V LUKU.

Kovinpa meidän sankarimme oli pelästynytkin. Vaunut kiitivät niinkuin

viimeistä päivää. Nosdrew'in kylä oli jo aikaa sitten kadonnut

näkyvistä, peittyen peltojen, mäkien ja mäenrinteiden taa, mutta yhä

hän vaan vilkuili taakseen: tuossahan muka ne nyt tulevatkin ajamaan

häntä takaa. Hän hengitti raskaasti ja pantuaan käden sydämmensä

kohdalle, tunsi hän sen hyppivän ja vapisevan kuin lintu häkissä.

-- "Sielläpäs oli lämmin! Semmoinen mies!"

Ja siinä nyt Nosdrew sai senkin seitsemän toivotusta, tuimaa ja

tuntuvaa; pujahti siihen joukkoon pahojakin sanoja. Mitäs tehdä?

Venäläinen mies, näet sen, ja vielä suutuksissaan! Eikä asia sitä

paitsi ollut leikkiä ensinkään.

-- "Se nyt on viljainen vissi", puheli Tshitshikow itsekseen, "että

jollei ispravnikka olisi osunut oikeaan aikaan, niin tuskinpa minä

Jumalan päivää enää olisin nähnytkään! Ja niin olisi mennyt mies,

mennyt kuin tina tuhkaan, järjettömästi, eikä olisi jäänyt edes

perillistäkään eikä perillisille omaisuutta eikä rehellistä nimeä!"

Sankarillamme oli suuri huoli perillisistä.

-- "Semmoinen häijy herra!" ajatteli itseksensä Selifan, "en minä

mokomaa ennen ole nähnyt; elikkä nyt niinkuin meinaten: minä olisin

sylkenyt koko miehelle. Pidä ennen ihmistä syömättä, vaan älä hevoselta

ruokaa kiellä, sillä hevonen se rakastaa kauroja. Siinähän hevosen

muona ja amissioni; mikä meille, esikuvan kautta puhuakseni, on ruoka

ja ruumiin ravinto, sitä on hevoselle kaurat: siinä hevosen muona ja

amissioni".

Hevosillakaan ei näkynyt olevan parempia ajatuksia Nosdrew'ista; ei

ainoastaan raudikko ja assessori, vaan papurikkokin oli pahalla

tuulella. Se on kyllä totta, että hänen osaksensa tuli aina huonompia

kauroja eikä Selifan niitä milloinkaan kaatanut hänen eteensä

sanomatta: "senkin roisto!" mutta ne olivat kumminkin kauroja eivätkä

pelkkiä heiniä. Se syödä rouskutteli niitä mielellään ja usein pisti

pitkää turpaansa tovereinsakin soimeen: mimmoiset muka heillä oli

muonat ja amissionit, varsinkin kun ei Selifan'ia ollut tallissa; mutta

nyt ei ollut kuin heiniä vaan -- paha asia! Kaikki olivat

tyytymättömiä.

Mutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia,

käänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja

toipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset

kaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain

naisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.

-- "Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä

oikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?"

Selifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen

toiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja

vastasi:

-- "Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi

jätit oppiin, vai?"

Hän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten

hevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.

Papurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla

tupsahtanut kummallekin puolen.

Naiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus

kasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista

iässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina

hänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat

pyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen

valkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna

pitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen

hyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen.

Hänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi

niitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi

jääneillä huulilla, kyynelet silmissä -- kaikki tuo oli hänessä niin

armasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään

huolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.

-- "Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!" huusi vieras kuski.

Selifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset

peräytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin

vetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan

uuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon

käsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa

uuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan,

-- kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.

Tähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli

kaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa

autuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä

heitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko;

kylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat

päästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen

peräytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta

-- lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli

kumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle

tulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet

paikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin

naulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt

sateli heiltä neuvoja:

-- "Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; ja

Simo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!"

Pitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen

selkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan

kirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan

kaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut

apua Simo sedästä vähääkään.

-- "Älkääs nyt, älkääs nyt!" huusivat talonpojat. "Käypäs sinä, Simo

setä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!"

Timo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen

hirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle

markkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan

painui melkein maahan asti.

-- "Kyllä nyt menee", huusivat ukot. "Läimäytäpäs tätä tässä,

läimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se

siinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!"

Mutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt

mistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että

Timo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu

poika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja

Timot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo

semmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä

nelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää

hetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.

Kaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin

tarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt

puhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään.

Naiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot

kasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli

taaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee,

Selifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.

Kaikkialla elämässä, kaikkialla -- olkoon sitten kesken sen koleita,

karkeita ja köyhiä tahikka epäsiivoja ja homeisia kerroksia tahi kesken

yksitoikkoisen kylmiä ja ikävän tesmällisiä ylhäisiä säätyjä, --

kaikkialla sattuu edes kerran ihmisen tielle ilmaus, joka on aivan

toisenlainen kuin kaikki, mitä hän on siihen asti nähnyt, ja tämä se

edes kerran herättää hänessä tunteen, joka on aivan toisenlainen kuin

kaikki ne, mitä hänen koko elämänsä ikänä on tähän asti sallittu

tuntea. Kaikkialla, poikki surujen suurimpainkin, joista elämämme on

kudottu, iloisesti lennähtää kerran välkkyvä ilo, niinkuin lennähtää

loistavat vaunut, kultaisine valjaineen, komeine hevosineen ja

säihkyvine kimalteluineen, äkkiä, odottamatta, ohitse köyhän, syrjäisen

kylän, joka ei siihen asti ole nähnyt mitään muuta kuin maalaisten

rattaita, ja kauan vielä ukot seisovat, haukotellen, suu auki, eivätkä

vieläkään pane lakkia päähänsä, vaikka jo aikaa sitten ovat ohitse

kiitäneet ja näkyvistä kadonneet ihmeelliset ajokalut. Niinpä

kaunotarkin, kultakutrinen, ilmestyi äkkiä, aivan odottamatta

kertomukseemme ja yhtä äkkiä katosikin. Annas, että olisi tuossa

Tshitshikow'in sijaan sattunut joku kaksikymmenvuotias nuorukainen, --

oli se sitten husari tai ylioppilas taikka muutoin joku, ken vast'ikään

on alkanut elämänsä, -- niin taivas! mitä kaikkea olisikaan herännyt,

liikahtanut, äänehen käynyt hänessä! Kauan aikaa olisi hän

järkähtämättä seisonut paikoillaan, mieletönnä katsoen kaukaisuuteen,

unohtaen tien ja kaikki vastaiset nuhteet ja torat vitkailemisesta,

unohtaen oman itsensä ja virkansa ja maailman ja kaikki mitä maailmassa

on.

Mutta meidänpä sankarimme olikin jo keski-ikäinen mies ja luonteensa

harkitsevaista, jäähtynyttä. Kyllä hänkin ajatuksiinsa vaipui, mutta

hän ajatteli perinpohjaisemmin; hänen ajatuksensa eivät olleet tuulen

tupia, olipa niissä paljon perustettuakin.

-- "Kelpo naikkonen!" virkkoi hän, avaten rasiansa ja nuuskaten.

