VI LUKU.

Ennen muinoin, nuoruuteni päivinä, kerran vilahtaneina ja sitten iäksi

kadonneina lapsuuden päivinä, tuntui minusta aina hauskalta lähestyä

ensi kerta vierasta paikkaa, joko kylän pahaista tahi vähäistä

maaseudun kaupunkia tahi kirkonkylää tahi esikaupunkia, -- paljon

hupaista siinä aina keksivät lapsen uteliaat katseet. Jokainen

rakennus, kaikki, missä vähänkin oli jotakin huomattavaa omituisuutta,

kaikki se veti huomiotani puoleensa, vaikutti minuun. Milloin kivinen

kruunun kartano, tunnettua rakennustapaa, puolet akkunoista väärin

tehtyjä, ypöyksinään seista töröttäin, ympärillään kasa porvarien

yksinkertaisia, huononpäiväisiä, hirsistä veistettyjä taloja; milloin

pyöreä, säännöllinen kupoli, läkkilevyillä katettu, lumipuhtaaksi

valkaistun uuden kirkon päällä; milloin tori, milloin kaupunkiin

sattunut maalaisteikari, -- kaikkeen kiintyi raitis, tarkka huomio, ja

niinpä minä, kurottaen päätäni matkarattailta, katselin jotakin ennen

näkemätöntä nutun kuosia ja puulaatikolta, täynnä nauloja, ja kauas jo

kellertävää tulikiveä ja rusinoita ja saippuata, joita vilkkueli puodin

ovesta ja niitten vieressä lasipurkkeja, täynnä kuivaneita Moskovan

konfekteja; -- niinpä katselin minä sivulla kulkevata jalkaväen

upseria, Jumala ties mistä läänistä hän oli osunut tänne syrjäiseen

seutuun ikävöimään; katselin kauppiasta, joka vilahti ohitseni

sibirka-nutussa, istuen kilparattailla; heitä katselin minä ja

ajatuksissani siirryin heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Tuossa meni

ohitseni pikkukaupungin virkamies, -- minä heti mietiskelemään:

mihinkähän hän menee nyt, iltaako viettämään virkaveljensä luokse vai

suoraanko kotiansa, ja siellä hän ensin istuu puolen tunnin verran

kuistilla, kunnes jo kokonaan rupeaa hämärtämään, ja käy sitten

varhaiseen illallispöytään äitinsä kanssa ja vaimonsa kanssa ja kälynsä

kanssa ja kera koko perheensä; ja mitähän he siellä puhelevat sillä

aikaa kuin piikatyttö, helmikaula, taikka passaripoika paksussa

kurtikassa tuo pöydälle, vasta sopan jälkeen, talikynttilän

kototekoisessa pitkä-ikäisessä kynttiläjalassa. Lähestyessäni

hovinherran kylää, katselin minä uteliaasti korkeita, kapeita puisia

kellonjalkoja tai leveätä, tummaa vanhaa puukirkkoa. Kutsuvaisina

vilkkuivat kaukaa, puitten lehdistön välistä, hovin punainen katto ja

valkoiset savupiiput, ja kärsimätönnä odottelin minä, milloinka

puistot, jotka piirittivät sitä kummaltakin puolen, aukenevat, ja hovi

tulee näkyviin kokonaan, ja voi! ei ollut silloin sen ulkomuoto

ensinkään typerää mielestäni. Ja ulkomuodosta minä koettelin arvata:

kuka on hovinherra, onko hän paksu ja onko hänellä poikia vai

kokonaistako kuusi tytärtä, heleine nauruineen, kisoineen ja

karkeloineen, ja nuorin sisar välttämättömästi kaunotar, ja lienevätkö

he, arvelin edelleen, mustasilmäisiä ja onko hän itse hauska mies vai

jörömäinen kuni syyskuu viimeisinä päivinänsä, ja almanakkaako hän

tutkii, puhuen nuorisolle ikävistä asioista, rukiista ja ohrasta...

Nyt sitä vastaan lähestyn minä kylmäkiskoisena jokaista outoa kylää ja

kylmäkiskoisena katselen sen typerää ulkomuotoa; ei tunnu kodikkaalta

mun jäähtyneelle katseelleni, minua ei naurata, ja mikä ennen olisi

herättänyt vilkasta liikettä kasvoille, naurua ja haastelua

herkeämätöntä, se luisuu nyt ohitseni, ja kylmä äänettömyys asuu mun

liikkumattomilla huulillani. Voi nuoruuttani, voi! Tshitshikow aina

vaan väliin naurahteli, muistaessaan talonpojan antamaa Pljushkin'in

liikanimeä, eikä huomannutkaan hän, kun jo oltiin keskellä avarata

kylää, jossa oli koko joukko taloja ja katuja. Sen osoitti hänelle

kumminkin melkoinen täräys hirsillä lasketulla kylän kadulla, jonka

rinnalla kaupungin kivikatu on itse tasaisuus. Nämä hirret ne nousivat

ja vaipuivat aivan kuin klaverin soittimet, ja ken vaan ei ollut

varoillansa, se sai joko niskaansa kuhmun tahi otsaansa mustelman, ja

sattui niinkin, että hän omilla hampaillansa tuli kipeästi puraisneeksi

poikki oman kielensä pään. Kaikki puutalot huomasi hän olevan peräti

rappeutuneessa tilassa: hirret olivat vanhoja ja mustia; katot monissa

kohdin hataroita kuin seula; muutamissa oli jäljellä ainoastaan

kurkihirsi, jossa ruoteet törröttivät kuin mitkä kylkiluut. Näytti

siltä kuin olisivat tupain isännät itse kiskoneet irti paanut ja malot,

arvellen, niinkuin totta onkin, ett'ei sateella käy kattoa paneminen ja

poudallahan se ei vuodakaan, eikä mies viitsi tuvassa kuhnustella ja

kahnustella, kun on lääniä kapakassakin ja maantiellä ja, sanalla

sanoen, vaikka missä. Akkunoissa ei ollut laseja; muutamat olivat

tukitut rievuilla tahi mekolla; pienet ulko-kyljet piste-aitoineen,

joita ties mistä syystä tehdään muutamiin Venäjän tupiin, olivat

kallistuneet ja rumiksi mustuneet. Tupain takaa näkyi useissa paikoin

oikein rivittäisin suuria vilja-aumoja, nähtävästi hyvinkin vanhoja;

ulkoa ne näyttivät vanhoilta, huonosti poltetuilta tiileiltä; niitten

päässä kasvoi jos jonkinlaista ruohoa, mutta niitten kylkiä jo pensas

tapaili. Vilja oli nähtävästi hovin omaa. Aumain ja vuotavain kattojen

välitse kohoili ja välkkyi ilman kantta vasten, milloin oikealta

milloin vasemmalta, miten päin vaunut milloinkin kääntyivät, kaksi

maakirkkoa vieretysten, toinen autio puukirkko, toinen kivinen,

keltaseinäinen, pilkuissa ja halkeamissa. Rupesi jo osittain näkymään

itse hovikin, kunnes viimein kokonaan tuli näkyviin siitä kohden, mihin

tupain rivi päättyi ja mistä alkoi aukea kaalimaa, matalan, paikottain

särkyneen aitauksen sisässä.

Raihnaisena sotavanhuksena katseli tämä kummallinen linna, pitkä,

suunnattoman pitkä. Paikoin oli siinä yksi kerros, paikoin kaksi;

mustalla katolla, joka ei kaikista kohdin saattanut verhota talon

rappeutta, seista törrötti kaksi katselumajaa eli belveder'iä

vastatusten, kumpikin jo horjuvia ja kumpikin vailla sitä maalia, jolla

ne joskus maailmassa oli sivelty. Rakennuksen seinistä oli paikottain

rappaus pudonnut pois, jättäen näkyviin päre-risteikön. Seinät olivat

nähtävästi saaneet monta kovaa kokea sateista ja myrskyistä ja

syksyisistä rankkasäistä. Akkunoista ei ollut toimessa kuin kaksi,

sillä muut olivat luukuilla peitetyt, muutamatpa oikein laudoilla

kiinni lyödyt. Nämä kaksi akkunaa olivat nekin puoli-sokeita; toiseen

oli liimattu sininen sokeripaperi.

Vanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja

levisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se

oli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli

kaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä,

tuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten

puitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen

tai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä

piirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo

teräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli

kuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala,

tukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja

kietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen

koivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo

tavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi

kääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen

tuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia,

ja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes

varjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta

vilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut

lehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka

paksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta

hoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet

lehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin

vehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko

hyyristynyt, -- taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se

antoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn

tässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä,

kohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä

ylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti

temmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki

oli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista

syntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle,

usein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto

vielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee

järeän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä

päästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken

sen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen

kylmässä ilmassa.

Tehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse

talon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi

jo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja

rakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja

vasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta

taloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä

mitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei

kulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja

pyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan

oli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu.

Mies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä

kuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut

lukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän

suuri lukko.

Yhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka

rupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei

Tshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa

oli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä

semmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui

hänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.

-- "Ämmä se on", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: "Ei

maar sentään! -- Mutta onpas se vaan ämmä!" sanoi hän vihdoin,

katseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä

tarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän

tarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin,

hännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta

avainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla

sanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.

-- "Kuulepas, muori", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, "onkos

herra...?"

-- "Ei ole kotona", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras

kysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: "Mitäs teillä olisi

tarvis?"

-- "Olisipahan asiaa".

-- "Menkää sisään!" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla

ryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.

Tshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin

kellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli

hiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän

oven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä

vallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa

pesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut.

Olipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello,

jonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa

kinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan

aikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi

piironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo

pudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla

täytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos

mitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja,

vehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen

kirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona,

metsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja

siinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje,

murunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut

lakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo

kellastunut, -- isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo

ennen kuin Franskalainen maahan tuli.

Seinillä oli ripustettu varsin ahtaalle ja tolkuttomasti muutamia

kuvia. Pitkä kellastunut kivipainos, joka kuvasi jotakin tappelua:

siinä oli suuret rummut, kirkuvat sotamiehet, kolmikolkkaiset hatut

päässä, ja hukkuvia hevosia. Kuva oli ilman lasia punapuisissa

puitteissa, hienot pronssijuovat reunoilla ja pronssipyörät kulmissa.

Tämän vieressä oli puolen seinää täyttävä öljymaalaus, joka kuvasi

kukkia, hedelmiä, leikattua arbusia, metsäsian päätä ja alassuin

riippuvaa sorsaa. Keskeltä lakea riippui kynttiläkruunu palttinaisessa

säkissä, joka oli pölystä muuttunut silkkiperhon pesäkkeen näköiseksi.

Huoneen nurkkaan oli ajettu kasa kaikenlaista karkeampaa tavaraa,

semmoista, mikä ei ansaitse asua pöydällä. Mitä siinä oikeastaan oli,

sitä oli vaikea sanoa, sillä pölyä oli siinä niin paksulta, että ken

siihen koski sai kuin sormikkaat käteensä. Muita selvemmin eroitti

siinä osan puulapiota ja vanhan saappaan pohjan. Ei olisi suinkaan

saattanut arvata kenenkään elävän olennon asuvan tässä huoneessa,

ell'ei sitä olisi ilmoittanut vanha, kulunut lakin lulli pöydällä.

Tshitshikow'in katsellessa tätä kummallista siivoa, avautui sivu-ovi,

ja sisään astui äsköinen emäntäpiika, jonka hän oli kohdannut pihalla.

Nytpä hän huomasikin tämän olevan enemmän isäntärengin kuin

emäntäpiian: emäntäpiika ei ainakaan ajele partaa, mutta tämä juuri

näkyi ajelevan, vieläpä harvanlaisestikin, sillä koko hänen leukansa

ja leuan-aluksensa muistutti rautalangasta tehtyä sukaa, jolla

tallissa hevosia su'itaan. Kysyvin kasvoin odotteli Tshitshikow

kärsimättömyydellä, mitä muka isäntärenki sanoo. Isäntärenkipä

puolestansa näkyi odottelevan, mitä muka Tshitshikow sanoo.

Kummastuneena vihdoin tämmöisestä oudosta odotuksesta, kysäsi

Tshitshikow:

-- "No onko herra kotona, vai?"

-- "Tässä on isäntä", sanoi isäntärenki.

-- "Missä niin?"

-- "Eikö teillä ole silmiä päässä, vai mitä?" sanoi isäntärenki. "Minä

olen isäntä".

Nyt astahti sankarimme ehdottomastikin takaperin ja loi häneen

tarkemman katseen. Kyllä hän oli aikanansa nähnyt ihmisiä jos

jonkinlaisia, semmoisiakin, joita lukija ja minä emme saa kukaties

nähdä milloinkaan, mutta mokomaa ei hän vielä ollut koskaan nähnyt.

Kasvoissa ei ollut mitään erinomaista: ne olivat melkein samallaiset

kuin muillakin vanhoilla ukoilla; leuka vaan pisti pitkälle ulospäin,

niin että hänen piti joka kerta peittää se nenäliinallansa, ett'ei

sylkisi siihen. Hänen pienet silmänsä eivät olleet sameita, ne

vilkkuivat tuuheain kulmakarvain alta, vilkkuivat kuni hiiret, koska

he, pistäen pimeästä loukosta terävät nokkansa, korvat hörkössä ja

viiksiänsä väräytellen, katselevat, kurkistelevat, eikö missä ole

piilossa kissaa tahi vallatonta poikaa, ja epäluuloisina haistelevat

itse ilmaakin. Paljoa merkillisempi oli miehen puku. Mistä hänen

aamunuttunsa oli pantu kokoon, sitä ei olisi voinut saada selville

keinoilla eikä millään; hihat ja ylä-osa olivat niin rasvaiset ja

kiposen kiiltävät, kuin juhti, josta saappaita tehdään; takapuolella

repatti kahden liepeen asemesta neljä ja niistä lähti pumpulia

tukuttain. Kaulaan oli hänellä myöskin sidottuna jotakin, josta oli

vaikea saada selkoa: sukkako se oli vai vyö vaiko vatsakapalo, --

kaulahuivi se ei vaan ollut. Sanalla sanoen, jos Tshitshikow olisi

kohdannut hänet tuollaisessa puvussa jossakin kirkon ovella, niin olisi

varmaankin antanut hänelle rossan, sillä sankarimme kunniaksi on

sanottava, että hänellä oli hellä sydän ja ett'ei hän millään muotoa

saattanut olla antamatta rossaa.

Mutta tässä ei ollutkaan hänen edessään kerjäläinen, vaan hovinherra.

