Vaunujen tultua ravintolan eteen, käski Tshitshikow pysähtyä, ja sen
hän teki kahdestakin syystä: antaakseen hevosten levähtää ja itsekin
vähän haukatakseen matkasta. Tekijän täytyy tunnustaa, että hän
kadehtii semmoisten ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Ei hän välitä
vähääkään ylhäisistä herroista Pietarissa ja Moskovassa, joitten aika
kuluu miettiessä, mitä muka syötäisi huomenna ja mitä keksittäisi
päivälliseksi ylihuomenna, -- jotka eivät ryhdy tämmöiseen
päivälliseen, ennenkuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, -- jotka
nielevät ostereita ja meri-hämähäkkejä ja muita menninkäisiä ja
lähtevät sitten kylvyille Karlsbad'iin tahi Kaukasiaan. Ei, nämä herrat
eivät herätä tekijässä kateutta rahtuakaan. Mutta kas keskinkertaiset
herrat, jotka tässä kestikievarissa käskevät eteensä sianlihaa,
seuraavassa porsaanpaistia, kolmannessa sampea tai jotakin palvattua
makkaraa sipulin kanssa ja sitten istuvat päivällispöytään, niinkuin ei
olisi mitään maistettukaan, ja sterletti-liemi mateiden ja mätien
kanssa kuohuu ja porisee heidän hampaittensa välissä, ja päälle syödään
kalapiirakaisia tahi oikeata kalakukkoa monnikastikkeen kanssa, niin
että syrjässäkin oleva saa ruokahalun -- kas näillä herroilla vasta on
kadehdittava taivaan lahja! Moni ylhäinen herra antaisi paikalla puolet
omistamistansa sieluista ja puolet tiluksistaan, pantatuista sekä
panttaamattomista, kaikkien sekä ulkomaiseen että venäläiseen malliin
tehtyjen koristusten kanssa, antaisi kyllä, saadakseen vaan semmoisen
vatsan kuin keskinkertaisella herralla on. Paha vaan, ett'ei semmoista
vatsaa kuin keskinkertaisilla herroilla on, voi hankkia mistään
rahoista eikä millään tiluksilla, ei parannusten kanssa eikä ilman
parannuksia.
Puusta rakettu, mustunut ravintola vastaan-otti Tshitshikow'in kapean,
vieraanvaraisen kuistikattonsa alle. Tämä nojasi kahteen vestettyyn
puupylvääsen, jotka olivat vanhan-aikuisten kirkon kynttiläjalkain
näköiset. Ravintola oli muodoltaan jotakin isonlaisen venäläisen tuvan
kaltaista. Leikkauskoristeiset, uudet liistat akkunain ympärillä ja
katon räystäillä tekivät järeän vastakohdan sen mustuneita seiniä
vasten. Akkunain luukuille oli kuvattu kukkia astioissa.
Kiivettyään ylös kapeita puuportaita myöten avaraan eteiseen,
Tshitshikov löysi oven, joka aukesi narahdellen, ja paksun ämmän, joka,
kirjavassa kattuna-leniugissä seisten ovella, virkkoi: "Tänne näin,
hyvä herra!" Huoneessa tapasi hän pelkkiä vanhoja tuttavia, joita
jokainen tapaa vähäisissä puuravintolissa, jommoisia on viljalti
teitten varsilla, nimittäin: mustuneen samovarin, sileiksi vestetyt
honkaiset seinät, nurkassa kolmikolkkaisen kaapin teekannuineen ja
kuppeineen, kullattuja poslinimunia pyhäinkuvain edessä rippumassa
sinisissä ja punaisissa nauhoissa, äskenpoikineen kissan, peilin, joka
näyttää kahden silmän asemesta neljä ja kasvojen sijasta jonkinlaisen
pannukakun, ja vihdoin pyhäin-kuvain taakse pistetyitä kimppuja
hyvänhajuisia yrttejä ja neilikoita, niin perinpohjin kuivaneita, että
se, joka yritti niitä haistaa, aivasteli vaan eikä mitään muuta.
-- "Onko porsasta?" Semmoisella kysymyksellä kääntyi Tshitshikow ovella
seisovan ämmän puoleen.
-- "On".
-- "Pippurijuuren ja kermanko kanssa?"
-- "Pippurijuuren ja kerman kanssa".
-- "Tuo tänne!"
Ämmä läksi puuhaamaan ja toi lautasen, salvetin, niin tärkätyn, että se
oli kankea kuin kuivanut puun kuori, sitten veitsen, jossa oli
kellastunut luinen pää ja niin hieno terä kuin kynäveitsessä, sitten
kaksihaaraisen kahvelin ja suolakupin, jota oli aivan mahdoton asettaa
pöydälle suoraan.
Sankarimme ryhtyi tapansa mukaan heti kohta pakinoille ämmän kanssa,
tiedustellen, itsekö hän ravintolaa pitää vai onko tässä isäntää, ja
kuinka paljon ravintola antaa tuloja, ja ovatko pojat kodissa, ja onko
vanhin poika nainut mies vai nuori mies, mimmoisen otti muijan, saiko
paljon myötäjäisiä vai eikö, ja oliko appi tyytyväinen, eikö ollut
pahoillansa, että sai liian vähän lahjoja häissä; -- sanalla sanoen, ei
jättänyt mitään tiedustelematta. Sen jälkeen teki hänen mielensä
arvattavasti tietää, mitä tilan-omistajia näillä tienoin on, ja sai
tietää, että on niitä paljokin: Blohin'it, Potshitaew'it, Milnoit,
Tsherpakow'it, översti nimittäin, Sobakevitsh'it.
-- "Vai niin! Tunnetko Sobakevitsh'inkin?" kysyi vieras ja sai kuulla
muijan tuntevan sekä Sobakevitsh'in että Manilow'in ja että Manilow on
"fiinimpää" sorttia kuin Sobakevitsh. Manilow, näethän, paikalla käskee
keittää kanan, kysyypä vasikankin paistia, ja jos on talossa lampaan
maksaa, niin pyytää lampaan maksaakin, ja kaikkea tätä hän vaan
maistaa. Sobakevitsh sen sijaan vaatii vaan yhtä ainoata lajia, mutta
syökin sitten kaikki tyyni, tinkiipä vielä lisääkin samaan hintaan.
Hänen tällä tavoin puhellessaan ja syödessään porsaan paistia, jota oli
enää viimeinen pala jäljellä, kuului ulkoa vaunujen kolinaa.
Katsahdettuaan ikkunasta, näki hän, että ravintolan edustalle olivat
pysähtyneet keveät vaunut, kolme kelpo hevosta edessä. Vaunuista astui
maahan kaksi herrasmiestä: toinen valkoverinen, kookas; toinen vähän
lyhyempi, mustaverinen. Valkoverisellä oli yllään tummansininen
attila-nuttu, toisella ainoastaan kirjava kesänuttu. Kaukaa lähenivät
vielä kaleskanpahaiset, tyhjinään, neljä takkukarvaista hevosta edessä,
länget rikkinäiset ja valjaat nuorista. Valkoverinen läksi suoraa päätä
ylös portaita myöten, sillä välin kuin mustaverinen vielä viipyi
pihalla ja kopeloi jotakin vaunuissa, puhellen palvelijan kanssa ja
samalla viittoen taampana tuleville kaleskoille. Hänen äänensä tuntui
Tshitshikow'ista tutunlaiselle. Sankarimme tarkastellessa mustaveristä
miestä, oli valkoverinen jo ennättänyt kopeloimalla löytää oven ja
avata sen. Tulokas oli kookas mies, laihanlainen tahikka, kuten
sanotaan, kuluneen näköinen, punaiset viiksen haituvat ylähuulessa.
Hänen päivettyneistä kasvoistaan sopi päättää, että hän tunsi mitä savu
on, elleihän kruudin savu, niin ainakin tupakan. Hän kumarsi
kohteliaasti Tshitshikow'ille, joka vastasi tervehdykseen samalla
muotoa. Muutaman minutin perästä olisivat he jo olleet vilkkaassa
keskustelussa ja hyviä tuttavia keskenään, sillä alku oli jo tehty ja
molemmat olivat melkein yht'aikaa lausuneet mielihyvänsä siitä, että
eilinen sade oli kokonaan poistanut pölyn maantieltä ja että nyt on
niin mieluista ja vilpoista matkustaa, mutta samassa tuli sisään
mustaverinen toveri, heitti lakkinsa pöydälle ja reippaasti pöyhötti
kädellään sakeat, mustat hivuksensa. Hän oli kooltaan keskinkertainen,
solakkaruumiinen mies, posket täydet ja punaiset, hampaat valkoiset
kuin lumi ja poskiparrat mustat kuin piki. Reima hän oli ja verevä;
terveys se oikein hehkui hänen kasvoillaan.
-- "Helei!" huudahti hän äkkiä, levittäen kätensä Tshitshikow'ia kohti.
"Sinäkö täällä?"
Tshitshikow tunsi Nosdrew'in, saman, jonka oli kohdannut päivällisillä
prokuratorin luona ja joka muutaman minutin perästä oli tekeytynyt niin
tuttavaksi, että rupesi häntä sinuttelemaan, vaikk'ei toinen ollut
antanut siihen mitään aihetta.
