei siihen saakka oltu
tietty mitään. Vieraspitoihin ilmaantui muuan pitkän, pitkän pitkä
sotavanhus, toiskätinen, niin pitkä, ett'ei semmoista ennen oltu
nähtykään. Kaduille ilmestyi umpinaisia ajopelejä ja avonaisia
ajopelejä, vankkureita ja muita -- ja puuro oli valmis.
Toiseen aikaan ja toisenlaisten olojen vallitessa nämä tämmöiset huhut
kukaties eivät olisikaan vetäneet puoleensa mitään huomiota, mutta
N. kaupunki ei ollut pitkään aikaan saanut minkäänlaisia uutisia.
Ei ollut kokonaiseen kolmeen kuukauteen tapahtunut kaupungissa edes
mitään sellaista, jota pääkaupungeissa sanotaan commerage'iksi
(juoruhistoriaksi), mikä on kaupungille yhtä tärkeätä kuin
ruokatavarain tuonti oikeaan aikaan. Kaupungissa ilmaantui äkkiä kaksi
aivan vastakkaista puoluetta, miesten ja naisten. Miesten puolue,
löyhämielisin kaikista, kiinnitti huomionsa kuolleisin sieluihin.
Naisten puolue otti yksinomaisesti tarkastellaksensa kuvernörin
tyttären ryöstämistä. Tässä puolueessa -- se on sanottava naisten
kunniaksi -- oli verrattomastakin paljoa enemmän järjestystä ja kuntoa.
Se tuli kaiketikin siitä, että naiset ovat niin omiansa emännyyteen ja
järjestyksen pitoon. Kaikki sai heillä vilkkaan, määrätyn asun, kaikki
kävi selviin, silmin nähtäviin muotoihin, selkeni ja selvesi, sanalla
sanoen, siitä tuli täydellinen kuva. Siinähän tuli ilmi, että
Tshitshikow on jo kauan aikaa ollut rakastunut ja että he olivat
kohdanneet toisiansa puutarhassa, kuutamolla; että kuvernöri olisi
antanutkin tyttärensä hänelle, Tshitshikow kun on rikas kuni
Juutalainen, ellei sitä olisi estänyt Tshitshikow'in vaimo (mistä he
sen tiedon saivat, että Tshitshikow oli nainut mies -- sitä ei osannut
sanoa kukaan); että vaimo, joka kuihtuu toivottomassa rakkaudessa, oli
kirjoittanut kuvernörille erittäin liikuttavan kirjeen, ja että
Tshitshikow, nähdessään mahdottomaksi saada tyttöä hyvällä, oli
päättänyt ryöstää hänet. Toisissa taloissa kerrottiin asiata vähän
toisella tapaa: Tshitshikow'illa ei ole vaimoa ensinkään, kertoivat
nämät, vaan hän oli, kuten konsanaankin hieno ja asiastaan vakuutettu
mies, saadaksensa tyttöä omakseen, alkanut ensin äidistä, jonka kanssa
hänellä oli ollut yhteyttä; vasta sitten oli hän selittänyt aikeensa
tyttären suhteen, mutta silloin oli äiti säikähtänyt ja, tuntien
omantunnon vaivoja, antanut jyrkän kiellon, ja kas siinä nyt syy, miksi
Tshitshikow oli päättänyt ryhtyä ryöstöön. Tähän tuli sitten vielä
monenlaisia selityksiä ja korjauksia sitä mukaa kuin huhut tunkeutuivat
syvimpiin sopukkoihin saakka. Ja Venäjällä on laita semmoinen, että
alhaiset seurat kernaasti haastelevat ylhäisten seurain juorujutuista,
ja niinpä ruvettiin tästä kaikesta puhelemaan semmoisissakin mökeissä,
joissa ei oltu ikipäivinä nähty eikä kuultu Tshitshikow'ia, ja niinpä
karttui lisäyksiä ja selityksiä yhä viljemmälti. Puheen-aine kävi
hetkestä hetkeen hupaisemmaksi, muodostui päivästä päivään
kokonaisemmaksi, ja vihdoin saatettiin se kaikessa täydellisyydessään
kuvernörin rouvan omiin korviin. Kuvernörin rouva, perheen äiti,
kaupungin etevin rouva, joka ei ollut osannut aavistaakaan mitään
senkaltaista, tunsi itsensä syvästi loukatuksi mokomilla juoruilla; hän
närkästyi ja syystä närkästyikin. Valkoverinen tyttö sai kestää
ripityksen, ankarimman, mitä milloinkaan on tullut kuusitoistavuotisen
tytön osaksi. Siinä tulla tuiskusi kysymyksiä, tiedustuksia, nuhteita,
uhkauksia, soimauksia, varoituksia, niin että tyttöparka purskahti
itkuun eikä saattanut ymmärtää yhtään sanaa. Ovenvartijalle annettiin
ankara käsky, ett'ei Tshitshikow'ia saa ottaa vastaan mihinkään aikaan
eikä millään syyllä.
