Miekkoinen se matkustaja, joka pitkän, ikävän matkan perästä saa
unohtaa kaikki sen kylmät, loat, liat, uniset kestikievarien isännät,
kilisevät kulkuset, ajopelien korjaukset, kinat ja torat, kyytimiehet,
sepät ja kaikenlaiset maantien lurjukset ja vihdoin nähdä tuttavan
katon, josta valoja hänelle vastaan pilkottaa, ja pian on hänen
edessään tutut tuvat, vastaan rientää ihmisiä ilosta huudahdellen, ja
lapset meluten juoksevat, ja hiljaista rauhoittavaa puhetta pidetään;
sitä vaan keskeyttää rakkaat hyväilemiset, joilla on voima riistää
kaikki murhe ja apeus mielestä, Miekkoinen se perheen isäntä, jolla on
moinen nurkka, mutta voi miestä naimatonta!
Miekkoinen se kirjailija, joka, kajoomatta ikäviin, inhoittaviin,
surullisella todellisuudellansa oudostuttaviin luonteisin, lähtee
kuvaamaan suurta inhimillistä arvoa osoittavia luonteita, -- joka on
jokapäiväisten, kaikkialla temmeltäväin muotojen sameudesta valinnut
moniaita harvoja poikkeuksia, -- joka ei kertaakaan ole muuttanut
kanteleensa korkea-lentoista helyä, joka ei kertaakaan ole ylhäiseltä
asemaltaan alentunut köyhäin, mitättömäin lähimmäistensä luokse, vaan
kokonaan, maahan kajoomattakaan, vaipuu yleviin, kauaksi siitä
erotettuihin muotoihinsa! Kahdenkertaisesti on kadehdittava hänen ihana
kohtalonsa: hän on heidän keskellään kuni kera sukulaisten, mutta
kauaksi kulkee hänen maineensa ja laajalle kuuluu. Hän on juovuttavalla
suitsutuksella hurmannut ihmisten silmät; taitavasti osasi hän
imarrella heidän edessään, kätkien elämän surullisen puolen ja näyttäen
heille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä, käsiänsä
paukuttaen, ja rientävät hänen perässään, koska kulkee hän
juhlavaunuissansa. Suureksi, maailman mainioksi runoilijaksi häntä
sanovat, joka korkealle liihoittelee yli kaikkein muitten maailman
henkien, niinkuin kotka liihoittelee yli muitten korkealle lentäväin.
Yksin hänen nimensä jo saattaa sykähtelemään nuoret, tuliset rinnat;
kaikkein silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastaukseksi. Ei ole
hänelle verran vetänyttä!...
Vaan toisenlainen on kohtalo ja osa sen kirjailijan, joka on rohjennut
loitsia ilmi kaiken sen, mikä joka hetki on silmäin edessä ja mitä
eivät näe kylmäkiskoiset silmät, -- loitsia esiin kaiken tuon kamalan,
ruman ruopan vähäpätöisyyttä, joka on kietonut elämämme, koko tuon
kuilun kylmiä, halpoja, jokapäiväisiä luonteita, joista vilisee
maallisen vaelluksemme tie, väliin katkera ja ikävä, -- joka on,
armottoman piirtäjän ankaralla voimalla, juljennut asettaa ne koholle
ja räikeästi, nähdä kaiken kansan!
Eivät kajahtele hänelle kätten paukutukset, ei näe hän kiitollisia
kyynelkarpaloita eikä liikuttamiensa sielujen yksimielistä riemua. Ei
hänen luoksensa riennä tyttö kuusitoista vuotias, hurmauneena ja
pääkkönen täynnä sankarin innostusta. Eivät häntä tuudita suloiseen
unohdukseen hänen omat luomansa sävelet. Ja vihdoin -- ei saa hän
vältetyksi aikakautensa tuomiota, aikakautensa ulkokullattua,
tunnotonta tuomiota, joka nimittää halvoiksi ja mitättömiksi hänen
lempimiänsä olentoja ja antaa hänelle ylönkatsotun sijan semmoisten
kirjailijain joukossa, jotka loukkaavat ihmiskuntaa, omantaa hänelle
juuri hänen kuvaamainsa sankarien ominaisuudet, ryöstää häneltä
sydämmen ja sielun ja jumalallisen liekin. Aikakauden tuomio näet ei
myönnä, että yhtä ihmeellisiä ovat kumpaisetkin lasit, ne, jotka uusia
auringoita näyttävät, sekä ne, jotka näkymättömäin hyönteisten
liikkeitä ilmi tuovat. Ei myönnä aikakauden tuomio, että suurta sielun
syvyyttä tarvitaan kirkastamaan halveksitusta elämästä otettua
hengenkuvaa ja tekemään siitä hengentuotetta. Ei myönnä aikakauden
tuomio, että korkea innostuksen nauru on ansiollinen seisomaan korkean
runollisen liikutuksen rinnalla, ja että kokonainen pohjattomuus on sen
ja markkinanarrin vääntelyjen välillä! Ei häntä tunnusta aikakauden
tuomio, vaan kääntää kaikki hylkäämänsä kirjailijan moitteeksi ja
panetteluksi; ilman eroitusta, ilman vastausta, ilman osan-ottoa,
kuni kumppaliton kulkija, jää hän yksinänsä keskelle tietä. Synkkä
on hänen kutsumuksensa, ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.
Ja kauan on mun määrä vielä kummallisella voimalla kulkea käsi kädessä
kera omituisten sankarieni, katsella koko tuota suunnatonta, kiitävää
elämätä, katsella sitä naurun läpi, jonka maailma näkee, ja katsella
sitä kyynelten läpi, jota maailma ei näe, ei tiedä! Ja kaukana on vielä
se aika, jolloin toiset lähteet luopi innostuksen huima vihuri pyhän
kauhun ja loiston valtaamasta hengestä, ja hämillänsä ja väristen he
saavat kuulla, kuinka ukkosena jyrähtelevät sanat toisenlaiset...
Vaan matkaan! matkaan! Pois otsalle istahtanut ryppy ja kasvoilta tuima
synkkyys! Äkkiä ja kerrassaan sukeltakaamme elämään, keskelle kaikkea
sen soinnutonta pauhinata ja tiukusia, ja katsokaamme mitä tekee
Tshitshikow.
Tshitshikow heräsi, oikaisi jäsenensä ja tunsi maanneensa hyvin.
Venyiltyään pari minutia selällään, napsautti hän äkkiä sormiansa,
hänen kasvonsa loistahtivat, sillä hän muisti nyt olevansa vähän vailla
neljänsadan sielun omistaja. Samassa hyppäsi hän vuoteeltaan,
katsahtamatta edes peilistä kasvojansakaan, joita hän rakasti
vilpittömästi ja joissa hänen mielestänsä kaikista viehättävin osa oli
leuka. Usein hän kerskailikin sillä tuttavilleen, vallankin partaansa
ajaessaan.
-- "Katsopas", puheli hän silloin, silitellen leukaansa; "katsopas tätä
leukaa: se on aivan pyöreä!"
Vaan tällä kertaa ei hän katsahtanut leukaansa eikä kasvoihinsa, vaan
pisti jalkaansa sahvianinahkaiset, kaikenkarvaisilla reunuksilla
koristetut saappaat, joilla Torshok'in kaupunki, Venäläisen luonteessa
löytyväin tatarilaisten taipumusten mukaan, käy laveata kauppaa.
Semmoiset saappaat hän veti jalkaansa ja hyppäsi sitten pari hyppäystä
huoneessa, aivan Skottilaisen tapaan, pelkässä lyhyessä paidassa,
unohtaen ujoutensa ja hieno-tunteisen keski-ikänsä, hyppäsi, ja varsin
notkeasti lopsautti itseänsä kantapäillään. Samassa ryhtyi hän sitten
toimeen: hykersi lippaansa ääressä käsiänsä samalla tyytyväisyydellä
kuin hykertää tutkinnon pitoon tullut maaoikeus, astuessaan
aamiaispöytään. Hän otti paperit lippaasta. Hänen teki mieli saada asia
ajetuksi piammiten loppuun, jättämättä mitään tuonnemmaksi. Itse oli
hän päättänyt sepittää kauppakirjat, kirjoittaa ja kopioida, ett'ei
tarvitsisi mitään maksaa kirjureille. Kauppakirjain muodon hän kyllä
tiesi vallan hyvin. Suurilla, rohkeilla kirjaimilla aloittikin hän:
"Vuonna tuhat kahdeksansataa" j.n.e., sitten tuli pienemmillä: on
tilanomistaja se ja se ja niin edespäin, niinkuin olla pitää. Kahdessa
tunnissa oli kaikki valmiina.