-- "Missä sinä olet käynyt?" kysyi Nosdrew ja odottamatta vastausta
jatkoi: "Minäpä tulen, veikkonen, markkinoilta. Saat onnitella minua:
kaikki meni minulta, meni kuin Mähösen viina! Uskotkos: ei ole
maailmassa vielä ollut tällä pojalla semmoista sutkausta. Aivanhan minä
olen tullut nahkahevosilla! Katsopas lystin vuoksi akkunasta!" Näin
sanottuaan taivutti hän omin käsin Tshitshikow'in pään, niin että
toinen oli vähällä lyödä otsansa akkunan pieleen. "Näetkös tuommoista
romua! Tuskin jaksoivat tuoda perille, peiakkaat! Tiellä täytyi minun
siirtyä tuon vaunuihin". Nosdrew osoitti sormellaan toveriinsa.
"Ettekös te vielä tunne toisianne? Se on lankoni, Mishujew! Koko aamun
puhelimme me hänen kanssaan sinusta. Emmeköhän vaan, sanoin minä,
kohtaa tänään Tshitshikow'ia, sanoin minä! No voi veikkonen, jos sä
tietäisit, mimmoinen sutkaus minulle tuli! Kuules nyt: ei ainoastaan
mennyt neljä juoksuria, vaan -- kaikki luiskahti ja liuskahti! Eihän
minulla ole enää kelloa eikä kellonperiä..." Tshitshikow katsahti ja
huomasi, ett'ei hänellä tosiaankaan ollut enää kelloja eikä periäkään.
Näyttipä hänestä niinkuin olisi Nosdrew'illa toinen poskipartakin ollut
harvempi toista. "Ja annas, että olisi minulla ollut vaan kaksikymmentä
ruplaa taskussani", jatkoi Nosdrew, "niin juuri, ei enempää kuin
kaksikymmentä, niin olisin voittanut takaisin kaikki tyyni; minä
tarkoitan: paitsi sitä, että olisin voittanut kaikki tyyni takaisin,
olisi, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, kolmekymmentä tuhatta
paraillaan miehen taskussa".
-- "Niinhän sinä silloinkin puhuit", sanoi valkoverinen, "mutta
saatuasi minulta viisikymmentä ruplaa, päästit nekin hyppysistäsi".
-- "Enkä olisikaan päästänyt, en Jumal'avita olisikaan! Jos en olisi
itse tehnyt tuhmasti, niin en totta toisen kerran olisikaan päästänyt.
Jos vaan en olisi parolin jälkeen taivuttanut perhanan seitikkaa, niin
olisinpa remauttanut koko pankin".
-- "Etpäs remauttanut", virkkoi valkoverinen.
-- "En remauttanut, sillä taivutin sopimattomaan aikaan seitikan.
Luuletko sinä sitten tuon majorin mokoman pelaavan hyvin?"
-- "Hyvinkö pelannee vai huonosti, mutta sinut hän vaan voitti".
-- "Kas sepä sitten!" sanoi Nosdrew. "Kyllä minäkin hänet sillä lailla
voitan. Ehei, mutta koetellaanpas pelata kaksosia, niin silloinpa minä
tahtoisin nähdä millainen pelaaja hän on, tahtoisin minä vaan nähdä!
Mutta sen sijaan, veikkoseni Tshitshikow, kylläpäs me siellä hurrattiin
ensimmäisinä päivinä! Markkinat olivat mitä oivallisimmat. Itse
kauppamiehetkin sanovat, ett'ei mointa ihmistulvaa vielä ole
milloinkaan ollut. Kaikki, mitä olin tuonut maalta, möin erittäin
edulliseen hintaan. Ja sitten, veli veikkonen, kuinka me hurrattiin!
Nytkin vielä, kun muistuu mieleen ... hitto vieköön! minä tarkoitan:
sääli, ett'et ollut sinäkin siellä. Aatteles, kolmen virstan päässä
kaupungista majaili rakuna-rykmentti. Uskotkos, että kaikki upserit,
jok'ikinen mies ... neljäkymmentä miestä oli pelkkiä upsereita
kaupungissa ... ja kun me, veikkonen, ruvettiin juomaan ...
ratsumestari Potselujew ... kelpo mies, tiedäs! viikset niin tuommoiset
noin! Bordeaux se on hänen kielellään vaan porkkelia. 'Tuopas
veikkonen', sanoi hän, 'porkkelia pullollinen!' Luutnantti
Kuvshinnikow... Voi veikkonen, mikä armas mies! se, se vasta on, sopii
sanoa, hurraaja se! Me olimme aina yhdessä. Ja mimmoisia viinejä antoi
meille Ponomarew! Hän on, tiedäs, suuri roisto, eikä hänen puodistaan
saa ottaa mitään: viiniin sekoittaa hän kaikenlaista roskaa --
santelia, poltettua korkkia, jopa seljallakin hämmentelee, lurjus;
mutta kun hän sitten joskus vetäiseekin takakamarista, jota hän sanoo
erityiseksi, vetäisee pullon ja toisen, niin se on sula paratiisi,
veikkonen. Sampanja oli meillä semmoista ... mitä on kuvernörin
sampanja sen rinnalla? Kaljaa vaan. Aatteles, se ei ollut Cliquot,
mutta Cliquot-Materadour, se on: kaksinkertainen Cliquot. Ja vielä
saatiin häneltä pullollinen Franskan viiniä, nimellä Bon-bon. Hajuko?
Ruususia ja kaikki mitä tahdot. Kylläpä hurrattiin!... Meidän jälkeemme
tuli joku ruhtinas, lähetti puotiin sampanjaa hakemaan -- ei niin
pulloa enää koko kaupungissa; upserit olivat juoneet kaikki tyyni.
Tiedätkös, päivällisillä join minä yksinäni seitsemäntoista pulloa
sampanjaa".
-- "Seitsemäätoista pulloa sinä et juo", huomautti vaaleaverinen.
-- "Juon, niin totta kuin olen rehellinen mies, juon", vastasi Nosdrew.
-- "Puhu mitäs puhut, sen minä vaan sanon, ett'es juo kymmentäkään".
-- "Lyödäänpäs veto!"
-- "Miksikä vetoa?"
-- "Pane nyt vetoon pyssy, jonka ostit kaupungista".
-- "Enkä pane".
-- "Pane nyt vaan, koetapas".
-- "Enkä koetakaan".
-- "Kyllä pian olisitkin pyssyäsi vailla. Voi Tshitshikow, velikulta!
minä tarkoitan: sääli, ett'ei ollut sinua siellä! Sinä et olisi
luopunut luutnantti Kuvshinnikow'ista, sen minä tiedän. Te olisitte
niin merkillisesti sopineet yhteen. Se on jotakin toista kuin
prokuratori ja kaikki lääninhallituksen saiturit meidän kaupungissa,
jotka vapisevat jok'ainoasta kopekasta. Tämä, tiedätkös, jos niinkuin
faraota tai nakkia tai mitä hyvänsä, niin aina valmis. Voi sinua,
Tshitshikow, miks'et sinä voinut tulla sinne? Sinä sen peto, suoraan
sanoen, kanalja semmoinen! No kas niin, anna suuta, armas ystävä,
rakastanpa sinua kuin omaa henkeäni! Mishujew, katsos tänne, katsos,
tässä kaksi miestä, jotka kohtalo on saattanut yhteen! No mitä hän
oikeastaan on minulle tai minä hänelle? Hän on tullut taivas ties
mistä, minä taas asun täällä... Entäs, veikkonen, niitä vaunuja, mikä
joukko, ja kaikki noin en gros! Kierautin minä siellä myös kerran onnen
pyörää ja voitin kaksi pomata-tölkkiä, ja poslinimaljan ja kitaran.
Panin sitten kaikki kerrassaan pyörälle ja sinne menivät pahukset
kaikki tyyni, vielä lisäksi menetin kuusi ruplaa. Ja tiedätkös,
millainen kurtisöri se on, tuo Kuvshinnikow? -- Me olimme hänen
kanssaan melkein kaikissa baaleissa. Yksi neitonen, tiedäs, oli
semmoisessa pöyhkeässä puvussa, pitsit ja pätsit ja hitto ties mitä
vaan ei ollutkaan hänen päällään! Jo minä ajattelin: 'Hitto vieköön!'
Mutta Kuvshinnikov, minä tarkoitan: se on semmoinen veitikka, istui
hänen viereensä ja ala sitten laskettelemaan hänelle franskaksi hienoa
semmoista... Tiedätkös, ei työmuijatkaan saaneet olla häneltä rauhassa.
Hän nimitti sitä: entäs jos niinkuin mansikoita! Kaloja ja kapasampia
oli tuotu aivan erinomaisia. Toin minä sentään mukanani yhden -- hyvä
oli, että huomasin ostaa, niin kauan kuin vielä oli rahoja. Minnes sinä
olet matkalla?"
-- "Olenhan vaan erään herrasmiehen luokse", vastasi Tshitshikow.
-- "No mitä joutavia! Heitä herrasmies hiiteen! Lähtään meille!"
-- "Ei sovi; minulla on asioita".
-- "Ja kaikkia vielä! Keksiipäs näet jos jotakin. Voi sinua, vekkuli
Ivanovitsh!"
-- "Niin, asioita on ja tärkeitäkin!"