Tehtyään tehtävänsä, mitä kuvernörin rouvaan tulee, kävivät rouvat
miesten puolueen kimppuun, koettaen saada heitä puolellensa ja
vakuuttaen, että kuolleet sielut ovat pelkkä veruke ja keksitty siinä
tarkoituksessa vaan, ett'ei syntyisi epäluuloa ja että siten saisi
ryöstö-yrityksen paremmin toimeen. Moni mies kääntyikin ja liittyi
heihin, vaikka saikin kuulla kovin pahoja sättimisiä tovereiltansa,
jotka toruivat heitä ämmiksi ja hameiksi, ja nämä tämmöiset nimethän
ovat, niinkuin tiedetään, kovin loukkaavia miehiselle miehelle.
Mutta vaikka miehet kuinka olisivat varustelleet ja vastustelleet, niin
ei heidän leirissänsä ollut sittenkään sitä järjestystä kuin naisten
puolueessa. Kaikki oli heissä kovaa, veistämätöntä, hankalata,
epäsointuista, rumaa; päässä oli kaikki sekaisin, mullin mallin,
ajatukset ylös alaisin -- sanalla sanoen, selvästi ilmaantui kaikessa
karkea, raskas luonto, josta ei ole toimellisuuteen eikä sydämmellisiin
vakuutuksiin, heikko-uskoinen, laiska, täynnä alituisia epäilyksiä ja
ainaista pelkoa. Heidän mielestään tämä oli joutavaa puhetta;
kuvernörin tyttären ryöstäminen on oikeastaan husarien asia eikä mikään
sivilitoimi. Semmoista tekoa Tshitshikow ei tee, arvelivat he, ämmät
valehtelevat, ja ämmä se on kuin säkki: sitä siinä on, mitä siihen
pannaan. Tähdellisin seikka oli tässä kohden heistä kuolleet sielut.
Hitto ties, mitä nämä kuolleet sielut oikeastaan olivat, mutta jotakin
ilkeätä ja rumaa niissä vaan on. Miksikä miesten mielestä niissä oli
ilkeätä ja rumaa, sen saamme tietää heti kohta.
Lääniin oli määrätty uusi kenralikuvernöri, ja tämmöinen tapaus
saattaa, niinkuin tietty on, virkamiehet levottomaan tilaan: siinä
tulee sanomiset ja moitteet ja nuhteet ja viralliset pöllytykset,
joilla uuden päällikön on tapana kestitä alamaisiansa virkamiehiä.
"Mitähän", ajattelevat virkamiehet, "jos hän saa kuulla muutoin vaan,
että heidän kaupungissaan käy tuommoisia joutavia huhuja, niin jo
siitäkin saattaa tulla semmoinen löylytys, että älä Herra saata."