Tällä hovinherralla oli talonpoikia toista tuhatta sielua, ja olisipa

ken yrittänyt löytää miestä, jolla olisi ollut niin paljo viljaa,

jyvissä ja jauhoissa ja muutoin vaan aumoissa, ja jonka aitat, varastot

ja kuivinhuoneet olisivat olleet niin täpösen täynnä palttinoita ja

verkoja ja lampaannahkoja, parkittuja ja raakoja, kapakaloja ja maan

hedelmiä. Ja olisipa ken pilkistänyt hänen työpihaansa, jossa oli

varastossa kaikenlaista puuainetta ja astioita, joita ei milloinkaan

käytetty, olisi varmaankin luullut joutuneensa Moskovan lautapihaan,

minne nopsat ja nokkelat miniät ja muorit kulkevat piika perässänsä

ostoksille ja missä valkoisina nuorina kohoilevat puutarpeet: siinä

tynnyriä ja saavia ja sankoa ja kaukaloa, laidallista ja laidatonta,

loukkua ja häkylätä, joita akat tarvitsevat pellaviansa varten, ja

muuta romua, kahoja hienosta, väännetystä haavasta, tuohilessoja ja

paljo kaikenlaista, mitä tarvitsee rikas väki sekä köyhä väki Venäjän

maassa. Mitä mahtoi tehdäkään Pljushkin niin suunnattomalla paljoudella

senkaltaista tavaraa? Eipä niitä olisi yhden ihmisen ikään tarvittu

kahdessakaan semmoisessa hovissa kuin hänen oli; mutta hänenpä

mielestään oli tämäkin vielä liian vähä. Tähänkään tyytymätönnä hän

käveli joka päivä kylänsä kaduilla, kurkisteli siltain alle, porrasten

alle, ja kaikki, mitä tielle sattui, -- vanha kengän pohja, ämmältä

pudonnut riepu, rautanaula, saviastian sirpale, -- kaikki vei hän

kotiansa ja pani siihen kasaan, minkä Tshitshikow näki hänen

huoneessansa. "Jo meni meidän kalamies pyydyksilleen!" puhuivat

talonpojat, nähdessään hänen menevän saalista saamaan. Eikä hänen

jälkeensä tosiaankaan ollut tarvis katua la'aista: jos ohitse ajava

upseri sattui pudottamaan kannuksensa, niin kannus joutui samassa

tunnettuun käteen, jos akka sattui liiaksi toilailemaan ja unohti

kaivolle sankonsa, niin sieppasi hän sangonkin. Jos talonpoika sattui

tuon näkemään ja paikalla vaati sankoa takaisin, niin hän ei pannut

vastaan, vaan antoi varastetun kappaleen takaisin; mutta jos se kerran

oli joutunut kasaan, niin ei mikään enää auttanut: hän vannoi sangon

olevan hänen omansa, hän oli ostanut sen silloin ja silloin ja siltä ja

siltä tahi oli se vaari vainajan peruja. Huoneessansa kokosi hän

lattialta mitä vaan näki: lakkapalasen, paperitilkkusen, kynän, ja pani

ne piirongille tahi akkunan laudalle.

Ja kumminkin oli aika, jolloin hän oli ollut ainoastaan säästäväinen

talon-omistaja, nainut mies ja perheekäs mies, jonka luokse naapuri

tuli silloin tällöin päivälliselle, tuli kuuntelemaan häntä ja oppimaan

häneltä talouden pitoa ja viisasta itaruutta. Kaikki kävi vilkkaasti ja

säännöllisesti: myllyt ja vanutuslaitokset käydä kolisivat, työssä ja

toimessa olivat verkatehtaat, höyläpenkit, kehruulaitokset; kaikkialla

vallitsi, kaikkialle tunkeutui isännän tarkka silmä, ja lailla uutteran

hämähäkin hän nopeasti hyöri ja pyöri taloudellisen verkkonsa päästä

niin toiseen. Kovin valtaavia tunteita eivät hänen kasvonsa piirteet

ilmaisseet, mutta silmissä asui äly; täynnä kokemusta ja maailman

tuntemista oli hänen puheensa, ja vieraan oli hupaista häntä kuunnella.

Ystävällinen ja puhelias emäntä oli maan kuulu vieraanvaraisuudestaan;

vierasta vastaan kävi kaksi suloista tytärtä, valkoverisiä kumpikin ja

tuoreita kuin ruusunkukat; vastaan juoksi vallaton poika veitikka ja

antoi suuta kaikille, vähät siitä, oliko se vieraalle mieleen vai ei.

Talossa olivat kaikki akkunat auki; yläkerrassa asui franskalainen

kotiopettaja, joka ajoi partaansa erittäin taitavasti ja oli kelpo

pyssymies: aina hän päivälliseksi toi leirin tai sorsan, toisinaan

pelkkiä varpusen munia, joista teetti itsellensä munakakkua, sillä ei

kukaan muu koko talossa syönyt semmoista. Yläkerrassa asui myös hänen

kansalaisensa, kahden tyttären opettajatar. Itse isäntä tuli

päivällispöytään sertukki päällä, vähän kulunut kyllä, mutta siisti;

paikkaa ei näkynyt missään. Mutta pian kuoli talon hyvä emäntä, osa

avaimia ja pieniä huoliakin siirtyi nyt isännälle. Pljushkin kävi

levottomaksi ja, kuten kaikkikin leskimiehet, epäileväisemmäksi ja

itarammaksi. Vanhempaan tyttäreensä, Aleksandra Stepanovnaan, hän ei

saattanut aivan täydellisesti luottaa, ja oikeassa hän olikin, sillä

Aleksandra Stepanovna karkasi pian staabin ratsumestarin kanssa, taivas

ties mistä hevosväen rykmentistä, vihitti itsensä hänen kanssaan

hätimmiten jossakin puukirkossa, tietäen, ett'ei isä rakasta upsereita,

hänellä kun oli semmoinen omituinen ennakkoluulo, että muka kaikki

sotaherrat ovat kortinlyöjiä ja tuhlareita. Isä lähetti tyttärensä

perään kirouksensa, mutta ei pitänyt huolta takaa-ajamisesta. Talossa

tuntui nyt entistä tyhjemmältä. Isännässä rupesi selvemmin ilmaantumaan

itaruus; hänen karkeihin hivuksiinsa hierautunut harmaa karva,

itaruuden uskollinen kumppani, edisti vielä sen kehkiämistä.

Franskalainen opettaja sai eron, sillä pojan tuli jo aika lähteä

palvelukseen; franskalainen madame ajettiin pois, sillä pian oli tullut

selville, ett'ei hän ollut aivan viaton Aleksandra Stepanovnan

ryöstämisjutussa. Poika lähetettiin läänin pääkaupunkiin, jossa hänen

oli määrä, isän mielestä, oppia tuntemaan oikeata palvelusta, mutta

poika sen sijaan rupesi sotapalvelukseen ja vasta siirtymisen jälkeen

kirjoitti isälle, pyytäen rahoja pukua varten. Hän sai tietysti,

niinkuin sanotaan jokapäiväisessä puheessa -- hittoja kans'. Vihdoinpa

viimein tytär, joka oli jäänyt isän kanssa kotiin, kuoli ja isä jäi

rikkauksiensa ainoaksi vartijaksi, suojelijaksi ja valtijaksi.

Yksinäinen elämä se oli hyödyllistä höystettä itaruudelle, joka,

niinkuin tietty, on nälkäinen kuin susi ja mitä enemmin ahmaa, sitä

nälkäisemmäksi käy. Inhimilliset tunteet, jotka eivät hänessä

muutoinkaan olleet syviä, kävivät hetki hetkeltä matalammiksi, ja joka

päivä katosi aina joku osa tästä kuluneesta rauniosta. Ja sattui näet

vielä juuri tähän aikaan, aivan kuin tuoden vahvistusta hänen

mielipiteillensä sotaherroista, semmoinen seikka, että poika menetti

korttipelissä suuren summan. Hän lähetti pojalleen sydämmensä pohjasta

isällisen kirouksensa eikä enää sen koommin välittänyt hänestä

vähääkään eikä tiedustellut, oliko poika vielä hengissä vai kuollutko.

Vuosi vuodelta sulkeutui talossa yhä useampi akkuna, vihdoin ei ollut

enää jäljellä kuin kaksi, joista toinen, niinkuin lukija jo on nähnyt,

oli liimattu kiinni paperilla. Vuosi vuodelta poistui näkyvistä yhä

useampia talouden haaroja, ja hänen halpa katseensa kiinnittyi

paperipalasiin ja höyheniin, joita hän kokoili kammiossaan. Yhä

kireämmäksi kävi hän ostajia kohtaan, joita tuli hänen luokseen

ostelemaan maan ja talouden tuotteita; ostajat tinkivät ja tinkivät ja

lopulta hylkäsivät hänet kokonaan, arvellen, että hittohan se on eikä

ihminen. Heinät ja elot märkänivät, aumoista ja pieleksistä tuli

lantaläjiä, niin että vaikka olisi kaalia niitten päällä kasvatellut;

jauhot kellareissa kovettuivat kiveksi, niin että piti hakkaamalla

hakata hienoiksi; verkoihin, palttinoihin ja kotokutoisiin kankaihin

oli kamala kajota, ne hajosivat tomuksi. Hän rupesi jo unohtamaan,

kuinka paljo hänellä mitäkin oli; hän muisti vaan, missä kohden kaappia

seisoi karahvi ja siinä lopuska jonkinlaista höysteviinaa. Hän oli itse

pannut karahviin merkin, ett'ei kukaan varkain joisi sitä loppuun. Sen

hän muisti ja myös missä paikassa oli huononpäiväinen kynä ja missä

lakkamurunen. Sillä välin koottiin talossa maksuja kuin ennenkin.