Hän katsahti nyt näihin luetteloihin ja talonpoikiin siinä, jotka
todellakin olivat olleet joskus talonpoikia, tehneet työtä, kyntäneet,
juoda renttuilleet, petelleet herrojansa tai kukaties olleet hyviäkin
talonpoikia, ja omituinen, selittämätön tunne valtasi hänet silloin.
Jokaisessa listassa oli jotakin omituista, ja siitä syystä oli eri
listain talonpojissakin jotakin omituista. Korobotshkan talonpojilla
oli melkein jok'ainoalla lisä- ja liikanimiä. Pljushkin'in lapussa ei
suinkaan sanain paljous haitannut: useissa kohdin oli vaan nimen ja
isännimen alkukirjaimet ja niitten perässä kaksi pistettä.
Sobakevitsh'in luettelossa veti huomiota puoleensa tavaton täydellisyys
ja seikkaperäisyys. Ei ollut unohdettu ainoatakaan ominaisuutta.
Yhdestä oli sanottu: "hyvä puuseppä"; toisen nimeen oli liitetty:
"järkevä mies, eikä viinaa maistakaan". Tarkasti oli myös ilmoitettu,
mikä minkin oli isä ja äiti ja millainen mikin oli käytökselleen. Erään
Fedotow'in kohdalle oli vain merkitty: "Isästä ei ole tietoa; syntynyt
hovin piiasta Kapitolinasta, mutta hyväluontoinen eikä varasta". Kaikki
nämä seikkaperäiset ilmoitukset antoivat omituista tuoreutta
luettelolle; tuntui niinkuin ukot olisivat vielä eilen olleet elossa.
Kauan hän katseli nimiä ja tunsi vihdoin jotakin sääliä ja huokasi:
-- "Voi teitä", virkkoi hän, "ukko kullat! Onpas teitä tähän sullottu
koko kasa! Mitähän te, veikkoset, teitte ja toimititte eläissänne?
Miten puuhailitte, ponnistelitte?"
Ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen nimeen. Tämä oli ennestään
tunnettu Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, joskus maailmassa
tilan-omistajattaren Korobotshkan talonpoikia. Tshitshikow ei malttanut
nytkään olla sanomatta:
-- "Siinäpäs on pituutta, koko rivin leveältä! Käsitöissäkö sinä lienet
ollut taitava, vai muutoinko vaan talonpoika, ja mimmoisen kuolit
kuoleman? Kapakassako sä henkesi heitit, vai maantielläkö ajoi ylitsesi
kömpelö kuorma? -- 'Korkki Tahvo, kirvesmies, raittius erinomainen'.
Niin vai, vai tässä se nyt on tuo Tahvo Korkki, jättiläinen, joka olisi
kelvannut kaartiin! Kävit kai kaikki läänit ristiin rastiin kirves
vyöllä ja saappaat selässä, söit rossalla leipää ja kahdella kuivattua
kalaa, mutta kukkarossasi kai joka kerran kannoit kotiin satasen
ruplia, neuloitpa kukaties vielä setelin ja toisen liinaisiin
housuihisikin tai pistit ne saapasvarteesi! Missähän sinusta sitten
aika jätti? Kiivennytkö lienet, suurempia tuloja hakien, kirkon torniin
ja liukastuit siellä poikkipuulta ja maahan loiskahdit? Joku Miikkula
setä sun vieressäsi seisoi, päätänsä raapasi, virkkaen: 'Voi, Junu
rukka, noinkos sinua nyt lennättikin!' ja itse kiipesi, nuora
vyötäisillään, sinun sijallesi. -- Maksim Teljatnikow, suutari.
Suutari! Vai suutari! Humalassa kuin suutari, sanoo sananlasku.
Tunnenpa minä sinut, veikkonen, tunnen. Tahdotkos, niin kerron koko sun
historiasi! Opissa olit ensin saksalaisella mestarilla, joka syötti
teitä kaikkia yhdessä ja veteli hihnalla selkään, kun ette olleet
tarkkoja, eikä päästänyt kadulle keikkumaan. Etkä ollutkaan sä suutari
vain, mutta oikea ihme saapasseppäin seassa, eikä lakannut sua
Saksalainen laittelemasta, haastellessaan eukkonsa kanssa tahi kera
kumppaninsa. Opista päästyäsi sä virkoit: 'nyt pannaan oma jalka pöydän
alle; enkä huolikaan minä Saksalaisen lailla kopekoita kihnutella; minä
rikastun tuota pikaa'. Ja sitten, suoritettuasi herrallesi melkoisen
veron, avasit sinä puodin ja otit työtä runsaasti, -- ja anna soittaa
sitten! Polkuhinnalla ostit jostakin märännyttä nahkaa ja voitit kuin
voititkin kaksin kerroin joka saappaalta; mutta kului viikko, toinen,
niin läksivät sinun saappaasi halkeilemaan, ja sinut haukuttiin suut
silmät täyteen. Puotisi tyhjeni tyhjenemistään, sinä rupesit juomaan ja
pitkin katuja vetelehtämään, puhellen: 'Kyll' on kovaa tämä elämä! Ei
tule toimeen Venäjän mies, kun Saksalainen on aina tiellä!' -- Mikäs
mies tämä on? Elsa Varpunen? Mitä hittoja: akkako! Mikäs sen tänne
survasi? Peiakkaan Sobakevitsh, petti näet tässäkin!"
Tshitshikow oli oikeassa; se oli kuin olikin akka. Miten se oli miesten
luetteloon päässyt, on vaikea sanoa; mutta niin taitavasti oli sen nimi
siihen kirjoitettu, että kaukaa luuli sitä mieheksi, nimeltä Eljas.
Tshitshikow ei huolinut Elsasta, vaan pyhkäsi hänet samassa pois.
-- "Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi!" jatkoi hän tarkasteluansa. "Mikäs sinä
olit miehiäsi? Ajurinako olit ja, hankittuasi itsellesi troikan ja
niinimattoisen kojureen, jätit ikipäiviksi kotisi ja läksit
kauppamiesten kanssa kuljeksimaan markkinoilta markkinoille?
Maantielläköhän sä henkesi Herralle annoit, vai surmasivatko sinut omat
kumppalisi jonkun paksun ja punaposkisen sotamiehen-muijan tähden, vai
rupesiko metsärosvo pitämään hyvää silmää sun nahkaisiin rukkasiisi ja
sun pieniin, mutta lujiin hevosiisi, vai lienetkö muutoin vaan pankolla
maatessasi miettinyt sinne tänne ja sitten yks kaks poikennut kapakkaan
ja sieltä suoraa päätä avantoon, ja sinne mies meni kuin Mähösen viina?
Voi veikkoset Venäläiset! Ei tee teillä mieli kuolla omaa kuolemata! --
Entäs te, kulta poikaseni!" jatkoi hän, silmäellen sitä listaa, johon
olivat kirjoitetut Pljushkin'in karkurit, "elossa te kyllä olette,
mutta mitäpäs hyötyä teistä siltä on? Yhtä olette kuin kuolleetkin! Ja
missähän teitä nyt kantelevat nopeat jalkanne? Huonoko teillä oli olo
Pljushkin'in luona, vai muutoin vaan omasta halustanne samoilette
metsissä, matkamiehiä ryöstellen? Vankihuoneissako istunette vai
lienette ruvenneet toiselle herralle ja nyt maata viljelette? Jeremias
Korpela, Nikita Kiertäväinen, hänen poikansa Anton Kiertäväinen... No
nämä ovat jo nimeltäänkin karkulaisia. -- Popow, hovin palvelija...
Kirjantaitava kaiketi. Puukko kädessä et mahtanut huiskia, vaan
varastit herras-tavalla. Vaan äläs, jopa sai sinut kiinni
ispravnikka-kapteni. Rohkeana sinä seisot tutkinnossa."
-- 'Kenen miehiä?' kysäisee ispravnikka ja liittää sinulle tässä
selvässä jutussa pari tuntuvaa sanaa.
-- 'Sen ja sen hovinherran miehiä', vastaat sä rohkeasti.
-- 'Mikä toimenasi täällä?' kysyy ispravnikka.
-- 'Raha-ansiolle olen päästetty', vastaat sinä, sanoja tapailematta.
-- 'Missä pässi?'