Lääkintätoimen inspehtori kalpeni äkkiä; hänen päähänsä iski taivas
ties mitä: eiköhän vaan kuolleilla sieluilla tarkoiteta semmoisia
sairaita, joita oli joukottain kuollut lasareteissa ja muualla
lavantautiin, jonka poistamiseksi ja estämiseksi ei oltu ryhdytty
tarpeenmukaisiin keinoihin? Eiköhän Tshitshikow vaan olekin
kenralikuvernörin kanslian virkamies, joka on tullut tänne salaista
tutkintoa pitämään. Hän puhui tästä asiasta presidentille. Presidentti
vastasi: "mitä turhia!" mutta äkistipä hänkin kalpeni, kysäisten
itseltään: mitähän jos Tshitshikow'in ostamat talonpojat todellakin
ovat kuolleita? Ja hän on sallinut tehdä kauppakirjat semmoisista, onpa
vielä ollut Pljushkin'in asiamiehenä -- annas että tämä tulee
kenralikuvernörin kuuluviin, mitenkä silloin käy? Hän mainitsi tästä
yhdelle ja toiselle, ja pianpa kalpenivat yksi ja toinen: pelko tarttuu
pahemmin kuin rutto. Jokainen sai itsessään ilmi senkaltaisia syntejä,
joita ei edes ollutkaan. Kuolleet sielut -- tämä sana rupesi nyt
kajahtelemaan niin epämääräisesti, että ruvettiin epäilemään
tämmöisiäkin: eiköhän vaan sillä jollakin tavoin tarkoiteta eräitä
kiiruimmiten haudatuita ruumiita kahden äskettäin tapahtuneen seikan
jälkeen?
Ensimmäinen seikka oli sattunut eräille Solvitshegod'in kauppiaille,
jotka olivat tulleet kaupunkiin markkinoille ja markkinain jälkeen
pitäneet pidot tuttavillensa, Ustj-Sisolsk'in kauppamiehille. Pidot
olivat venäläiseen tapaan, saksalaisilla lisävehkeillä: limonadeilla ja
punsseilla ja balsameilla y.m. Pidot päättyivät, niinkuin tavallista
on, tappelulla. Solvitshegod'ilaiset löivät siinä kuolijaaksi muutaman
Ustj-Sisolsk'in miehen, vaikka olivat itsekin saaneet kylkeen ja
niskaan ja nivusiin tuimia iskuja, jotka todistivat tavatonta nyrkkien
suuruutta vainajilla. Yksi voittajista oli saanut semmoisen kolauksen,
ett'ei hänelle, tappelijain omain sanojen mukaan, jäänyt nenänpuolta
ensinkään naamaan. Tekonsa kauppiaat kyllä tunnustivat, selittäen
olleensa vähän vallattomia. Kerrottiin sitä semmoistakin, että he
tunnustukseensa olivat liittäneet neljäsataa ruplaa mieheen, mutta
kovinhan oli asia himmeä. Tiedustelut ja tutkimukset osoittivat, että
Ustj-Sisolsk'in miehet olivat kuolleet häkään, ja semmoisina heidät
haudattiinkin.
Toinen äskettäin tapahtunut seikka oli seuraava. Kruunun talonpojat
Kirppukin kylästä olivat yksissä neuvoin kruunun talonpoikain kanssa
Borovkin kylästä, jota myös Sadirailovaksi sanotaan, murhanneet muka
maapolisin, se on lautamiehen Drobjashkin'in, siitä syystä, että
maapolisi, se on lautamies Drobjashkin, oli jo ruvennut liian usein
käymään heidän kylässänsä, ja tämä on yhtä pahaa kuin rutto ja
lavantauti. Maapolisin kuljeksimisiin siellä oli muka ollut syynä
jonkunlaiset sydämmelliset heikkoudet, joilla hän vaivasi kylän
naisväkeä. Varmaa selkoa ei kumminkaan saatu, vaikka talonpojat
sanoivat suoraa päätä ajaneensa kerran maapolisin niskapäästä pellolle.