Talonpojan piti tuoda veroa yhtä paljo kuin ennenkin, entinen

pähkinävero oli pantu kunkin akan suoritettavaksi, yhtä paljo kangasta

oli kankurin määrä kutoa kuin ennenkin. Kaikki tämä sullottiin ja

ajettiin aittoihin, ja kaikki tämä lahosi ja kävi reikiin, ja vihdoin

tuli hänestä itsestäänkin jonkinlainen lahoreikä ihmiskunnassa.

Tulipa Aleksandra Stepanovnakin pari kertaa ukon luokse pienen pojan

kanssa, toivoen saavansa häneltä jotakin. Kuljeksiva elämä staabin

ratsumestarin kanssa ei mahtanut tuntua niin viehättävältä kuin ennen

häitä oli näyttänyt. Pljushkin antoi kuin antoikin tyttärelleen

anteeksi, antoipa lapselle leikitellä jonkun napin pöydältä, mutta

rahaa ei antanut. Toisella kertaa tuli Aleksandra Stepanovna kahden

lapsen kanssa ja toi hänelle kulitsh'in (vehnäleivän) ja uuden

aamunutun, sillä isän aamunuttu oli ollut semmoinen, ett'ei siihen

viitsinyt eikä kehdannut katsoa. Pljushkin hyväili lapsensa lapsia,

otti heidät polvilleen, toisen vasemmalle ja toisen oikealle, ja

hypitti heitä aivan kuin olisivat hevosilla ajaneet; otti myös

kulitsh'in ja aamunutun, mutta tyttärelleen ei antanut yhtään mitään.

Tyhjin toimin läksi Aleksandra Stepanovna pois.

Semmoinen hovinherra oli Tshitshikow'in edessä. Täytyy sanoa, että

moisia ilmiöitä näkee harvassa Venäjällä, jossa ihminen kernaammin

levitteleikse kuin kutisteleikse, ja sitä oudompaa tuo on, koska aivan

lähellä saattaa asua hovinherra, joka elää ja elamoi huimasti ja

reimasti kuin konsanaankin Venäjän herra ja joka, niinkuin sanotaan,

polttaa ja paahtaa elämätä pitkin ja poikin. Outo matkustaja pysähtyy,

hämmästyneenä katsellen hänen asuntoansa, kummastellen, mikähän

ruhtinas lienee äkkiä tullut tänne keskelle vähäisiä, vähäpätöisiä

maan-omistajia: palatseina välkkyvät hänen valkoiset kivikartanonsa

lukemattomine piippuineen, belvedereineen, lippuineen, ja joka haaralle

ulottuvine kylkirakennuksineen ja asuntoineen vieraitten varalta. Mitä

kaikkea onkaan hänellä! Teaterit ja baalit, koko yön loistaa ilotulien

valaisema puutarha, kai'utellen pauhaavaa soitantoa. Puolet lääniä

siellä juhlapuvuissaan iloisesti kävelee puitten suojassa, eikä

kenenkään silmä kohtaa mitään raakaa, uhkaavata tässä ylönpalttisessa

valossa, koska teaterin-omaisesti puitten lehdistöstä puikahtaa

taidevalon kirkastama, oman vehreän heleytensä menettänyt oksa, mutta

ylhäällä on yhä synkempää ja kolkompaa, ja sata kertaa ankarammalta

näyttää siitä syystä taivas, ja kaukana syvälle synkkään pimeyteen

nostavat puut tuimia latvojansa, ja siellä he lehtiänsä puistellen

pahoittelevat tätä turhamaista loistoa, joka on valaissut heidän

juurensa.

Pljushkin oli jo seisonut muutaman minutin, mutta Tshitshikow ei

saattanut vieläkään alkaa puhetta, hajamielisenä sekä itse isännän

näystä että kaikesta siitä, mitä hänen kammiossaan oli. Pitkään aikaan

ei hän voinut keksiä, millä sanoilla olisi paras ilmoittaa syyt

tuloonsa. Hän oli jo vähällä lausua sinnepäin, että hän, kuultuansa

toisen hyvistä avuista ja harvinaisista hengenlahjoista, on katsonut

velvollisuudekseen itse kantaa hänelle kunnioituksensa, mutta hän

huomasi sentään, että tuo olisi ollut liikaa. Salavihkaa silmäisten

vielä kaikkeen, mitä huoneessa oli, hän oivalsi, että "hyväin avuin"

ja "hengenlahjain" asemasta sopii varsin edullisesti puhua

"säästäväisyydestä" ja "järjestyksestä". Ja niinpä hän, muuttaen

puheensa sillä tapaa, lausui, että hän, kuultuansa hänen erinomaisesta

taidostansa maanviljelyksessä ja talouden hoidossa, on katsonut

velvollisuudekseen tutustua ja itse kantaa hänelle kunnioituksensa.

Olisi tietysti saattanut sanoa muita, parempiakin syitä, mutta muuta ei

sillä kertaa johtunut hänen mieleensä.

Vastaukseksi sanoa morautti Pljushkin jotakin huuliensa välitse, sillä

hampaita hänellä ei ollut. Mitä hän sanoi, sitä ei tiedä, mutta

tämmöistä hän varmaankin tarkoitti: "Mene hiiteen kunnioituksinesi

päivinesi!" Mutta koska vieraanvaraisuus meidän maassa on semmoisessa

voimassa, ett'ei saiturikaan saata sen lakia rikkoa, niin lisäsi hän

vähän selvemmin:

-- "Istukaa, olkaa hyvä! En ole nähnyt vieraita moneen aikaan, enkä

minä juuri tiedä, mitä niistä on hyötyäkään. Onpas näet keksitty

typeriä tapoja, käydä vieraissa toistensa luona, mutta taloudessa on

yhtä ja toista jäänyt leväperään ... syötä siinä vielä heidän

hevosiaan! Minä olen jo aikaa sitten syönyt päivällistä, ja kyökki on

meillä matala semmoinen, huonopäiväinen, ja piippukin näet on särkynyt,

-- rupea tässä lämmittämään, saat vielä tulipalon niskoillesi".

-- "Vai niin, vai niin", ajatteli Tshitshikow; "hyvä olikin, että

Sobakevitsh'in luona haukkasin avopiirakan ja palasen lampaan kylkeä".

-- "Ja semmoinen näet nyt on paha juttukin, ett'ei heiniä ole niin

kortta", jatkoi Pljushkin. "Ja mitenkäs niitä saisikaan? Tila on pieni

pahainen, talonpoika on laiska, ei tahdo tehdä työtä, sitä vaan

katsookin, mitenkä pääsisi kapakkaan ... pian tässä vielä vanhoilla

päivillä tulee ihan keppikerjäläiseksi".

-- "Minä olen päin vastoin kuullut", huomautti Tshitshikow ujosti,

"että teillä on toista tuhatta sielua".

-- "Kuka semmoista on puhunut? Olisitte sylkeneet silmiin sille, joka

semmoista on puhunut! Koiranleuka se oli; pilojansa pani teille. Tuhat

sielua, sanotaan, tuhat sielua, -- menepäs lukemaan niitä, et saa

yhtään ainoata. Kolmena viimeisenä vuonna lavantauti peiakas on vienyt

minulta hyvän joukon väkeä".

-- "Todellakin! Onko paljonkin vienyt?" huudahti Tshitshikow

osan-ottavasti.

-- "Paljon, paljon".

-- "Sallikaas kysyäni, kuinka monta sielua?"

-- "Noin kahdeksankymmentä".

-- "Eihän!"

-- "Ei ole tapani valehdella, hyvä herra".

-- "Sallikaas vielä: ovathan nämä teillä kirjoissa hamasta viime

hengille-panosta saakka?"