"Mutta mitäs hänessä oli varsinaista hyvää? Se hänessä juuri on hyvää,

että hän on vast'ikään päästetty jostakin pensionista tahi

kasvatuslaitoksesta, että hänessä, niinkuin sanotaan, ei ole vielä

mitään ämmämäistä, toisin sanoen, juuri semmoista, mikä heissä on

kaikkein pahinta. Nyt hän on vielä kuin lapsi, kaikki on hänessä niin

vilpitöntä; hän sanoo, mikä mieleensä johtuu, purskahtaen nauruun, kun

naurattaa. Hänestä voi tehdä mitä vaan tahtoo, hänestä saattaa tulla

ihminen, mutta saattaa tulla roskaakin, -- ja roskaa hänestä tuleekin!

Annahan vaan, kun mamma kullat ja täti kullat hänen kimppuunsa käyvät!

Yhdessä ainoassa vuodessa mättävät he hänet niin täpösen täyteen

kaikkea ämmämäistä, ett'ei tunne häntä oma isäkään. Yks kaks, niin on

hänessä pöyhkeyttä ja teeskentelyä; hän alkaa liikkua ulkoa-opittujen

sääntöjen mukaan, hän alkaa päätänsä särkeä ja tuumia, kenenkä kanssa

ja mitenkä ja kuinka paljon hänen sopii puhua, kehen hänen sopii

katsoa; hän alkaa pelätä joka hetki, ett'ei sanoisi enempää kuin tarvis

on, hän sekaantuu viimein ja selkkaantuu, ja päätös on se, että hän

rupeaa valehtelemaan ikänsä kaiken, ja niinpä hänestä tulee semmoinen,

että hiis ties mikä se onkaan!"

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

-- "Hauskaa olisi kumminkin tietää, kenenkä tytär hän on!

Mikä ja millainen on hänen isänsä? Onko hän rikas, hyvänsävyinen

tilan-omistaja, vaiko muutoin vaan kelpo mies, takanansa kunnon

pääomat, jotka on palveluksessa ollessa ansaittu? No niin, olkoonpa,

että tällä tytöllä olisi pari sataa tuhatta myötäjäisiä, niin tulisihan

hänestä varsin makea palanen, tulisi. Siinähän olisi, kuten sanotaan,

kunnon mies löytänyt onnensa".

Kaksisataa tuhatta ruplaa alkoi kuvitella niin kovin viehättävästi

hänen mielessänsä; jopa häntä oikein suututti, ett'ei hän sillä

välin, kuin puuhaa vaunujen ympärillä kesti, ollut tiedustanut

eturatsastajalta tahi kuskilta, ketä matkustajat olivat. Kohtapa

kumminkin tuli näkyviin Sobakevitsh'in kylä, ja tämä se haihdutti hänen

haaveilunsa ja käänsi ne jälleen niitten varsinaiseen esineesen.

Kylä näytti hänestä jotenkin isolta. Kaksi metsää, toinen koivu-,

toinen havumetsä, levitteliivät sen kummallakin puolen kuni kaksi

siipeä, toinen tummempana, toinen heleämpänä. Näitten keskessä näkyi

talo, katto punainen ja seinät tumman harmaat tahi, oikeammin sanoen,

aution harmaat; silminnähtävästi oli rakennusmestari koko rakentamisen

aikana taistellut isännän aistin kanssa. Rakennusmestari oli ollut

turhan tarkka yhdenmukaisuuden suosija, isäntä taas mukavuuden

rakastaja, ja siksipä oli isäntä lyöttänyt yhdellä seinällä kiinni

kaikki vastapäiset akkunat ja koverruttanut niitten sijaan yhden ainoan

pienen akkunan, joka varmaankin oli tullut tarpeeksi pimeätä

säilyhuonetta varten. Päätyseinä ei sekään tullut aivan keskikohdalle,

sillä arkitehtin ponnistuksista huolimatta oli isäntä hakkauttanut pois

sivulta yhden pylvään, niin että neljän, ensin määrätyn pylvään

asemesta oli ainoastaan kolme. Pihan ympärille oli tehty luja ja

tavattoman paksu puinen piste-aita. Tilan-omistaja oli nähtävästi

pitänyt suurta huolta rakennuksensa käytännöllisestä puolesta. Tallit,

vajat ja kodat oli rakennettu aimo hongista, joitten oli määrä kestää

iät kaiket. Talonpoikain tuvat olivat nekin ihmeen tukevia; ei siinä

ollut leikkauksia eikä muita koristeita ja konsteja vaan kaikki oli

lujaa ja kestävää. Kaivon salvoskin oli tehty niin kovasta tammesta,

ett'ei moisesta muuta takenneta kuin myllyjä ja laivoja. Sanalla

sanoen, mihin vaan Tshitshikow silmänsä käänsi, kaikkialla näki hän

jäykkää, järkähtämätöntä, jotakin raakaa, kömpelöä järjestystä.

Kuistin eteen ajaessaan huomasi hän akkunassa melkein yht'aikaa kahdet

kasvot: naisen kasvot, myssy päässä, kapeat ja pitkät kuin kurkku, sekä

miehen kasvot, pyöreät ja leveät niinkuin Moldavan kurpitsit, joista

Venäjällä tehdään balalaikoja [kitaran tapaisia soittimia. Suoment.

muist.], kaksikielisiä, koreita balalaikoja, joilla koreilee ja

huvitteleikse kaksikymmenen-vuotias poika, reipas ja pulska poika,

silmää iskien ja vihellellen tytöille valkorintaisille ja

valkokaulaisille, koska tulevat nämä kuuntelemaan helähtelyä hiljaisen

soittimen. Akkunaan ilmaantuneet kasvot katosivat samalla hetkellä.

Kuistille tuli lakeija, harmaassa, lyhyessä nutussa, jossa oli sininen

pystykaulus. Hän saatti Tshitshikow'in eteiseen, jonne jo tuli itse

isäntäkin. Nähtyään vieraansa, hän virkkoi jyrkästi: "Olkaa niin hyvä!"

ja saattoi vieraansa sisään.

Tshitshikow katsahti syrjästä Sobakevitsh'iin, ja tällä kertaa oli tämä

hyvin paljon keskinkertaisen karhun näköinen. Yhtäläisyyden näytteeksi

oli hänellä frakkikin aivan karhun karvainen, hihat pitkät, housut

pitkät; hän käydä käämyröitteli vinoon ja viistoon ja astui alinomaa

ihmisten jaloille. Hänen kasvojensa väri oli tulinen ja punerva,

niinkuin vaskisessa viiden kopekan rahassa. Maailmassa, niinkuin kukin

tietää, on viljalta semmoisia ihmisiä, joitten valmistelemisessa luonto

ei ole paljoa päätänsä särkenyt eikä käyttänyt hienoja työkaluja,

niinkuin viiloja, nävereitä y.m., vaan suorastaan vaan hakata kolhi

tarmonsa takaa; iski kirveellänsä kerran -- nenä tuli, iski toisen --

huulet tuli, väänsi puralla silmä-parin ja niinpä sitten raapimatta,

riipimättä, laski maailmaan, sanoen: "elä!" Semmoinen lujasti ja

merkillisen tukevasti tehty pää oli Sobakevitsh'illakin. Hän piti

päätänsä enemmän alaalla kuin koholla, kaulaansa hän ei kääntänyt

ensinkään ja tämmöisestä kääntymättömyydestä oli seurauksena se, ett'ei

hän koskaan katsonut siihen, jonka kanssa puheli, vaan aina joko uunin

kolkkaan tahi oveen. Tshitshikow katsahti häneen vielä kerran, heidän

kulkeissaan ruokasalin kautta. Karhu, mikä karhu! Hyvin tietäen hänen

tapansa astua muitten ihmisten jaloille, astui Tshitshikow hyvin

varovasti ja laski hänet aina edelleen. Isäntä näkyi itsekin tuntevan

tämän heikkoutensa ja kysäsi samassa:

-- "Häiritsinkö minä teitä miten?"