Kyllähän se on totta, että maapolisi oli rangaistuksen alainen
sydämmellisten heikkouksiensa tähden, mutta eipä talonpojillakaan
Kirppulan ja Sadirailovan kylästä ollut lupaa omankäden oikeuteen, jos
nimittäin he tosiaankin olivat olleet murhassa osallisia. Mutta asiahan
oli himmeä, maapolisi löydettiin maantieltä, maapolisin nuttu oli rikki
ja repaleissa, kasvoja taas ei voinut tunteakaan. Juttu kierteli
oikeudesta oikeuteen, kunnes viimein tuli ylioikeuteen, jossa ensin
hiljaisuudessa harkittiin asiata tällä tavoin: siihen nähden ja kosk'ei
tiettyä ole, kuka talonpojista nimenomaan oli murhaan osallinen ja
yhteensä on heitä iso joukko; ja koska Drobjashkin on jo kuollut eikä
hänelle niin muodoin saata mitään hyötyä olla, vaikka hän jutun
voittaisikin, vaan talonpojat sitä vastoin ovat hengissä, jotenka
heille on erinomaisen tärkeätä, jos asia päättyy heidän eduksensa, niin
tehtiin Oikeudessa vihdoin tänkaltainen päätös: lautamies Drobjashkin
on ollut itse syypää, koska hän on väärällä tavalla ahdistanut
talonpoikia ei ainoastaan Kirppulan vaan myöskin Sadirailovan kylässä;
mitä taasen hänen kuolemaansa tulee, niin kuoli hän rekeensä
paluumatkallansa halvauksesta.
Nämä asiat oli niin muodoin, kuten näkyy, sangen taitavasti ajettu,
mutta virkamiehet alkoivat sittenkin, ties mistä syystä, arvella, että
puhe nyt onkin juuri näistä kuolleista sieluista. Ja sattuipa näet
niinkuin synniksi vielä toinenkin asia. Juuri siihen aikaan, kuin
herrat virkamiehet olivat pulmallisessa tilassa, tuli kuvernörille
yht'aikaa kaksi paperia. Toisessa niistä oli sanottu, että sen mukaan
kuin asiasta on ilmoituksia tullut ja tietoja saatu, oleskelee heidän
läänissänsä väärän rahan tekijä, käyttäen milloin mitäkin nimeä, ja
että viipymättä ryhdyttäisiin ankarimpiin toimiin pahantekijän
ilmisaamiseksi. Toinen paperi oli tullut läheisen läänin kuvernöriltä,
joka siinä ilmoittaa, että hänen läänissänsä oli päässyt muuan rosvo
karkuun Oikeuden käsistä, ja että jos tässä toisessa läänissä
ilmaantuisi epäluulon alainen, kirjaton ja passiton mies, niin oli hän
viipymättä otettava kiinni. Nämät kaksi paperia tekivät nyt sen, että
ihmiset olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Entiset arvelut ja luulot
menivät nyt kaikki mullin mallin. Tässä tietysti ei saattanut millään
muotoa otaksua, että asia rahtuakaan koskisi Tshitshikow'ia; mutta
kumminkin, kun jokainen kohdastansa oikein arveli ja ajatteli, kun
heille johtui mieleen, ett'eiväthän he vielä tiedä, mikä mies
Tshitshikow oikeastaan onkaan, että hän oli aina jotenkin epäselvästi
puhunut omasta itsestään, sanoen kyllä kärsineensä palveluksessa
vääryyttä totuuden tähden, vaan tämähän kaikki oli ollut niin himmeätä;
ja kun he muistivat hänen lausuneen sinnekin päin, että hänellä oli
ollut vihamiehiä, jotka olivat uhanneet hänen henkeänsäkin, niin
vaipuivat he entistä syvemmälle ajatuksiinsa. Hänen henkensä oli niin
muodoin vaarassa, häntä niin muodoin vainottiin, hän oli niin muodoin
tehnyt jotakin; -- mikähän hän oikeastaan on miehiänsä? Väärän rahan
tekijä hän tietysti ei ole, rosvo sitäkin vähemmin, -- ulkomuotokin on
miehellä niin hyvänsävyinen, mutta kuitenkin kaikitenkin -- mikäs hän
oikeastaan on? Ja niinpä herrat virkamiehet panivat nyt vasta eteensä
kysymyksen, mikä heidän olisi pitänyt panna jo alusta pitäin, se on:
kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Päätettiin tiedustella vielä
niiltä, joilta talonpoikia oli ostettu, jotta saataisiin ainakin
selville, minkälaisia kauppoja hän oli tehnyt ja mitä nuo kuolleet
sielut oikeastaan tietävät, ja eikö hän ole kellenkään virkkanut,
vaikka vahingoissa, vaikka vaan osapuille, mikä hänen tarkoituksensa
on, ja eikö hän ole kellenkään ilmaissut, mikä hän on.