-- "Pannaan vetoa: sinä valehtelet! Sano vaan, kenenkä luokse?"
-- "No Sobakevitsh'in luokse".
Nyt purskahti Nosdrew nauramaan ja nauroi sillä lavalla kuin ainoastaan
nauraa terve, verevä mies, jolta näkyy jok'ainoa hammas, kaikki
valkoisia kuin sokeri, ja posket tärisevät ja hypähtelevät, ja naapuri
kahden oven takana, kolmannessa huoneessa herää makeasta unestaan,
ällistyy ja virkkaa: "kylläpäs sitä nyt hirnuttaa!"
-- "No mitäs naurettavaa siinä on?" kysyi Tshitshikow, vähän
tyytymätönnä tuommoiseen nauruun.
Mutta Nosdrew se nauroi yhä edelleen kulkun täydeltä, väliin virkkaen:
"Armahda, veikkonen, armahda! Aivanhan minä halkean naurusta!"
-- "Ei ole yhtään mitään naurettavaa; minä annoin hänelle sanani",
virkkoi Tshitshikow.
-- "Mutta kaduthan sinä, poloinen, päiviäsi, jos menet hänen luokseen!
kitupiikki koko mies! Tunnenhan minä sinun luonteesi: surkeasti sinä
petyt, jos luulet löytäväsi siellä faraon ja kelpo pullollisen jotakin
bon-bon'ia. Kuules, veikkonen, heitä sinä Sobakevitsh'it Mikon mökkiin!
Mennään meille! Minä kestitsen sinua semmoisella kapasammella että...
Ponomarew'in lurjus kehuili ja kumarteli: 'Teille yksin vaan; hakekaa,
sanoi, koko markkinat pitkin ja poikki, mutta tämmöistä ette löydä.'
Viekas kettu koko mies. Minä sanoin sen hänelle vasten naamaa. 'Te',
sanoin minä, 'ja meidän viinan vouraaja, te olette suurimpia konnia!'
Nauroi vaan lurjus, ja silitteli partaansa. Me kävimme Kuvshinnikow'in
kanssa joka aamu suurustamassa hänen puodissaan. Maltas, veikkonen,
unohdin sanoa sulle jotakin: nyt tiedän, ett'es luovu minusta, vaan en
anna, en kymmenestäkään tuhannesta, sen minä sanon edeltä kättä.
Kuules, Polykarpus!" huusi Nosdrew, "tuopa tänne pentu! Semmoista
pentua!" jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen. "Varastettua
tavaraa se on: isäntä ei olisi antanut sitä omasta itsestäänkään. Minä
jo lupasin hänelle punaisen tamman, jonka minä, muistathan, vaihdoin
Hvostirew'ilta..."
Tshitshikow puolestaan ei ollut iki päivinä nähnyt hänen punaista
tammaansa enempää kuin Hvostirew'iakaan.
-- "Ettekö suvaitse haukata, herra, jotakin?" sanoi ämmä, tullen hänen
luokseen.
-- "En. Se oli hurraamista, veikkonen, se. Anna sentään ryyppy viinaa!
Millaista sinulla on?"
-- "Anisi-viinaa", vastasi ämmä.
-- "Anna sitten anisi-viinaa", sanoi Nosdrew.
-- "Anna sitten minulle kanssa", virkkoi vaaleaverinen.
-- "Teaterissa eräs aktrisi lauloi kanalja kuin leivonen! Kuvshinnikow
istui vieressäni; 'entäs', sanoi hän, 'jos niinkuin mansikoita!' Pikku
teatereitakin oli luullakseni viisikymmentä. Fenardi pyöri neljä tuntia
tuulimyllynä".
Hän otti nyt ryypyn ämmältä, joka kumarsi hänelle syvään.
-- "Ahaa, annas tänne!" huudahti hän, nähtyään Polykarpuksen tulevan
sisään ja tuovan pentua. Polykarpuksen, niinkuin hänen isäntänsäkin,
päällä oli jonkinlainen pumpulilla vuoritettu nuttu, vähän rasvaisempi
kumminkin. "Tuopas tänne, pane se tähän lattialle!"
Polykarpus laski lattialle pennun, joka, käyden mahalleen, alkoi
nuuskia maata.
-- "Kas tämä on pentu, tämä", sanoi Nosdrew, ottaen koiraa selästä ja
nostaen ylös. Pentu vingahti jotenkin surkeasti.
-- "Ethän sinä sittenkään ole tehnyt niinkuin minä käskin", sanoi
Nosdrew Polykarpukselle, katsellen tarkasti pennun mahapuolta; "et ole
edes yrittänytkään kammata sitä?"
-- "Kyllä minä sitä kampasin".
-- "Mistäs kirput sitten?"
-- "Enkä tiedä. Liekö heitä vaunuista miten tullut".
-- "Älä valehtele, älä valehtele! Ei se ole kamman piitäkään nähnyt;
olet kukaties laskenut siihen omiasikin, pässi. Katsopas nyt,
Tshitshikow, katsos näitä korvia, he, tunnustapas".
-- "No mitäs niistä tunnustelee? Näenhän minä muutoinkin, että se on
kelpo rotua", vastasi Tshitshikow.
-- "Ei, mutta otas nyt suotta ja tunnustelepas korvia!"
Tshitshikow tunnusti hänen mielikseen, virkkaen: "Jaa-a, kyllä siitä
tulee hyvä koira".
-- "Entäs kuono, tunnetkos, kuinka kylmä se on? Koetas, tunnustas!"
Tshitshikow kun ei tahtonut pahoittaa hänen mieltään, otti koiraa
kuonosta ja sanoi:
-- "Hyvä vainu!"
-- "Oikea doggi", jatkoi Nosdrew. "Minä, suoraan sanoen, olen jo aikaa
sitten hionut hampaita semmoista saadakseni. Tuoss' on, Polykarpus, vie
pois se!"
Polykarpus otti koiraa mahan alta ja vei sen vaunuihin.
-- "Kuules, Tshitshikow, nyt sinun täytyy välttämättömästi lähteä
meille, viisi virstaa tästä on, ei muuta; pianhan sen mennä
hurrautamme. Sitten saat, jos mieli tekee, lähteä vaikka Sobakevitsh'in
luokse".
-- "Mitäpäs", arveli Tshitshikovv itsekseen, "jos tosiaankin pistäyn
Nosdrew'in luokse? Mitäs hän on muita huonompi? Ihminen, mikä ihminen,
ja vieläpä kortinlyönnissä tappiollekin joutunut. Valmis hän näkyy
olevan vaikka mihin; häneltä kenties saa jotakin ilmaiseksikin. -- No
mennään sitten", sanoi hän, "mutta sillä ehdolla, ett'es rupea
pidättelemään, aikani on kallis".
-- "No kas se nyt oikein, kas nyt sinä olet kiltti! Maltas, niin
suutelen sinua siitä". Nosdrew ja Tshitshikow antoivat toistensa suuta.
"Hyvä juttu; kolmisin niin mennäänkin".
-- "Ei maar, ole hyvä ja päästä minut kotia", puheli vaaleaverinen;
"minun pitää lähteä kotia".
-- "Joutavia, joutavia; en päästä!"
-- "Ei, mutta toden totta, vaimoni suuttuu; nythän sinä saatat käydä
tämän herran vaunuihin".
-- "Ei sanaakaan! Älä ajattelekaan!"
Valkoverinen oli yksi niitä ihmisiä, joitten luonteessa ensi
silmäykseltä on jonkunlainen itsepintaisuus. Tuskin olet suusikaan
avannut, niin he jo ovat valmiit väittelemään, eikä luulisi heidän
kuuna kullan päivänä suostuvan siihen, mikä ilmeisesti sotii heidän
ajatustansa vastaan, ei luulisi heidän milloinkaan sanovan tuhmaa
viisaaksi ja kaikista vähemmin taipuvan tanssimaan toisten huilun
mukaan, mutta loppujen lopussa ilmautuukin heidän luonteensa pehmeys;
he suostuvat juuri siihen, mitä ovat vastustaneet, sanovat viisaaksi
sitä, mikä tuhmaa on, ja lähtevät kuin lähtevätkin solkenaan tanssimaan
toisten huilun mukaan, sanalla sanoen, kuuseen kurkottavat, katajahan
kapsahtavat.
-- "Joutavia!" virkkoi Nosdrew, kun valkoverinen yritti vielä sanoa
jotakin, pani hänelle lakin päähän ja -- valkoverinen läksi heidän
mukaansa.
-- "Entäs ryypystä; hyvä herra..." sanoi ämmä.
-- "Vai niin, kyllä, kyllä. Kuules, lanko kulta, maksapas sinä
ryypystä, ole niin hyvä. Minulla ei ole kopekkaakaan taskussa".
-- "Paljonko tulee?" kysyi lanko kulta.
-- "Paljonkopas siitä tulee! Kaksi riunaa kaikkiaan", vastasi ämmä.
-- "Älä valehtele, älä valehtele! Anna hälle puoli pankkoa; yltä
kyllin".
-- "Ei tämä oikein riittäisi", sanoi eukko, vaan otti kumminkin rahat
kiitollisuudella vastaan ja juosta laahusti vielä oveakin avaamaan.
Ämmä ei tullut tappiolle, hän kun oli määrännyt ryypystä nelinkertaisen
hinnan.
Matkustajat kävivät vaunuihin. Tshitshikow'in vaunut ajoivat niitten
vaunujen rinnalla, joissa Nosdrew istui lankoineen, ja sitenpä
saattoivat he kaikki kolme esteettömästi haastella keskenänsä matkalla.
Perässä kulkivat, yhä jäljille jääden, Nosdrew'in vähäiset kaleskat,
joita laihat vuokra-hevoset vetää kihnuttivat. Näissä istui Polykarpus
koiranpennun kanssa.
Koska matkustajien keskustelut eivät olleet sitä laatua, että ne
voisivat sanottavaksi huvittaa lukijata, niin käytämme tilaisuutta
parempaan ja sanomme sanasen ja toisen Nosdrew'ista, joka kukaties ei
ole oleva kaikkein vähäpätöisimpiä henkiä kertomuksessamme.
Nosdrew'in personan tuntee lukija jo kaiketikin osaksi. Semmoisia
ihmisiä on jokainen nähnyt yltä kyllä. Heitä sanotaan huimiksi pojiksi,
ja lapsena ja koulussa pidetään heitä kelpo tovereina, ja he saavat
kaiken tämän ohessa selkäänsäkin aika lailla. Heidän kasvoissansa on
aina jotakin avonaista, suoraa ja reipasta. He tutustuvat pian; ei
aikaakaan, niin jo he sinua sinuttelevat. Ystävyyden liiton he solmivat
-- luulisi iki-päiviksi, mutta niinpä melkein aina käy, että uusi
ystävä joutuu heidän kanssansa tappeluun jo samana iltana ystävysten
kemuissa. He ovat aina suulaita, mässääjiä, huimapäistä, esiin astuvaa
väkeä.
Kolmenkymmenen vuoden iässä oli Nosdrew aivan samallainen kuin oli
ollut kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vanhana: aina halukas kemuihin
ja juominkeihin. Avioliitto ei muuttanut häntä ensinkään, varsinkin kun
hänen vaimonsa muutti manalan maille, jätettyään hänelle kaksi lasta,
jotka olivat hänelle aivan liikaa. Lapsista piti kumminkin huolta
sievännäköinen lapsenpiika. Kotonaan hänen oli mahdoton kestää kauempaa
kuin päivä kerrassaan. Hänen tarkka nenänsä se vainusi penikulmain
päästä markkinoita ja kaikkia pitoja ja tanssiaisia niissä;
silmänräpäyksessä hän oli jo siellä, kiisteli ja nosti riitaa viheriän
pöydän ääressä, sillä hänellä, niinkuin kaikilla kaltaisillaan, oli
erinomainen halu kortinlyöntiin. Niinkuin jo ensimmäisestä luvusta
näimme, ei hän kortinlyonnissä ollut aivan vilpitön ja puhdaskätinen,
hän kun tunsi koko joukon kaikenlaisia metkuja ja hienoja temppuja, ja
siksipä usein kortinlyönti päättyi toisenlaiseen lyöntiin: joko sai hän
maistaa saappaitten kärkiä tahi tehtiin temppuja hänen sakealle ja
erinomaisen hyvälle poskiparralleen, niin että hän välistä toi kotiansa
ainoastaan toisen puolen, senkin hyvin harvana ja hatarana. Mutta
hänenpä terveet ja verevät poskensa olivat niin erinomaista laatua ja
niissä oli niin paljo kasvamisen voimaa, että entisen parran sijaan
kasvoi uusi ja parempi. Ja -- se se oli kummista kumminta ja saattaa
tapahtua ainoastaan Venäjänmaassa -- jonkun ajan kuluttua seurusteli
hän jälleen samain kumppanien kanssa, jotka olivat häntä löylyttäneet,
ja seurusteli, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan: hän ei ollut
millänsäkään, eivätkä hekään olleet millänsäkään.
Nosdrew oli tavallansa mainio mies. Mihin seuraan hän kerran tuli, niin
aina siellä jotakin mainittavaa tapahtui. Jotakin mainittavaa aina
ilmaantui: joko hänet taluttavat santarmit ulos tahi omain toverein
täytyy lykkiä hänet seurasta pois. Jos ei tätä tapahdu, niin tapahtuu
kumminkin jotakin, jota ei suinkaan tapahdu toiselle: joko juo hän
itsensä niin juovuksiin, ettei muuta osaa kuin nauraa hohotella vain,
taikka päästää hän semmoisia valheita, että viimein itseäänkin rupeaa
hävettämään. Ja valheetkin hän päästää ihan ilman vähintäkään tarvista;
niinpä kertoa päläyttää hän esimerkiksi, että hänellä oli sininen tahi
viheriä hevonen tai jotakin sellaista, niin että kuulijat menevät pois,
lausuen: "jo tulee, jo tulee!"
Muutamilla ihmisillä on erinomainen halu leikata toisen ihmisen
mainetta ja arvoa. Kohtaattepa usein korkeankin herran, ulkomuodoltaan
jalon ja ylhäisen, tähtirintaisen, ja hän se puristaa teidän kättänne
ja pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, mutta samassa,
aivan teidän nähdessänne, hän tekee teille tepposet, tekee kuin pelkkä
kollegian registratori eikä ollenkaan niinkuin mies, jolla on tähti
rinnassa ja joka pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja,
niin ett'ette muuta saata kuin kohauttaa olkapäitä ja panna
ihmeeksenne. Samallainen omituinen halu oli Nosdrew'illakin. Mitä
lähemmin hänen kanssaan tutustui, sitä tuntuvammat tepposet häneltä sai
kokea. Hän pani liikkeelle aivan perättömiä huhuja, niin ett'ei
sen typerämpiä enää voi keksiä, purki ihmisten kihlauksia,
kauppa-yrityksiä, eikä pitänyt itseänsä ollenkaan teidän
vihamiehenänne, päin vastoin, jos hän jälleen sattui kohtaamaan teitä,
oli hän ystävällinen jälleen, vieläpä virkkoi: "Kyll' olet vaan oikea
lurjus; jos edes kerrankin kävisit minua katsomassa!" Nosdrew oli
monessa katsannossa monipuolinen mies, aina altis mihin hyvänsä.
Yhdellä henkäyksellä ehdotti hän teille, että lähdettäisiin
matkustamaan, vaikka minne, vaikka maailman ääriin, ja että
ryhdyttäisiin mihin hankkeisin hyvänsä ja että vaihdettaisiin mitä
tahansa mihin tahansa. Pyssyt, koirat, hevoset, -- kaikki oli vaihdon
alaista; eikä ensinkään halunnut hän voittaa näillä vaihtokaupoilla;
siihen oli syynä vaan omituinen hillitsemätön huimuus ja rohkeus
luonteessa. Jos hänen markkinoilla onnistui kohdata joku herkkäuskoinen
ja voittaa siltä rahoja, niin osteli hän suunnattomat määrät kaikkea
semmoista, mitä hän ennen oli nähnyt puodissa: siinä oli länkiä,
suitsukynttilöitä, huiveja lapsenpiialle, orit, rusinoita, hopeinen
pesukannu, Hollannin palttinaa, hienoja nisujauhoja, tupakkia,
pistoleja, sillejä, kuvia, tahkokone, kivikuppeja, saappaita,
poslini-astioita, niin paljon kuin vaan rahoja riitti. Harvoin
kumminkaan sattui niin, että kaikki nämä tavarat saapuivat kotia asti:
usein menivät kaikki tyyni jo samana päivänä toiselle onnellisemmalle
kortinlyöjälle, välistä meni lisäksi vielä piippu kukkaroineen ja
hammasluineen, toisinaan koko nelivaljakkokin, kaleskoineen kuskineen
päivineen, niin että isäntä itse läksi lyhyessä nutun huippanassa
hakemaan tuttavata, jonka ajopelissä pääsisi kotiin.
Semmoinen oli Nosdrew!
Sanotaan kukaties, että tuommoiset luonteet ovat jo liiaksi
märehdittyjä, sanotaan, ett'ei enää ole Nosdrew'eja. Voi sentään!
Väärässä ovat ne, jotka niin puhuvat. Nosdrew'it eivät joudu maailmassa
niinkään pian sukupuuttoon. Kaikkialla on heitä meidän keskellämme.
Heillä kenties on vaan toinen nuttu päällä, mutta ihmiset ovat
kevytmielisiä ja lyhytnäköisiä: kun on nuttu toinen, niin eivät luule
ihmistäkään enää samaksi.
Sillä välin saapuivat äsken mainitut kolme ajopeliä Nosdrew'in talon
eteen. Talossa ei ollut mitään valmistuksia heidän tulonsa varalta.
Keskellä ruokasalia oli puiset pukit, joilla seisoi kaksi talonpoikaa
seiniä valkaisemassa, vetää loilotellen jotakin päätöntä laulua; lattia
oli kirjavana alasroiskuneesta kalkista. Nosdrew käski heti kohta
talonpojat sekä pukit pois ja riensi toiseen kamariin antamaan käskyjä.