-- "Jospa vaan ne!" sanoi Pljushkin, "mutta keräytyyhän niitä siitä

saakka sataan kahteenkymmeneen".

-- "Todellakin? Kokonaistako sata ja kaksikymmentä?" huudahti

Tshitshikow ja oikein avasi vähän suunsa pelkästä kummastuksesta.

-- "Vanha minä olen valehtelijaksi, hyvä herra: kahdeksannella ollaan

jo kymmenellä!" sanoi Pljushkin. Hän näkyi panneen pahaksensa

tuommoisen, melkein iloisen huudahduksen. Tshitshikowkin huomasi,

ett'ei sellainen kylmäkiskoisuus toisen surua kohtaan ole oikein

sopivata, ja sen vuoksi hän heti huokasi ja sanoi surkuttelevansa.

-- "Ei surkuttelemisesta ole taskuun pantavaksi", vastasi Pjushkin.

"Tuoss' on naapurissa kapteni, -- mistä lie hitto lennättänytkään.

Sukulaiseksi näet hierautuu. 'Setä kulta, setä kulta!' ja kättänikin

suutelee. Entäs kun rupeaa surkuttelemaan, niin ulvoo ja voivottaa,

niin että älä Herra saata. Naama miehellä punottaa kuin mikä ikään:

viinaan menevä, viinaan menevä. Rahat kai on menettänyt sotaherrana

ollessaan tai teaterin aktrisi on viekotellut ne häneltä; niin nyt

näettekös surkutteleekin minun onnettomuuttani".

Tshitshikow koetti selittää surkuttelemisensa olevan toista laatua kuin

kaptenin surkutteleminen, ja tahtovansa osoittaa sen työssä ja toimessa

eikä pelkillä sanoilla vaan. Ja nytpä hän pitkittä puheitta,

vitkailematta, ilmoitti olevansa valmis maksamaan hänen puolestansa

verot kaikista talonpojista, jotka ovat semmoisten onnettomain

tapausten kautta kuolleet. Tämä ehdotus näkyi kokonaan hämmästyttäneen

Pljushkin'in. Hän katsoa tuijotti vieraasensa kauan aikaa ja kysäsi

viimein:

-- "Etteköhän vaan ole olleet sotapalveluksessa, hyvä herra?"

-- "En", vastasi Tshitshikow viekkaasti, "sivilivirassa minä olen

ollut".

-- "Vai niin?" sanoi Pljushkin ja rupesi huuliansa mommeltamaan,

niinkuin jotakin syöden. "Mutta untakos tämä nyt oikein on? Tappiotahan

siitä tulee teille itsellenne?"

-- "Teidän mieliksenne olen valmis tappiotakin saamaan".

-- "Voi kelpo miestä, voi hyväntekijätä!" huudahti Pljushkin, eikä ilon

innossa huomannutkaan, että nenästä pilkisti samassa varsin

epäkauniisti tupakkatippa, paksun kahvin haahmussa, ja että nutun

liepeet aukenivat ja näkyviin tuli vaatteet, joita ei ollut varsin

hupainen katsella. "Tepäs ukolle lohdutusta tuotte ja lievitystä! Voi

hyvä Jumala sentään, voi pyhimykset sentään!..." Enempää ei Pljushkin

voinut jatkaa. Vaan ei kulunut minutiakaan, niin jo tämä ilo, joka niin

äkkiä oli ilmaunut hänen puisille kasvoillensa, yhtä äkkiä katosikin,

niinkuin ei sitä olisi ollutkaan, ja hänen kasvoillaan asui jälleen

entinen syvä huoli. Hän pyhkäsi kasvojansa nenäliinallaan ja kääräisten

sen myttyyn rupesi sillä silittelemään ylähuultaan.

-- "Suokaapas kysyä, älkää pahaksi panko, ai'otteko joka vuosi

suorittaa verot heidän edestänsä? Ja maksatteko minulle rahat vai

kruunulle?"

-- "Tehdäänpäs niin: me laitamme kauppakirjan ikäänkuin olisivat vielä

hengissä ja minä olisin ostanut ne".

-- "Niin no kauppakirja..." sanoi Pljushkin ja rupesi miettimään,

jälleen märehtien, "kauppakirja, sanoitte, -- siinä on taas kuluja!

Virkamiehet ovat niin hävyttömiä! Ennen kun pistit heille puolen ruplaa

vaskessa ja annoit säkin jauhoja, niin oli asia suora, mutta nyt,

lähetäpäs herralle kokonainen suurima-kuorma ja pistä vielä

punapohjainenkin kouraan, -- semmoinen rahannälkä! Ihme ja kumma,

ett'ei muut kiinnitä tähän huomiota. Sopisihan esimerkiksi sanoa niille

pari kaunista sanaa sielun virvoitukseksi! Sanallahan taivuttaa vaikka

kenet. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kaunis sana sielun

virvoitukseksi, se vaan on semmoinen, ett'ei sitä vastaan kestä

kukaan".

-- "Kyllä sinussa on sen kestäjätä", arveli Tshitshikow itseksensä ja

lausui tahtovansa, kunnioituksesta häntä kohtaan, ottaa päällensä

kauppakirjankin kulungit.

Pljushkin, kuultuansa vieraan aikovan suorittaa kauppakirjankin

kulungit, päätti, että vieras on joko tuposen tuhma tahi sanoo vaan

palvelleensa siviliviroissa, vaikka oikeastaan onkin ollut upserina ja

hypellyt aktrisien perässä. Hän ei voinut kumminkaan salata iloansa,

vaan toivotti vieraallensa kaikenlaista onnea ja menestystä eikä

ainoastaan vieraalle itselleen, vaan hänen lapsillensakin, kysymättä

edes onko hänellä semmoisia olemassakaan. Hän astui sitten akkunan luo

ja lyöden ruutuun huusi: "Proshka, hoi!" Hetkisen kuluttua kuului joku

tulleen juoksujalassa eteiseen, ja hääräävän ja kolisevan siellä

saappailla. Ovi aukeni vihdoin ja huoneesen astui Proshka, noin

kolmentoista vuoden vanha poika, niin suurissa saappaissa, että jalat

hänen astuessaan melkein tulivat niistä ulos. Miksikä Proshkalla olivat

niin isot saappaat, se on pian sanottu: Pljushkin'illa oli koko

palvelusväkeä varten, niin monta kuin heitä olikaan, yksi ainoa pari

saappaita, joitten piti aina olla porstuassa. Jokainen, ketä herran

luokse kutsuttiin, juosta harppasi pihan poikki paljain jaloin, mutta

veti porstuassa saappaat jalkaansa ja sitten vasta ilmestyi hänen

kammioonsa. Pois mennessään riisui hän taas saappaat porstuaan ja

jatkoi matkaa omilla anturoillaan. Jos ken olisi katsahtanut akkunasta

syksyiseen aikaan, varsinkin kun aamusilla jo rupeaa pakastelemaan,

niin olisi nähnyt koko väen tekevän senkaltaisia harppauksia ja

hyppäyksiä, ett'ei rohkeinkaan tanssija teaterissa sen parempaa osanne.

-- "Katsokaas nyt, hyvä ystävä, tuota naamaa!" sanoi Pljushkin

Tshitshikow'ille, sormellansa osoittaen Proshkan kasvoihin. "Tuhma kuin

pölkky, mutta jätäpäs jotakin esille, -- paikalla varastaa! No mitä

sinä, pöllö, tänne lensit, hä?" Pljushkin oli hetkisen vaiti ja siihen

vastasi Proshkakin äänettömyydellä. "Pane samovari, -- kuuletkos? ja

ota tämä avain ja anna Mauralle, käske hänen mennä aittaan: siellä on

hyllyllä korppu Aleksandra Stepanovnan tuomasta vehnäsestä, tuokoon

sisään teen kanssa!... No, malta nyt, minne sinua viedään? Pöllö sinä

olet ja pässin pää! Tonttuko sun jalkojasi kutkuttaa vai mitä? Kuule

ensin, mitä sanotaan! Korppu on kai päältäpäin vähän homehtunut, niin

raaputtakoon veitsellä pois, älköönkä heittäkö muruja pellolle, vaan

vieköön ne kanoille. Mutta katso sinä vaan, ettes mene aittaan, muutoin

minä -- kylläs sen tiedät -- saat multa koivurieskaa, höysteeksi

näetkös! Kyllä sinulla on nyt hyvä ruokahalu, mutta yhä parempaa pitää

saamasi. Yritäpäs vaan pistäytyä aittaan! Minä täältä katselen

akkunasta. -- Ei noihin käy luottaminen, ei niin vähääkään", jatkoi

hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, sittenkuin Proshka oli mennyt

tiehensä saappaineen päivineen. Sen perästä rupesi hän epäilevin silmin

katselemaan Tshitshikow'iakin. Tuommoinen tavaton jalomielisyys rupesi

tuntumaan hänestä uskottomalta; hän arveli itseksensä:

-- "Piru tieskään, mikä tuo oikeastaan on. Kukaties se vaan on

kerskailija, niinkuin muutkin tuhlarit. Valehtelee minulle ensin suut

silmät täyteen, saadakseen vaan rupatella ja teetä juodakseen, ja

sitten menee matkoihinsa!"

Senpä vuoksi hän, varovaisuudesta ja samalla koetellakseen vierasta,

virkkoi, ett'ei muka olisi hullummaksi, jos kauppakirja tehtäisiin

piammiten, sillä kukas sen tietää, ihmisen elämän: tänäpänä kulta,

huomenna multa.

Tshitshikow ilmoitti olevansa valmis tekemään kauppakirjaa vaikka heti

paikalla ja pyysi vaan luetteloa talonpojista.

Tästä rauhoittui Pljushkin. Hänellä näkyi olevan jotakin mielessä. Ja

tosiaankin, tarttuen avaimiinsa meni hän kaapin luo, avasi oven ja

hakea penkaili kauan aikaa lasien ja kuppien seasta.

-- "Eipäs vaan", virkkoi hän viimein, "eipäs vaan löydy; minulla oli

täällä hyvää liköriä, elleihän vaan ole juotu: minulla on väki

semmoista varkaan sorttista! Eiköhän sentään olekin tässä?"

Tshitshikow huomasi hänen käsissään karahvin, jota ylt'yleensä verhosi

pölykerros kuin mikä villapaita.

-- "Tämä on vielä eukko vainajan laittamaa", jatkoi Pljushkin;

"emäntäpiika sen vietävä oli sen jo vähällä hylätä kokonaan, ei edes

pannut korkkia pullon suulle, pahus! Sinnekös tuli kärpästä ja muuta

roskaa, mutta minä ongin kaikki romut pois ja nyt se on puhdasta ja

koreeta. Minä kaadan teille ryypyn".

Tshitshikow kieltäysi kumminkin kiiruimman kaupassa moisesta herkusta,

sanoen jo syöneensä sekä juoneensa.

-- "Vai olette jo syöneet ja juoneet!" sanoi Pljushkin. "No niin!

Siitäpä sen heti tuntee hienosti sivistyneen miehen, se näet on

syömättäkin kylläinen, mutta annas kun tulee esimerkiksi tuommoinen

hirtehinen, niin syötä sitä vaikka kuinka... Tulee esimerkiksi kapteni

tänne: 'setä kulta', sanoo hän, 'antakaa jotakin syödäkseni!' Minä olen

hänelle setä yhtä paljon kuin hän on minulle täti. Kotona miehellä ei

varmaankaan ole mitään syötävää, niin siksi kiertelee näet talosta

taloon. Niin! Tehän tarvitsette luettelon kaikista näistä

tyhjäntoimittajista? No niinpä niin, minä niinkuin olisin tiennyt

ennakolta olla varoillani, olen näet kirjoittanut ne eri lipulle, jotta

ensin pidettävässä hengille-panossa ilmoittaisin ne poispyhittäviksi".

Pljushkin pani silmälasit nenälleen ja rupesi penkaamaan papereissansa.

Päästellen auki kaikenlaisia paperikimppuja, laski hän huoneesen

semmoisen pölyn, että vieras aivasti. Vihdoin viimein veti hän esiin

paperilapun, joka oli ylt'yleensä täynnä kirjoitusta. Siinä oli nimeä

kuin kärpästä. Oli siellä nimiä jos jonkin laisia: siellä oli

Paramonow'it ja Pimenow'it ja Panteleimonow'it, kurkistelipa siellä

eräs Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi. Yhteensä oli niitä yli sadan

kahdenkymmenen. Tshitshikow myhähti, nähtyään tuommoisen runsauden. Hän

pisti lapun taskuunsa ja huomautti Pljushkin'ille, että hänen täytyy

kauppakirjan vahvistusta varten tulla kaupunkiin.

-- "Kaupunkiin? Mitenkä se olisi mahdollista? Ettäkö jättäisin talon?

Palvelijat ovat minulla joko varkaita tai rosvoja; yhdessä päivässä

panevat talon niin putipuhtaaksi, ett'ei edes jää naulaa, johon nutun

ripustaisi".

-- "No eikös teillä ole tuttuja siellä?"

-- "Ketäpä siellä olisi? Minun tuttavani ovat jo kuolleet tai

vieraantuneet. Mutta, malttakaas, hyvä ystävä! On kuin onkin, on

niinkin!" huudahti hän. "Itse presidenttihän on minun tuttuni; ennen

muinoin kävi meilläkin! Tunnenhan minä hänet! Yhden kaukalon porsaita

ollaan; yhdessä aitain yli kiipeiltiin! Miks'enkäs minä häntä tuntisi?

Hyvä onkin tuttava. Hänellekö nyt kirjoittaisin?"

-- "Tietysti".

-- "Niin, miks'enkäs minä häntä tuntisi! Koulussa olimme kumppanuksia".

Ja noilla puisilla kasvoilla värähti äkkiä muuan lämpöinen säde, siihen

ilmaantui -- ei tunne, vaan jonkunlainen tunteen utuinen kuva, siihen

se ilmaantui niinkuin veden pintaan odottamatta ilmaantuu hukkuvainen,

ja rannalle keräytynyt ihmisten paljous ilosta huudahtaa. Vaan

turhaanpa ihastuneet veljekset ja sisaret heittävät hänelle rannalta

köysiä, odotellen, että uudelleen kohoaisi pintaan selkä tahi

taistelusta nääntynyt käsi: ei ilmaannu enää mitään. Hiljaa on kaikki

ja entistä tyhjemmältä ja kolkommalta tuntuu äärettömän elementin

vaiennut pinta. Niinpä Pljushkin'inkin kasvot, silmänräpäykseksi niissä

värähtäneen tunteen jälkeen, kävivät entistä elottomammiksi ja

inhottavammiksi.

-- "Oli tässä pöydällä neljännes arkkia puhdasta paperia", puheli hän,

"mutt'en tiedä minne se on joutunut: minulla on palvelusväki semmoista

huonoa joukkiota!"

Hän rupesi nyt kurkistelemaan pöydän alle sekä pöydän päälle, hakea

hapueli joka paikasta ja huusi viimein: "Maura! Maura!"

Sisään tuli nais-ihminen, lautanen käsissä, jossa oli tuo ennen

mainittu korppu. Heidän välillänsä syntyi seuraava keskustelu.

-- "Minne sinä olet paperin pannut, vanha varis?"

-- "En ole nähnytkään, en totisesti, muuta kuin pienen palasen, jolla

peititte ryyppylasin".

-- "Näenhän minä silmistäsikin, että olet sen näpistänyt".

-- "Miksikä mä sitä olisin ottanut? Eihän minulle mukomasta ole hyötyä;

enhän minä osaa kirjoittaa".

-- "Älä valehtele! Sinä veit sen suntion pojalle, hän osaa raaputella;

sinne sinä sen veit".

-- "Kyllä suntion poika paperia saa, jos tarvis tulee. Ei hän tarvitse

meidän tilkkusia".

-- "Älähän huoli: kyllä sinut paholaiset viimeisenä päivänä kärventävät

rautahangoillaan! Älähän huoli, kärventävät ne!"