Ensinnäkin käännyttiin Korobotshkan puoleen, mutta siitä kaivosta ei
suuria ammennettu: Tshitshikow oli ostanut viidellätoista ruplalla, ja
linnun höyheniä hän ostelee myös, ja lupasi ostaa paljon kaikenlaista,
kruunulle hän ostelee talia, ja siitä syystä hän varmaankin on veijari,
sillä kerran ennenkin oli liikkunut semmoinen mies, joka oli ostellut
linnun höyheniä ja hankkinut kruunulle talia, mutta oli petkuttanut
kaikki tyyni ja veijannut provastin rouvalta toista sataa ruplaa. Muuta
Korobotshka ei osannut ilmoittaa, toistelihan vaan yhtä ja samaa.
Virkamiehet huomasivat vaan, että Korobotshka oli tyhmä ämmä. --
Manilow vastasi olevansa valmis milloin hyvänsä takaamaan Pavel
Ivanovitsh'in ja lausui hänestä kaikkein kauniimpia sanoja, liittäen
vielä, silmät ummessa, muutamia mietteitä ystävyydestä. Nämä mietteet
tietysti ilmaisivat tyydyttävällä tavalla hänen hellän sydämmensä
liikutukset, vaan asialle ei niistä lähtenyt selkoa ensinkään. --
Sobakevitsh vastasi, että Tshitshikow on hänen mielestänsä kelpo mies
ja sanoi myöneensä hänelle aivan valikoitua ja kaikin puolin elävätä
väkeä; vaan mitä vast'edes saattaa tapahtua, sitä hän ei mene
takaamaan; jos väki kuolee matkan vaivoihin siirtymisen aikana, niin
syy ei ole hänen, se on kaikki Jumalan kädessä; ja mitä taas
lavantauteihin ja ruttoihin tulee, niin niitähän on yltäkyllin, ja
onhan ollut esimerkkejä, että kokonaisia kyliä on kuollut sukupuuttoon.
Herrat virkamiehet päättivät vielä käyttää erästä keinoa, ei aivan
kaunistakaan, vaan jota kumminkin joskus noin syrjässä käytetään,
tiedustella nimittäin palvelijain kautta Tshitshikow'in palvelusväeltä,
tietäisivätkö he jotakin tarkempaa sanoa herransa entisestä elämästä,
vaan sanottavia uutisia ei saatu siltäkään puolen. Pekosta ei lähtenyt
muuta kuin tavallinen umpea haju; Selifan taas ilmoitti herransa
"palvelleen keisaria ja olleen ennen tullivirkamiehenä", eikä muuta
mitään. Näillä ihmisillä on hyvin omituinen tapa: jos häneltä suoraan
kysyt jotakin asiata, niin ei hän milloinkaan muista kaikkea, usein
vastaa niinkin, ett'ei tiedä mitään; mutta kysypäs häneltä jotakin
muuta, niin siihen hän sen sovittaakin, kertoopa vielä kaikki semmoiset
pikku seikat, joita et tahtoisi tietääkään. Kaikista virkamiesten
tiedustelemisista ei lähtenyt muuta selkoa kuin se, ett'eivät he
suinkaan tiedä varmaan, mikä Tshitshikow on, vaan että Tshitshikow'in
kumminkin pitää olla jotakin, ihan varmaan. He päättivät viimein
keskustella asiasta lopullisesti, sopiaksensa ainakin siitä, mitä
heidän on tekeminen ja mihin toimiin ryhtyminen ja mimmoinen mies hän
oikein on: sellainenko, joka olisi otettava epäluulon alaisena
kiinni vai sellainenko, joka saattaa ottaa kiinni heidät itsensä
epäluulon-alaisina. Tätä varten oli määrä kokoontua polisimestarin
luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä.