Tshitshikow'in kaupoista tuli pian puheen-aine kaupungissa. Ruvettiin
juttelemaan, keskustelemaan ja väittelemään, onko muka edullista ostaa
talonpoikia muuanne siirrettäviksi. Muutamissa keskusteluissa tuli ilmi
syvää asian tuntemista.
-- "Niin, niin", sanoivat yhdet, "kyllähän se on niin, kukas sitä
väittäisi vastaan, maanlaatu on eteläisissä lääneissä hyvää ja
hedelmällistä, mutta mitenkäs te luulette Tshitshikow'in talonpoikain
tulevan toimeen ilman jokea? Eihän siellä ole jokea minkäänlaista".
-- "Vähät siitä, ett'ei ole jokea, vähät siitä, Stepan Dimitrijevitsh;
mutta siirtäminen, se se on kovin epävarma seikka. Se on hyvin tunnettu
asia, millainen on talonpoika uusilla tiloilla, mutta annas kun vielä
pannaan maata möyrimään, eikä ole hänellä vielä niin mitään, ei tupaa,
ei tölliä, niin karkuun hän lähtee, se on viljainen vissi, niin
pötkäiseekin, ett'es löydä jälkiäkään".
-- "Malttakaas, malttakaas, Aleksei Ivanovitsh, tuota minä en myönnä,
että Tshitshikow'in talonpoika karkaisi. Venäläinen oppii ja tottuu
vaikka mihin. Lähetä hänet vaikka Kamtshatkaan ja anna hälle vaan
lämpöiset rukkaset, niin kyllä hän, ensin vähän käsiänsä
heiluteltuansa, sieppaa kirveen ja ryhtyy uutta tupaa rakentamaan".
-- "Mutta äläs nyt, Ivan Grigorjevitsh! Otapas lukuun muuan toinen
tuiki tärkeä seikka; ethän kysynytkään, millaisia Tshitshikow'in
talonpojat ovat. Muistapas se, ett'ei kukaan myö tilaltaan pois hyvää
väkeä; saatpa ottaa pääni, ell'ei Tshitshikow'in talonpojat ole
varkaita ja vihoviimeisiä juopporatteja, laiskureita ja räyhääjiä".
-- "No se on totta, sen minä myönnän, ett'ei hyvää väkeä myö kukaan, ja
että Tshitshikow'in talonpojat ovat juomareita, mutta kas tässäpä se
morali juuri asuukin, tässäpä se morali juuri piileekin; nyt he ovat
lurjuksia, mutta uudessa paikassa saattaa heistä tulla kunnon ihmisiä.
Kyllä siihen on ollut esimerkkejä sekä maailmassa yleensä että
historiassakin".
-- "Ei milloinkaan, ei milloinkaan", puhui kruunun tehtaitten hoitaja;
"ei siitä tule mitään, uskokaa pois, sillä Tshitshikow'in talonpojat
saavat nyt kaksi vaarallista vihollista. Toinen vihollinen on
ukrainalaisten läänien läheisyys, ja niissähän niinkuin tiedämme on
viinanmyönti aivan vapaa, -- kahden viikon perästä ei heillä ole
vaaterepalettakaan päällään, sen minä sanon. Toinen vihollinen on itse
tottumus kuljeksimiseen, jonka makuun talonpoika ehdottomastikin pääsee
muuton aikana. Siinä pitäisi Tshitshikow'in itsensä alinomaa pitää
heitä silmällä ja kovissa kourissa; ahdistaa ja kovistaa niitä pitäisi
vähimmästäkin rikoksesta eikä suinkaan luottaa muihin, vaan itse omin
käsin antaa, missä on tarvis, milloin niskaan, milloin hampaita
vasten".
-- "No mitäpäs Tshitshikow'in tarvitsisi itsensä ruveta huitomaan ja
hoitamaan ja niskaan antamaan? Saattaahan hän ottaa voudin".
-- "Mistä niitä kunnon vouteja saa? Roistoja ne ovat joka mies!"
-- "Roistoja siitä syystä, ett'eivät herrat itse pidä mitään huolta
taloudestaan".
-- "Se on totta se", puuttuivat toiset puheesen. "Jos hovinherra itse
edes vähänkin ymmärtää talouden pitoa ja tuntee ihmisiä, niin on
hänellä aina oleva hyvä voutikin".
Mutta tehtaitten hoitaja sanoi, ett'ei hyvää voutia saa vähemmällä kuin
5,000:lla ruplalla.
Mutta presidentti sanoi, että kyllä semmoisen saa kolmellakin
tuhannella.
Mutta tehtaitten hoitaja sanoi: "Mistä te semmoisen löydätte?
Nenästännekö vai?"
Mutta presidentti sanoi: "Enkä nenästänikään, vaan meidän
kihlakunnasta; meillä on Pietari Petrovitsh Samoilow, -- juuri
semmoista voutia tarvitsisivat Tshitshikow'in talonpojat".
Muutamat osoittivat erinomaisen suurta osan-ottoa Tshitshikow'ille.
Niin suuren väenpaljouden siirtäminen oli heidän mielestänsä kamalata.
Ruvettiin jo pahasti pelkäämään, että semmoinen väki kuin
Tshitshikow'illa on, pian nostaa ilmeisen kapinan. Tähän vastasi
polisimestari, ett'ei kapinata ole pelkääminen, sillä sen
estämiseksi löytyy ispravnikka-kaptenin valta ja voima, ja ett'ei
ispravnikka-kaptenin itsensä tarvitse lähteä liikkeellekään,
lähettäköön vaan lakkinsa paikalle, niin jo tämä pelkkä lakki ajaa
pöllyttää talonpojat aina perille astikka. Siinä sitten ruvettiin
useammalta haaroin ehdottelemaan keinoja sen kapinallisen hengen
tukahduttamiseksi, joka on vallannut Tshitshikow'in talonpojat.
Ehdotukset olivat erillaisia: muutamat olivat oikein sotaväen keinoja,
ankaran ankaria, melkeinpä liiaksikin; oli sentään lempeitäkin keinoja.
Postimestari huomautti, että Tshitshikow saa nyt pyhän velvollisuuden,
että hän saattaa tulla talonpoikainsa joukossa jonkunlaiseksi isäksi,
kuten sanat kuuluivat; hän saattaa levittää siellä siunauksilta rikasta
sivistystä, ja samassa kiitti postimestari suuresti Lancaster'in
vuoro-opetuskouluja.
Tätä tämmöistä puhuttiin ja keskusteltiin kaupungissa. Useat
ystävälliset ihmiset itse ilmoittivat neuvojansa Tshitshikow'ille,
tarjosivatpa oikein saattoväkeä, jonka avulla hän saisi talonpoikansa
turvallisesti perille. Tshitshikov kiitti neuvoista, sanoen käyttävänsä
niitä kyllä hyödyksensä, kun tarvis tulee, mutta saattojoukosta
kieltäytyi hän kokonaan, sanoen sen olevan tuiki tarpeettoman; hänen
talonpoikansa, sanoi hän, ovat erinomaisen hiljaista ja sävyisää väkeä,
he muuttavat vapaaehtoisesti ja ilomielellään, ja kapinan syttyminen
heissä on sula mahdottomuus.
Kaikista näistä keskusteluista ja puheista oli kumminkin kaikkein
parhaimpia seurauksia, mitä Tshitshikow ikinä olisi saattanut toivoa.
Hänestä nimittäin nousi se huhu, että hän on miljonain omistaja.
Kaupunkilaiset olivat muutoinkin, kuten olemme nähneet ensimmäisestä
luvusta, suuresti suostuneet ja mieltyneet häneen, mutta nyt,
tämmöisten huhujen perästä, he suostuivat ja mieltyivät häneen vielä
enemmän. Ja, totta puhuen, hyväntahtoista väkeä he olivatkin, sovussa
keskenänsä, kohtelivat toisiansa kuten ainakin vanhat tuttavat, ja
heidän keskusteluissansa oli jotakin erinomaista säveyttä ja suoruutta:
"Armas ystäväni, Ilja lijitsh! Kuules veikkonen, Antipater
Saharjevitsh! Ivan Grigorjevitsh, älä valehtele, älä, kultaseni,
valehtele!" Postimestarille, joka oli nimeltään Ivan Andrejevitsh,
virkettiin aina: "Sprechen sie deutsch [Venäläinen ääntää tämän sanan
_deitsh_, joten siinä on sointu sanalle _Andreitsh_, joka taas on
lyhennys sanasta Andrejevitsh. Suom. muist.], Ivan Andreitsh?" Sanalla
sanoen, kaikki oli niin perheen-omaista.
Useat heistä eivät olleet sivistystä vailla: oikeuden presidentti osasi
ulkoa Shukovskin runoelman "Ludmilla", joka silloin vielä oli
tuoreimmillaan, ja josta hän osasi mestarillisesti lukea useampia
paikkoja, erittäinkin: "Metsä uinuu, laakso nukkuu", ja lausui siinä
sanan "vait" niin sattuvasti, että oikein olit näkevinäsi kuinka se
laakso nukkuu; valtavammasti vaikuttaakseen, pani hän tässä vielä
silmänsäkin kiinni. -- Postimestari veti paremmin filosofiaan ja luki
varsin ahkerasti, jopa öilläkin, Young'in "Öitä" ja Eckartshausen'in
"Avainta Luonnon Salaisuuksiin", kirjoitellen näistä pitkiä
muistiinpanoja. Mimmoisia nämä muistiinpanot olivat, sitä ei tiennyt
kukaan. Hän oli lisäksi sukkela puheissaan, käytti kauniita sanoja ja
rakasti, niinkuin itse sanoi, pöyhötellä puhettansa. Ja puhettansa hän
pöyhötteli useilla pikku sanoilla, niinkuin: "tuota noin; jos nyt
niinkuin; ajatelkaapas; minä tarkoitan; että nyt niin sanoakseni;
joissakin määrin;" ynnä muilla, joita hän puisteli kuin turkin hihasta.
Puhettansa hän myöskin pöyhötteli hyvin sopivasti silmän iskulla ja
toisen silmän sirristämisellä, josta hänen monet ivalliset
muistutuksensa saivat varsin pistelevän muodon. -- Muutkin olivat
enemmän tahi vähemmin sivistyneitä: ken luki Karamsin'ia, kuka Moskovan
lehteä, ken taas ei lukenut mitään. Ken oli, niinkuin sanotaan,
lallukka, se on semmoinen, jota pitää sysätä kylkeen, ennenkuin
liikkeelle lähtee; ken taas oli suorastaan tallukka, joka, niinkuin
sanotaan, makasi uunin pankolla ikänsä kaiken, ja jota oli turha
sysäilläkään: ei häntä saatu liikkeelle toralla eikä millään. Mitä
pyöreyteen ja pulleuteen tulee, niin ei kenessäkään ollut mitään
moittimista, hiutuvia ja riutuvia heidän joukossaan ei ollut
ainoatakaan. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joita heidän vaimonsa
hellissä keskusteluissa kahden kesken nimittelivät: pyöreä pönttöseni;
pallea papuseni; pullea pupuseni, ynnä muuta. Yleensä he olivat
hyväntahtoista väkeä, täynnä vieraanvaraisuutta. Ken vaan kerrankin oli
käyttänyt hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttansa ja oli istunut
yhdenkin illan korttipöydässä heidän kanssaan, se tuli varsin
läheiseksi tuttavaksi, -- saatikka sitten Tshitshikow, jonka ryhti ja
käytös oli niin lumoava, ja joka todellakin tunsi miellyttämisen suuren
salaisuuden. He olivat niin ihastuneet häneen, ett'ei hän tiennyt enää
millä keinoin päästä kaupungista pois. Yhä vaan kuuli hän: "Olkaa nyt
vielä yksi viikko, yksi viikkonen vaan meidän kanssamme, Pavel
Ivanovitsh!" Sanalla sanoen, he kantelivat häntä käsillään.
Mutta yhä valtavammin hän oli vaikuttanut naisiin (ihme ja kumma!).
Selittääkseni tätä jollakin tavoin, pitäisi minun puhua hyvin paljon
itse naisista, heidän seurastaan, pitäisi, niinkuin sanotaan, elävästi
kuvata heidän sisälliset ominaisuutensa; mutta tämäpä on varsin
vaikeata. Toiselta puolen pidättää minua siitä ääretön kunnioitukseni
valtion virkamiesten puolisoita kohtaan; toiselta puolen taas ...
toiselta puolen, se on, sanalla sanoen, vaikeata. N. kaupungin rouvat
olivat ... ei, ei tule mitään: minua oikein niinkuin peloittaa. N.
kaupungin rouvissa oli kaikista merkillisintä... Kummallista, ei ota
kynäkään noustakseen, niinkuin olisi lyijyä täynnä. Ei auta, heidän
luonteistansa saa puhua joku toinen, jolla on useampia ja vilkkaampia
värejä paletillaan; meidän osaksemme tulee vaan sanoa pari sanaa
ulkomuodosta ja siitä mikä on pinnempaa.
N. kaupungin naiset olivat ulkonaisessa esiintymisessä aivan
mallikelvollisia. Hienossa käytöksessä, tuonin kannattamisessa, yleväin
tapain noudattamisessa ja varsinkin muodin seuraamisessa hamaan
pienimpään mutkaan asti voittivat he itse Pietarin ja Moskovankin
naiset. He pukivat itseänsä suurella aistilla, ajelivat kaupungilla
kaleskoissa, niinkuin sääsi viimeinen muoti, takana lakeija heilumassa,
kullalla kirjattu takki päällä. Käyntikortti, oli se sitten kirjoitettu
vaikka ristikakkoselle tai ruutu-ässälle, oli pyhä asia. Käyntikortinpa
tähden oli kaupungissa kaksi rouvaa, aivan hyvät ystävykset,
riitaantuneet perin pohjin, juuri siitä syystä, että toinen oli
jollakin tavoin loukannut toista vastakäynnissä. Miehet ja sukulaiset
koettivat kyllä sovittaa heitä perästä päin, mutta turhaan; tuli kuin
tulikin ilmi, että maailmassa saattaa tehdä mitä hyvänsä, vaan ei
sovittaa kahta rouvaa, jotka ovat riitaantuneet vastakäynnistä. Ja
niinpä nämä rouvat pysyivät molemmanpuolisessa vastenmielisyydessä,
kuten kaupunkilais-maailma sanoi. Ensimmäiselle sijalle pääsemisestä
oli myöskin paljo varsin ankaria kohtauksia, joista miehet saivat
aivan ritarillisia, ylevämielisiä käsityksiä puolustamisesta.
Kaksintaisteluja heidän keskensä tietysti ei ollut, sillä kaikki he
olivat sivilivirkamiehiä, mutta sen sijaan koettivat he tehdä
toisillensa tepposia, missä vaan sopi, ja tämä on välistä
kaksintaisteluja paljoa pahempi. Siveellisyydessä olivat kaupungin
rouvat ja neidet ankaria, täynnä jaloa närkästystä kaikkea pahetta ja
kaikkea viettelystä kohtaan; armottomasti rankaisivat he kaikenlaista
heikkoutta. Jospa heidän välillänsä tapahtuikin joskus jotakin,
niinkuin sanotaan, "semmoista ja tämmöistä", niin se tapahtui salassa,
niin ett'ei näyttänyt mitään tapahtuneenkaan; arvo oli säilytetty ja
itse aviomieskin oli niin valmistettu, että jos näkikin jotakin
"semmoista ja tämmöistä", tahi kuuli senkaltaista, niin vastasi
lyhyesti ja ymmärtäväisesti sananparrella: "kahden kauppa, kolmatta
korvalle". Vielä on sanottava, että N. kaupungin naiset, niinkuin monet
naiset Pietarissakin, olivat tavattoman huolellisia ja varovaisia
sanoissaan ja lauseissaan. Eivät he milloinkaan sanoneet: minä niistin
nenääni, minä hikosin, minä sylkäsin, vaan puhuivat näin: minä kevensin
itseni nenän suhteen, minä käytin nenäliinan välitystä. Ei ollut
luvallista sanoa: tämä lasi tahi tämä lautanen haisee. Eikä ollut
luvallista sanoa mitään sinnepäinkään, vaan sen sijaan sanottiin: tämän
lasin käytös ei ole hyvä, tai jotakin sellaista. Tehdäksensä
venäjänkieltä yhä hienommaksi, olivat he panneet melkein puolet
sanoja kokonaan pois, ja sen vuoksi täytyi varsin usein turvautua
franskankieleen, ja franskalaisten sanain laita oli; aivan toinen,
niitä sallittiin semmoisiakin, jotka olivat paljoa tuntuvammat
poispantuja.
Tätä nyt sopii sanoa N. kaupungin naisista, puhuen nimittäin päällisten
puolin. Silmäys syvemmälle toisi tietysti ilmi paljon muuta, mutta
varsinpa on vaarallista silmäillä syvemmälle naisten sydämmiin. Siksipä
pysymme pinnalla vaan ja jatkamme.
Tähän asti olivat naiset puhuneet Tshitshikow'ista verrattain vähän,
yleensä kaikin puolin myöntäen hänen käytöksensä miellyttäväksi; mutta
kun syntyi huhu hänen olevan miljonamiehen, niin löytyi hänessä
muutakin hyvää. Naiset yleensä eivät olleet itsekkäitä; kaikkeen oli
syynä sana "miljonamies", eikä itse miljonamies, vaan ainoastaan sana,
sillä jo pelkässä tässä sanassa on jotakin mahtavata vaikutusta
ihmisiin, sekä semmoisiin, jotka eivät ole sitä eivätkä tätä, että
hyviinkin ihmisiin, -- kaikkiin siinä on vaikutusta. Miljonamiehellä on
se etu, että hän saa nähdä halpamielisyyttä, joka ei ensinkään hae omaa
voittoansa, nähdä puhdasta halpamielisyyttä, joka ei perustu mihinkään
oman hyödyn hankintaan. Moni tietää varsin hyvin, ett'ei saa häneltä
niin mitään, ja ett'ei ole oikeuttakaan saada häneltä mitään, mutta
sittenkin kiirehtii edes hänen edellensä, naurahtaa edes, ottaa edes
lakin pois päästä, väen väkisin koettaa päästä niille päivällisille,
jonne tietää miljonaherran olevan kutsutun. Ei saata sanoa naistenkin
tuntevan tämmöistä hentoa taipumusta halpamielisyyteen; vaan
ruvettiinpa kuin ruvettiinkin monessa salonissa puhumaan, ett'ei
Tshitshikow tosin kyllä ole kaikkein kaunihin mies, vaan että hän
kumminkin on niinkuin miehen tulee olla, ja että jos hän olisi vähäisen
lihavampi ja pulleampi, niin se ei olisi hyvä. Tuossa myöskin sanottiin
vähän loukkaavastikin laihasta miehestä, että muka semmoisessa on
jotakin hammasharjan kaltaista eikä ihmismäistä. Naisten pukuihin tuli
koko joukko kaikenlaisia lisäyksiä. Kauppapuoteihin syntyi ahdinko,
milt'ei tungos; vaunuja ja kaleskoita ilmaantui puotien edustalle
semmoinen joukko kuin olisi yleiset huviretket olleet alulla. Kauppiaat
ne kummastellen huomasivat, että muutamat kangaspakat, jotka he olivat
tuoneet markkinoilta, ja joita ei kukaan ollut ostanut, koska olivat
niin kalliita, nyt äkkiä menivät kaupaksi, menivätpä kuin kuumille
kiville. Kirkossa nähtiin yhdellä rouvalla semmoinen lieve takana,
että se täytti melkein puolet kirkon lattiata, ja saapuvilla olevan
polisi-upserin täytyi käskeä muun väen siirtymään kauemmas alttariin
päin, ett'ei vaan millään muotoa runttautuisi ylhäisen rouvan
hameenlieve. Tshitshikowkaan ei saattanut olla huomaamatta senkaltaista
erinomaista liikettä hänen tähtensä.
Kerran, kotia tultuansa, näki hän pöydällänsä kirjeen. Mistä se oli
tullut, ja kuka sen oli tuonut, siitä hän ei saanut selkoa; ravintolan
passari sanoi vaan, että se oli tuotu, mutta kielletty sanomasta mistä
se on. Kirjeen alku oli hyvin jyrkkä, nimittäin tämä: "Ei, minä en voi
olla kirjoittamatta sinulle!" Sitten siinä puhuttiin, kuinka sielujen
välillä on salainen yhteys, ja tämä totuus oli kirjeessä vahvistettu
useammilla pisteillä, melkein puolen rivin pituudelta. Sitten tuli
muutamia ajatuksia, varsin merkillisesti todellisia, niin että pidämme
melkein välttämättömänä kopioida ne tähän: "Mitä on meidän elämämme?
Murheen laakso. Mitä on maailma? Joukko tunnottomia ihmisiä".
Kirjoittaja sanoo sitten kyynelsilmin muistavansa hellää äitiänsä, joka
ei enää ole viiteen kolmatta vuoteen ollut elossa. Sen jälkeen kutsuu
hän Tshitshikow'ia tulemaan hänen kanssaan erämaahan, ja jättämään
ainaiseksi kaupungin, jossa ihmiset ahtaissa rajoissa eivät saa nauttia
ilmaa. Kirjoittaja joutuu kirjeen lopulla aivan epätoivoon ja päättää
näillä säkeillä:
Kaks' kyyhkyläist' kyll' sitten siell'
Mun tomun' sull' osoittanee,
Ja haikeall' surull' kertoo viel':
Hän kyyneleihins kuollut lienee.
Viimeisessä säkeessä ei ollut runomittaa noudatettu, vaan vähät siitä.
Kirje oli sen-aikuisen hengen mukainen. Ristimä- ja sukunimeä ei ollut,
ei edes kuukautta eikä päivääkään. Jälkikirjoituksessa oli sanottu
lisäksi, että hänen oman sydämmensä pitää arvata, kuka kirjeen on
kirjoittanut, ja että huomenna tanssiaisissa kuvernörin luona on oleva
läsnä itse kirjeen kirjoittajakin.
Tämä teki hänet hyvin uteliaaksi. Tuntemattomassa kirjailijassa oli
niin paljo viehättävää, että hän luki kirjeen toisen ja kolmannen
kerran ja sanoi viimein: "Hauska olisi tietää, kuka tämän on
kirjoittanut!" Asia rupesi käymään sellaiseksi, että se kyllä pani
miehen miettimään. Toista tuntia hän sitä miettikin ja viimein
levittäin kätensä ja kumartaen päänsä, virkkoi: "Mutta kirje on sentään
sangen somasti, sangen somasti kirjoitettu!" Sen jälkeen kääräistiin
kirje tietysti kokoon ja pantiin lippaasen jonkun afiskan ja hääpiletin
viereen, joita oli kuusi seitsemän vuotta säilytetty samassa tilassa ja
samassa asemassa. Vähän ajan perästä tuotiin hänelle todellakin
kutsumus kuvernörin luokse baaliin, -- varsin tavallinen asia läänin
kaupungeissa: missä kuvernöri, siellä baalikin, sillä muutoin ei
kuvernöri saa tarpeenmukaista rakkautta ja kunnioitusta aateliston
puolelta.
Nyt jäi kerrassaan kaikki muu syrjään ja nyt ryhdyttiin kaikin voimin
valmisteleimaan baaliin, sillä siihen oli tosiaankin paljo kehoittavia
sekä kiihoittavia syitä. Vaan siksipä kulutettiinkin valmistuksiin niin
paljo aikaa, ett'ei mointa määrää liene käytetty hamasta maailman
alusta. Kokonainen tunti pyhitettiin pelkkään kasvojen katselemiseen
peilistä. Siinä koeteltiin saada kasvoille jos jonkinlaista lausetta:
milloin ylevää ja vakaista, milloin kohteliasta ilman hymyä; peiliin
päin tehtiin useampia kumarruksia ja niitten mukaan lausuttiin muutamia
epäselviä sanoja, jotka vivahtivat vähän franskaan, vaikk'ei
Tshitshikow osannut ensinkään puhua franskaa. Tekipä hän itselleen
siinä kaikenlaisia miellyttäviä temppusia, kohautti kulmakarvojansa,
vetäisi huultaan, maksauttipa kieltäänkin, niin, ja tekeehän sitä
ihminen jos jotakin yksinään ollessaan, tietäessään lisäksi olevansa
soma ja ollessaan vakuutettu, ett'ei kukaan pilkistele oven raosta!
Viimein hän lyödä taputti leukaansa, sanoen: "Voi sinua, vekkuli
Matti!" Kaikkein parhaimmalla tuulella oli hän koko pukeutumisensa
ajan. Vetäessään kiinni kannikkeita tahi sitoessaan kaulaliinaa,
kumarrella raaputteli hän erinomaisen notkeasti, ja vaikk'ei hänellä
ollut tapana tanssia, niin otti hän kuin ottikin pari hyppäystä. Näistä
hyppäyksistä oli vähäinen, viaton seuraus: piironki horjahti ja
pöydältä putosi harja lattialle.
Hänen tulonsa baaliin teki tavattoman vaikutuksen. Jok'ainoa riensi
häntä vastaan; ken kortit kädessä; ken kesken kiivainta keskusteluaan,
sanoessaan: "mutta alempi maaoikeus vastaa tähän..." Mutta mitä kaikkea
maaoikeus vastaa, sen hän heitti syrjään ja riensi tervehtimään
sankariamme.
-- "Pavel Ivanovitsh! Ah herrainen aika, Pavel Ivanovitsh! Armas
ystäväni! Pavel Ivanovitsh! Terve, Pavel Ivanovitsh! Pavel Ivanovitsh,
sydämmellinen kunnioitukseni! Aha, tapasinpa teidät, Pavel Ivanovitsh!
Kas tässä se on, meidän Pavel Ivanovitsh! Sallikaa syleillä teitä,
Pavel Ivanovitsh! Antakaapas tänne, mun paras ystäväni, Pavel
Ivanovitsh, antakaas kun suutelen häntä!"
Tshitshikow tunsi olevansa yht'aikaa useammassa sylissä. Tuskin oli hän
kunnolleen selvinnyt presidentin sylistä, niin jo joutui polisimestarin
halattavaksi, polisimestari siirsi hänet lääkintätoimen inspehtorille,
lääkintätoimen inspehtori viinavouraajalle, viinavouraaja
arkitehtille... Kuvernöri, joka par'aikaa seisoi naisten luona,
käsissään konfektipaperi ja sylikoira, heitti, hänet huomattuaan,
lattialle paperit ja sylikoiran, niin että vingahti vaan rakki paha.
Sanalla sanoen, ilon ja riemun raikkaan toi hän taloon. Ei ollut
kasvoja, joilla ei olisi asunut tyytyväisyyttä tai ainakin yleisen
tyytyväisyyden kajastusta. Tämmöinen tyytyväisyys loistaa virkamiesten
kasvoilla, ylipäällikön ollessa tarkastamassa heidän virastoansa,
sittenkuin ensimmäinen pelko on jo mennyt ohitse, ja he ovat huomanneet
hänen olevan hyvillään monesta asiasta, jopa suvaitsi hän laskea
leikkiäkin, se on, lausua miellyttävällä nyökäyksellä moniaan sanan.
Kahta iloisemmin nauravat tähän vastaukseksi lähinnä häntä olevat
virkamiehet, sydämmensä pohjasta nauravat ne, jotka, ohi mennen sanoen,
huononlaisesti kuulivat hänen sanansa; ja aivan ulko-ovella seisova
polisimies, joka ei ole elämän-iässään vielä suutansa nauruun vetänyt,
ja joka vast'ikään oli puinut nyrkkiä väkijoukolle, hänkin, noudattaen
kajastuksen muuttumattomia lakeja, osoittaa kasvoillansa jotakin hymyn
tapaista, vaikka tämä hymy näyttääkin enemmin siltä, kuin olisi
aivastus tulossa väkevän nuuskan vaikutuksesta.
Sankarimme vastasi kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin ja tunsi
olevansa aivan tavattoman notkea. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle,
tapansa mukaan vähän viistoon, vaan varsin vapaasti, niin että lumosi
kaikki tyyni. Naiset tulivat samassa ja muodostivat loistavan
köynnöksen hänen ympärillensä, tuoden tullessaan kokonaiset pilvet
kaikenlaisia hyviä hajuja: kuka tuli ruusulta, kuka tuoksusi keväältä
ja violalta, kolmas oli kokonaan savutettu resedalla. Tshitshikow se
vaan kohotteli nenäänsä ja haisteli. Heidän puvuissansa oli äärettömän
paljon aistia: muslinit, atlasit, vapörit olivat niin vaaleata,
muodinmukaista väriä, ett'ei niille voinut keksiä asianmukaisia
nimityksiäkään, niin edistynyttä oli hieno-aistisuus. Nauharuusuja ja
kukkavihkoja vilkahteli siellä täällä vaatteilla kaikkein suloisimmassa
epäjärjestyksessä, vaikka tämä epäjärjestyksen keksiminen oli tuottanut
paljon miettimistä ja pään särkyä. Keveä päähine pysyttelihe ainoastaan
korvilla ja tuntui sanovan: "Minä lentää leyhäytän pois! Sääli, ett'en
jaksa viedä kaunotarta mukanani!" Vyötäiset oli vedetty kureliivillä,
osoittaen mitä lujimpia ja viehättävimpiä muotoja. (Huomattava on, että
N. kaupungin naiset olivat lihavanläntiä, mutta osasivat vetää
kureliivinsä niin taitavasti ja käyttää itseänsä niin miellyttävästi,
ett'ei lihavuutta saattanut huomata ensinkään.) Kaikki heillä oli
ennakolta tuumailtua ja harkittua erinomaisella huolenpidolla: kaula ja
hartiat olivat avoinna juuri sen verran kuin oli tarvis, eikä yhtään
enempää. Pitkät sormikkaat eivät olleet vedetyt hihoihin saakka, vaan
oli väliin jätetty varsin viehättävät osat kyynärvartta, jotka
muutamilla olivat kadehdittavan täyteläiset. Muutamilla olivat
sormikkaat oikein haljenneet pyrkiessään kauemmaksi. Sanalla sanoen,
näytti siltä, kuin olisi joka paikkaan ollut kirjoitettu: "Ei nyt olla
maaseuduilla, nyt ollaan pääkaupungissa, Parisissa!" Siellä täällä vaan
pisti näkyviin joku päähine, jommoista ei maa päällänsä ole ennen
kantanut, jopa jonkinlainen höyhen, milt'eihän riikinkukon, aivan
vastoin kaikkia muoteja, oman aistin mukaan. Vaan sehän on niin kuin
olla pitääkin; sellainen on jo laatujansa lääninkaupunki: reikä siinä
jossakin vaan on.
Tshitshikow, seisoen heidän edessään, ajatteli: "Mutta kukahan
noista nyt mahtaa olla kirjeen kirjoittaja?" ja pisti jo nenänsä
eteenpäin, mutta samassa läväytti häntä nenään koko rivi kyynärpäitä,
hihoja, hihansuita, nauhan päitä, hyvänhajusia semisettejä ja
vaatteita. Galoppadi oli täydessä vauhdissa: postimestarin rouva,
kapteni-ispravnikka, rouva sinisen höyhenen kanssa, rouva valkoisen
höyhenen kanssa, Grusialainen ruhtinas Tshiphaihilidsew, Pietarista
tullut virkamies, Moskovasta tullut virkamies, Franskalainen Coucou,
Perhunovski, Berebendovski -- kaikki siinä mennä liehtoi, huimasti
liehtoi.
-- "Sepä menoa, totta maar!" virkkoi Tshitshikow, peräytyen taemmaksi.
Heti kuin naiset jälleen olivat käyneet istumaan, hän rupesi taaskin
katselemaan, eiköhän kasvoista ja silmistä osaisi arvata kirjeen
kirjoittajata, mutta eipä hän vaan voinut kasvoista eikä silmistäkään
arvata kirjeen kirjoittajata. Kaikkialla näki hän jotakin semmoista
vilkahtelevaa, jotakin niin saavuttamattoman hienoa, -- niin, niin
hienoa!...
-- "Ei!" sanoi Tshitshikow itsekseen, "naiset ne ovat semmoisia
esineitä..." tässä heitti hän oikein kättään, "semmoisia, ett'ei sitä
niin osaa sanoa. Menepäs ja koetapas kertoa tai kuvata kaikki se, mikä
heidän kasvoillansa asuu, -- kaikki nuo käännäykset ja väännäykset ...
ei tule yhtään mitään! Yksin heidän silmänsäkin jo ovat semmoinen
valtakunta, että ken sinne kerran joutuu, niin sinne meni! Et sitä
sieltä vedä koukulla etkä millään. Yritäpäs nyt, esimerkiksi, kuvaamaan
pelkkää loistoa heissä: kimaltelevaa ja samettista ja sokerista, taivas
ties mimmoista siinä vaan ei olekaan! Siinä kovuutta ja siinä pehmeyttä
ja siinä aivan hiukenevaa tahi, kuin toiset sanovat, hekumallista ja
hekumatonta, vaikka vielä viehättävämpää kuin hekumallista, -- niin
tuossapa ottaakin sydämmestäsi ja lähtee sitten pitkin koko sielua,
niinkuin viulunkäyrällä vetelisi. Ei totta toisen kerran, ei tahdo
löytyä sopivata sanaakaan: galanteria-puoli ihmiskuntaa he ovat
sittenkin, eivätkä mitään muuta!"
Suokaa anteeksi! Sankarimme suusta pääsi kadulta saatu sananen. Minkäs
sille tekee? Semmoinenhan on Venäjänmaassa kirjailijan kohtalo! Vaan
todellakin, jos sana pääsi kadulta kirjaan, niin ei siihen ole
kirjailijan syytä, syypäät ovat lukijat: niiltäkin etupäässä et kuule
kunnollista venäjän sanaa; franskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia
sanoja sitä vastoin tulla tulvii heiltä niin läämältä, että pian saat
kylläsi, tuleepa vielä niinkin, että kaikenmoiset murteet ja
lausumistavat ovat säilytetyt. Franskalaisia sanoja he lausuvat
nenäänsä ja kielen sorauksella; englantilaisia sanoja taas aivan linnun
tavalla, kasvonsakin laittavat linnun-omaisiksi, vieläpä nauravatkin
sille, joka ei osaa muodostaa tuommoisia linnun-omaisia kasvoja. Mutta
kas venäläisiä sanoja vaan ei tulvikaan; heidän isänmaallisuutensa
ulottuu kukaties sentään niin kauas, että rakentavat itselleen
kesä-asunnon venäläiseen malliin. Tämmöisiä ovat ylhäiset lukijat
ja heidän perässään kaikki, jotka mielellään tahtovat olla
ylhäisten kirjoissa! Ja kumminkin mikä vaativaisuus! He tahtovat
välttämättömästi, että kaikki olisi kirjoitettu tarkalla, puhtaalla ja
ylevällä kielellä, sanalla sanoen, tahtovat, että venäjänkieli ipo
itsestään äkkiä putoaisi taivaasta, valmiiksi veistettynä niinkuin
pitää, ja asettuisi suoraa päätä heidän kielelleen, joten heidän ei
olisi muuta tehtäväkään kuin avata suu selko selälleen ja pistää kieli
ulos.
Monimutkainen kyllä on naispuoli ihmiskuntaa, mutta onpa
kunnioitettavia lukijoita, jotka ovat vielä useampimutkaisia.
Tshitshikow kävi sillä välin aivan ymmälle, kun ei voinut päättää, kuka
naisista oli kirjeen kirjoittaja. Hän yritti teroittaa katsettansa
tarkemmaksi, mutta näki naistenkin puolelta osoitettavan jotakin
tuommoista, joka synnytti toivoa sekä suloista tuskaa kuolevaisen
sydämmeen. "Ei, ei sitä voi arvata!" virkkoi hän. Tämä ei kumminkaan
synkistänyt hänen iloista mielialaansa. Vapaasti ja sukkelasti vaihtoi
hän muutamain naisten kanssa miellyttäviä sanoja, astua sipsutteli
milloin yhden milloin toisen luokse, niinkuin tavallisesti vanhat
keikarit, jotka käyttävät korkeita kantoja, käydä kiertelevät naisten
ympärillä. Sipsuteltuansa ja käännähdeltyänsä hyvin notkeasti oikealle
ja vasemmalle, hän samassa raapautti jalkaansa, siihen tapaan kuin
olisi tekaissut pienen saparon tahi pistänyt pilkun. Naiset olivat
hyvin tyytyväisiä; he eivät ainoastaan löytäneet hänessä paljoa
miellytystä ja viehätystä, vaan huomasivatpa vielä hänen kasvoissansa
jotakin ylevätä, jopa jotakin sotaista, urheatakin, mikä, niinkuin
tiedetään, on naisille mieluista. Rupesipa hänen tähtensä riitaakin
syttymään: muutamat naiset, nähtyänsä hänen pysähtyvän tavallisesti
oven kohdalle, koettivat kilvan saada tuolia lähellä ovea, ja kun tuo
onnistui yhdelle, niin olipa vähällä nousta ikäviä juttuja, ja monet,
joitten oli tehnyt mieli samaa, arvelivat nyt, että tuo oli jo liian
inhottavan julkeata.
Tshitshikow oli joutunut niin innokkaasen puheesen naisten kanssa
elikkä, oikeammin sanoen, naiset olivat kokonaan anastaneet hänen
huomionsa ja panneet puheillansa hänen päänsä pyörryksiin. Tulvana tuli
heiltä mutkallisimpia ja näppärimpiä vertauksia, joita hänen piti
selitellä, ja siitä oikein hiki nousi miehelle otsaan. Hän oli niin
kokonaan kiintynyt tähän keskusteluun, ett'ei muistanut edes täyttää
kohteliaisuuden vaatimuksia ja mennä ennen kaikkea emännän luokse. Hän
muisti sen vasta silloin kuin jo kuuli kuvernörin rouvan äänen
takanansa. Emäntä, joka oli seisonut siinä jo moniaan minutin, virkkoi
puoleksi lempeällä ja viekkaalla äänellä, sievästi nyykäytellen
päätään: "Vai niin, Pavel Ivanovitsh, vai tälläkö lailla te...!"