-- 'Isännällä, porvari Pimenow'illa'.
-- 'Pimenow tänne! Sinäkö olet Pimenow?'
-- 'Minä'.
-- 'Onko hän antanut sinulle passinsa?'
-- 'Ei hän ole minulle antanut mitään passia'.
-- 'Mitäs sinä valehtelet?' tiuskasee ispravnikka ja liittää jonkun
tuntuvan sanan.
-- 'Juuri niin', vastaat sinä rohkeasti, 'en ole antanut passiani
hänelle, sillä minä tulin myöhään kotia, vaan annoin sen talteen Antip
Prohorow'ille, suntiolle'.
-- 'Suntio tänne! Onko hän antanut sinulle passiansa?'
-- 'En ole saanut passia häneltä'.
-- 'Valehteletko sinä taas?' sanoo ispravnikka, vahvistaen puhettansa
jollakin tuntuvalla sanalla. 'Missä on sinun passisi?'
-- 'Kyllä se oli minulla', vastaat sinä nopeasti, 'mutta kai se on
meinaten niinkuin joutunut kateisin'.
-- 'Entäs sotamiehen nuttu?' kysyy ispravnikka ja paukauttaa jälleen
kaupanpäällisiksi jonkun tuntuvan sanan. 'Minkästähden sen olet
varastanut ja samoin papilta kirstun vaskirahoineen?'
-- 'En suinkaan', vastaat sinä, etkä värähdäkään, 'varkaan ammattia en
ole vielä milloinkaan harjoittanut'.
-- 'Kuinkas sitten nuttu löydettiin sinulta?'
-- 'Sit' en tiedä! Varmaankin sen joku lienee tuonut'.
-- 'No onpa sinua konna, onpa aika konna', puhuu ispravnikka,
pyöritellen päätään ja kädet puuskassa. 'Raudat jalkaan ja mies
tyrmään!'
-- 'Kuinka vaan tykkäätte', vastaat sinä. Ja sitten otat taskustasi
nuuskarasian ja tarjoot ystävällisesti nuuskaa kahdelle
sotavanhukselle, jotka panevat rautoja jalkoihisi. Sä kyselet heiltä
kauanko ovat jo olleet virkaerossa ja missä sodassa ovat olleet. Ja
niin sinä aikojasi elelet vankihuoneessa, sillä välin kuin asiatasi
tutkitaan Oikeudessa. Näin päättää vihdoin oikeus: Se ja se on
Tsarevo-Kokshaishka'sta lähetettävä sen ja sen kaupungin vankilaan.
Sikäläinen Oikeus taas päättää: Se ja se on lähetettävä Vesjegonsk'iin.
Ja niin sinä muuttelet majaa tyrmästä tyrmään ja uutta asuntoa
katsellessasi virkat: 'ei, kyllä Vesjegonsk'in tyrmä on vähän parempi:
siellä oli tilaa babkiakin heitellä [Venäläinen kisa sorkkaluilla.
Suoment, muist.] ja seurakin oli isompi'. -- "Abakum Firow! Mikäs sinä
olet? Missähän sinä, poikaseni, oleksit ja voleksit? Volgan varsilleko
tiesi on osannut ja oletko vapaasen elämään mieltyneenä yhtynyt
purlakoihin?..." [Purlakat ovat irtonaista työväkeä jyvälotjilla
sisä-Venäjässä. Suom. muist.]
Tshitshikow pysähtyi ja vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa. Rupesiko hän
miettimään Abakum Firow'in kohtaloa, vai muutoinko hän mietteisinsä
vaipui, niinkuin ainakin vaipuu Venäjän mies, olkoon missä iässä, missä
virassa ja varallisuuden tilassa tahansa, kun alkaa ajatella huimaa,
reipasta elämätä. Ja tosiaankin, missä on nyt Firow? Huimasti huijailee
ja hurrailee jyvälotjain laiturilla, saatuaan pestit kauppamiehiltä.
Kukkaset ja nauhat liehuvat hatussa, koko purlakkain lauma iloitsee,
jätellen hyvästi kultasiaan ja vaimojansa, soreita ja solakoita
helmikauloja, kassapäitä; siinä rinkitanssia ja lauluja; koko tori
kuohuu ja kiehuu. Kantajat sillä välin huutaen, toruen, kirkuen
nostavat koukullansa selkäänsä yhdeksän puutaa ja pauhulla kaatavat
hernettä ja nisua syväpohjaisiin lotjiin; sinne laskevat kaura- ja
suurima-mattoja ja kauas ympäri toria näkyy jauhosäkkejä, kuni tykin
luoteja suunnattomissa kasoissa, ja mahtavana katsoo koko jyvätykistö,
kunnes on siirtynyt syviin lotjiin, ja sitten lähtee loppumaton
laivasto perätysten, yhdessä jonossa kera keväisten jäitten. Kyllä
siellä saatte työtä tehdä tarpeeksenne, purlakat! ja niinkuin yksissä
ennen hurrasitte ja hulluilitte, niin nyt ryhdytte työhön ja hikeen,
hinaten lotjia ja laulaen yhtä laulua, loppumatonta kuin Venäjän
maakin.
-- "Kas, johan kello on kaksitoista!" sanoi viimein Tshitshikow,
katsahtaen kelloaan. "Mitäs minä tässä vitkailen? Aika menee niinkuin
hyväänkin asiaan; ensin puhun jonkin joutavata ja sitten vielä vaivun
ajatuksiin. Pöllö, mikä pöllö!"
Tämän sanottuaan muutti hän skottilaisen pukunsa
europalaiseksi, veti vyönsä kireemmälle, pirskautti päällensä
eau-de-cologne'ia, otti lämpöisen lakin käteensä ja paperit kainaloonsa
ja läksi sivilioikeuteen tekemään kauppakirjoja valmiiksi. Hänen
kiiruhtamiseensa ei ollut syynä myöhästymisen pelko, hän ei peljännyt
myöhästyvänsä, sillä presidentti oli hänen tuttavansa ja saattoi hänen
mielensä mukaan joko pitkittää Oikeuden istuntoa tahi keskeyttää sen,
aivan kuin ennen muinoin Homeron Zeus Jumala pitensi päiviä ja lähetti
pikaisesti öitä, kun piti keskeyttää lempimäinsä sankarien kina tai
antaa niille tilaisuutta tapella kylliksensä. Siksi hän ei kiirehtinyt,
vaan hänen itsensä teki mieli saada asia päätetyksi niin pian kuin
mahdollista. Siihen saakka tuntui hänestä kaikki vähän levottomalta ja
hankalalta, mieleen tuli näet aina se ajatus, ett'eivät hänen
talonpoikansa ole sittenkään aivan oikeita talonpoikia, ja semmoisissa
tapauksissahan pitää saada tuonlainen taakka pois hartioilta. Tuskin
hän oli ennättänyt kadulle, miettien näitä asioita ja kantaen
hartioillaan karhua, ruskean päällyksen alla, niin jo kohtasi juuri
poikkikadun kolkassa erään herran, jolla myös oli karhu ruskean
päällyksen alla ja lämmin lakki korvalippujen kanssa. Herra huudahti;
se oli Manilow. Ystävykset sulkivat toisensa sylihinsä ja seisoivat
viiden minutin verran tuossa asemassa. Kummaltakin puolen muiskattiin
suuta niin kovasti, että kumpaisellakin kivisti etuhampaita koko
päivän. Manilow oli niin täynnä ihastusta, ett'ei hänen kasvoilleen
jäänyt kuin nenä ja huulet: silmät olivat kokonaan kadonneet.
Neljänneksen tuntia puristeli hän molemmilla käsillään Tshitshikow'in
kättä ja lämmitti sen tulikuumaksi. Kaikkein hienoimmilla ja
suloisimmilla sanoilla kertoi hän lentäneensä sulkemaan Pavel
Ivanovitsh'ia syliinsä, ja puhe päättyi semmoiseen sievistelylauseesen,
että senlainen olisi ollut sopiva tytölle, jonka kanssa mennään
tanssimaan. Tshitshikow avasi suunsa, tietämättä vielä itsekään mitä
vastata, kun Manilow samassa otti turkkinsa alta ruusupunaisella
nauhalla sidotun paperikääryn.
-- "Mitä tässä on?"
-- "Talonpojat!"
-- "Vai niin!" Hän avasi kääryn, heitti siihen pikaisen silmäyksen,
ihaillen kaunista ja puhdasta kirjoitusta. "Hyvin on kirjoitettu",
sanoi hän, "ei ole tarvis kirjoittaa puhtaaksikaan. Vielä reunakin on
tehty ympärille. Kuka se tuon reunan näin taitavasti on tehnyt?"
-- "Älkää kyselkö", sanoi Manilow.
-- "Tekö?"
-- "Vaimoni".
-- "No mutta herrainen aika, oikeinhan hävettää, kun olen tehnyt niin
paljon vaivaa".
-- "Pavel Ivanovitsh'in tähden ei löydy mitään vaivaa".
Tshitshikow kumarsi kiitollisena. Manilow, kuultuansa hänen menevän
Oikeuteen kauppakirjoja vahvistamaan, lupasi tulla hänen mukaansa.
Tuttavukset läksivät käsityksin. Jos oli vähinkin ylennys tahi mäki
tahi porras, niin Manilow aina tuki ystäväänsä, melkeinpä kohotti häntä
kädellään, suloisella hymyllä sanoen tahtovansa kaikin mokomin pitää
huolta, ett'ei Pavel Ivanovitsh loukkaisi jalkojansa. Tshitshikow oli
hämillänsä eikä tiennyt mitenkä lausuisi kiitollisuutensa, sillä hän
tiesi olevansa raskaanlainen. Molemmanpuolisia palveluksia osoittaen
saapuivat he vihdoin torille, jonka varrella olivat virastot -- suuri
kolmikertainen kivikartano, kauttaaltansa valkoinen kuin liitu; tämä
osoitti kaiketikin kaikkien siinä olevien henkien sielunpuhtautta. Muut
rakennukset torin varrella eivät olleet tämän ison kartanon mukaisia.
Siellä oli vahtikoju, jonka edustalla seisoi sotamies pyssy olalla,
pari kolme ajurien asemata ja vihdoin pitkät laipiot ja niissä
tavallisia laipiokirjoituksia ja piirustuksia, hiilellä ja liidulla
raaputeltuja. Muuta ei ollut mitään tällä yksinäisellä taikka, kuten
meillä sanotaan, kauniilla torilla. Toisen ja kolmannen kerroksen
akkunoissa näkyi Oikeuden jumalattaren lahjomattomia pappeja, jotka
aina väliin jälleen katosivat, kaiketikin päällikön astuessa huoneesen.
Ystävykset nousivat portaita aivan juoksujalassa, sillä Tshitshikow,
koettaen karttaa kainalollista kannattelua Manilow'in puolelta,
joudutti askeleitaan, mutta Manilow puolestansa taas lensi edelle,
voidaksensa estää Tshitshikow'ia väsymästä. Siitäpä syystä olivat he
aivan hengästyksissään, päästyänsä ylös pimeään käytävään.
Ei huikaissut heidän silmiänsä puhtaus käytävissä eikä huoneissakaan.
Silloin ei vielä pidetty siitä huolta, ja mikä oli likaista, se jäikin
likaiseksi, saamatta kaunista kuorta päällensä. Themidi, Oikeuden
jumalatar, vastaan otti vieraitansa semmoisenaan kuin oli, aamunuttu
päällä ja yömyssy päässä. Nyt olisi kuvattava virkahuoneet, joitten
kautta sankarimme kulkivat, mutta kirjantekijä pelkää kovasti kaikkia
virkapaikkoja. Jos hänen joskus onkin ollut käyminen niitten läpi,
silloinkin kuin ovat olleet loistavia ja pulskia, lattiat ja pöydät
kiiltävinä, niin on hän koettanut rientää niitten läpi kiiruimman
kaupassa, ujosti luoden silmät maahan. Siksipä hän ei tiedäkään,
mitenkä siellä kaikki kukoistaa ja onnen päiviä viettää. Sankarimme
näkivät kaikenlaista paperia, ruskeata sekä valkoista, pöytään
painetuita päitä, leveitä niskoja, frakkeja, nuttuja, lääninkaupungin
kuosin mukaisia ja erään tuommoisen tavallisen vaaleanharmaan kurtikan,
joka teki räikeän vastakohdan muille. Kurtikan omistaja istui, pää
sivulla ja melkein paperissa kiinni ja kirjoitella pyöräytteli uljaasti
jotakin pöytäkirjaa maan luovutuksesta tahi takavarikkoon pantavasta
omaisuudesta, minkä oli omaksensa siepannut joku hiljainen hovinherra,
joka siitä pitäin rauhassa elelee aikojansa, sillä välin kuin hänen
asiatansa tutkitaan Oikeudessa, ja hänelle on ennättänyt syntyä lapsia
ja lapsenlapsiakin Oikeuden oivan suojan alla. Siellä täällä kuului
lyhyttä, katkonaista puhetta: "Lainatkaapas Fedosei Fedosejevitsh juttu
N:o 368!" -- "Aina teiltä hukkuu korkit kruunun tolpista!" Välistä
kuului kovempi ääni, varmaankin jonkun esimiehen, ja se käski näin:
"He, tuoss' on, kirjoita puhtaaksi, taikka kyllä minä sinulle näytän!
saat istua kuusi päivää syömättä". Kynistä läksi kova rapina,
samallainen kuin koska muutamia risukuormia kulkee metsässä, jossa on
puolen kyynärän paksuudelta kuivia lehtiä.
Tshitshikow ja Manilow astuivat ensimmäisen pöydän luo, jossa istui
kaksi nuorta virkamiestä, ja kysyivät:
-- "Sanokaas, olkaa hyvä, missä täällä on kauppakirjain osasto!"
-- "Mitäs teillä on asiata?" kysyivät molemmat virkamiehet, kääntyen
kysyjiin.
-- "Minulla olisi hakemuskirja annettavana".
-- "Mitäs olette ostaneet?"
-- "Tahtoisinpa ensin tietää, mihin osastoon kauppakirjat kuuluvat,
tähänkö vai muuanne".
-- "Sanokaa ensin, mitä olette ostaneet ja mistä hinnasta, niin sitten
saatte tietää, ei se muutoin käy laatuun".
Tshitshikow huomasi heti pelkän uteliaisuuden vaivaavan virkamiehiä,
niinkuin ainakin nuoria virkamiehiä. Sitä paitse tahtoivat he osoittaa,
kuinka painavia ja tärkeitä he ja heidän toimensa ovat.
-- "Kuulkaas, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä tiedän vallan hyvin,
että kaikki kauppakirjat, olkoon hinta mikä hyvänsä, tehdään yhdessä
paikassa, ja sen vuoksi pyydän teitä näyttämään minulle, missä tämä
paikka on; mutta jos ette tiedä, missä mitkin asiat virastossanne ovat,
niin sopii kysyä muilta".
Virkamiehet eivät vastanneet siihen mitään. Toinen heistä vaan tokaisi
sormellaan nurkkaan päin, jossa istui muuan ukko, merkiten papereita.
Tshitshikow ja Manilow astuivat pöytäin välitse suoraan hänen luokseen.
Ukko teki työtä hyvin uutterasti.
-- "Sallikaas kysyäni", virkkoi Tshitshikow kumartaen, "täälläkö
kauppakirjoja vahvistetaan?"
Ukko nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: "Ei täällä vahvisteta
kauppakirjoja".
-- "Missä sitten?"
-- "Kauppakirjain Toimistossa".
-- "Missäs on kauppakirjani Toimisto?"
-- "Ivan Antonovitsh'in luona".
-- "Missäs on Ivan Antonovitsh?"
Ukko tokaisi sormellaan toista nurkkaa kohti. Tshitshikow ja Manilow
läksivät Ivan Antonovitsh'in luokse. Ivan Antonovitsh oli jo ennättänyt
heittää heihin salavihkaisen silmäyksen, mutta vaipui samassa kokonaan
kirjoitustyöhönsä.
-- "Sallikaas kysyäni", sanoi Tshitshikow kumartaen, "tässäkö on
kauppakirjain Toimisto?"
Ivan Antonovitsh ei ollut kuulevinansakaan, vaan upposi kokonaan
papereihinsa eikä vastannut mitään. Sen nyt näki paikalla, että tämä
oli järkevä mies, eikä mikään nuori turhan puhuja ja tuulen pieksäjä.
Ivan Antonovitsh näkyi olevan jo hyvän matkaa viidennellä kymmenellä;
tukka oli musta ja sakea; keskiosa kasvoja antoi kokonaan eteenpäin,
yhtyen nenään. Sanalla sanoen, siinä olivat kasvot, joita tavallisesti
sanotaan turpanaamaksi.
-- "Sallikaas kysyäni, tässäkö on kauppakirjain Toimisto?" kysyi
Tshitshikow.
-- "Tässä", vastasi Ivan Antonovitsh, käänsi turpanaamansa ja rupesi
jälleen kirjoittamaan.
-- "Minulla olisi tämmöinen asia: minä olen ostanut useilta
tilan-omistajilta tässä kihlakunnassa talonpoikia, minulle
siirrettäviksi; kauppakirja on valmis, vahvistusta vailla vaan".
-- "Ovatko myöjät saapuvilla?"
-- "Muutamat ovat itse, toiset valtuukirjoilla".
-- "Toitteko hakemuskirjan?"
-- "Toin senkin. Minä tahtoisin, minun pitäisi kiirehtiä ... niin että,
eiköhän olisi mahdollista saada kaikki valmiiksi jo tänään?"
-- "Tänäänkö? ei sitä tänään saa", virkkoi Ivan Antonovitsh. "Täytyy
vielä tarkastaa, olisiko mitä estettä".
-- "Yleensä mitä asian jouduttamiseen tulee, niin Ivan Grigorjevitsh,
presidentti, on minun hyvä ystäväni..."
-- "Niin, Ivan Grigorjevitsh! eihän hän ole ainoa; on tässä muitakin",
sanoi Ivan Antonovitsh kuivasti.
Tshitshikow ymmärsi yskän ja sanoi:
-- "Ei toisetkaan saa syytä mielipahaan, minä olen itse palvellut ja
ymmärrän varsin hyvin..."
-- "Menkää vaan Ivan Grigorjevitsh'in luokse", virkkoi Ivan Antonovitsh
jo vähän lempeämmällä äänellä. "Antakoon hän asianomaiset käskyt; ei
meidän puoleltamme tule viivytystä".
Tshitshikow otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitsh'in
eteen. Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan ja pani kirjan sen päälle.
Tshitshikow yritti osoittaa sitä hänelle, mutta Ivan Antonovitsh
ilmoitti hänelle pään liikahduksella, ett'ei ole tarvis osoittaa.
-- "Tuo saattaa teidät istuntohuoneesen", sanoi Ivan Antonovitsh,
viitaten päällään. Muuan, samassa huoneessa olevista -- hän oli niin
uutterasti palvellut Oikeuden jumalatarta, että kumpikin nutunhiha oli
haljennut kyynäspäiltä, päästäen vuorin kurkistelemaan ulos, ja tästä
palveluksestaan hän oli saanut kollegian registratorin nimen -- läksi
oppaaksi ystävillemme, niinkuin ennen muinoin Virgilio Dante'lle, ja
saattoi heidät istuntohuoneesen, jossa oli yksi ainoa iso nojatuoli ja
siinä, pöydän päässä, kuvastimen ja kahden paksun kirjan takana istui
presidentti yksinään, kuni aurinko. Tällä kohdalla valtasi uuden
Virgilion semmoinen pyhä kauhistus, ett'ei hän millään muotoa
uskaltanut panna jalkaansa sinne, vaan kääntyä pyörähti takaisin,
osoittaen selkänsä, kuluneen kuni matto, -- ties mistä siihen oli vielä
tarttunut kanan höyhen. Saliin tultuansa sankarimme huomasivat, ett'ei
presidentti ollutkaan yksinään. Hänen vieressään istui Sobakevitsh
aivan kuvastimen suojassa. Vieraitten tulo vaikutti iloisen
huudahduksen, presidentillinen nojatuoli siirtyi taammas pauhinalla.
Sobakevitsh kohosi hänkin tuoliltaan ja tuli näkyviin pitkine
hihoineen. Presidentti sulki Tshitshikow'in syliinsä, ja oikeuden sali
lähti kajahtelemaan suuteloista. Siinä sitten kyseltiin toinen toiselta
kuinka voidaan ja jaksetaan, ja siinä tuli selville, että
kumpaisellakin kivistelee ristiluita, ja tämä pantiin paljon istumisen
syyksi. Presidentti näkyi jo saaneen Sobakevitsh'ilta tiedon kaupasta,
sillä hän rupesi onnittelemaan, mikä ensi alussa saattoi sankarimme
vähän hämille, varsinkin kun hän näki Sobakevitsh'in ja Manilow'in,
kummankin myöjän, joitten kanssa kaupat oli tehty kahden kesken, nyt
seisovan vastatusten. Hän kiitti kumminkin presidenttiä ja kääntyen
samassa Sobakevitsh'in puoleen, kysyi:
-- "Kuinkas te jaksatte?"
-- "Jumalan kiitos, hyvin vaan", vastasi Sobakevitsh. Ja hyvinpä näkyi
laita todella olevankin. Pikemmin saattoi rauta vilustua ja ruveta
yskimään, ennenkuin tämä ihmeellisen tanakaksi luotu hovinherra.
-- "Niin, teillä on aina ollut hyvä terveys", sanoi presidentti; "ja
roteva mies oli teidän isä vainajannekin".
-- "Niin, yksinään hän kävi karhua vastaan", sanoi Sobakevitsh.
-- "Mutta luulenpa minä kuin luulenkin", virkkoi presidentti, "että
tekin kaataisitte karhun allenne, jos vaan menisitte mesikämmentä
vastaan".
-- "Enkä kaataisikaan", vastasi Sobakevitsh. "Isä vainaja oli väkevämpi
minua". Huoattuaan hän jatkoi: "Ei ole nykyinen polvi enää sama. Niinpä
esimerkiksi nyt tämä minunkin elämäni ... onkos se laitaa? Aina vaan
niinkuin..."
-- "No mikäs teidän elämässänne olisi hätänä?" kysyi presidentti.
-- "Ei ole laita oikein, ei ole!" sanoi Sobakevitsh päätänsä
pyörittäen. "Ajatelkaas vaan, Ivan Grigorjevitsh: viidennellä olen jo
kymmenellä, enkä kertaakaan vielä ole ollut sairas; jos edes kulkku
olisi tullut kipeäksi, tahi paise noussut tahi muu pahka, vaan ei
mitään... Ei se tiedä hyvää! Kyllä sen vielä joskus saa maksaa".
Alakuloisuus valtasi Sobakevitsh'in.
-- "Johan nyt!" ajattelivat Tshitshikow ja presidentti yhtä haavaa;
"onpas vaan kaikenlaisia syitä valituksiin".
-- "Minulla on kirje teille", sanoi Tshitshikow, ottaen taskustaan
Pljushkin'in kirjeen.
-- "Keltä?" sanoi presidentti ja avattuansa kirjeen huudahti: "Vai
Pljushkin'ilta vainen! Elää kihnuttelee se äijä vieläkin! Kummallinen
kohtalo siinäkin: ennen vanhaan ei toista niin viisasta, niin rikasta
miestä; entäs nyt!..."
-- "Konna", sanoi Sobakevitsh, "lurjus, koko väkensä on tappanut
nälällä".
-- "Kyllä minä", sanoi presidentti, luettuansa kirjeen loppuun; "kyllä
minä mielelläni rupean hänen asiamiehekseen. Milloinka tahdotte saada
kauppakirjat vahvistetuiksi, nytkö vai jälkeenkö päin?"
-- "Nyt", vastasi Tshitshikow; "pyytäisinpä vielä saada ne tänäänkin,
jos mahdollista, sillä huomenna tekisi mieleni lähteä kaupungista pois.
Minulla ovat valmiina sekä kauppakirjat että hakemus".
-- "No se on hyvä se, mutta kas täältä me vaan emme päästä teitä pois
näin pian. Kauppakirjat saadaan kuntoon tänään, mutta teidän pitää
kumminkin olla täällä meidän kanssamme. Jahkas minä annan käskyn".
Hän avasi oven kansliahuoneesen, joka oli täpö täynnä virkamiehiä.
Ahkerina mehiläisinä he olivat ryhmäyneet useampiin hunajakakkuihin,
jos vaan juttupapereita sopii verrata hunajakakkuihin. Hän kysyi:
-- "Onko Ivan Antonovitsh täällä?"
-- "On!" vastasi ääni huoneesta.
-- "Kutsukaa häntä tänne!"
Saliin astui ja nöyrästi kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, jonka
lukija jo tuntee.
-- "Ottakaas, Ivan Antonovitsh, kaikki nämä kauppakirjat..."
-- "Älkääkä unohtako, Ivan Grigorjevitsh", pisti Sobakevitsh väliin,
"vieraita miehiä tarvitaan kanssa, edes kaksi kummaltakin puolen.
Pankaa sana prokuratorille, hän on joutilas mies ja istuu varmaankin
kotona; kaikki tekee hänen edestänsä viskaali Solotuha, suurin hätikkö
maailmassa. Lääkintätoimen inspehtori -- joutilas mies sekin, kotona on
kai hänkin, ellei hän ole mennyt jonnekin kortinlyöntiin; ja onhan
tässä lähitteillä yksi ja toinen: Truhatshevski, Begushkin, -- tyhjän
toimittaja joka mies".
-- "Niinpä niinkin, niinpä niinkin!" sanoi presidentti ja pani samassa
kansliapalvelijan kaikkia näitä kutsumaan.
-- "Pyytäisin minä vieläkin", sanoi Tshitshikow, "kutsumaan tänne
kirkkoherra Kyrillon poikaa: hän on asiamiehenä eräälle rouvalle, jonka
kanssa minä myöskin olen tehnyt kauppoja. Hän palvelee luullakseni
teillä".
-- "Kutsutaan, kutsutaan sekin!" sanoi presidentti; "kaikki
toimitetaan. Mitä taas virkamiehiin tulee, niin älkää antako heille
mitään, minä pyytämällä pyydän sitä. Minun ystäväni ei tarvitse maksaa
mitään lahjoja".
Tämän sanottuaan, hän antoi jonkun käskyn Ivan Antonovitsh'ille, joka
ei näkynyt olevan siitä hyvillään. Kauppakirjoilla oli nähtävästi hyvä
vaikutus presidenttiin, varsinkin kun hän huomasi ostosten hinnan
olevan yhteensä lähes satatuhatta ruplaa. Kotvan aikaa katsoi hän
Tshitshikow'iin erinomaisella tyytyväisyydellä ja sanoi vihdoin:
-- "Vai niin vainen! Vai olette te siis, Pavel Ivanovitsh, ostaneet
väkeä".
-- "Olen", vastasi Tshitshikov.
-- "Kas se on oikein, sen minä vaan sanon".
-- "Niin kyllä minä huomaan itsekin, ett'en minä sen paremmin olisi
saattanut tehdäkään. Olkoon miten olleekaan, mutta ihmisen määrä ja
tarkoitus on yhä edelleen horjuva ja heiluva, niin kauan kuin hän ei
vielä ole asettunut tukevalle pohjalle, vaan seisoo jonkunlaisessa
nuoruuden vapaamielisessä haaveilujen maailmassa". Tässä tilaisuudessa
piti hän saarnan, ja syystäkin, kaikille nuorille ihmisille
liberalisuudesta. Hänen sanoissaan kuului, merkillistä kyllä, jotakin
epävarmaa, niinkuin olisi hän samassa sanonut itsellensä: "Älä,
veikkonen, valehtele noin armottomasti!" Sobakevitsh'iin ja Manilow'iin
hän ei edes katsahtanutkaan, peläten näkevänsä jotakin lausetta heidän
katseissansa. Mutta tämä pelko oli turha: Sobakevitsh'in kasvot eivät
värähtäneetkään; Manilow taasen -- hänet olivat kauniit sanat
hurmanneet, hän seisoi vaan ja päätänsä nyökäytteli tyytyväisenä.
Manilow oli samassa asennossa kuin laulannon rakastaja, jolloin
laulajatar on voittanut itse viulunkin ja vinkauttanut niin korkean
sävelen, ett'ei mointa lähde linnunkaan kulkusta.
-- "Miks'ettekäs te sano Ivan Grigorjevitsh'ille", virkkoi Sobakevitsh,
"mitä te juuri olette ostaneet? Ja miks'ettekäs te, Ivan Grigorjevitsh,
kysy, mitä hän on ostanut? Kas se vasta on väkeä, se, eikä väkeä, vaan
kultaa suorastaan! Tiedättekös, että minä möin hänelle Mihejew'inkin,
vaunusepän!"
-- "No, mutta möittekö Mihejew'inkin", lausui presidentti. "Kyllä minä
tunnen Mihejew'in, vaunusepän; aika mestari hän on, hän korjasi minulle
kärryt uuteen malliin. Vaan, älkää pahaksi panko, kuinkas tämä nyt
on?... Olettehan te sanoneet, että Mihejew on kuollut..."
-- "Mihejewko kuollut?" vastasi Sobakevitsh, vähääkään hämmästymättä.
"Hänen veljensä se on kuollut, mutta tämä on yhä vielä ilpoisen elävä
ja entistä vaan raittiimpi. Tässä äskönkin teki hän mulle vaunut,
ett'ei moisia Moskovassakaan tehdä. Hänen pitäisikin oikeastaan tehdä
vaan Keisarille työtä".
-- "Niin, niin, Mihejew on mestari; on se", sanoi presidentti; "mitenkä
te raskitsitte luopua hänestä?"
-- "Ja jospa olisi edes hän yksinään? Entäs Korkki Tahvo, kirvesmies,
Milushkin, tiilenlyöjä, Maksim Teljatnikow, suutari, -- kaikki menivät,
kaikki, joka mies".
Presidentin kysyttyä, minkätähden ne menivät, koska olivat niin kätevää
ja tarpeellista väkeä, vastasi Sobakevitsh, viitaten kädellään:
-- "No muutoin vaan möin; pölähti päähän hullu ajatus semmoinen: annas
kun myön, ja niin möinkin, hullu mies!" Hän pani päänsä kallelleen,
ikäänkuin olisi itsekin katunut kauppojansa, ja lisäsi sitten: "Ei näet
ole vielä mieltä päässä, vaikk' on jo hivuskin harmaa".
-- "Mutta, sallikaas, Pavel Ivanovitsh", kysyi presidentti, "kuinkas te
ostatte talonpoikia, ilman maata? siirrettäviksi kaiketi?"
-- "Niin, siirrettäviksi".
-- "Vai niin, se on ero asiassa; mihinkä siirrätte ne?"
-- "Mihinkä? ... Herson'in lääniin".
-- "Sielläpä on oivat maat!" virkkoi presidentti ja kävi ylistämään
sikäläistä heinäkasvun rehevyyttä.
-- "Onko maata runsaasti?"
-- "Onhan sitä tarpeeksi tälle väelle".
-- "Jokiko on vai lampi?"
-- "Joki. On siellä sentään lampikin".
Sen sanottuaan sattui Tshitshikow katsahtamaan Sobakevitsh'iin, ja
vaikka tämä oli liikkumaton kuin ennenkin, oli Tshitshikow kumminkin
lukevinaan hänen kasvoillansa:
-- "Jo tuli vale! Lieneekö siellä jokea ja lampea, lieneekö koko
maatilaakaan!"
Tuttavusten tällä tavoin puhellessa alkoi vähitellen kokoontua vieraita
miehiä: lukijan tuttava, silmää iskevä prokuratori, lääkintätoimen
inspehtori, Truhatshevski, Begushkin ynnä muut, niinkuin Sobakevitsh
sanoi: tyhjän toimittajat. Useat heistä olivat Tshitshikow'ille vento
vieraita; loput haalittiin paikalla viraston virkamiehistä. Saapuville
tuotiin sekä kirkkoherra Kyrillon poika että itse kirkkoherrakin.
Jokainen vieras mies kirjoitti nimensä kaikkine arvoineen ja
ansioineen, ken vasemmalle, ken oikealle kallistuvilla kirjaimilla, ken
milt'ei nurinniskoisilla, tekaisten kirjaimia, jommoisia ei Venäjän
kirjakielessä vielä oltu nähtykään. Tuttavamme Ivan Antonovitsh teki
tehtävänsä peräti nopeasti, kauppakirjat kirjoitettiin, merkittiin,
pantiin kirjaan ja joka paikkaan, niinkuin asia vaatii, ja otettiin
niistä puolen prosentin vero ja sinettivero, niin ett'ei Tshitshikow'in
tarvinnut maksaa kuin varsin vähäinen summa. Antoipa presidentti vielä
käskyn, jonka mukaan häneltä otettiin ainoastaan toinen puoli
kruununveroa; toinen pantiin, ties millä tavalla, erään toisen hakijan
suoritettavaksi.
-- "Kas niin", sanoi presidentti, kun kaikki oli saatu kuntoon, "nyt ei
ole muuta jäljellä kuin harjakannut".