Tshitshikow kiitti vaan, sanoen, ett'ei vielä ole mitään häiritystä

tapahtunut. Heidän tultuansa vierashuoneesen, viittasi Sobakevitsh

nojatuoliin ja virkkoi taas: "Olkaa hyvä!". Tshitshikow istui ja

katsahti seiniin ja niillä riippuviin kuviin. Ne kuvasivat kaikki tyyni

uljasta väkeä, kreikkalaisia sotapäälliköitä täydessä ko'ossa. Siellä

oli Maurokordato, punaiset housut jalassa, univormu päällä ja

silmälasit nenällä. Siellä oli Miaulis, Kanaris. Kaikilla näillä

sankareilla oli niin paksut sääret ja niin kamalan tuuheat viikset,

että oikein pintaa karmi, Tukevain Kreikkalaisten joukkoon oli -- ties

mistä syystä ja mitä varten -- saanut sijansa Bagration, laiha ja

harmaapäinen, pikkusia lippuja ja tykkejä alapuolella, ja peräti

kapeissa puitteissa. Sitä seurasi jälleen kreikkalainen sankarinainen

Bobelina, jonka toinen jalka oli isompi niitä teikareita, joita

nykyiset salonit ovat täynnä. Isäntä kun itsekin oli terve ja roteva,

niin näkyi hän tahtovan, että hänen huoneensa koristeenakin olisi

terveitä ja rotevia ihmisiä. Bobelinan vieressä, aivan akkunan luona,

riippui häkki, josta kurkisteli tummankarvainen, valkopilkkuinen

rastas, sekin hyvin Sobakevitsh'in näköinen. Isäntä ja vieras olivat

tuskin ennättäneet olla ääneti kahta minuttia, niin ovi aukeni, ja

sisään astui emäntä, ko'okas rouva, päässä myssy, koristettu kotona

painetuilla nauhoilla. Hän tuli sisään arvokkaasti, suorana kuin palmu.

-- "Se on eukkoni, Feodulia Ivanovna!" sanoi Sobakevitsh.

Tshitshikow nousi suutelemaan rouvan kättä, jonka tämä melkein sysäsi

hänen huuliinsa, jolloin Tshitshikow'illa oli tilaisuus huomata, että

kädet oli pesty kurkkuvedellä.

-- "Kultaseni, salli minun esitellä", jatkoi Sobakevitsh, "Pavel

Ivanovitsh Tshitshikow! Kuvernörin ja postimestarin luona oli minulla

kunnia tutustua hänen kanssaan".

Feodulia Ivanovna pyysi istumaan, sanoen myöskin: "Olkaa hyvä!" ja

nyykäyttäen päätään, kuten näyttelijättäret, jotka esittävät

kuningattaria. Hän istui sitten sohvaan, kääräysi merinokankaiseen

huiviinsa eikä sitten räväyttänyt silmiänsäkään.

Tshitshikow nosti jälleen silmänsä ja näki jälleen Kanaris sankarin,

jolla oli niin paksut sääret ja loppumattomat viikset, näki Bobelinan

ja rastaan.

Kului melkein kokonaista viisi minuttia, eikä kukaan virkkanut

sanaakaan; kuului vaan, kuinka rastas nokallaan koputteli häkin pohjaa,

jossa sillä oli jyviä. Tshitshikow loi vielä kerran silmäyksen ympäri

huonetta: kaikki tyyni oli siinä tukevaa ja kömpelöä suurimmassa

määrässä, ja kaikilla oli niin omituinen yhtäläisyys isännän kanssa.

Vierashuoneen nurkassa seisoi paksu pähkinäpuinen piironki, neljällä

peräti tölppömäisellä jalalla, -- karhu, mikä karhu, pöytä, nojatuolit,

muut tuolit -- kaikki oli samaa raskasta, levotonta laatua. Sanalla

sanoen, jok'ainoa esine, jok'ainoa tuoli näkyi virkkavan: "minäkin olen

Sobakevitsh'in näköinen!"

-- "Me muistelimme teitä presidentin Ivan Grigorjevitsh'in luona",

virkkoi viimein Tshitshikow, nähtyään, ett'ei kukaan ota puhetta

alkaaksensa. "Viime torstaina olimme siellä. Erittäin hauska ilta".

-- "Niin, minä en ollut siellä silloin", vastasi Sobakevitsh.

-- "Kelpo mies!"

-- "Kuka niin?" kysyi Sobakevitsh, katsoen uunin nurkkaan.

-- "Presidentti".

-- "Teistä kai näytti vaan niin; hän on olevinaan vapaamuurari, mutta

on semmoinen pöllö, ett'ei maailmassa mointa".

Tshitshikow kävi vähän hämille tuommoisesta osittain jyrkästä

arvostelusta. Hän korjasihe kumminkin pian ja vastasi:

-- "Se on kyllä tietty, kelläkäs ei ole heikkoja puolia, mutta sen

sijaan on kuvemöri kunnon mies!"

-- "Kuvernörikö kunnon mies?"

-- "Niin, eikös se ole totta?"

-- "Maailman suurin rosvo".

-- "Kuvernörikö on rosvo!" lausui Tshitshikow eikä osannut ensinkään

ymmärtää, mitenkä kuvernöri oli päässyt rosvojen kirjoihin. "Minä

todellakaan en olisi semmoista voinut ajatella", jatkoi hän. "Sallikaas

minun kumminkin huomauttaa, ett'ei hänen käytöksensä ole ensinkään

senkaltaista; päin vastoin on hänessä paljon tuommoista hartautta".

Puheensa todisteeksi mainitsi Tshitshikow kukkaroistakin, joita

kuvernöri on ommellut omin käsin, ja ylistäen mainitsi hänen kasvojensa

lempeyttä.

-- "Naamakin on kuin rosvolla", sanoi Sobakevitsh. "Antakaa hänelle

vaan puukko ja päästäkää hänet maantielle, niin kuolijaksi hän teidät

pistää, pistää kuin pistääkin! Hän ja varakuvernöri, -- ne ovat Gog ja

Magog!"

-- "Hän näkyy olevan epäsovussa heidän kanssaan", arveli Tshitshikow

itseksensä. "Minäpä otan puheeksi polisimestarin, tämä on luullakseni

hänen ystäviänsä. Mitä yleensä minuun tulee", jatkoi hän ääneen, "niin

miellyttää minua kaikista enemmin polisimestari. Siinä on semmoinen

suora, rehellinen mies; hänen kasvoissansakin asuu jotakin vilpitöntä".

-- "Roisto!" virkkoi Sobakevitsh tyynesti; "hän myö teidät ja hän

pettää teidät ja syöpi vielä päivällistäkin teidän kanssanne! Minä

tunnen heidät jok'ainoan: roistoja joka mies; semmoisia ne ovat koko

kaupunki: roisto roistolla ratsastaa ja roistoa ruoskanaan käyttää.

Yksi ainoa hyvänpuoleinen mies siellä on koko joukossa, nimittäin

prokuratori, ja sekin on suoraan sanoen sika".

Tämmöisten ylistäväin, jospa lyhyenläntäinkin elämäkertojen jälkeen

huomasi Tshitshikow, ettei muita virkamiehiä maksa ottaa puheeksikaan.

Hän muisti myös, ett'ei Sobakevitsh'in ollut tapana puhua hyvää kestään

ihmisestä.