Oikeastaan minä en osaa sanoa, mitkä rouvan sanat nimen-omaan olivat,
vaan jotakin erinomaisen mielistävää hän sanoi, siihen tapaan, kuin
naisilla ja herroilla on tapana puhua nykyaikuisten kirjailijain
kertomuksissa, joissa kirjailijat kernaasti kuvailevat saloneja ja
kerskailevat sillä, että he muka tietävät ylhäisen maailman tavat ja
temput. Se oli jotakin semmoista kuin: "onko teidän sydämmenne jo niin
kokonaan valloitettu, ett'ei siinä enää ole sijaa, ei edes pienintä
sopukkaakaan niille, jotka te niin armottomasti olette unohtaneet?"
Sankarimme kääntyi kuvernörin rouvan puoleen ja oli jo vastata hänelle,
-- eikä olisikaan hänen vastauksensa ollut yhtään huonompi niitä, joita
nykyisissä kertomuksissa antavat Svonsk'it ja Linski't ja Lidin'it ja
Gremin'it ja muut sukkelat sotaherrat. Mutta katsahdettuansa ylös hän
pysähtyi äkkiä kuni huumauneena.
Hänen edessään ei ollut kuvernörin rouva yksinään. Hänen kanssaan
käsityksin seisoi nuori, kuusitoista-vuotias tyttö, raikas,
vaaleanverinen immyt, kasvon piirteet hienot ja säännölliset, leuka
terävä, soikeat kasvot viehättäväiset, joita taideniekka olisi
käyttänyt malliksi Madonnan kuvalle, ja jommoisia ani harvoin näkee
Venäjällä, jossa kaikki pyrkii ilmaantumaan laveana ja leveänä, kaikki
tyyni: vuoret sekä metsät ja arot ja kasvot ja huulet ja jalat. Hänen
edessään seisoi sama neitonen, jonka hän oli nähnyt tiellä, tullessaan
Nosdrew'in luota, jolloin heidän vaununsa, -- joko kuskien tahi
hevosten tuhmuuden tähden -- niin kummallisesti olivat törmänneet
yhteen, sekoittaen rahkeet ja valjaat, jolloin Simo setä sekä Timo setä
olivat ottaneet selvittääksensä pulan. Tshitshikow joutui niin hämille,
ett'ei osannut sanoa yhtä kunnon sanaa ja virkkoi hiis tiesi mitä.
Semmoista ei suinkaan olisi sanonut Gremin eikä Svonski eikä Lidin.
-- "Ettekö vielä tunne tytärtäni?" sanoi kuvernörin rouva. "Vasta
päässyt koulusta".
Tshitshikow vastasi, että hänellä on jo ollut onni tutustua; sitten hän
koetti vielä lisätä jotakin, mutta tämä jotakin ei ottanut syntyäkseen.
Kuvernörin rouva, virkettyään pari kolme sanaa, meni tyttärineen
toiseen päähän salia muitten vierasten luo, mutta yhä vaan seisoi
Tshitshikow liikahtamatta paikallansa, niinkuin se ihminen, joka
iloisena on lähtenyt kadulle, -- ja hänen on mieli kävellä, ja hänen
silmänsä tahtovat katsella kaikkea, mutta äkkiäpä hän seisahtuu,
muistaen unohtaneensa jotakin, eikä silloin tuhmemman näköistä ihmistä
toista ole: huolettomuus pakenee kasvoilta heti kohta; hän koettaa
mieleensä johdattaa, mikä se on unohtunut: nenäliinako? vaan nenäliina
on taskussa; rahatko? vaan rahat ovat taskussa nekin kaikki näkyy
olevan mukana, mutta yhä vaan joku salainen ääni kuiskaa hänelle, että
jotakin on unohtunut; ja hajamielin ja tummasti hän nyt katselee hänen
edessänsä liikkuvaa väkijoukkoa, kiitäviä vaunuja ja ohi marssivan
rykmentin kypäriä ja pyssyjä, puodin kilpeä; hän katselee, niin, mutta
ei näe mitään kunnollista. Niinpä Tshitshikowkin äkkiä vieraantui
kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Naisten
hyvänhajuisilta huulilta rupesi nyt linkoamaan hänelle joukottain
viittauksia ja kysymyksiä, täynnä armautta ja hienoutta:
-- "Sallittaisiinko meidän, maan multaisien asukasten, olla niin ylen
rohkeita, että kysyisimme, mitä te mietiskelette? -- Olisiko
mahdollista saada tietää sen nimi, joka on vaivuttanut teidät tähän
miettimisen suloiseen laaksoon?"
Mutta Tshitshikow ei huolinut mitään, ja kauniit sanat ne menivät kuin
tina tuhkaan. Olipa hän niinkin epäkohtelias, että meni heidän luotansa
toiselle puolelle, nähdäksensä minne kuvernörin rouva meni tyttärensä
kanssa. Vaan naiset eivät hellittäneet niin pian. Jokainen oli
sydämmessänsä päättänyt käyttää kaikki mahdolliset, meidän
sydämmillemme niin turmiolliset, aseet ja panna liikkeelle
parhaimpansa. Huomattava on, että muutamilla naisilla -- minä sanon
muutamilla, minä en sano kaikilla -- on pikkuruinen heikkous: jos he
näkevät itsessänsä jotakin erinomaisen kaunista, joko otsan tahi suun
tahi kädet, niin jo luulevatkin, että heidän kauniin osansa heti
ensiksi pistääkin jokaisen silmään, ja että kaikki virkkaavat:
"katsokaas, katsokaas, kuinka kaunis kreikkalainen nenä hänellä on!"
tahi: "mikä säännöllinen, viehättävä otsa!" Kellä taas on kauniit
olkapäät, se on ennalta vakuutettu, että kaikki nuoret miehet ihastuvat
paikalla ja hänen kulkiessaan heidän ohitsensa, toistamiseen toistavat:
"Voi ihania olkapäitä!"
Hänen kasvoihinsa, hivuksiinsa, nenäänsä ja otsaansa he eivät
katsahdakaan, taikka jos katsahtavatkin, niin noin vaan kuten
sivuasiata. Sillä tapaa ajattelevat muutamat naiset. Jokainen nainen
oli sydämmessänsä päättänyt olla tanssissa niin hurmaava kuin
mahdollista ja tuoda esiin loistavimmalla tavalla sen, mitä hänessä oli
loistavinta. Postimestarin rouva laski valssiessaan päänsä niin
hiukeilevin tuntein kallelleen, että todellakin kuului jotakin
pilventakaista. Eräs varsin miellyttävä rouva -- joka ei ensinkään
ollut tullut tanssin tähden, siitä syystä, kuten hän itse sanoi, että
hänellä oli tapahtunut pikkuinen incommodité pienen herneen muodossa
oikeaan jalkaan, jonka tähden hänen piti panna jalkaan plyyssikengät --
ei malttanut kumminkaan pysyä alallansa, vaan teki kuin tekikin
muutaman kierroksen plyyssikengissä juuri sentähden, ett'ei
postimestarin rouva tosiaankaan saisi päähänsä liian korkeita ajatuksia
itsestänsä.
Mutta tästä kaikesta ei ollut toivottua vaikutusta. Tshitshikow
ei edes katsonutkaan naisten muodostamiin piireihin ympärillänsä, vaan
kohoeli alinomaa varpailleen, kurkistaakseen muitten yli, minne muka
oli joutunut viehättävä immyt. Kyykistelihe hän alaskin päin,
pilkistelläkseen hartiain ja selkäin välitse, ja sai hänet vihdoin
viimeinkin nähdä. Immyt istui äitinsä vieressä, jonka päässä koreili
joku itämainen uhkea, sulalla varustettu tshalma. Hän näytti aikovan
valloittaa heidät väkirynnäköllä. Kevään-omainen mielenlaatuko se
lienee häneen vaikuttanut, vai lienee kuka häntä tyrkännyt, mutta
eteenpäin hän vaan läksi tunkeumaan, mistään muusta huolimatta.
Viinavouraaja sai häneltä semmoisen tuuppauksen, että horjahti ja töin
tuskin jaksoi pysyä pystyssä, heilueltuaan ensin yhdellä jalalla, ja
hyvä oli ett'ei kaatunut, muutoin olisi mukanansa kaatanut maahan koko
jonon miehiä. Postimestari peräytyi myöskin, katsahtaen häneen
kummastuksella, ja samassa myös hyvin hienolla ivalla, mutta hänpä ei
heihin katsonut, hän näki vaan kaukana vaaleaverisen neidon, joka oli
vetämässä käteensä pitkää sormikasta ja epäilemättä mitä palavimmasti
halusi päästä kieppumaan parketille. Mutta sielläpä toisella puolen jo
pyöri neljä paria masurkassa; saappaan korot särkivät lattiata, ja
muuan armeijan staabi-kapteeni teki työtä sieluin ja ruumiin, jaloin
sekä käsin, viskellen semmoisia vonkeroita, ett'ei mokomia kukaan ole
unissaankaan viskellyt. Tshitshikow pujahti masurkan ohitse, melkein
tanssijain kantapäitse, suoraa päätä siihen paikkaan, missä kuvernörin
rouva istui tyttärensä kanssa. Hän astui kumminkin heidän luokseen
peräti ujosti, eikä sipsuttanut niin rohkeasti ja teikarimaisesti,
olipa vähän hämilläänkin, osoittaen kaikissa liikkeissään jonkunlaista
neuvottomuutta.
Varmaa ei saata sanoa, oliko sankarissamme todellakin herännyt
rakkauden tunnetta; onpa aivan epäiltävääkin, tokkohan semmoiset herrat
-- se on: ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan -- kykenevät rakkauteen
ensinkään; mutta sittenkin oli tässä jotakin kummallista, jotakin
senlaatuista, mitä hän ei osannut itsekään selittää: hänestä tuntui,
kuten hän itse sittemmin tunnusti, että koko baali touhuineen,
pauhuineen oli siirtynyt tuokioksi jonnekin kauas, viulut vinkuivat ja
torvet toitauttelivat tuolla kaukana vuorten takana, ja kaikki
kietoutui usmaan, niinkuin huolimattomasti maalattu pohja kuvassa, ja
tältä sumuiselta, leväperäisesti tekaistulta pohjalta esiintyi selvänä
ja tarkkatekoisena ainoastaan viehättävän tyttösen hienot piirteet:
hänen soikeat kasvonsa, hänen hienon hieno vartalonsa, niinkuin
konsanaankin koulutytöllä ensimmäisinä kuukausina koulusta päästyä;
hänen valkoiset, melkein yksinkertaiset vaatteensa syleilivät
joka paikassa keveästi ja kauniisti hänen nuoria, solakoita,
puhdaspiirteisiä jäseniänsä. Hän oli kuni norsun luusta huolellisesti
sorvattu lelunen; hän se yksinänsä erosi valkoisena ja läpikuultavana
ja kirkkaana sameasta, sekaisesta joukosta.
Semmoinen näkyy olevan laita maailmassa; Tshitshikow'itkin muuttuvat
nähtävästi tuokion ajaksi runoilijoiksi, -- vaan "runoilija", se on
liiaksi sanottu. Hän tunsi ainakin itsessään jotakin nuoren miehen
tapaista, melkeinpä hän luuli olevansa husari. Nähtyänsä heidän
vieressään tyhjän tuolin, anasti hän sen kiireimmiten. Keskustelu ei
ottanut ensi alussa sujuakseen, vaan sittemmin se kyllä läksi käymään,
jopa rupesi se saamaan vauhtiakin, mutta tässä täytyy valitettavasti
sanoa, että vakavain ja korkeissa viroissa olevain ihmisten on
vaikeanlaista tulla toimeen keskusteluissa naisten kanssa; siihen ovat
omiansa herrat luutnantit eikä suinkaan kaptenia korkeammat. Miten tämä
heiltä niin sujuvasti käy, ties taivas: eivät he niin kovin
syvällisistä asioista haastele, mutta neitonenpa kumminkin on aivan
nääntyä naurusta. Valtioneuvos sitä vastoin juttelee, taivas ties
mistä: joko ottaa hän puhuakseen siitä, että Venäjä on varsin avara
valtakunta, taikka sanoo hän sievistelyn, joka tosin ei ole
näppäryyttään vailla, vaan kovin kumminkin haisahtaa kirjalle;
sanottuaan taas jotakin naurettavaa, hän nauraa itse paljoa enemmän
kuin neitonen. Tämä olkoon sanottu sitä varten, että lukija huomaisi,
mistä syystä nuorta vaaleanveristä impeä alkoi haukottaa sankarimme
kertomusten aikana. Tuota ei sankarimme kumminkaan havainnut, vaan
kertoili paljon huvittavia asioita, joista hänen jo oli ollut
tilaisuutta kertoella samallaisissa kohdissa useammissa paikoin,
nimittäin: Simbirskin läänissä Sofron Ivanovitsh Bespetshni'in luona,
jossa silloin oli hänen tyttärensä Adelaida Sofronovna kolmen kälynsä
Maria Gavrilovnan, Aleksandra Gavrilovnan ja Adelheid Gavrilovnan
kanssa; Feodor Feodorovitsh'in luona Rjasan'in läänissä; Frol
Vasiljevitsh Pobedonosni'n luona Pensan läänissä ja hänen veljensä
Pietari Vasiljevitsh'in luona, jossa olivat hänen natonsa Katarina
Mihailovna sekä Rosa Feodorovna ja Emilia Feodorovna, serkusten lapsia
hänen kanssaan; Vjatkan läänissä Pietari Varsonofjevitsh'in luona,
jossa oli hänen miniänsä sisar Palageja Jegorovna veljensä tyttären
Sofia Rastislavnan ja kahden sisarpuolensa Sofia Aleksandrovnan ja
Maklatura Aleksandrovnan kanssa.
Tämmöinen Tshitshikow'in käytös närkästytti kaikki naiset. Yksi heistä
astui tahallansa heidän ohitsensa, huomauttaaksensa hänelle sitä,
koskettipa vielä jotenkin huolimattomasti vaaleanveristä neitosta
liepeellänsä ja asetti käyntinsä niin, että hänen hartioillensa
kiedotun vyön pää pyyhkäsi Tshitshikow'in kasvoja. Samaan aikaan kuului
takaa toisen naisen huulilta yhdessä violan tuoksun kanssa jotenkin
pistelevä ja myrkyllinen viittaus. Eikö hän liene sitä kuullut vai eikö
hän ollut kuulevinaan, kaikissa tapauksissa hän teki pahasti, sillä
naisten mielipiteestä ei saa olla välittämättä; sen hän saikin katua,
mutta sittemmin vasta ja siis liian myöhään.
Monessa katsannossa oikeutettu paheksiminen kuvautui useitten
kasvoilla. Niin suuri kuin hänen arvonsa olikaan seurassa, niin
miljona-miehenä kuin häntä pidettiinkään, niin ylevätä jopa sotaista ja
urheata kuin asuikaan hänen kasvoissansa, -- niin löytyi kumminkin
seikkoja, joita naiset eivät anna anteeksi kellenkään, olkoon se kuka
hyvänsä, ja silloin -- silloin on mies myöty! On tapauksia, jolloin
nainen, olkoon kuinka voimaton ja heikko luonteeltaan tahansa mieheen
verraten, yltyy äkkiä lujemmaksi ei ainoastaan miestä, vaan kaikkea,
mitä maan päällä on. Tshitshikow'in osoittama huolimattomuus, melkeinpä
tahaton huolimattomuus rakensi jälleen naisten välille sovun ja rauhan,
joka jo oli ollut perikadon partaalla tuon tuolin valloittamisen
johdosta. Hän oli sattunut sanomaan pari kuivaa ja tavallista sanaa, --
ne huomattiin nyt pahan-ilkisiksi pistopuheiksi. Päälle päätteeksi oli
muuan nuori mies sepittänyt pitojen aikana ivarunon tanssivain
seurasta, jota paitsi kuvernörin baalit eivät milloinkaan ole. Tämän
runon sepittäjäksi luultiin nyt Tshitshikow'ia. Närkästys kasvoi
kasvamistaan, ja eri ryhmissä alkoivat naiset puhella hänestä varsin
epäsuosiollisesti. Vaaleaverinen tyttö parka oli kokonaan kukistettu ja
hänen tuomionsakin jo allekirjoitettu.
Sillä välin läheni sankariamme peräti harmillinen, odottamaton tapaus.
Paraillaan kuin vaaleaverinen immyt haukotteli, ja kuin Tshitshikow
kertoi hänelle kaikenlaisia tapauksia eri ajoilta, kajoten oikein
Diogenestakin, kreikkalaista filosofia, -- ilmaantui perimmäisestä
huoneesta Nosdrew. Virvoitushuoneestako hän lie tullut, vai pienestä
viheriästä kamarista, jossa peli oli ankarampi tavallista whistiä, omin
ehdoinko hän lie tullut, vai lienevät muut hänet potkineet ulos, -- se
vaan on varma, että iloisena hän tuli ja hilpeänä, pitäen käsivarresta
kiinni prokuratoria, jota hän kaiketikin oli retuutellut jo kauan
aikaa, koska prokuratori parka käänteli ja väänteli joka haaralle
sakeita kulmakarvojansa, ikäänkuin miettien ja tuumaillen, millä
keinoin voisi päästä tästä ystävällisestä kainaloisesta kulusta. Tuo
oli tosiaankin tuskallinen tila. Nosdrew, otettuaan rohkeutta kahdesta
kupillisesta teetä, tietysti rommin kanssa, valehteli armottomasti.
Tshitshikow, huomattuaan hänet jo kaukaa, päätti tehdä uhrauksen, se on
jättää kadehdittavan asemansa ja lähteä pois niin pian kuin
mahdollista: tämä yhteentulo ei ennustanut hänelle mitään hyvää. Vaan
niinkuin kiusaksi pyörähti siihen samassa kuvernöri, joka lausui
olevansa äärettömän iloinen, löydettyään Pavel Ivanovitsh'in, ja
pysäytti hänet, pyytäen häntä ratkaisijaksi eräässä kiistassa
kuvernörin ja kahden naisen välillä siitä, onko muka naisten rakkaus
kestävää vai eikö. Nosdrew oli sillä välin jo nähnyt hänet ja astua
täytti suoraan häntä vastaan.
-- "Ahaa, kas hovinherraa Hersonista, kas Hersonin patronaa!" huusi
hän, nauraa hohottaen, niin että tärisivät vaan hänen verevät poskensa,
verevät kuin keväinen ruusu. "Noo-o, oletko paljonkin ostanut
kuolleita! Kuulkaas, kuvernöri", paasusi hän samassa, kääntyen
kuvernöriin; "tiedättenkös, hän käy kauppaa kuolleilla sieluilla! Niin
totta kuin minä olen rehellinen mies! Kuulepas Tshitshikov! Sinä olet,
minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä, näes me olemme tässä
kaikki sinun ystäviäsi, näes herra kuvernöri on myöskin tässä, -- minä
vetäisin sinut hirteen, niin totta kuin minä olen rehellinen mies,
vetäisin!"