-- "Kernaasti minun puolestani", sanoi Tshitshikow. "Määrätkää, olkaa
hyvä, vaan aika. Olisihan synti ja häpeä, ellen näin miellyttävälle
seuralle avata paukauttaisi moniaita pulloja kuohuvata".
-- "Ei, te ymmärsitte väärin. Kuohuvata panemme me pöytään itse", sanoi
presidentti, "sehän on meidän tehtävämme. Te olette vieraamme: meidän
tulee vierastamme kestitä. Tiedättekös mitä, hyvät herrat? Tehdäänpäs
näin: lähdetään nyt joka mies suoraa tietä polisimestarin luokse; hän
on ihmeellinen mies: ei hänen tarvitse muuta kuin viitata vaan,
kulkiessaan kalapuotien tahi viinakauppain ohitse, niin on meillä
valmiina aimo aamiainen. Siinäpä sitten sopii viskaista whistiäkin
vähän".
Tämmöistä ehdotusta ei saattanut vastustaa kukaan. Vieraat miehet kun
vaan kuulivat kalapuoteja mainittavan, tunsivat heti ruokahalua. Kaikki
sieppasivat lakkinsa ja hattunsa, ja Oikeuden istunto päättyi. Heidän
kulkiessaan kanslian läpi, kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, varsin
kohteliaasti Tshitshikow'ille ja sanoi hiljaa:
-- "Talonpoikia olette ostaneet sadalla tuhannella, ettekä vaivoistani
muuta antaneet kuin valkolaitaisen".
-- "Niin, mutta mitäs talonpoikia nämä sitten ovat?" vastasi
Tshitshikow hiljaa hänkin, "mitätöntä, joutavaa väkeä; eivät maksa
puoliakaan".
Ivan Antonovitsh ymmärsi, että ostaja on lujaluontoinen mies eikä
enempää anna.
-- "Mitä maksoitte kappaleesta Pljushkin'ille?" kuiskasi hänelle
toiseen korvaan Sobakevitsh.
-- "Mitäs varten Varpusen panitte joukkoon?" kysyi Tshitshikow
vuoroonsa.
-- "Minkä Varpusen?"
-- "Ämmän, Elsa Varpusen, niin konstikkaasti vielä, että olisi luullut
Eljas Varpuseksi".
-- "Mitä hulluja?" sanoi Sobakevitsh ja astui toisten vierasten luokse.
Vieraat saapuivat viimein joukolla polisimestarin taloon. Polisimestari
oli todellakin ihmeellinen mies. Saatuansa vaan kuulla, miten asiat
olivat, kutsui hän paikalla eteensä polisipalvelijan, sukkelan miehen,
kiiltonahkaiset saappaat jalassa, ja kuiskasi hänelle tuskin muuta kuin
kaksi sanaa, lisäten vielä: "ymmärräthän?" Seuraus tästä kumminkin oli
se, että sillä välin kuin vieraat lyödä läiskyttelivät kortteja,
ilmaantui toiseen huoneesen beluga kalaa, sampi kalaa, lohi kalaa,
tuoretta sammin mätiä, riimisuolaista samminmätiä, silliä, sevrjuga
kalaa, juustoja, palvattuja kieliä ja kuivattuja samminselkiä. --
Kaikki tämä oli tullut kalapuodeista. Sitten seurasi talon omasta
puolesta kyökin tuotteita: piiras, johon oli pantu 9 puudan painoisen
sammin rusto ja posket, toinen piiras, sienipiiras, pikkupiiraita,
voikakkuja, tapuntaisia.
Polisimestari oli tavallansa koko kaupungin isä ja hyväntekijä. Hän oli
kaupunkilaisten keskessä kuin omassa perheessänsä; mitä taas puoteihin
ja myömälöihin tulee, niin niihin hän poikkesi tuon tuostakin kuin
omaan aittaansa. Hän istui, kuten sanotaan, omalla sijallansa ja
käsitti virkansa vallan täydellisesti. Vaikeatapa olisi ollut sanoakin,
hänkö se oli luotu virkaansa varten vai virkako häntä varten. Hän osasi
menetellä niin viisaasti, että sai kahta vertaa suuremmat tulot kuin
yksikään entisistä polisimestareista, ja oli kumminkin saavuttanut koko
kaupungin suosion ja rakkauden. Kauppamiehet ne rakastivat häntä
etunenässä, juuri siitä syystä, ett'ei hän ollut ylpeä. Ja todellakin,
hän oli tuttu heidän kanssaan, oli kummina heidän lapsilleen, ja vaikka
toisinaan kiskoikin heiltä kelpo lailla, niin teki senkin niin erittäin
sukkelasti: siinä sitä olallekin taputeltiin, siinä naurahdeltiinkin ja
teetäkin juotettiin, siinä sitä lupailtiin tulla nappuloita pelaamaan,
siinä sitä kyseltiin ja tiedusteltiin, hyvinkö käyvät asiat, miten ja
kuin, ja saatuaan kuulla lasten jossakin sairastelevan, itse rohtojakin
neuvoi. Sanalla sanoen: hän oli kelpo mies! Tuolla hän ajaa
troskissansa ja valvoo järjestystä, mutta ohi mennen virkkaakin sanasen
ja toisen minulle ja sinulle:
-- "Mihejevitsh! kyllä meidän pitäisi vielä kerta pistää Myllymatiksi".
-- "Pitäisi niinkin, Aleksei Ivanovitsh", vastaa toinen, nostaen
lakkiaan.
-- "Ilja Paramonovitsh! Tulehan, veikkonen, katsomaan juoksuria, kyllä
se piisaa sinun hevosellesi. Pane omasikin valjaisin, niin mennään
koettamaan".
Kauppias, jolla oli juoksureista pää pyörällä, hymyili hyvillänsä ja,
partaansa silitellen, vastasi: "Sopisihan koettaa, Aleksei Ivanovitsh".
Kaikki kauppapalvelijatkin seisten tällöin tavallisesti lakki kourassa,
katselivat tyytyväisinä toisiinsa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa:
"niin, kyllä se on kunnon mies, tuo Aleksei Ivanovitsh!"
Sanalla sanoen, hän oli saavuttanut yleisen suosion, ja kauppiaat
arvelivat, että Aleksei Ivanovitsh "ottaa kyllä, kun on ottaakseen,
mutta eipä sitten pulaan jätäkään".
Nähtyään aamiaisen olevan valmiina, ehdotti polisimestari, että vieraat
jatkaisivat whistiänsä aamiaisen jälkeen. Kaikki läksivätkin siihen
huoneesen, josta jo kauan aikaa oli lähtenyt suloista lemua,
kutkutellen ihanasti vieraitten sieraimia, ja jonne Sobakevitsh jo
useita kertoja oli pilkistellyt, huomattuaan siellä taampana eräällä
vadilla sammen. Vieraat ryyppäsivät ryypyn viinaa, tummaa,
ruskeanvihreätä -- semmoinen karva on ainoastaan kuultavilla Siperian
kivillä, joista Venäjällä tehdään sinettejä -- ja piirittivät sitten
kahvelit kourassa kaikilta puolin pöydän. Siinä rupesi kukin, kuten
sanotaan, osoittamaan luonnettansa ja taipumuksiansa, kuka kävi mätiin
kiinni, ken iski loheen, ken juustoon puuttui. Mutta Sobakevitsh,
jättäen syrjään kaikki nämä vähäpätöiset seikat, ryhtyi sammen
kimppuun, ja sillä välin kuin muut joivat ja juttelivat ja söivät,
pisti hän neljänneksessä tunnissa poskeensa koko kalan, niin että kun
polisimestari sen muistettuaan virkkoi: "Mitäs arvelisitte, hyvät
herrat, tästä tämmöisestä luonnontuotteesta?" ja astui muitten kanssa
kahveli kädessä sen luokse, niin huomasikin, ett'ei tästä tämmöisestä
luonnontuotteesta ollut jäljellä muuta kuin pyrstö vaan. Sobakevitsh
puolestaan ei ollut niitä miehiäkään, hän kävi erään taampana olevan
lautasen luokse ja koetti keihästää kahvelillansa jotakin kuivattua
pikku kalaa. Kun sammesta olivat loppuneet lappamiset, istuutui
Sobakevitsh nojatuoliin eikä sitten enää syönyt eikä juonut mitään,
sirristelihän vaan ja raotteli silmiänsä.