-- "Mistä syystä ne minua kärventelisi, kosk'en ole paperianne

käteenikään ottanut? Jos kenties mistä muusta akkaväen heikkoudesta,

mutta varkaudesta ei ole minua vielä kukaan syyttänyt".

-- "Kyllä, kyllä sinut pirut kärventävät: ähä, sanovat, sinä emävaris,

miksikä petit isäntääsi? ja niin kärventävätkin kuumilla koukuillaan".

-- "Mutta minäpä sanon: min' olen syytön, olen, jumal'avita, niinkin,

en ole minä ottanut... No tuossahan tuo on pöydällä! Aina te sätitte

syyttömästi".

Pljushkin näki tosiaankin pöydällä neljännes-arkin ja vaikeni

hetkiseksi, huuliansa pureskellen. Sitten hän virkkoi:

-- "No mitä sinä nyt semmoisen melun nostit? Katsos fröökynää vaan!

Sano sinulle sana, niin saat sata takaisin! Tuo valkeata mulle, niin

lakkaan kirjeen. Malta nyt! Sinä kai aiot tuoda talikynttilän; tali on

sulaavaa tavaraa, palaa yks kaks loppuun: tappiota vaan! Tuo päre!"

Maura meni. Pljushkin istahti nojatuoliin ja ottaen kynän käteensä

kauan vielä käänteli paperiliuskaa käsissään: eikö muka tuota sopisi

panna puoleksi, mutta huomasi vihdoin, ett'ei se käy laatuun millään

muotoa. Hän kastoi kynänsä tolppoon, jossa oli jonkinlaista

homehtunutta nestettä, täynnä kärpäsiä, ja rupesi kirjoittamaan,

piirtäen kirjaimia kuin hyviäkin nuotteja ja pidätellen alinomaa

kättänsä, joka hyppi ja tutisi pitkin koko paperia. Itarasti hän

liitteli rivin rivin päälle, pahoillaan siitä, että yhä sittenkin vielä

jää paljon tyhjää paikkaa.

Ja tuommoiseenko mitättömyyteen, halpuuteen, inhottavaisuuteen saattaa

ihminen vaipua? Saattaako niin muuttua? Onko tuo todenmukaista? Kaikki

on todenmukaista, kaikkea saattaa tapahtua ihmiselle. Innokas

nuorukainen astuisi kauhistuneena takaperin, jos hänelle näytettäisiin

hänen vanhuutensa muotokuva. Ottakaatte siis, lähitiessänne nuoruuden

lempeästä iästä kolkkoon, paaduttavaan miehuuteen, ottakaatte matkalle

mukahanne kaikki inhimilliset liikutukset, älkää jättäkö niitä tielle,

-- ne eivät ole enää sitten otettavissa! Tuima, kamala on edessä päin

koittava vanhuus eikä anna se mitään takaisin jälleen! Hauta on

armeliaampi sitä. Haudalle kirjoitetaan: "Tässä lepää ihminen", mutta

armottoman vanhuuden kylmissä, tunnottomissa piirteissä ei ole

luettavana mitäkään.

-- "Eikös teillä olisi tuttavaa", kyseli Pljushkin, pannen kirjettä

kiinni, "joka tarvitsisi karanneita sieluja?"

-- "Vai on teillä karanneitakin?" kyseli Tshitshikow kiivaasti,

ikäänkun unesta toipuen.

-- "Sepä se on, että semmoisiakin löytyy. Vävy kuulusteli ja tiedusteli

karkureita: niin, sanoi, ovat kadonneet, ett'ei jälkeäkään. Mutta hän

on sotaherra ja osaa näethän vaan mahtailla ja kannuksiaan kilistellä,

vaan jos niinkuin rupeisi oikein virastojen kautta..."

-- "Kuinka monta niitä on?"

-- "Taitaa keräytyä seitsemäänkymmeneen".

-- "Eihän!"

-- "Totisesti. Joka vuosihan niitä minulta karkaa. Talonpojat näet ovat

käyneet kovin ahneiksi, joutessaan ovat tottuneet ajamaan nahkahansa

aika lailla, mutta minulla tuskin on ruokaa itsellänikään... Minä

möisin ne jos kuinka vähään. Puhukaapas tuttavallenne, jos edes

kymmenkunnankin perille pääsee, niin onhan se kaunis summa.

Maaorjainhan hinta on viisisataa ruplaa sielulta".

-- "Ei maar tätä anneta tuttavan haistaakaan", virkkoi Tshitshikow

itseksensä ja ilmoitti sitten, ett'ei semmoista tuttavaa löydä mistään,

kulungitkin jo nousevat paljoa suuremmiksi; sillä kun virastojen

kynsiin joutuu, niin leikkaa vaikka liepeet nutustasi ja mene kauemmas;

vaan jos hän nyt todellakin on tuommoisessa ahdingossa, niin on hän,

Tshitshikow, sulasta osan-otosta valmis antamaan ... mutta sehän on

niin vähän, ett'ei tätä viitsi puhuakaan.

-- "Mitäs maksaisitte?" kysäsi Pljushkin elähtäen; hänen kätensä

alkoivat vavista.

-- "Minä maksaisin viisikolmatta kopekkaa sielulta".

-- "Ostatteko puhtaalla rahalla?"

-- "Rahat lautaan".

-- "No niin, mutta antakaa toki minulle köyhälle, vaivaiselle, edes

neljäkymmentä kopekkaa".

-- "Hyvä ystävä!" sanoi Tshitshikow. "Olisin valmis maksamaan en

ainoastaan neljäkymmentä kopekkaa, vaan viisi sataa ruplaakin, sillä

näenhän minä, että kunnon vanhus kärsii puutetta oman hyvän sydämmensä

tähden!"

-- "Niin juuri, juuri niin!" sanoi Pljushkin painaen päänsä alas ja

murheellisesti sitä pyörittäen. "Kaikki hyvän sydämmeni tähden".

-- "No näettehän! Heti kohta käsitin teidän luonteenne. Ja miksipä en

maksaisi minä viittä sataa ruplaa sielulta ... mutta ei ole. Viisi

kopekkaa lisään kuin lisäänkin, niin että kukin sielu nousee

kolmeenkymmeneen kopekkaan".

-- "No kaksi kopekkaa teidän pitää lisätä vielä vaikka mikä olisi".

-- "No lisätään kaksi kopekkaa, olkoon menneeksi. Kuinka monta teillä

on karkuria? Muistaakseni sanoitte äsken seitsemänkymmentä".

-- "Ei, kyllä niitä tulee kahdeksattakin kymmentä kahdeksan

kappaletta".

-- "Seitsemänkymmentä kahdeksan, seitsemänkymmentä kahdeksan sielua ja

kolmekymmentä kaksi kopekkaa sielulta..." sankarimme ajatteli sekunnin

aikaa, ei enempää, ja sanoi sitten: "yhteensä siis neljäkolmatta ruplaa

yhdeksänkymmentä kuusi kopekkaa". Hän oli taitava lasku-opissa.

Hän pani samassa Pljushkin'in kirjoittamaan kuitin ja maksoi hänelle

rahat, jotka tämä otti vastaan molempiin käsiinsä ja kantoi ne

piironkiin niin ylen varovasti, kuin olisivat ne olleet jotakin

nestettä, mitä hän joka silmänräpäys pelkäsi läikyttävänsä. Tultuansa

piirongin luokse, laski hän ne vielä kerran ja pani, varovasti kuin

ennenkin, yhteen laatikkoon, jossa ne varmaankin saavat olla siihen

asti kunnes isä Karpus ja isä Polykarpus, kaksi pappia hänen

kylässänsä, hautaavat hänet itsensä, jolloin sanomattomasti riemastuvat

vävy ja tytär ja kukaties sukulaiseksi hierautunut kaptenikin.

Pantuansa rahat piiloon, kävi Pljushkin nojatuoliin eikä sitten enää

näkynyt osaavan keksiä mitään puheen ainetta.