-- "Eikös mentäisi päivälliselle?" virkkoi rouva miehelleen.

-- "Olkaa hyvä!" sanoi Sobakevitsh. Isäntä astui nyt vieraansa kanssa

pöydän luo, jossa ryypättiin, niinkuin tapa on, ryyppy viinaa miestä

päälle ja haukattiin, niinkuin haukkaa koko avara Venäjänmaa, kylissä

sekä kaupungeissa, se on kaikenlaisia suolaisia ja muita ruokahalua

kiihoittavia kylmiä ruokia, ja läksivät sitten ruokasaliin. Emäntä se

hanhena ui heidän edellään. Vähäinen pöytä oli katettu neljälle

hengelle. Neljännelle sijalle ilmaantui heti -- vaikeata on sanoa, mikä

se oikeastaan ilmaantui, rouvako, neitoko, sukulainenko, emännöitsijäkö

vaiko muutoin vaan talossa asuvainen, -- jotakin se vaan oli, myssy

päässä ja kirjava huivi hartioilla. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät

ole siinä esineinä, vaan pilkkuina tai täplinä esineillä. Yhdellä

paikalla he aina istuvat, päätänsä pitävät aina yhdellä lailla, heitä

tekisi mieli lukea huonekalujen joukkoon, eikä luulisi, että näiltä

huulilta vielä milloinkaan on sana tullut; ja kumminkin, pistäypäs

heidän perässään piikain kamariin tahi kellariin, niin kylläpäs on

kellossa ääntä!

-- "Kaali on, kultaseni, tänään erinomaisen hyvää", sanoi Sobakevitsh,

maistaen lusikallisen kaalia ja ottaen lautaselleen aimo palasen njanja

nimistä tunnettua ruokalajia, jota tarjotaan kaaliliemen kanssa ja joka

on lampaan vatsa, täytettynä tattaripuurolla, aivoilla ja sorkilla.

-- "Tämmöistä njanjaa", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen,

"tämmöistä njanjaa te ette saa kaupungissa; siellä teille tarjotaan

piru ties mitä kaikkea".

-- "Kuvernörin pöydässä ei ole sentään moitteen sijaa".

-- "Mutta tiedättenkös te, mistä ne ruokiansa laittavat? Jos

tietäisitte, niin ette maar söisikään".

-- "Sitä en minä tiedä, siitä en saata sanoa mitään; sen minä vaan

tiedän, että erinomaisia sian kotletteja ja erinomaista keittokalaa

siellä oli".

-- "Teistä vaan näytti niin. Tiedänhän minä, mitä heillä torilta

ostetaan. Kokki kanalja, joka oli Franskalaisella opissa, ostaa

tiedättekös kissan, nylkee sen ja kantaa jäniksen paistina pöytään".

-- "Hyi mitä sinä puhutkaan", virkkoi rouva.

-- "No mutta, kultaseni, niin heillä tehdään; enhän minä ole syypää,

että heillä tehdään niin. Kaikki vihon viimeiset roskat, mitä Akuljka

meillä, suoraan sanoen, heittää likasaaviin, panevat he soppaan, niin,

soppaan juuri! Sinne pistävätkin".

-- "Sinulla on aina tuommoisia puheita pöydässä", virkkoi jälleen

Sobakevitsh'in rouva.

-- "No mutta kultaseni", vastasi Sobakevitsh, "enhän minä semmoista

tee, ja minä sanon sinulle suoraan, ett'en minä rupea syömään moskaa.

Vaikka sä mulle sammakon sokerissa paistaisit, niin en pistä sitä

suuhunikaan, enkä pistä osteriakaan, kyllä minä tiedän, minkä näköistä

osterit on. Ottakaa lampaan paistia", sanoi hän, kääntyen

Tshitshikow'iin, "tämä on lampaan kylkeä puuron kanssa. Ei tämä ole

sellaista frikassee'ta, jota laitetaan suurten herrain kyökissä

lampaanlihasta, mikä on puolen viikkoa virunut torilla! Kaikki tuo on

saksalaisten ja franskalaisten tohtorien keksintöä; hirteen minä heidät

vetäisin joka miehen! Löysivätpäs näet ruokavalion, ihmisiä muka

pitäisi nälällä parantaa! Jos heidän saksalaiset suippoluiset nahkansa

semmoista sietävät, niin luulevatko he, että Venäläisenkin vatsan

kanssa on yhtä hyvä tulla toimeen? Ei maar, kaikki se on pelkkää

joutavaa, se on pelkkää..." Ja Sobakevitsh oikeen päätä puisteli

vihoissansa. "Puhutaan valistuksesta, mutta tämä valistus on hölyn

pölyä! Sanoisin ma vielä toisenkin sanan, mutta ei sovi näin

ruokapöydässä. Toisin on minulla. Minulla jos niinkuin sianpaistia,

niin kanna koko sika pöytään, jos lampaan paistia, niin tuo koko

lammas, jos hanhea, niin koko hanhi! Mieluummin minä syön ainoastaan

kaksi ruokalajia, mutta syön minkä vatsa vetää".

Sobakevitsh toteuttikin nämä sanat, sillä hän keikautti lautaselleen

puolet lampaan kylkeä, söi sen, kaluten ja imeskellen hamaan viimeiseen

luuhun.

-- "Sanasta miestä", arveli Tshitshikow.

-- "Toisin on minulla", puheli Sobakevitsh, pyhkien käsiänsä

salvettiin; "toisin on minulla kuin jollakin Pljushkin'illa: miehellä

on 800 sielua ja kumminkin elää hän ja syö huonommin kuin minulla

karjan paimen".

-- "Kuka se Pljushkin on?" kysyi Tshitshikow.

-- "Roisto!" vastasi Sobakevitsh. "Semmoinen saituri, ett'en niin osaa

sanoa. Vangeilla tyrmässä on parempi elämä kuin hänellä! Väkensä kaiken

on nälkään tappanut".

-- "Todellakin!" huudahti Tshitshikow osan-otolla; "kuoleeko häneltä

tosiaankin paljo väkeä, vai kuinka?"

-- "Niinkuin kärpäsiä".

-- "No mutta tosiaankin! Sallikaas, kuinka kaukana hän asuu täältä?"

-- "Viiden virstan päässä".

-- "Viiden virstan päässä!" huudahti Tshitshikow ja oikein tunsi

sydämmensä vähän sykähtävän. "Kun lähtee täältä, niin onko se oikealle,

vai vasemmalle?"

-- "En minä kehoittaisi teitä tietämään tietäkään semmoisen konnan

luo", sanoi Sobakevitsh. "Anteeksi annettavampaa on käydä jossakin

sopimattomassa paikassa kuin hänen luonaan".

-- "Niin, en minä sitä kysynyt, käydäkseni niinkuin ... minua vaan

huvittaa kaikenlaisten paikkain tunteminen", vastasi Tshitshikow.

Lampaan kylkeä seurasi avopiiraita, kukin paljoa isompi lautasta,

sitten kalkkona, vasikan kokoinen, täynnä jos mitäkin hyvää: munia,

riisisuurimoita, maksoja ynnä paljo muuta, mikä raskaana pallerona

asettui vatsaan. Siihen päivällinen päättyikin, mutta pöydästä noustua

tunsi Tshitshikow olevansa leiviskän verran raskaampi entistään.