Vieraat kuulivat hänen määräilevän kokille, mitä oli päivälliseksi
laitettava. Tshitshikow, joka jo oli ruvennut tuntemaan ruokahalua,
päätti tästä puheesta, ett'eivät he suinkaan käy pöytään ennen kello
viittä. Nosdrew, tultuansa takaisin, vei vieraansa katsomaan mitä
kaikkia hänellä oli, eikä kulunut kuin hiukka kolmatta tuntia, niin oli
hän näyttänyt heille kaikki tyyni, niin ett'ei enää ollut mitään
näytettävänä.
Ensinnäkin mentiin talliin, jossa oli kaksi tammaa, toinen harmaa
papurikko, toinen ruskea, ja raudikko ori, joka ei näyttänyt miltään
erinomaiselta, mutta josta Nosdrew vannoi maksaneensa kymmenen tuhatta
ruplaa.
-- "Kymmentä tuhatta sinä et ole siitä maksanut", virkkoi lanko. "Ei se
maksa yhtäkään tuhatta".
-- "Maksoin, jumal'avita, niinkin", sanoi Nosdrew.
-- "Vanno mitäs vannot", vastasi lanko.
-- "Lyödään veto!" sanoi Nosdrew.
Lanko ei tahtonut lyödä vetoa.
Senjälkeen näytti Nosdrew tyhjät seimet, missä myöskin oli ennen ollut
hyviä hevosia. Samassa tallissa näkivät myös pukin, jota vanhan luulon
mukaan pidettiin välttämättömänä hevosten luona ja joka nähtävästi
olikin hevosten kanssa hyvässä sovussa, astua pastieraillen heidän
mahainsa alitse, niinkuin kotonaan. Sitten mentiin katsomaan
sudenpoikaa kahleissa.
-- "Kas tässä sudenpoikanen", sanoi Nosdrew, "minä syötän sitä
tahallanikin pelkällä raa'alla lihalla, sillä minä tahdon, että siitä
tulee täydellinen peto".
Siitä mentiin katsomaan lampea, jossa Nosdrew'in puheen mukaan oli niin
suuria kaloja, että kaksi miestä töin tuskin jaksoivat vetää yhtä.
Sukulainen ei sentään malttanut olla tässäkään kohden lausumatta
epäilystänsä.
-- "Minä näytän sinulle, Tshitshikow", virkkoi Nosdrew, "parin aivan
erinomaisia koiria: varvaslihat niin lujia, että oikein hämmästyy, ja
kuono -- jotakin ihmeellistä!" Ja niin hän vei vieraansa varsin soman
pikku rakennuksen luo, jonka ympärillä oli kaikilta puolin aidattu
piha. Pihalle tultuansa, he näkivät kaikenlaisia koiria: puolirotuisia
ja täysirotuisia, sekä jos jonkin laatuisia ja karvaisia: ruskeita,
mustan ja vaalean kirjavia, täplikkäitä, ruskea-täpläisiä,
puna-täpläisiä, mustakorvaisia... Siinä oli kaikki mahdolliset nimet ja
käskentölaadut: ammu, hauku, juokse, kuuma, viikate, aja kiin', saa
kiin', pidä kiin', tyttö, palkka, emäntä. Nosdrew oli heidän
keskellänsä kuin isä keskellä perhettään: kaikki nostivat samassa
pystyyn häntänsä -- joita koiramiehet sanovat peräsimiksi, -- syöksivät
vieraita vastaan ja rupesivat tervehtimään heitä. Kymmenkunta pani
käpälänsä Nosdrew'in olalle. Aja kiin' osoitti samallaista ystävyyttä
Tshitshikow'ille: noustuaan takajaloilleen, se nuolasi kielellään
vierasta suoraan suuhun, jotta Tshitshikow samassa sylkäisi. Niin,
katseltiin tuosta sitten koirat, joitten varvaslihat olivat niin lujia,
että oikein hämmästytti, -- kelpo koiria. Sitten mentiin katsomaan
krimiläistä narttua, joka oli jo sokea ja, Nosdrew'in sanain mukaan,
pian oli kuoleva, mutta kaksi vuotta sitten se oli ollut varsin hyvä
narttu. Narttu nähtiin, ja sokea se oli totisesti.
Mentiin tuosta vielä katsomaan vesimyllyä, jossa puuttui
päällimmäiseltä kiveltä kiinnitin.
-- "Pian tullaan pajalle", sanoi Nosdrew.
Vähän matkaa kuljettuansa, he näkivätkin pajan. Käytiin katsomassa
pajaakin.
-- "Tällä pellolla", virkkoi Nosdrew, osoittaen sormellansa peltoa, "on
jäniksiä niin suunnattomasti, ett'ei maata näy; minä sain omilla
käsilläni jäniksen kiinni takajaloista".
-- "Jänistä sinä et kädellä saa kiinni", huomautti lanko.
-- "Sainpas vaan, näethän, sainpas suottenkin!" vastasi Nosdrew ja,
kääntyen sitten Tshitshikow'in puoleen, jatkoi, "nyt mennään katsomaan
minun maani rajaa".
Nosdrew vei vieraansa pellon poikki, joka monessa kohdin oli mättäissä.
Vierasten täytyi vähä väliä kulkea kesantojen ja karhittujen sarkain
välitse. Tshitshikow'ia alkoi väsyttää. Monissa paikoin pursui heidän
jalkainsa alta vettä: niin alhainen oli keto. Ensi alussa he kulkivat
varovasti, vältellen märjempiä paikkoja, mutta huomattuaan, ett'ei
siitä ole mitään hyötyä, läksivät astumaan suoraa päätä, katsomatta,
tarkastamatta missä oli likaa paksummalta, missä ohuemmalta.
Vaellettuansa melkoisen matkan, näkivät he todellakin raja-merkin,
nimittäin vähäisen pylvään ja kapeanlaisen ojan.
-- "Täss' on raja", sanoi Nosdrew. "Kaikki, minkäs näet tällä puolen,
se on minun omaani, ja tuollakin puolella koko tuo metsä, mikä tuolta
siintää, sekin on minun omaani, ja kaikki, mikä on metsän takana,
kaikki sekin on minun".
-- "Mistäs saakka tuo metsä on sinulla ollut?" kysyi lanko. "Oletkos
sen äsköttäin ostanut? Muittenhan se on ollut".
-- "Niin, minä ostin sen äsköttäin", vastasi Nosdrew.
-- "Milloinkas sinä ennätit sen ostaa niin pian?"
-- "No kuinkas sitten? Vastahan minä sen ostin toissa päivänä ja
kalliin hinnan siitä, pahuus vieköön, maksoinkin".
-- "No mutta, markkinoillahan sinä silloin olit!"
-- "Voi sinua pässinpäätä! Eikös sitä ihminen voi yht'aikaa olla
markkinoilla ja ostaa metsää? Minä olin markkinoilla, mutta vouti sillä
välin osti metsän".
-- "No niin, vouti", sanoi lanko, epäilevänä kumminkin pyörittäen
päätänsä.
Vieraat palasivat samaa kelvotonta tietä takaisin. Nosdrew vei heidät
omaan kirjoitushuoneesensa, jossa kumminkaan ei näkynyt sitä, mitä
tavallisesti näkee kirjoitushuoneissa, nimittäin kirjoja tai papereita.
Siellä riippui vaan seinällä miekkoja ja kaksi pyssyä, toinen
kolmensadan ja toinen yhdeksänsadan ruplan maksava. Lanko, tuon
kuultuansa, pyöritti vaan päätään. Sitten näytettiin vieraille
turkkilaisia tikareita, joista yhteen oli erehdyksestä lyöty "Mestari
Saneli Sibiriakow". Senjälkeen otettiin nähtäville kanto-urut. Nosdrew
se samassa veivautti vieraillensa yhtä ja toista. Kanto-uruissa oli
jotenkin hyvä ääni, mutta sisus-värkissä oli kaiketikin tapahtunut
jotakin, sillä masurkka päättyi lauluun: "Marlborough se sotaan läksi",
ja Marlborough'in sotaan-lähtö se taas päättyi erääsen vanhaan, tuttuun
valssiin. Nosdrew oli jo aikaa sitten lakannut veivittämästä, mutta
uruissa oli muuan kovin uhkea pilli, joka ei ottanut talttuakseen, vaan
kauan aikaa vielä ulisi ypö yksinään. Senjälkeen näytettiin piippuja,
puisia, savisia, merenvahaisia, poltettuja ja polttamattomia,
säämyskällä verhottuja ja säämyskällä verhoamattomia, sitten piipun
varsi ja siinä hammasluu merenkullasta, vastikään voitettu, ja sitten
tupakkakukkaro, ja sen oli ommellut eräs kreivinna, ja tämä kreivinna
oli eräässä kestikievarissa rakastunut häneen sanomattomasti, ja tämän
kreivinnan kätöset ne olivat "superfiinintä superflus" -- tämä sana se
hänellä kaiketikin merkitsi täydellisyyden ylintä määrää.