Polisimestari ei säälinyt viinejä: maljoista ei tahtonut tulla loppua
ensinkään. Ensimmäinen malja juotiin, niinkuin lukija kaiketi itsekin
arvaa, uuden Hersonilaisen hovinherran onneksi, sitten tuli hänen
talonpoikiensa ja heidän onnellisen siirtymisensä malja, sitten hänen
tulevan vaimonsa, kaunottarensa, malja, joka tuotti sankarimme huulille
iloisen hymyn. Kaikilta haaroin käytiin nyt hänen kimppuunsa ja
ruvettiin pyytämällä pyytämään, että hän viipyisi vielä kaupungissa,
edes kaksikin viikkoa.
-- "E-hei Pavel Ivanovitsh! Ei tämä käy laatuun. Tuoda tupaan kylmää
vain: kynnykselle ja takaisin heti. Ei passaa! Eläkääpäs joku aika
täällä meidän kanssamme! Mitähän jos me naittaisimme teidät täällä?
Ivan Grigorjevitsh, naitetaanpas tämä herra!"
-- "Naitetaan, naitetaan!" yhtyi presidentti. "Vaikka te panisitte
kynsin, hampain vastaan, niin me naitetaan teidät. Niin, veikkonen, kun
kerran olette joutuneet tänne, niin ei auta enää valitella. Ei täällä
leikkiä lasketa".
-- "No niin, miksipäs minä vastustelisinkaan kynsin ja hampain?"
virkkoi Tshitshikow naurahtaen. "Eihän naiminen ole mikään semmoinen
asia, että... Kunhan vaan olisi morsian".
-- "Hankitaan morsiankin! Hankitaan! Kuinkas sitten? Kaikki hankitaan,
mitä vaan tahdotte".
-- "No koska niin on..."
-- "Jo lupaa jäädä", huudahtivat kaikki. "Eläköön Pavel Ivanovitsh,
eläköön!" Ja nyt kaikki kilistämään maljoja hänen kanssaan. Tshitshikow
joi jokaisen kanssa.
-- "Ei maar, ei maar, kerta toinen", puhuivat kiivaimmat ja
kilistelivät toisen kerran; sitten mennä väännettiin kilistämään
kolmattakin kertaa, ja kilautettiin kolmaskin kerta. Vähän ajan
kuluttua tulivat kaikki erinomaisen iloiselle tuulelle. Presidentti,
hepi herttainen mies iloisella päällä ollessaan, syleili Tshitshikow'ia
useampia kertoja, puhellen sydämmensä yltäkylläisyydestä: "Kultanen
sinä olet, kulta kupukka sinä olet!" Eikä aikaakaan niin jo napsautti
presidentti sormiansa ja läksi tanssimaan hänen ympärinsä, laulellen:
"kullalleni minä kahvia keitän, kellenkäs minä muillen!"
Sampanjata seurasivat unkarilaiset viinit, jotka panivat seuran yhä
vilkkaammalle ja iloisemmalle mielelle. Whisti jäi kokonaan
unohduksiin, nyt kiistettiin, huudettiin, puhuttiin jos jostakin,
politikista ja sodasta lausuttiin vapaamielisiä ajatuksia, joista he
toisessa tapauksessa olisivat itse antaneet vitsaa lapsillensa. Tässä
ratkaistiin yks kaks koko joukko kaikkein pulmallisimpia kysymyksiä.
Tshitshikow ei muistanut olleensa milloinkaan näin iloisena, hän
kuvaili mielessänsä olevansa jo Hersonilainen hovinherra, puheli
kaikenlaisista parannuksista maataloudessa, kolmivuoroisesta
viljelyksestä, kahden sielun onnesta ja autuudesta ja rupesi lausumaan
Sobakevitsh'ille Werther'in runoa Charlottalle, ja siihen ei
Sobakevitsh osannut muuta kuin mulkoilla silmiänsä, sillä pahoin häntä
nukutti sammen jälkeen. Tshitshikow huomasi pian itsekin käyvänsä liian
puheliaaksi, jonka vuoksi hän pyysi ajokaluja ja käytti hyväkseen
presidentin troskia. Tuomarin kuski näkyi olevan kokenut mies, sillä
hän ohjasi hevosta ainoastaan toisella kädellä, pidellen toisella
takaapäin herraa. Tällä tapaa tuli Tshitshikow presidentin ajopelissä
kotiinsa ravintolaan, jossa hän vielä kauan aikaa puhua pöpersi
kaikenlaista; siinä oli vaaleatukkainen, verevä morsian, kuoppanen
oikealla poskella, siinä oli Hersonilaiset kylät ja pääomat. Selifan
sai oikein talouteen kuuluvia käskyjä: hänen näet piti koota yhteen
kaikki uudet vasta siirtyneet talonpojat ja omassa personassaan huutaa
jokaisen nimi, olivatko muka kaikki saapuvilla. Selifan kuunteli ääneti
varsin kauan, läksi sitten pois huoneesta ja sanoi Pekolle: "Mene
riisumaan herraa".
Pekko rupesi vetämään saappaita hänen jaloistaan ja oli vähällä vetää
saapasten mukana itse herrankin sohvalta lattialle. Vihdoin saatiin
saappaat pois jalasta ja herra riisuttiin asianmukaisella tavalla.
Kääntyiltyään jonkun aikaa kupeelta toiselle vuoteellansa, joka narisi
armottomasti, nukkui hän viimein kuni Hersonilainen hovinherra
konsanaankin. Pekko vei sillä välin ulos housut sekä frakin, joka oli
puolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta, ja levitettyään sen
puiselle naulakolle, rupesi sitä hakkaamaan kepillä ja harjaamaan,
pölyttäen koko käytävän. Ollen jo ottamaisillaan vaatteet alas
naulakosta, sattui hän kurkistamaan alas ja näki Selifan'in palajavan
tallista. He katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät vaistomaisesti
toisensa: herra se vetää nyt unta, -- eikös meidän passaisi pistäytyä
johonkin? Pekko vei heti kohta frakin ja housut sisään ja tuli oitis
alas, ja nyt he läksivät yhdessä, puhumatta sanaakaan matkan
tarkoituksesta, jutellen aivan muista asioista. Kauaksi he eivät
menneet, kulkivathan vaan yli kadun vastapäätä olevaan taloon ja
astuivat sisään matalasta, mustuneesta lasiovesta melkein kellariin,
jossa jo oli istumassa puupöytäin ympärillä väkeä kaikenlaista. Siinä
oli semmoisia, jotka ajavat partaansa ja semmoisia, joilla ei ole
tapana parran-ajo, siinä oli miehiä lammasnahkaisissa turkeissa ja
miehiä ilman turkkeja, oli siinä jokunen herrasviitassakin. Mitä siellä
Pekolla ja Selifan'illa oli tekemistä, sitä en tiedä, mutta tunnin
kuluttua astuivat he sieltä ulos, käsityksin, sanaakaan sanomatta ja
osoittaen toisillensa erinomaista huolenpitoa ja varoitellen toisiansa
kaikista kolkista ja nurkista. Käsi kädessä, päästämättä irti toistaan,
kapuilla hapuilivat he neljänneksen tunnin verran portaita ylös.
Viimeinkin he voittivat portaat ja menivät sisään. Pekko seisoi
hetkisen matalan vuoteensa ääressä, miettien ja tuumien, mitenkä olisi
sievempi ja somempi asettua ja asettui poikkipuolin, tukien jalkaansa
lattiaan. Selifan kävi samaan sänkyyn, sijoitti päänsä Pekon vatsalle,
unohtaen, ett'ei hänen ollut makuusijansa täällä, vaan kukaties
renkituvassa, ell'eihän tallissa. Molemmat nukkuivat heti kohta,
nostaen laaduttoman kuorseen, johon herra toisesta kammarista vastasi
hienolla nenän vinkunalla. Heidän jälkeensä hiljeni pian kaikki, ja
sikeä uni valtasi koko ravintolan. Yhdestä ainoasta akkunasta näkyi
vielä valkea. Siellä asui tuo Rjasanista tullut luutnantti, nähtävästi
erinomainen jalkineiden rakastaja, hän kun jo oli teettänyt neljä paria
saappaita ja koettelemistaan koetteli jalkaansa viidettä. Monta kertaa
läheni hän jo vuodetta, riisuaksensa saappaat pois ja pannaksensa
maata, mutta ei voinut; saappaat olivat todellakin erinomaisen hyvin
tehdyt, ja kauan hän vielä nosteli jalkaansa, ihaillen uljaasti ja
kauniisti tehtyä kantaa.