Tshitshikow ei tiennyt minne joutua.
-- "Tiedättenkös, herra kuvernöri", jatkoi Nosdrew, "kun tuo sanoi
minulle: myöpäs mulle kuolleet sielut! niin ihan minä siihen paikkaan
halkesin naurusta. Tänne tultuani kuulen kerrottavan, että hän on
ostanut kolmella miljonalla ruplalla talonpoikia muuanne vietäviksi!
Kuolleitahan hän minulta osteli! Kuules, Tshitshikow! Ryökäle sinä
olet, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! näes tässä on herra
kuvernörikin ... eikös ole totta, prokuratori?"
Mutta prokuratori ja Tshitshikov ja itse kuvernörikin olivat niin
hämillänsä, ett'eivät tienneet mitä vastata. Siitä vähääkään
välittämättä, jaaritteli Nosdrew edelleen:
-- "Niin, kuules sinä, veli kulta, sinä, sinä ... min'en luovu sinusta,
ennenkuin tiedän minkätähden sinä ostelit kuolleita sieluja. Kuules,
Tshitshikow, eikös tämä nyt ole synti ja häpeä: sinä kyllä tiedät,
ett'ei sinulla ole ketään parempaa ystävätä kuin minä. Näes, herra
kuvernörikin on tässä ... eikös se ole totta, prokuratori? Ette te
usko, herra kuvernöri, kuinka me olemme kiintyneet toisiimme, toisin
sanoen, jos te sanoisitte minulle näin, toisin sanoen, minä seison
tässä näin ja te sanoisitte: 'Nosdrew, virkapas oikeen omantuntosi
nimessä, kuka on sinulle rakkaampi, oma isäsikö vai Tshitshikow?' niin
minä sanoisin: Tshitshikow, sanoisin, niin totta kuin minä olen
rehellinen mies. Maltas, minä muiskaan sinulle suuta, oma ystävä! Herra
kuvernöri, sallittenhan minun suudella häntä! Niin, niin, Tshitshikow,
ei tässä auta vastusteleminen, yksi ainoa muntti muntukainen minun
pitää painaa sinun lumivalkoisille poskillesi!"
Nosdrew sai kumminkin muntukaisineen semmoisen tyrkkäyksen, että oli
vähällä kaatua lattialle. Kaikki erosivat hänestä eivätkä kuunnelleet
häntä enää. Hän oli kumminkin puhua paasunnut kuolleista sieluista niin
täyttä kulkkua ja nauranut sen perään niin kovasti, että oli vetänyt
puoleensa huomiota syrjäisimmistäkin osista salia. Tämä uutinen tuntui
niin oudolta, että kaikki jäivät jonkinlaiseen puisevaan, ällistävään
tilaan. Tshitshikow huomasi useiden naisten vaihtaneen silmäyksiä
keskenänsä pahan-ilkisellä, pisteliäällä naurahduksella, ja monen
ihmisen kasvoilla luki hän kummallista kaksimielisyyttä, mikä yhä
suurensi hänen hämmästystänsä. Nosdrew oli ilmeinen valehtelija, sen
tiesi jokainen, eikä ensinkään ollut harvinaista, että hän puhui aivan
puita heiniä; mutta ihmislapsi on tässä maailmassa ... niin, ei sitä
oikein voi ymmärtää, mitenkä sen ihmislapsen oikein onkaan laita tässä
maailmassa: olkoon uutinen kuinka kehno tahansa, kunhan se vaan on
uutinen, niin jopa kertoo hän sen toiselle ihmislapselle, ellei muuta,
niin sanoakseen vaan: "Katsokaas nyt, tuommoisen valheen ne nyt ovat
päästäneet". Toinen ihmislapsi kuuntelee tuota kernaasti, vaikka sitten
itsekin liittää loppuun: "Se nyt on semmoista valhetta, ett'ei viitsisi
kuullakaan!" ja lähtee samassa hakemaan kolmatta ihmislasta,
saadaksensa kertoa asian hänellekin ja sitten yhdessä hänen kanssaan
huudahtaa ylevällä närkästyksellä: "kunnotonta valhetta!" Ja näin se
välttämättömästi kiertää koko kaupungin, ja kaikki ihmislapset, niin
monta kuin heitä lieneekään, puhelevat siitä kylliksensä, tunnustaen
sitten, ett'ei semmoista viitsi kuulla eikä mokomasta puhua.
Tämä, näköjänsä joutavanpäiväinen tapaus saattoi sankarimme aivan
huonolle tuulelle. Typerää on kyllä hullun puhe, mutta välistä ne
panevat viisaankin pulaan. Hänen tuli niin hankala, niin outo olla,
aivan kuin joskus, kauniiksi kiillotettu saapas jalassa, satut astumaan
likaiseen, haisevaan ropakkoon, sanalla sanoen, tuntui pahalta, oikein
pahalta! Hän koetti olla tuota ajattelematta, koetti huvittaa itseänsä,
istui whistipöytään, mutta hullusti kävi kaikki: kahdesti löi hän
vierasta maata ja unohdettuansa, ett'ei kolmatta lehteä kateta, lyödä
pamautti -- omaansa sittenkin. Presidentti ei saattanut ensinkään
käsittää, kuinka Pavel Ivanovitsh, joka niin hyvästi, sanalla sanoen
niin hienosti ymmärsi pelin, kumminkin oli erehtynyt tuolla tapaa ja
pannut pulaan hänenkin patakuninkaansa, johon hän sanoi luottaneensa
kuin kiviseen linnaan. Postimestari, niinkuin presidentti ja
polisimestarikin, laskivat, kuten tavallista on, pilaa sankaristamme,
sanoen, että hän muka lienee varmaankin rakastunut ja että he muka
tietävät, mikä tauti Pavel Ivanovitsh'in sydämmessä asuu, ja senkin
tietävät, kuka sinne sopukkaan on kipuja pannut; mutta tästä ei ollut
hänelle lohdutusta, vaikka kuinka hän olisi koettanut naurahdella ja
vastata pilapuheilla hänkin. Ei hän päässyt oikein entiselleen
illallispöydässäkään, vaikka seura oli varsin miellyttävä ja vaikka
Nosdrew oli jo aikaa sitten talutettu ulos, sillä naisetkin olivat
viimein huomanneet hänen käytöksensä käyvän jo liian loukkaavaksi.
Keskellä kotiljonia oli hän istunut lattialle ja ruvennut
tavoittelemaan tanssivia nutun liepeistä, ja tämä oli, naisten sanain
mukaan, semmoista, ett'ei sitä niin osaa sanoa.
Illallisella oltiin hyvin vilkkaita; kaikilla kasvoilla, joita vilkkui
ja välkkyi kolmihaaraisten kynttiläjalkain, kukkaisten, konfehtien ja
pullojen takaa, asui mitä hilpein tyytyväisyys. Upserit, naiset,
frakkiherrat -- kaikki tulivat miellyttäviksi, aina äitelään asti.
Herrat hypähtelivät sijoiltaan ja riensivät ottamaan palvelijain
käsistä ruokia, tarjotaksensa niitä erinomaisella sukkeluudella
naisille. Muuan översti tarjosi naiselle lautasella kastiketta
miekkansa kärjellä. Kunnioitettavaan ikään tulleet herrat, joitten
joukossa Tshitshikow istui, väittelivät kovalla äänellä, nielaisten
tärkeän asian päälle kalaa tahi lihaa, armottomasti höystettynä
sinapilla; väittelivätpä semmoisista asioista, joihin hän tavallisesti
aina oli ottanut osaa, mutta nyt hän oli niinkuin pitkästä matkasta
väsynyt ja uupunut mies, jonka mieleen ei johdu mitäkään ja joka ei
jaksa käsittää mitään. Hän ei ollut illallista loppuunkaan, vaan läksi
kotiansa varemmin kuin hänellä ennen oli ollut tapana.
Hän saapui kamariinsa, jonka lukija jo tuntee, jossa oli toinenkin ovi
ja sen edessä piironki ja jossa torakat kurkistelivat nurkista. Siellä
hänen mielensä ja ajatuksensa olivat yhtä rauhattomat kuin se
nojatuolikin, johon hän kävi istumaan. Tuntui niin ilkeältä, niin
samealta; sydämmessä tuntui painava tyhjyys semmoinen.
-- "Menkööt hiiteen kaikki, jotka ovat keksineet tanssit ja kemut!"
ärähti hän. "Mitä tonttuja niissä oikeastaan on hyvää? Maaseuduilla on
katovuosi, kalliit ajat, niin nämä näethän kemuja pitävät! Onpas tuo
sitten jotakin: laittautuvat akkain riepuihin ja ryysyihin! Se se
sitten ihmettä muka, että yksi ja toinen kiertää ympärilleen tuhannen
ruplaa! Ja kaikki kumminkin on saatu talonpoikain veroista tahi, mikä
vielä pahempaa, meidän miehisten miesten omain-tuntojen uhalla.
Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin
tällöin ja tekee petoksen: sitä varten, että rouvalle saisi saalin tahi
kaikenlaisia robron'eja ja hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan
nimeltään! Ja minkä tähden? Sentähden vaan, että joku Lällä Sidorovna
saisi sanoa, että postimestarin rouvalla on kauniimpi leninki. Ei muuta
kuin pistä tuhat ruplaa likoon. 'Baalit, haalit, voi iloa sentään!'
niin sitä huudetaan, mutta minä sanon, että baali on pelkkää roskaa,
eikä se ole Venäläisen mukaista eikä se ole Venäläisen luonteen
mukaista, se on -- piru ties mitä lieneekään! Täysikasvuinen, aika
ihminen tuossa, sekin näethän mustissaan ja niin sipoisen sileänä, kuin
olisi vuoltu ja nuoltu, astuu sipauttaa lattialle, ja alapas siinä
sitten hienoa tehdä jaloilla, -- ett'es häpeä! Toinenpa vielä, seisoen
parinsa vieressä, puhelee toisen kanssa hyvinkin tärkeistä asioista,
mutta jalat -- noin vaan hetkauttelevatkin viipposia vaapposia oikealle
ja vasemmalle... Ihan ollaan kuin apinoita, kuin marakatteja. Jos
Franskalainen on neljänkymmenen iässä samallainen lapsi kuin oli
viidentoista iässä, niin mekös muka olisimme Mattia huonommat! Totta
toisen kerran ... aina haalin perästä tuntuu siltä kuin minkä pahan
olisi tehnyt; -- ei tee mieli edes muistellakaan mokomaa. Pää on
typösen tyhjä, aivan kuin puheltuasi keikarin kanssa: hänelläkös
puhetta piisaa, kaikista asioista hän sanasen virkkaa, kaikkeen hän
kajoo päällisten puolin, kaikki hän tuo esiin, mitä on kirjoista saanut
siepatuksi, ja kirjavata se on ja koreata, mutta mieleen ei tuosta jää
hölyn pölyäkään. Sittemminpä huomaat, että keskustelu tavallisen
rihkamakauppiaan kanssa, joka tietää asiansa ja tietää sen perin
pohjin, on paljoa parempi kaikkea tuommoista romua ja remputusta. Ja
mitä tuosta baalista voi saada hyvää? No annahan, että kirjailija
esimerkiksi ottaisi kuvatakseen koko tuon menon ja melun! Yhtä joutavaa
siitä tulee kirjaan kuin se itsessäänkin on. Mitä se on oikeastaan?
Siveellistäkö, epäsiveellistäkö? Perhana ties koko kalua! Lukija
sylkäisee ja paiskaa kirjan kiinni!"
Näin laittavasti puheli Tshitshikow haaleista ylipäänsä; mutta luulenpa
hänen närkästykseensä olleen toisenkin syyn. -- Hän ei oikeastaan ollut
harmissansa itse baalista, vaan siitä, että hän oli sattunut iskemään
siellä kirveensä kiveen, että hän oli esiintynyt siellä koko seuran
silmissä taivas ties minkälaisena, että hän oli tullut siellä
omituiseen, kahdapäiseen valoon. Totta kyllä, että kun asiata
järkevästi harkitsi, niin olihan tämä kaikki jonkin joutavata, eihän
typerällä puheella ole mitään painoa, varsinkaan nyt, kun itse pää-asia
on jo saatu täydellisesti toimitetuksi. Mutta ihminen on kummallinen:
häneen kävi kipeästi juuri niitten epäsuosio, joita hän ei
kunnioittanut ja joista hän oli puhunut niin jyrkästi, moittien heidän
turhamaisuuttansa ja koreilemistansa. Tämä harmitti häntä sitäkin
enemmän kuin hän, tarkasti asiata tutkittuansa, huomasi itsekin
olleensa osaksi syypää. Itsehensä hän ei kumminkaan suuttunut, ja siinä
hän tietysti oli oikeassa. Meillä on kaikilla se pikkuinen heikkous,
että kernaasti vähän säästämme itseämme ja sen sijaan koetamme purkaa
vihamme jonkun lähimmäisemme päälle, joko palvelijan tahi virkamiehen,
joka on meidän alamaisemme ja joka parahiksi sattui tulemaan
saapuville, tahikka saapi siitä kärsiä vaimomme tai, jos ei muu, niin
tuoli, joka keikahtaa piru ties minne astikka, hamaan oveen saakka,
niin että selkämys lohkeaa ja jalka taittuu: -- ähä, muka, huomaatkos,
että nyt ollaan äkäisiä! Niinpä Tshitshikowkin pian löysi lähimmäisen,
jonka selkään hän sälytti kaiken närkästyksensä. Tämä lähimmäinen oli
Nosdrew, ja kyllä hänet Tshitshikow siinä leipoi edestä ja takaa ja
joka puolelta niin täydellisesti kuin koskaan on leiponut lurjusmaista
kestikievarin-isäntää tahi kyytimiestä matkustavainen, kokenut kapteni
tai välistä kenralikin, joka ennen klassilliseen arvoon kohonneen sanan
lisäksi vielä mättää muuta aivan outoakin, ihan omaa keksimäänsä. Siinä
tarkastettiin koko Nosdrew'in sukuhistoria ja monet hänen sukunsa
jäsenet nousevassa linjassa saivat kuulla kunniansa. --
Sillä välin kuin hän istui kovassa nojatuolissaan, rauhatonna, unta
saamatta, kestiten sydämmensä pohjasta Nosdrew'ia ja koko hänen
heimoansa; sillä välin kuin hänen edessään himmeästi paloi
talikynttilä, johon jo aikaa sitten oli muodostunut pitkä musta karsi,
uhaten joka silmänräpäys sammua; sillä välin kuin akkunasta katseli
hänen huoneesensa synkkä yö, valmiina hämärtämään päivän koiton
lähestyessä; sillä välin kuin kaukana kukot virsiänsä vaihtelivat ja
koko kaupunki oli kokonaan unehen vaipunut, eikä ulkona liikkunut
ketään muita, kuin kukaties joku poloinen olento friisi-kaapu yllä,
ties missä arvoluokassa ja missä virassa, hyvin osaten tien sinne,
johon huimaeloinen Venäjän mies on liiankin tasaiseksi tien tallannut
-- kaiken tämän aikana tapahtui toisessa päässä kaupunkia jotakin, joka
oli vielä tukalammaksi tekevä sankarimme tukalan tilan.
Syrjäisiä katuja ja poikkikatuja pitkin kulkea ritisivät par'aikaa
peräti kummalliset ajopelit, niin kummalliset, ett'ei niille tiedä
nimeäkään. Ei ne olleet rattaat eikä kaleskat eikä vaunut, vaan
paremmin olivat paksun, pullean ja pyörille nostetun lantun näköiset.
Tämän lantun posket, se on ovet, jotka joskus maailmassa olivat olleet
keltaiset, olivat kaikkea muuta kuin tiviit, sillä lukot ja rivat
olivat kovin kurjat ja miten kuten nuorilla sidotut. Lanttu oli täynnä
kattunaisia tyynyjä, pyöreitä ja pitkulaisia ja tavallisia, täyteen se
oli sullottu leipiä, sämpylöitä, piiraita, rinkeleitä ja kalakukkoja.
Lantun takalistolla seisoi olento passarillista alkuperää, yllään
kirjava kurtikka kotikutoista kangasta, parta pitkä, vähän harmaasen
vivahtava. Rautaisten sinkiläin ja ruostuneiden ruuvien ritinä ja
vikinä herätti toisessa päässä kaupunkia yövartijan, joka heti sieppasi
pertuskansa ja huusi unen toureissa täyttä kulkkua: "Ken on?" mutta
nähtyään, ett'ei ketään ollut, ja kuultuaan vaan kaukaa tärinää, sai
hän kaulukseltaan kiinni jonkun elukan ja mentyään lyhdyn luokse
mestasi sen kyntensä niskalla. Sen jälkeen laski hän pertuskan
kädestään ja nukkui uudelleen, ritarikuntansa sääntöjen mukaan. --
Hevoset lankeilivat yhtä mittaa polvilleen, kengättä kun olivat, eikä
näkynyt kaupungin rauhallinen kivikatukaan olevan heille tuttua.
Käännyttyään muutamasta kolkasta, poikkesivat vankkurit viimein
pimeälle poikkikadulle vähäisen kirkon ohitse ja pysähtyivät
provastinlesken talon edustalle. Rattailta astui alas tyttö, huivi
päässä ja röijy päällä, ja lyödä kumautti nyrkillänsä porttiin niin
lujasti, ett'ei miehinenkään mies paremmin kumauttaisi (passari,
kirjava nuttu, vedettiin sittemmin alas vaunujen takaa, sillä mies
makasi kuin tallukka). Koirat kohta haukkumaan ja portti, avattuaan
kitaansa, nielaisi viimein, vaikka vaikeanlaisesti, tämän kömpelöisen
matkakoneen. Tämä ajoi ahtaalle pihalle, joka oli täynnään halkoja ja
kanakoppeleita, ja maahan astui rouva, nimittäin tilan-omistaja,
kolleginsihteerin leski Korobotshka.
Asia oli se, että eukko parka oli, piakkoin sankarimme lähdön jälkeen,
tullut niin rauhattomaksi, peläten joutuneensa jonkunlaisen petoksen
alaiseksi, ett'ei maannut enää kolmeakaan yötä perä perää, vaan päätti
lähteä kaupunkiin, huolimatta, että hevoset olivat kengättä. Siellä hän
tahtoi saada varman tiedon, missä hinnassa kuolleet sielut oikeastaan
ovat, ja eiköhän vaan hän, Herra varjelkoon, ollut tehnyt hulluja
kauppoja ja myönyt sielujansa ihan polkuhintaan. Mitä tästä rouvan
tulosta seurasi, sen osoittaa lukijalle muuan keskustelu kahden naisen
välillä. Tämä keskustelu ... mutta jääköön se seuraavaan lukuun.