Haukattuansa ensin kapasampea, kävivät he pöytään kello viiden
tienoissa. Päivällinen ei näkynyt olevan pääasia Nosdrew'm elämässä;
ruoat eivät olleet niin varsin erinomaista laatua: muutamat olivat
pohjaankin palaneet, toiset taas keskenkeittoisiakin. Kokissa näkyi
vaikuttavan enimmäkseen jonkinlainen hetkellinen innostus; hän mätti,
mitä ensiksi käteen sattui: kun oli hänellä vieressään pippuria, niin
riputti hän pippuria, kun sattui kaalia, niin pantiin kaalia, sinne
ajettiin maidot ja sianlihat ja herneet, sanalla sanoen: -- anna
soittaa vaan, kunhan kuumaa saadaan, kyllähän siihen aina joku maku
tulee. Viinit ne sen sijaan olivat Nosdrew'illa suuressa arvossa. Ei
ollut vielä liemikään pöydässä, niin jo kaasi hän kummallekin vieraalle
ison lasin portviiniä ja toisen lasin haut-sauterne'ia, sillä läänin ja
kihlakunnan pääkaupungeissa näettehän ei olekaan tavallista
sauterne'ia. Sitten käski Nosdrew pöytään pullon madeiraa; "sen
parempaa ei juonut itse sotamarsalkkikaan". Madeira se oikein poltti
suuta, sillä kauppiaat, tietäen, millainen madeira se tilain-omistajain
mielestä hyvää madeiraa oli, sekoittivat siihen armottomasti rommia,
joskuspa kaasivat siihen kuninkaankin vettä, kyllä muka Venäläisen
vatsa kestää vaikka mitä. Edelleen tuotiin Nosdrew'in käskystä pöytään
vielä pullo viiniä, joka hänen puheensa mukaan oli sekä burgundilaista
että sampanjaa yht'aikaa. Hän kaateli varsin uutterasti kumpaankin
lasiin, oikealleen ja vasemmalleen, Tshitshikow'ille ja langolle.
Tshitshikow huomasi kumminkin noin ohi mennen, ett'ei Nosdrew lisäillyt
itselleen kuin hyvin vähän. Hän päätti olla varovainen ja milloin vaan
Nosdrew joutui puhumisen intoon tai täytti langon lasia, tyhjensi hän
samassa lasinsa lautaselle. Vähän ajan perästä tuotiin pöydälle
pihlajanmarja-viiniä, jolla Nosdrew'in vakuutuksen mukaan oli aivan
kerman maku, mutta jossa, kumma kyllä, tuntui sikuna täydessä
voimassaan. Sen jälkeen juotiin erästä palsamia, jolla oli semmoinen
konstikas nimi, että sitä oli vaikea muistaakin, ilmankos isäntäkin
nimitti sitä toisen kerran jo toisella nimellä.
Päivällinen oli aikaa sitten päättynyt ja kaikkia viinejä maisteltu,
mutta yhä vielä istuivat vieraat pöydässä. Tshitshikow ei tahtonut
millään muotoa ruveta puhelemaan pääasiasta Nosdrew'in kanssa langon
läsnä-ollessa. Lankokin oli kaikissa tapauksissa syrjäinen, ja asiahan
vaati ystävällistä keskustelua kahden kesken. Langosta ei kumminkaan
olisi saattanut olla mitään haittaa, sillä hän oli näköjään saanut jo
tarpeeksensa ja, tuolilla istuen, tuon tuostakin löi nenänsä lautaseen.
Huomattuansa itsekin, ett'ei hänen tilansa ollut ihan luotettava,
rupesi hän viimein pyrkimään kotia, mutta niin laiskasti ja veltosti,
niinkuin olisi, venäläisen sananlaskun mukaan, hohtimilla kiskonut
länkiä hevosen kaulaan.
-- "En laske, en laske!" sanoi Nosdrew.
-- "Ei mutta kuules, älä minun mieltäni pahoita, armas ystävä; kyllä
minä lähden", puheli lanko; "kovin sinä pahoitat mieleni".
-- "Joutavia! Me pistämme kohta pieneksi peliksi".
-- "Ei, veikkonen, pistä sinä itse, minä en saata: vaimoni panee
pahakseen, oikein totta, minun pitää kertoa hänelle markkinoista. Niin,
veikkonen, kyllä hänelle pitää tehdä se mielihyvä, pitää. Niin, älä
sinä minua estele!"
-- "Menköön vaimo...! Jopa jo teillä on hyvinkin tärkeitä asioita!"
-- "Älä, veikkonen! Hän on niin kelpo vaimo ja uskollinen! Hän on niin
hyvä, että ... uskotkos? Minulle kyynelet kiertyy silmiin. Niin, älä
sinä minua estele; minä lähden, niin totta kuin olen rehellinen mies,
ja sen minä sinulle myöskin vakuutan täydestä sydämmestäni, sielustani
ja mielestäni".
-- "Menköön! Vähänpä hänestä on tolkkua!" kuiskasi Tshitshikow
Nosdrew'ille.
-- "Niinpä niinkin!" sanoi Nosdrew. "En voi sietää tuommoisia ämmiä",
ja lisäsi ääneen: "No mene sitten hiiteen, mene vaan ämmäsi luokse,
ämmä!"
-- "Älähän, veikkonen, sinä hauku minua ämmäksi", vastasi lanko; "minä
panen vaikka henkeni hänen edestään. Hän on, oikein totta, niin hyvä ja
niin armas ja hyväilee minua ... että oikein itku pääsee minulta. Hän
kysyy, mitä uutta minä markkinoilla näin, -- no pitää kertoa ... niin,
oikein totta, hän on niin herttainen".
-- "No mene, mene ja valehtele hänelle miten paraiten taidat! Tuossa on
lakkisi".
-- "Älähän, veikkonen, sinun ei ensinkään sovi tuommoisia lauseita
hänestä lausua; sillä siten, niin sanoakseni, loukkaat sinä minua
itseäni ... niin, hän on niin herttainen".
-- "No korjaa sitten luusi pian hänen luokseen!"
-- "Niin, veikkonen, kyllä minä lähden. Älä pane pahaksi, etten saata
jäädä. Kaikesta sydämestäni sitä halajaisin, mutta en saata".
Lanko uudisteli vielä kauan aikaa anteeksi pyyntöjään, huomaamatta,
että oli jo aikaa sitten käynyt vaunuihinsa, aikaa sitten ajanut ulos
portista ja aikaa sitten jo kulki autioitten ketojen poikki. Vaimo se
ei varmaankaan mahtanut saada kovin tarkkoja tietoja markkinoista.
-- "Riepu koko mies!" puhui Nosdrew, seisoen akkunassaan ja katsoen
poistuvia vaunuja. "Kas niin sitä mentiin. Tuo sivullinen on jotenkin
oiva hepo, minun on jo kauan tehnyt mieli siepata se omakseni. Mutta
eihän semmoisen miehen kanssa miten kauppoihin voi käydä; ämmä mikä
ämmä".
He astuivat sisään. Polykarpus toi kynttilät ja Tshitshikow huomasi
isännän käsissä korttipakan -- ties mistä se oli ilmautunut.
-- "Kuules, veikkonen", sanoi Nosdrew, puristaen korttipakkaa syrjästä
ja taivuttaen sitä vähäsen, niin että käärepaperi paukahtaen lensi
auki. "Mitäs, jos tässä ajan kuluksi minä panisin pankin, kolmesataa
ruplaa".
Tshitshikow ei ollut tuota kuulevinansakaan, vaan sanoi, ikäänkuin
vastikään muistaen jonkun asian: -- "Niin, muistaissani! Onhan minulla
pyyntökin sinulle".
-- "Mikä niin?"
-- "Lupaa ensin täyttää se".
-- "Mutta mikä pyyntö se on?"
-- "No lupaahan!"
-- "Olkoon menneeksi!"
-- "Miehen sana?"
-- "Miehen sana".
-- "Pyyntö näet on tämä. Sinulta kai on hyvä joukko talonpoikia kuollut
sitten viime hengille-panon?"
-- "On niinkin. Mitäs siitä?"
-- "Siirrä ne minun niinelleni".
-- "Mitä sinä niillä teet?"
-- "Tarvitsen".
-- "Mihinkä?"
-- "Tarvitsenhan vaan ... se on minun asiani se ... sanalla sanoen,
minä tarvitsen niitä".
-- "Jo on kuin onkin sinulla jotakin hankkeissa. Sanopas suoraan,
mitä?"
-- "Hankkeissa muka. Mitäpä tuommoisesta romusta mitään hankkiikaan?"
-- "No mitäs sinä niillä teet?"
-- "Katsos uteliasta miestä! Kaikkia joutavia sinä tahtoisit koetella
koplotella ja vielä nenälläsikin haistaa".
-- "Mutta miks'etkäs sinä sano sitten? Ja koska niin on, niin en tee
sitä, ennenkuin sanot".
-- "No mitähän sinulle siitä olisi hyötyä? Muutoin vaan tahdon näet
niitä; oikku pisti päähäni semmoinen. Etkä menettelekään nyt enää
miehen tavoin: lupasit, mutta syötkin sanasi".
-- "Olkoon miten hyvänsä, mutta minä en anna niitä sinulle, ennenkuin
sanot, mihin sinä niitä tarvitset".
-- "Mitähän minä tuolle sanoisin?" arveli Tshitshikow ja hetkisen
mietittyänsä sanoi tarvitsevansa kuolleita sieluja saadakseen
yhteiskunnassa arvoa. Suuria tiluksia hänellä kun ei ole, niin tahtoisi
toistaiseksi edes muutamia sielun ramppia.
-- "Älä valehtele!" sanoi Nosdrew ennenkuin toinen ennätti puhua
loppuunkaan. "Älä valehtele!"
Tshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin
huonon tekosyyn.