Mentiin tuosta vierashuoneesen, jonne jo oli ilmaunut pienillä

lautasilla sylttyä -- ei se ollut puuperunoista eikä luumuista eikä

muistakaan marjoista. Siihen ei kumminkaan kajonnut kukaan, ei vieras

eikä isäntäkään. Emäntä meni ulos panemaan sitä muillekin lautasille.

Hänen poissa oloansa hyödykseen käyttäen, kääntyi Tshitshikow

Sobakevitsh'in puoleen, joka virui nojatuolissa ähkien ja öhkien kelpo

päivällisen jälkeen ja päästellen suustansa epäselviä ääniä, ristien

silmiänsä ja ehtimiseen nostaen kättä suullensa. Tshitshikow virkkoi

hänelle:

-- "Minun tekisi mieleni puhua teidän kanssanne pari sanaa".

-- "Täss' on vielä sylttyä!" sanoi emäntä, tullen takaisin pieni

lautanen kädessä; "medessä keitettyä rätikkää".

-- "Kyllä me maistamme sitä perästä päin!" sanoi Sobakevitsh. "Mene

sinä omaan kamariisi; me Pavel Ivanovitsh'in kanssa heitämme frakit

pois ja levähdämme hiukan".

Emäntä ilmoitti jo olevansa valmis tuottamaan patjoja ja tyynyjä, mutta

isäntä sanoi:

-- "Kyllä me lepäämme näin nojatuoleissakin".

Emäntä meni. Sobakevitsh laski päänsä hiukan kallelleen, valmiina

kuuntelemaan vieraansa paria sanaa.

Tshitshikow aloitti hyvin kaukaa, mainitsi yleensä koko Venäjän

valtakunnasta, ylistäen sen laajuutta, sanoipa, ett'ei itse muinainen

Romankaan valtakunta ollut niin avara ja että ulkomaalaiset täydellä

syyllä ihmettelevät ... (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää

kallellaan) ... ja että tässä valtakunnassa, jolle ei mainehessa ole

verran vetänyttä, on voimassa muuan sääntö, jonka mukaan henkipanossa

luetut ja kirjoihin merkityt sielut pysyvät kirjoissa hengissä-olevain

arvoisina kuolemansakin jälkeen, hamaan seuraavaan henkipanoon asti,

jota vastoin syntyneitä ei oteta mihinkään henkikirjoihin ennenkuin

tulevassa henkipanossa, jott'ei tulisi liikaa vaivaa virastoille

tuommoisista vähäpätöisistä ja hyödyttömistä tiedustuksista ja jott'ei

valtakunnan jo niinkin monimutkainen laitos rasittuisi uusilla

mutkilla ... (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) ja

että tämä kaikki, vaikka se on varsin oikeata, saattaa olla osittain

raskasta monellekin isännälle, joitten täytyy maksaa verot kuolleista

samalla tapaa kuin hengissäkin olevista, ja että hän, tuntien

personallista kunnioitusta Sobakevitsh'ia kohtaan, olisi valmis

vaikka ottamaan päällensä yhden osan tätä todellakin rasittavaa

velvollisuutta. Pää-esineistä puhui Tshitshikow varsin varovasti: hän

ei kertaakaan sanonut sieluja kuolleiksi, vaan ainoastaan

olemattomiksi.

Sobakevitsh kuunteli kuin ennenkin pää kallellaan, ja jospa olisivat

edes värähtäneetkään miehen kasvot. Tuossa ruumiissa ei näkynyt olevan

sielua ensinkään, taikka jos olikin, niin mahtoi olla jossakin aivan

toisaalla. Jos lienee pohjalla liikahtanutkin, -- ei ainakaan pinnalla

näkynyt värettäkään.

-- "No tuota...", virkkoi Tshitshikow, odottaen vastausta

jonkinlaisella levottomuudella.

-- "Te tarvitsette siis kuolleita sieluja?" kysäsi Sobakevitsh suoraan,

vähintäkään kummastelematta, aivan kuin puhe olisi ollutkin jyvistä.

-- "Niin", vastasi Tshitshikow, lieventäen taaskin tuota sanaa ja

lisäten: "olemattomia".

-- "Kyllähän niitä aina löytyy", sanoi Sobakevitsh.

-- "Ja koska löytyy, niin te kaiketikin ... mielellänne luovutte

niistä?"

-- "Olkoon menneeksi, kyllä minä myön ne teille", sanoi Sobakevitsh, ja

kohotti jo vähän päätään, hoksattuaan, että ostaja varmaankin toivoo

tästä jotakin hyötyä.

-- "Peiakas!" ajatteli Tshitshikow itsekseen, "tämähän tarjoo kaupaksi,

ennenkuin minä olen ennättänyt hiiskahtaakaan!" Hän lisäsi ääneen: "No

mikähän, esimerkiksi, olisi hintana? vaikka kaupan esine on niin

omituista laatua ... että hinnasta on todellakin niin outoa..."

-- "En minä rupea teiltä liikoja vaatimaan; -- sata ruplaa

kappaleelta", sanoi Sobakevitsh.

-- "Sata?!" huudahti Tshitshikow ja katsoa tuijotti suu auki toista

silmiin, tietämättä varmaan, oliko hän itse kuullut väärin, vai

Sobakevitsh'inko kieli se, kankea luonnoltaankin, oli liikahtanut

toisapäin, pöläyttäen sanan, vaikka toista oli tarkoittanut.

-- "Onko se sitten mielestänne liian paljo?" kysyi Sobakevitsh ja

jatkoi sitten: "Mitäs te maksaisitte?"

-- "Maksaisinko? Me olemme kaiketikin erehtyneet tahi emme ymmärrä

toisiamme; olemme unohtaneet, mistä nimittäin tässä on kysymys. Minä

arvelen, punniten oman tuntoni mukaan, että kahdeksankymmentä kopekkaa

on aivan yltäkyllin".

-- "Hei helkkunassa! Vai kahdeksankymmentä kopekkaa vainen!"

-- "Ei minusta nähden enempää kannata maksaa".

-- "Enhän minä teille vanhoja virsuja myö".

-- "Mutta eihän ne ihmisiäkään ole, sen myönnätte itsekin".

-- "Luuletteko te sitten löytyvän semmoisia hupsuja, jotka möisivät

teille hengille-pantuja sieluja kahdeksaankymmeneen kopekkaan?"

-- "Sallikaas toki: minkätähden te sanotte niitä hengille-pannuiksi?

Johan ne itse ovat aikaa sitten kuolleet: jäljellä on ainoastaan nimi,

utukuva vain. Mutta, välttääksemme nyt kaikki pitkälliset keskustelut

tästä asiasta, suostun minä maksamaan puolitoista ruplaa kappaleelta.

Enempää en voi maksaa".

-- "Häpeä sitä on tarjoillakin mokomaa summaa! Sanokaa nyt oikea

hinta".

-- "En voi muuta, Mihail Semenovitsh, sen vakuutan omantuntoni kautta,

en voi! Mikä on mahdotonta, se on mahdotonta", puheli Tshitshikow,

lisäten kumminkin vielä viisikymmentä kopekkaa.

-- "Mitä te visuilette?" sanoi Sobakevitsh, "enhän minä kallista pyydä!

Toinen roisto pettää teidät, myö teille jotakin romua eikä sieluja;

minulla sitä vastaan ovat maan kuuluja, veden valioita: ken kätevä

kovin, ken muutoin aimo mies. Niinkuin esimerkiksi Mihejew, ajokalujen

tekijä! Ei näet tehnytkään tavallisia, kaikki linjaleilla vaan. Eikä

ollutkaan hänen työnsä tuommoista Moskovan työtä, mikä kestää yhden

tunnin; vaan niin lujaa ja kestävää ... itse hän ne sisustaa, itse hän

ne kiillottaa!"