-- "No, jokos te aiotte lähteä?" kysäsi hän, huomattuaan vieraansa

liikahtavan hieman. (Tshitshikow'in liikahduksella oli vaan

tarkoituksena saada nenäliina taskusta.)

Tämä kysymys muistutti hänelle, ett'ei tässä todellakaan ole syytä

viipyä.

-- "Niin, kyllä minun täytyy lähteä", sanoi hän, ottaen hattunsa.

-- "Entäs teetä?"

-- "Juodaan sitä toisen kerran jolloin kulloin".

-- "No mutta käskinhän minä panna samovarin. Suoraan sanoen, en minä

ole juuri halukas teehen: kallista juomaa muutoinkin, ja sokerikin on

vielä käynyt armottoman kalliiksi. Proshka! Ei ole tarvis samovaria!

Vie korppu takaisin Mauralle, kuuletkos! Pankoon missä oli; taikka

maltas, annas tänne, vien mä sen perästä itsekin. Hyvästi, hyvästi

vaan, suokoon teille Jumala onnea ja lykkyä! Antakaahan sitten kirje

presidentille. Niin, lukekoon sen, me ollaan vanhoja tuttuja. Niin,

niin yhden kaukalon porsaita ollaan".

Sen jälkeen tämä kummallinen ilmiö, tämä koukistunut ukon rahjus

saattoi hänet tielle ja käski sitten panna portin heti lukkoon. Sitten

kävi hän aitoillansa, katsomassa olivatko vartijat paikoillaan, joita

seisoi joka nurkassa, lyödä kumautellen malmisen laudan asemasta

puulapioilla tyhjää tynnyriä. Sieltä meni hän kyökkiin, katsoakseen

muka mitä väki syö, mutta söi samassa ehdoltansa kaalia ja puuroa ja

haukuttuaan jok'ikisen ihmisen pahanpäiväiseksi varkaudesta ja huonosta

käytöksestä, palasi omaan kammioonsa.

Yksiksensä jäätyään rupesi hän ajattelemaan semmoistakin, millä muka

hän saattaisi osoittaa kiitollisuuttansa vieraalleen tuommoisesta,

todellakin tavattomasta jalomielisyydestä.

-- "Minäpä", arveli hän itsekseen, "lahjoitan hänelle taskukellon; se

on oikein hyvä kello, puhdasta hopeata eikä mitään tompakkia eikä

pronssia; vähän pilaantunut se on, mutta kyllä hän sen korjauttaa. Hän

on nuori mies, tarvitsee siis taskukelloa, jotta näethän olisi

morsiamelle mieleen. Taikka", lisäsi hän vähän ajan perästä, "ehkä minä

jätän sen hänelle kuolemani jälkeen testamentissa muistiksi".

Mutta sankarimme oli ilman taskukelloakin mitä paraimmalla tuulella.

Tämmöinen odottamaton saalis, -- sehän oli sula lahja. Ja tosiaankin,

kun ajattelee: siinä on, ei ainoastaan kuolleita sieluja, vaan

karkureitakin ja yhteensä kolmatta sataa! Jo lähestyessään Pljushkin'in

kylää oli hän tuntenut saavansa tehdä hyvät kaupat, mutta näin

loistavaa kauppaa hän ei ollut osannut odottaakaan. Koko tien oli hän

tavattoman iloinen, vihelteli ja soitteli suullaan, pannen nyrkin

huulillensa, niinkuin torvea puhaltelisi, ja alkoi viimein vetää

jotakin laulua, niin kovin kummallista, että itse Selifan'kin kuunteli

ensin hyvän aikaa ja pyöräytti sitten päätään.

-- "Kuulepas meidän herraa!" virkkoi hän.

Oli jo sakea hämärä heidän lähestyessään kaupunkia. Varjot ja valot

olivat kokonaan sekaantuneet toisiinsa, ja sekaantuneiltapa näyttivät

itse esineetkin. Kirjava tullipuu oli aivan epämääräinen karvalleen;

vahtimiehellä näkyivät viikset olevan otsalla, paljoa ylempänä silmiä,

nenää ei ollut olemassakaan. Jyrinä ja tärinä ilmoittivat vaunujen

tulleen kaupungin kadulle. Lyhtyjä ei ollut vielä sytytetty, siellä

täällä vaan alkoi valoja väikkyä akkunoissa, mutta poikkikaduilla ja

kadunkolkissa oli kohtauksia ja keskusteluja, joita ainakin on tähän

vuoden aikaan kaikissa kaupungeissa, missä on paljo sotamiehiä,

ajureita, työmiehiä ja omituisia olentoja naisten haahmossa -- -- --

Tshitshikow ei huomannut heitä eikä huomannut useita laihoja

virkamiehiäkään, jotka kaiketi olivat olleet kävelemässä ulkopuolella

kaupunkia ja nyt palasivat kotiansa, hienot kepit kädessä. Silloin

tällöin kuului hänen korvaansa puhetta, varmaankin naisten ääniä: "Älä

valehtele, senkin juomaratti, min' en ole milloinkaan sallinut hänelle

semmoista törkeyttä!" tahi: "Älä tappele, moukka, mennäänpäs polisiin,

kyllä minä näytän toteen!"... Lyhyesti: kuului semmoisia sanoja, joista

hämmästyy kuni äkkinäisestä korvapuustista houraileva kahdenkymmenen

vuoden vanha nuorukainen, koska hän, teaterista palatessaan, vielä

näkee ajatuksissansa espanjalaisen kadun ja yön ja ihanan naishaamun ja

kitaran ja suortuvat. Mitä kaikkea hän silloin haaveileekaan!

Taivahissa hän on ja Schiller'in luokse hän on pistäynyt, ja silloin

äkkiä kajahtaa hänen lähellänsä, ukkosena jyrähtää muutama kovan onnen

sana ja hän näkee tulleensa jälleen maahan, vieläpä Heinätorille,

vieläpä lähelle kapakkaa, ja niinpä jokapäiväinen elämä jälleen lähtee

käydä polkemaan hänen edessänsä.

Vaunut saivat pian jommoisenkin täräyksen ja laskivat sitten niinkuin

mihin kuoppaan, se on: ajoivat ravintolan portista sisään, ja

Tshitshikow'ia vastaan tuli Pekko, joka toisella kädellään piteli

nuttunsa lievettä, sillä hän ei suvainnut lievetten liehumista, ja

rupesi toisella kädellään auttamaan herraansa vaunuista. Ravintolan

passari hyppäsi myöskin alas, kynttilä kädessä ja pyyhe olalla.

Ihastuiko Pekko herransa tulosta, sitä en tiedä. Selifan ja hän iskivät

ainakin silmää toisillensa ja kuskin tavallisesti tuima ulkomuoto näkyi

vähän kirkastuneen.

-- "Kauanpa suvaitsitte kyläillä", virkkoi passari, valaisten portaita.

-- "Niin", sanoi Tshitshikow noustuaan portaita ylös. "No kuinka sinä

olet voinut?"

-- "Terve olen, Jumalan kiitos", vastasi passari, kumartaen. "Eilen

tuli meille luutnantti kuudenteentoista numeroon".

-- "Luutnantti?"

-- "En tiedä mikä luutnantti, Rjasan'ista, ruskeat hevoset".

-- "Hyvä se, käytä itseäsi vastakin hyvin!" sanoi Tshitshikow ja astui

numeroonsa. Etuhuoneen läpi kulkiessaan hän nosti nenäänsä ja sanoi

Pekolle:

-- "Olisit edes avannut akkunat".

-- "Kyllä niitä on avattu kans'", sanoi Pekko ja valehteli. Herrakin

tiesi kyllä Pekon valehdelleen, mutta ei tahtonut enää vastata mitään.

Hän tunsi olevansa kovin väsynyt matkastansa. Hän käski varsin keveätä

ruokaa illalliseksi, nimittäin ainoastaan porsaan paistia, riisui

sitten heti ja kiivettyään peitteen alle nukkui sikeästi, makeasti,

nukkui ihmeellisen hyvin, niinkuin nukkuvat ainoastaan ne onnen myyrät,

joita eivät vaivaa luuvalot eikä kirput eikä kovin kovat järjen

jännitykset.