-- "No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan", virkkoi hän uudelleen,
"mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida,
mutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt
on semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään.
He näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa
sielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa,
niin..."
-- "Älä valehtele, älä valehtele", huudahti Nosdrew jälleen.
-- "No mutta nyt", sanoi Tshitshikov, "en valehdellut, en tuonkaan
vertaa", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.
-- "Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle".
-- "No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi
oikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?"
-- "No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus -- salli
minun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun
päällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun".
Tämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi
säädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes
suvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän
juuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin
oli kokonaan loukattu.
-- "Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!" vakuutteli Nosdrew, "sen minä
sanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon
sen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä".
-- "Määränsä on kaikella", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, "jos
sinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene
hollitupaan", ja lisäsi sitten: "ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin
myö".
-- "Vai myö vainen? Tunnenhan minä sinut, roistohan sinä olet, ethän
sinä niistä kallista hintaa anna".
-- "Kyll' olet hyvä sinäkin! Mitähän ne sinulle ovatkaan laatuansa,
kultaa ja kalliita kiviä, vai?"
-- "No niin, tiesinhän minä, mikä sinä olet".
-- "No mutta kuules, veli hyvä, niinhän sinä olet kuin mikä
Juutalainen! Saisit antaa ne minulle ilman mitään".
-- "Kuules nyt, todistaakseni sinulle, ett'en minä ole mikään
visukinttu, niin minä en ota sinulta niistä yhtään mitään. Osta minulta
vaan ori, niin saat ne kaupanpäällisiksi".
-- "Hyväinen aika, mitäs minä oriilla teen?" sanoi Tshitshikow,
todellakin hämmästyen moisesta ehdotuksesta.
-- "Mitäkö teet? No mutta minähän maksoin siitä kymmenentuhatta ja sinä
saat sen neljästä".
-- "Mutta mitäs minä sillä teen? Eihän minulla ole hevoslaitosta".
-- "Kuulehan toki -- sinä et ymmärrä: -- minä en vaadi tällä haavaa
kuin kolmetuhatta ruplaa, loput maksat sittemmin".
-- "Enkä tarvitse minä oritta. Olkoon omissa lämpösissään".
-- "Osta sitten ruskea tamma".
-- "Ei ole tarvis tammaakaan".
-- "Tammasta ja harmaasta hevosesta, jonka sinä näit minulla, otan minä
sinulta kaksituhatta ruplaa".
-- "Enkä tarvitse minä hevosia".
-- "Saat myödä ne: ensimmäisillä markkinoilla saat niistä
kolminkertaisen hinnan".
-- "Myö sitten itse heposi, koska olet vakuutettu niin suuresta
voitosta".
-- "Tiedän kyllä voittavani, mutta minä tahtoisin, että sinäkin
voittaisit".
Tshitshikow kiitti suosiosta ja kieltäysi jyrkästi sekä harmaasta
hevosesta että ruskeasta tammasta.
-- "Osta sitten koiria. Minä myön sinulle parin -- ihan pintaa karmii.
Saat karhukoiran, viikset huulissa, karvat seisovat kuin harjakset;
kylkiluut tiedäs niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää;
käpälä noin yhtenä myttynä vaan; kun juoksee, niin ei maahankaan
kajoo".
-- "Ja mitäs minä tekisin koirilla? Enhän minä ole metsämies".
-- "Niin mutta minä tahtoisin, että sinullakin olisi koiria. Kuules,
jos et tahdo ostaa koiria, niin osta minulta kanto-urut. Urut ovat
aivan erinomaiset. Itse maksoin minä niistä -- niin totta kuin minä
olen rehellinen mies -- itse maksoin niistä puolitoista tuhatta ruplaa,
mutta sinä saat ne 900:lla".
-- "Ja mitä minä tekisin semmoisilla? Enhän minä ole mikään musikantti
Saksanmaalta, jotta lähtisin mieroa kiertämään urut niskassa".
-- "No eihän nämä ole semmoisia, joita Saksalaiset kantavat. Nämä ovat
oikeat urut. Tulehan katsomaan! Punapuusta kaikki tyyni. Tulepas
katsomaan vielä kerta!"
Ja Nosdrew tarttui Tshitshikow'in käteen, rupesi hinaamaan häntä
toiseen huoneesen, ja vaikka toinen ponnisti jalkansa lattiata vastaan
ja vakuutteli jo tietävänsä, minkälainen tämä kapine oli, niin täytyi
hänen vaan kuin täytyikin kuulla vielä kerran, millä muotoa Marlborough
sotaan läksi.
-- "Kosk'et osta rahalla, niin kuulepas: saat minulta urut ja kaikki
kuolleet sielut, mitä minulla on, kun annat minulle omat vaunusi ja
kolmesataa ruplaa väliä".
-- "No kas niin! Missäs minä itse sitten ajan?"
-- "Saat minulta toiset vaunut; tulepas vajaan, niin saat nähdä ne! Kun
maalautat ne uudestaan, niin niistä tulee aivan erinomaisen somat
vaunut".
-- "Tuotapas nyt hitto riivaa!" arveli Tshitshikow itsekseen ja päätti,
käyköön miten hyvänsä, luopua kaikista vaunuista ja kanto-uruista ja
kaikenlaatuisista koirista, vaikkapa olisivatkin olleet niillä
kylkiluut niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää, ja käpälät
vaikka kuinka mytyssä.
-- "No mutta kaikkihan minä annan, vaunut, urut ja kuolleet sielut".
-- "En huoli", sanoi Tshitshikow vielä kerran.
-- "Miks'et huoli?"
-- "Siksi vaan, ett'en huoli, siinä kaikki; en huoli".
-- "Tuommoista miestä! Ei maar, näen mä, sinun kanssasi saata puhella
niinkuin hyväin toverien ja ystävien kesken on tapana ... tuommoinen
tosiaankin... Heti kohta näkee, että sinä olet kavala mies".
-- "No mutta, pidätkö sinä minua hulluna, vai mitä? Ajattelehan itse:
mitäs minä teen semmoisilla esineillä, jotka ovat ihan tarpeettomia
minulle?"
-- "Älä tuossa lörpötä! Nyt tunnen sinut kokonaan. Semmoinen
himp-hamppu! Mutta kuules nyt, heilautetaanpa pikku pankki! Minä panen
kortille kaikki kuolleet sielut ja urut kanssa".
-- "Ruveta kortteja lyömään on samaa kuin antautua epätietoisuuden
vaaraan", puheli Tshitshikow, vilaisten sillä välin salavihkaa
kortteihin, joita Nosdrew piti käsissään. Molemmat ostopakat näyttivät
hänestä väärennetyiltä eikä ollut korttien selkäkään yhtään luotettavan
näköinen.
-- "Kuinka niin: epätietoisuuden vaaraan?" sanoi Nosdrew. "Ei ole
mitään epätietoisuutta! Jos vaan onni on sinun puolellasi, niin saatat
voittaa aivan piruja. Kas, kas vaan! Sepä onni totta maar!" puheli hän,
ruveten jauhamaan, yllyttääkseen toista. "Sepä onni! Sepä onni! Katsos,
noin potkiikin vaan! Kas tuossa se helkkunan yhdeksikkö, jolla menetin
kaikki! Kyllä minä tunsin, että se pettää, mutta silmät vaan ummistin:
petä nyt, arvelin, petä nyt, perhana!"
Nosdrew'in tätä puhuessa toi Polykarpus sisään pullon. Mutta
Tshitshikow kieltäytyi jyrkästi sekä juomasta että pelaamasta.
-- "Miks'etkäs sinä tahdo pelata?"
-- "Ei ole halua, siksi vaan. Enkä minä, suoraan sanoen, ole ensinkään
halukas kortin lyöntiin".
-- "Miks'et ole halukas?"
Tshitshikow kohotti olkapäitään ja virkkoi: "Siksi, ett'en ole".
-- "Räpäle sinä olet!"
-- "Mitäs tehdä? Semmoiseksi Jumala loi".
-- "Ämmä sinä olet, suoraan sanoen. Luulin minä sinua ensin jo
kunnonkin mieheksi, mutta sinä et ymmärrä hienoa kohtelua ensinkään.
Sinun kanssasi ei saata puhua niinkuin likeisen ystävän kanssa ... ei
sinussa ole suoruutta ei vilpittömyyttä! Sobakevitsh sinä olet, lurjus
sinä olet!"
-- "No mutta miksikäs sinä minua torut? Olenko minä syypää siihen,
ett'en ole kortin-lyöjä? Myö minulle pelkät sielut, koska kerran olet
semmoinen, ett'es henno mokomasta moskasta muutoin luopua".
-- "Hittoja sinä saat! Olin jo antaa ne sinulle ilmaiseksi, mutta nyt
et vaan saa niitä! En anna, en koko maailman aarteistakaan. Senkin
petturi! Nokinoukka! En tahdo tästä puolin tietää enkä tuntea sinua.
Polykarpus, mene sanomaan tallirengille, ett'ei saa antaa hänen
hevosilleen kauroja, syökööt pelkkiä heiniä".
Jälkimmäistä käskyä Tshitshikow ei ollut osannut odottaa millään
muotoa.
-- "Ettes olisi tullut näkyviinikään!" sanoi Nosdrew.