Tshitshikow avasi suunsa, huomauttaaksensa, ett'eihän Mihejew'ia enää

ole ollut pitkään aikaan; mutta Sobakevitsh oli käynyt, kuten sanotaan,

puhetuulelle; mistä lie mieheen saanutkaan tuommoinen puheen into ja

lahja.

-- "Entäs Korkki Tahvo, salvumies! Pääni saatte, jos mistään löydätte

mointa miestä. Kas se sitten oli väkevä! Jos hän olisi palvellut

kaartissa, niin olisi hänelle maksettu, taivas ties, mitä kaikkea:

seitsemän tuumaa neljättä kyynärää!"

Tshitshikow yritti jälleen muistuttamaan, ett'ei Korkkiakaan ole

olemassa; mutta Sobakevitsh oli tullut puheen vimmaan; häneltä virtasi

semmoinen puhetulva, ett'ei auttanut muuta kuin kuunnella.

-- "Milushkin, muuraaja! Pani näet uunin vaikka mihin taloon hyvänsä.

Maksim Teljatnikow, suutari: mihin pisti naskalilla, siihen syntyi

saapas; mihin saapas syntyi, siihen kiitos syntyi, ja jos edes olisi

viinaa huulilleenkaan pannut! Entäs Jeremei Sorokoplehin! Se mies

maksaa yksinään saman kuin kaikki muut: kävi kauppaa Moskovassa ja

maksoi pelkkää veroa viisisataa ruplaa. Semmoista väkeä se on! Vähän

toista sentään kuin se, mitä saisitte Pljushkin'ilta".

-- "Mutta malttakaahan toki", pääsi Tshitshikow viimein puhumaan,

hämmästyneenä tuommoisesta runsaasta sanatulvasta, josta loppua ei

näkynyt, ei kuulunut, "mitä te heidän hyvyyksiänsä luettelette? Eihän

niistä enää ole hyötyä eikä mitään, kuolleitahan ne ovat, ja eihän

kuolleesta kumppalia, sanoo sananlasku".

-- "No niin, kuolleitahan ne ovat", sanoi Sobakevitsh, ikäänkuin

itsekin huomaten niiden tosiaankin jo olevan kuolleita, mutta lisäsi

sitten: "mutta, sen minä sanon kanssa, mitähän on hyötyä nykyisestäkään

väestä, jota sanotaan elossa olevaksi? Mitä väkeä se on? Kärpäsiä ne

ovat eivätkä ihmisiä".

-- "Niin, niin, mutta ne ovat kumminkin olemassa; teidän väkenne sitä

vastoin -- sehän on mielikuva vaan".

-- "Mielikuvako? Ei maar olekaan! Sallikaa minun sanoani teille:

semmoista miestä kuin Mihejew, semmoista te ette löydä mistään;

semmoinen mahtava masina, ett'ei mahdu tähän huoneesen ... se ei ole

mikään mielikuva, e-hei! Ja hartioissa oli miehellä semmoinen voima,

ett'ei hevosella mointa! Hauska olisi tietää, mistä te muualta löydätte

tämmöisen mielikuvan!..." Nämä viimeiset sanat hän lausui, kääntyneenä

Bagrationin ja Kolokotronin muotokuviin, niinkuin usein tapahtuu

puhelevain kesken, kun toinen äkkiä, ties mistä syystä, kääntyy

kokonaan toisen ihmisen puoleen, ei sen, jolle sanat on lausuttu, vaan

kolmannen puoleen, joka vahingoissa on sattunut tulemaan sisään ja on

aivan vieraskin, jolta hän ei osaa odottaa vastausta eikä mielipidettä

eikä myöntymystä, vaan johon hän kumminkin kiinnittää katseensa, ikään

kuin pyytäen häntä välimieheksi, -- ja vasta tullut vieras on

ensimmältä hämillään eikä tiedä, pitääkö hänen vastata asiassa, josta

hän ei kuullut mitään, vai muutoinko vaan seista kohteliaasti kotvasen

ja mennä sitten pois.

-- "Kahta ruplaa enempää minä en voi antaa", sanoi Tshitshikow.

-- "Kuulkaas, teillä ei pidä oleman syytä panna mitään hampaan koloon,

että muka olen liikoja hintoja pyytänyt ja ett'en tahdo osoittaa teille

palvelusta: te saatte sielut seitsemästäkymmenestä viidestä ruplasta

kappaleelta, paperirahoissa tietysti, -- ja näin huotavaan myön sulasta

tuttavuudesta vain".

-- "No mutta", arveli Tshitshikow itsekseen, "hupsunakohan tuo minua

pitänee vai mitä?" Hän liitti sitten ääneen: "Tämä on vähän kummallista

todellakin! Näyttää siltä kuin me tässä näyttelisimme komediaa. En minä

muutoin saata ymmärtää... Olettehan te, niinkuin näyttää, jotenkin

älykäs mies. Mitäs nyt tämmöinen kaupanesine oikeastaan on? Tyhjää

kaikki, tyyni! Mitäs nyt semmoinen maksaa? Kukas semmoista tarvitsee?"

-- "Tehän sitä juuri ostelette, siis tarvitsette kanssa".

Tshitshikow puraisi huultaan eikä löytänyt sopivaa vastausta. Hän alkoi

puhua jonkunlaisista suku- ja perheseikoista, mutta Sobakevitsh

keskeytti suoraan:

-- "En minä tahdo tietää teidän seikoistanne; minä en sekaannu

perheellisiin asioihin, min' en semmoisiin puutu. Teillä on tarvis

sieluja, minä myön ja saattepa katua, että jätitte ostamatta".

-- "Kaksi ruplaa", sanoi Tshitshikow.

-- "Olkaa tuossa! Kun rupesi, niin repesi, niinkuin sanotaan

sananlaskussa. Kun kerran saitte kaksi ruplaa hampaisinne, niin siitä

ei sitten enää mihinkään, ei puuhun ei papuun. Sanokaa oikea hinta!"

-- "Menköön jo hitoille koko mies", ajatteli Tshitshikow itsekseen;

lisään minä tuolle koiran pojalle puolen ruplaa mielihyviksi. --

"Olkoon menneeksi, puoli ruplaa lisään".

-- "No olkoon menneeksi minunkin puoleltani, sanon minäkin viimeisen

hinnan: viisikymmentä ruplaa! Tappiota otan itselleni, oikein totta.

Huotavammalla ette saa mistään niin oivallista väkeä".

-- "Kyll' olet vekkuli!" arveli Tshitshikow itseksensä ja jatkoi sitten

vähän närkästyneenä: "Mutta mitäs tämä nyt tosiaankin on?... Luulisi

hyväksikin asiaksi mokomata! Saanhan minä niitä muualta ihan

ilmaiseksi. Jokainen on oleva vielä hyvillään, kun pääsee joutavista.

Hupsu niitä rupeaa kirjoissansa pitämään ja veroja niistä maksamaan!"

-- "Mutta tiedättenkös, ett'eivät tämän laatuiset ostokset -- näin

meidän, ystäväin, kesken puhuen -- ole aina luvallisia, ja annas, että

minä, tai toinen ken, kerron tämän asian, niin ei semmoinen ostaja enää

saa mitään luottamusta kontrahtien teoissa eikä muissakaan edullisissa

yrityksissä".

-- "Katsos roistoa; vai on nyt semmoinen ääni kellossa!" arveli

Tshitshikow ja lausui samassa suurimmalla välinpitämättömyydellä:

"kuinka vaan suvaitsette, en minä ostele missään erityisessä

tarkoituksessa, niinkuin luulette, vaan muutoin mieliteko on semmoinen

minulla. Jos ette huoli puolesta kolmatta ruplasta, niin voikaa hyvin!"

-- "Ei tuo niinkään helpolla heilahda", ajatteli Sobakevitsh itsekseen.

"No, eihän teille mitään mahda, maksakaa pois kolmekymmentä ruplaa

kappaleelta ja ottakaa ne omiksenne".

-- "Niin, kyllä minä näen, ett'ette te tahdo myödä. Hyvästi!"

-- "Malttakaa, malttakaa!" sanoi Sobakevitsh, päästämättä hänen kättään

ja astuen häntä jalalle, sillä sankarimme ei ollut muistanut olla

varovainen ja sai nyt rangaistukseksi sihaista ja hypätä muutaman

kerran yhdellä jalalla.

-- "Suokaa anteeksi, minä kukaties häiritsin teitä! Olkaa hyvä istukaa,

istukaa tuohon! Olkaa hyvä!"

Hän pani vieraansa istumaan nojatuoliin, vieläpä jonkinlaisella

notkeudellakin, niinkuin semmoinen karhu, joka jo on ollut tanssittajan

koulussa ja osaa keikahdella sekä näyttää mitenkä ämmät saunassa

kylpevät ja mitenkä pojat käyvät nauriita varkaissa.

-- "Todellakin minä kulutan täällä vaan suotta päivin aikaani; minulla

on kiire".

-- "Istukaahan hetkinen, niin sanon teille heti kohta jotakin hauskaa".

Sobakevitsh siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kuiskasi hänelle korvaan

niinkuin minkä salaisuuden: "Tahdotteko -- harmaasta?"

-- "Se on: viidestä kolmatta ruplasta, niinkö? En millään muotoa! En

anna punaistakaan, en kopekkaakaan lisää".

Sobakevitsh vaikeni. Tshitshikow vaikeni myöskin. Vaiti-oloa kesti pari

minuttia. Kotkan-nenäinen Bagration katseli seinältä tuiki tarkasti

tätä kaupantekoa.

-- "Mikäs sitten on teidän viimeinen hintanne?" kysäsi viimein

Sobakevitsh.

-- "Kaksi ja puoli".

-- "No kylläpä teillä on hellä sydän, tosiaankin! Maksakaa edes kolme

ruplaa".

-- "Ei käy laatuun".

-- "No olkoon sitten menneeksi! Tappiota minä saan, mutta semmoinen on

minulla vaan hassu luonto: en saata olla tekemättä toisen mieliksi. Kai

tässä pitää tehdä kauppakirjat ja muut, jotta kaikki olisi niinkuin

olla pitää".

-- "Tietty se".

-- "No siinäpä se on: pitää lähteä kaupunkiin".

Näin päättyi asia. Päätettiin olla huomenna kaupungissa ja laittaa

kauppakirjat kuntoon. Tshitshikow pyysi saada luetteloa talonpojista.

Sobakevitsh suostui kernaasti, ja astui samassa kirjoituspöytänsä

ääreen ja rupesi omalla kädellään kirjoittamaan luetteloa, jossa

mainitsi ei ainoasti talonpoikain nimet, vaan myös kunkin hyvät

ominaisuudet. Tshitshikow, seisoen hänen takanaan, rupesi sillä välin

muun työn puutteessa katselemaan Sobakevitsh'in avarata ruumiin

rakennusta. Katseltuansa hänen selkäänsä, leveää kuin Vjatkalaisilla,

matalajalkaisilla hevosilla, ja katsahdettuaan noihin jalkoihin,

tukeviin ja paksuihin kuin valurautaiset pölkyt kadunvieruksilla, ei

hän voinut olla itseksensä huudahtamatta:

-- "Kylläpäs Jumala on sinua muistanut! Sinusta tosiaankin sopii sanoa:

rumaksi leikattu, lujaksi ommeltu!... Lienetköhän sinä jo näin karhuksi

syntynytkin, vai karhuksiko olet muuttunut täällä sydänmailla,

kylväissäsi, kyntäissäsi, puuhaillessasi talonpoikiesi kanssa, ja

sitenkö sinusta on tullut niinkuin sanotaan aika nyrkki! Vaan ei!

Luulen kuin luulenkin, että sinä aina olisit ollut sama, vaikkapa

olisivat sinua kasvattaneet uusimman kuosin mukaan ja sitten vasta

maailmaan laskeneet, ja sinä eläisit Pietarissa etkä sydänmailla.

Eroitus on vaan se, että sinä nyt pistät poskeesi puolet lampaan kylkeä

puuron kanssa ja haukkaat päälle avopiirakan, noin lautasen kokoisen,

mutta silloin sinä söisit jonkinlaisia kotletteja tryffelien kanssa.

Nyt sinulla on vallassasi talonpoikia, sinä olet sovussa heidän

kanssaan, sinä tietysti et tee pahaa heille, sillä omiasihan he ovat,

ja pahempaa siitä itsellesi tulisi, mutta silloin olisi valtasi alla

virkamiehiä, ja niitäkös sinä ripittelisit, kosk'eivät ole maa-orjiasi;

tai kruunun kassoja ryösteleisit! Niin, niin! Ken on nyrkki kerran,

niin ei se kämmeneksi aukene! Mutta aukaisepas nyrkistä sormi tai

kaksi, niin tulee kahta hullumpaa. Annapas hänen maistaa oppia hieman,

rahtusen vaan, niin kylläpä hän, päästyään korkeampaan asemaan, osaa

kyytiä antaa kaikille niille, jotka todellakin ovat päässeet jonkun

opin perille! Jospa toki kaikki nyrkit...!"

-- "Tässä on luettelo", sanoi Sobakevitsh, kääntyen vieraansa puoleen.

Tshitshikow luki sen hät'hätään ja ihmetteli sen tesmällisyyttä ja

tarkkuutta: siihen oli kirjoitettu ensinnäkin kunkin ammatti, nimi, ikä

ja asema perheessä ja sitä paitsi oli syrjään vielä merkitty kuinka

kukin oli käytökselleen, raittiudelleen, sanalla sanoen, hauska oli

nähdä tuommoista listaa.

-- "Suvaitkaapa nyt antaa käsiraha", sanoi Sobakevitsh.

-- "Mitä käsirahaa? Saattehan te huomenna kaupungissa kaikki yhtä

haavaa".

-- "Niin, mutta semmoinenhan on maailman tapa", vastasi Sobakevitsh.

-- "Enpä'oikeen tiedä, mitä mä tarjoisinkaan: ei tullut otetuksi rahoja

mukaan. Niin vainenkin, onhan tässä kymmenen ruplaa".

-- "Mitä me kymmenellä! Antakaa edes viisikymmentä".

Tshitshikow yritti jo vastustella, sanoen, ett'ei rahoja ole, mutta

Sobakevitsh se sanoi semmoisella vakuutuksella rahoja löytyvän, että

Tshitshikow otti esille vielä setelin, sanoen:

-- "Olkoon menneeksi! Tässä on vielä viisitoista, yhteensä siis

viisikolmatta. Antakaapa kuitti!"

-- "Mitä te kuitilla teette?"

-- "No niin, onhan se aina parempi. Tietämätöntähän se on

ihmis-elämä ... saattaa tapahtua jos jotakin".

-- "No niinpä niinkin, antakaa rahat tänne!"

-- "Kuinka niin? Tässähän ne ovat kädessäni; samalla hetkellä kuin te

kirjoitatte kuitin, annan minä rahat".

-- "Niin, mutta mitenkäs minä saatan kirjoittaa kuittia, ennenkuin olen

rahat nähnyt?"

Tshitshikow laski rahat pöydälle. Sobakevitsh astui pöydän ääreen,

laski vasemman kätensä sormet rahain päälle ja kirjoitti oikealla

kädellänsä kuitin, jossa ilmoitti saaneensa etukäteen viisikolmatta

ruplaa myömistänsä sieluista. Kirjoitettuansa kuitin hän tarkasti

setelit vielä kerran.

-- "Kovinpa tämä jo on vanha!", sanoi hän, katsoen yhtä seteliä valoa

vasten; "mutta vähät tuosta näin ystäväin kesken".

-- "Nyrkki, mikä nyrkki!" ajatteli itsekseen Tshitshikow. "Nyrkki ja

vekkuli!"

-- "Ettekös huoli naisväestä?"

-- "En, kiitoksia paljon!"

-- "Minäpä möisin helpolla. Näin tuttavan kauppaa tehden, niin rupla

kappaleelta".

-- "Ei, en tarvitse naisväkeä".

-- "No kun ette tarvitse, niin mitäs siitä puhuukaan? Mikä mistäkin

pitää, kuka kustakin. Yksi sitä, toinen tuota, monikahta muutamia,

sanoo sananlasku".

-- "Vielä pyytäisin teitä, että tämä asia pysyisi meidän kesken",

virkkoi Tshitshikow, jättäen hyvästi.

-- "Se on tietty se. Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Hyvät

ystävykset kun minkä kahden kesken tekevät, niin ei se kauemmas mene

heidän ystävyyttänsä. Jääkää hyvästi! Kiitoksia käymästänne! Muistakaa

meitä toistenkin. Jos milloin sattuu tunti ja toinen joutilasta aikaa,

niin poiketkaa tänne, syömme yhdessä päivällistä, haastelemme,

rupattelemme. Kukaties toisenkin kerran vielä saamme tilaisuutta

osoittaa jotakin palvelusta toisillemme".

-- "Älähän nuolaise, ennenkuin tipahtaa", ajatteli Tshitshikow, nousten

vaunuihinsa. "Puolen kolmatta ruplaa kiskaisit kuolleesta sielusta,

pahuksen nyrkki!"

Häntä harmitti Sobakevitsh'in käytös. Oli miten olikaan, mutta

tuttujahan he olivat, kuvernörin luona ja polisimestarin luona olivat

kohdanneet toisiansa, ja kumminkin teki hän kuin vento vieras, otti

rahan roskasta. Vaunujen ajettua ulos pihasta, katsahti Tshitshikow

taakseen ja näki Sobakevitsh'in yhä vielä seisovan kuistilla, ikäänkuin

odottamassa saadakseen nähdä, minnepäin vieras lähtee.

-- "Kas roistoa, kun yhä vielä seista jöröttää!" ärähti hän itsekseen,

ja käski Selifan'in kääntyä kylään päin sillä tapaa, ett'eivät vaunut

näkyisi hoviin. Hänen teki mielensä käydä Pljushkin'in luona, jolta

Sobakevitsh'in puheen mukaan ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta hän ei

tahtonut ilmoittaa sitä Sobakevitsh'ille. Ajettuansa jo kylän toiseen

päähän, kutsui hän luokseen ensimmäisen kohtaamansa talonpojan, joka

oli jostakin tien varrelta nostanut paksun pölkyn ja oli sitä nyt

kantaa raahaamassa hartioillaan, lailla uutteran muurahaisen, omaan

tupaansa.

-- "Kuules sinä, partasuu! Mitenkä tästä pääsee Pljushkin'in luokse

muuta tietä kuin hovin sivutse?"

Talonpoika näkyi käyvän ymmälle.

-- "Etkö tiedä?"

-- "En tiedä, herra, en".

-- "Oletpa sinäkin! Pää jo miehellä harmaisin käy, etkä vielä tiedä

Pljushkin'ia, saituria, sitä, joka väkensä nälällä näännyttää!"

-- "Niin, tuotako reikänuttua, paikkapöksyä!" huudahti talonpoika.

Kyllä hän vielä lisäsi yhden sanan, sangen sattuvan sanan, mutta

kosk'ei sitä käytetä sivistyneessä puheessa, niin jätämme sen sikseen.

Hyvin se kumminkin mahtoi olla osattu, koskapa Tshitshikow aina väliin

naurahteli vielä silloinkin, kuin mies jo oli kadonnut näkyvistä ja

vaunut ajaneet hyvän matkaa eteenpäin.

Voimakas on Venäläisen sana, ja jos hän kerran kelle liian nimen

napsauttaa, niin heimoon se menee, koko sukuhun suureen, ja mukana se

menee palvelukseen ja virkaeroon ja Pietariin ja maailman ääriin, ja

vaikka sä sitten kuinka koettaisit pyhkiä ja koristella liikaa nimeäsi,

-- turha kaikki: rääkäyttää kuin rääkäyttääkin se oman itsensä, kuni

kaarne nimensä, ja selvään sanoo, mistä on kotoisin lintu. Tesmälleen

sanottu sana on niinkuin kirjoitettukin: sitä et saa kirveelläkään

irti. Ja kuinka tesmällistä onkin kaikki, mikä lähtee Venäjänmaan

sydänosista, missä ei ole saksalaisia eikä suomalaisia eikä muitakaan

heimoja, vaan missä kaikki on omaa omituista, vapaata ja uljasta

venäläistä älyä, joka ei käy kylästä sanaa, eikä haudo sitä kuin kana

muniansa, vaan kerrassaan paiskaa sen valmiina, kuin elin-aikaisen

passin, eikä siinä sitten enää tarvitse lisäillä, millainen on muka

nenä ja mimmoiset ovat huulet, -- yhdellä piirteellä se on kuvannut

sinut kantapäästä kiireesen asti.

Niin lukematon kuin on kirkkojen, luostarein paljous, kupoleineen ja

risteineen, pyhässä kunnioitettavassa Venäjän maassa, yhtä lukematon on

myös heimojen, sukujen ja kansain paljous, jotka hyörivät ja pyörivät,

puuhaavat ja pauhaavat maan päällä. Ja jokaisella kansalla, joka

itsessänsä kantaa tarmonsa todistuksen ja joka on täynnä sielun luovaa

kykyä, selvää omituisuutta ja muita Jumalan lahjoja, -- jokaisella

kansalla on oma omituinen sana, jolla se, lausukoon minkä esineen

hyvänsä, samassa myös lausuu osan omaa luonnettansa. Sydämmen

tuntemista ja syvää elämän viisautta tietää Englantilaisen sana;

keveänä keikarina välkähtää ja lennähtää Franskalaisen lyhyt-ikäinen

sana; näppärästi keksii Saksan mies viisaan, laihan sanansa, joka ei

ole jokaisen ymmärrettävissä; mutta eipä löydy sanaa, niin huimaa, niin

rohkeata, joka niin olisi syöksähtynyt sydämmen sopukasta, niin

kuohuilisi ja ilpo elävänä korskuilisi, kuin kohdalleen osattu

venäläinen sana.