Tämmöisestä riitaantumisesta huolimatta söivät isäntä ja vieras
kumminkin illallista yhdessä, vaikkei tällä kertaa ollut pöydällä
mitään oudonnimisiä viinejä. Siinä seista törrötti yksi ainoa pullo
jotakin kyprolaista, joka oli, niinkuin sanotaan, hapanta kuin mäski.
Illallisen jälkeen saattoi Nosdrew vieraansa sivuhuoneesen, jonne
hänelle oli laitettu sija, ja sanoi:
-- "Tuoss' on sija sulle! En sano edes hyvää yötäkään".
Tshitshikow jäi yksikseen ja oli sangen pahalla tuulella. Hän oli
suutuksissaan omaan itseensä, torui itseänsä, miksi hän muka oli
tullutkaan tänne ja kuluttanut aikaansa turhaan. Vaan vielä enemmän
torui hän itseänsä siitä, että oli hänen kanssaan ensinkään ottanut
asian puheeksi, menetellyt varomattomasti, niinkuin lapsi, niinkuin
pöllö, sillä asia ei ollut ensinkään sitä laatua, että sen saattaisi
uskoa Nosdrew'in kaltaiselle miehelle... "Nosdrew on joutava mies,
Nosdrew saattaa päästää valheita, lisätä sitä ja tätä, panna liikkeelle
hiis ties mitä kaikkia; siitä nousee juoruja. Hullua se oli sentään!
Oli minua aika pöllö!" Niin hän puheli itselleen. Yön makasi hän varsin
huonosti. Oli näet pieniä semmoisia hassun rohkeita hyönteisiä, jotka
purivat häntä niin turkaisen kipeästi, että hän aina kouransa täydeltä
raapasi pistoksen saanutta paikkaa, tiuskaten: "Menkää hiiteen ja
viekää Nosdrew mukananne!"
Aamulla hän heräsi ani varahin. Ensi työkseen pani hän päälleen
aamunutun ja veti saappaat jalkaansa ja meni talliin, jossa käski
Selifan'in valjastaa heti kohta hevoset. Palatessaan pihan poikki
kohtasi hän Nosdrew'in, joka oli myöskin aamunutussa, piippu hampaissa.
Nosdrew tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi, kuinka toinen oli
maannut.
-- "Tuossahan meni", vastasi Tshitshikow kuivasti.
-- "Mutta minä", puhui Nosdrew, "näin, veikkonen, semmoista roskaa
unissani, ett'ei sitä kehtaa kertoakaan. Ajatteles, minä näin unta,
että minua piestiin, oikein totta! Ja arvaas, kuka mua pieksi? Et
arvaa, vaikka mikä olisi! Staabin ratsumestari Potselujew ja
Kuvshinnikow".
-- "Niin", arveli Tshitshikow itsekseen, "hyvä olisi, jos saisit
pieksijäiset valveillasi".
-- "Pieksivät, peiakkaat, ja niin kipeästi kuin pieksivätkin! Heräsin
ja syyhyttipä kuin syyhyttikin. Kirput häijyt kaiketikin. Mene sinä nyt
pukeumaan; minä tulen kohta luoksesi. Pitää ensin haukkua voudin
lurjusta".
Tshitshikow meni kamariinsa peseymään ja pukeutumaan. Ruokasaliin
tultuansa, hän näki jo pöydällä teeneuvot ja rommipullon. Huoneessa
näkyi eilisten päivällisten ja illallisen jälkiä. Lattiata ei oltu
nähtävästi yritettykään la'aista. Lattialla oli leivän kuoria; tupakan
poroa oli pöytäliinallakin. Pian tuli isäntäkin sinne. Aamunutun alla
ei hänellä ollut muuta kuin avonainen, pörhöinen rinta. Piippu kädessä
ja harppien teekupistansa -- semmoisena hän oli erittäin hyvä malli
maalaajalle, joka ei surmakseenkaan siedä sileiksi siveltyjä ja
käherrettyjä herrasmiehiä, jommoisia näkee parturien kilvillä.
-- "No mitäs arvelet?" kysäsi Nosdrew, oltuaan hetkisen ääneti. "Etkö
tahdo pelata sieluista?"
-- "Johan minä, veikkonen, olen sanonut, ett'en minä pelaa. Jos myöt,
niin ostan kernaasti".
-- "Enkä myö; se ei ole sopivata ystävysten kesken. En minä ole mikään
kitupiikki. Toista on, jos pistetään pikku pankiksi. Pistetään kertanen
vaan!"
-- "En; johan minä olen sanonut".
-- "Entäs vaihtokauppa?"
-- "Ei!"
-- "No kuulepas; pelataanpas lautaa. Jos voitat, niin sielut ovat sinun
kaikki tyyni. Minulla on paljo semmoisia, jotka pitää pyhkiä pois
henkiluetteloista. Polykarpus, tuopas tänne nappulalauta!"
-- "Turha vaiva, minä en rupea pelaamaan".
-- "No mutta eihän tämä ole kortin lyöntiä; ei tässä saata olla mitään
uhkaa eikä vääryyttä; taito tässä yksin tulee kysymykseen. Ja sanonpa
sulle ennaltakin, ett'en minä ensinkään osaa pelata; sinun pitää antaa
minulle jotakin etukäteen".
-- "Mitäpäs jos sentään", arveli Tshitshikow itseksensä, "mitäpäs jos
koettaisin? Ennen vanhaan olin minä jommoinenkin lautaa pelaamaan, ja
vaikeaksi käy hänen ruveta tässä konstejansa koettamaan".
-- "Olkoon menneeksi, pannaan lautaa".
-- "Ja sielut käyvät sadasta ruplasta, niinhän?"
-- "Miksikä niin? Onhan sitä viidessäkinkymmenessä".
-- "No ei tuota viitsi viittäkymmentä panna peliinkään. Olkoon sata,
niin minä liitän vielä jonkun keskinkertaisen pennun tahi kultaisen
sinetin kellonperiisi".
-- "Olkoon menneeksi", sanoi Tshitshikow.
-- "Kuinka paljon minä saan etukäteen?" kysyi Nosdrew.
-- "Mistä hyvästä? Et mit'ikään".
-- "Minun pitää kumminkin saada kaksi ensimmäistä siirtoa".
-- "Eikö mitä; huonosti minäkin pelaan".
-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", sanoi Nosdrew, siirtäen
nappulaa.
-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", virkkoi
Tshitshikow, siirtäen hänkin nappulata.
-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puhui Nosdrew, siirtäen
toista.
-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", haasteli
Tshitshikow, liikuttaen nappulata eteenpäin.
-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puheli Nosdrew, liikuttaen
hänkin nappulata, ja samalla siirtäen nuttunsa hihalla toisenkin
nappulan.
-- "Enpä ole minä pitkään... Ehei, veikkonen, mitäs tuo on? Lykkääpäs
se vaan takaisin!" sanoi Tshitshikow.
-- "Mikä niin?"
-- "Tuo nappula tuosta", sanoi Tshitshikow ja näki samassa melkein
nenänsä alla toisenkin nappulan, joka näkyi pyrkivän herraksi. Mistä se
oli ilmautunut, sen tietäkööt taivahiset.
-- "Ei", sanoi Tshitshikow, nousten pöydän äärestä, "sinun kanssasi on
mahdoton pelata! Ei tuolla tavoin käy liikutteleminen kolmea nappulaa
yht'aikaa".
-- "Miksipä kolme? Se oli erehdystä. Se siirtyi vahingoissa sijaltaan;
kyllä minä sen panen takaisin, panen".
-- "Mistäs tuo toinen on kotoisin?"
-- "Mikä toinen?"
-- "Tuo juuri tuossa, joka pyrkii herraksi".
-- "No johan sinä nyt! Etkös sinä muista!"
-- "Älä, veikkonen! Minä olen lukenut jok'ainoan siirron ja muistan
kaikki tyyni. Sinä olet vastikään asettanut sen tuohon. Tuossa sen sija
oikeastaan on!"
-- "Mitenkä, missä?" virkkoi Nosdrew punehtuen. "Vai sinä rupeat tässä
keksimään!"
-- "Sinäpä tässä juuri keksit, mutta keksit huonosti".
-- "Mikäs minä sitten olen sinun mielestäsi?" sanoi Nosdrew. "Olenko
minä tehnyt vääryyttä?"
-- "Et sinä ole mielestäni sitä etkä tätä, mutta se vaan on varma,
ett'en minä sinun kanssasi enää rupea pelaamaan milloinkaan".
-- "Sinä et saata kieltäytyä pelistä", puhui Nosdrew, kiivastuen, "peli
on alotettu".
-- "Saatan kyllä, sillä sinä et pelaa, niinkuin kunniallisen ihmisen
tulee".
-- "Sen sinä valehtelet".
-- "Itse sinä valehtelet".
-- "Minä en ole tehnyt vääryyttä; sinä et saata kieltäytyä; sinun pitää
lopettaa peli".
-- "Ei tule mitään", virkkoi Tshitshikow tyynesti ja astuttuaan laudan
ääreen sekoitti nappulat.
Nosdrew vimmastui ja astui Tshitshikow'ia niin lähelle, että toinen
peräytyi pari askelta.
-- "Minä pakoitan sinut pelaamaan! Sinä sekoitit nappulat, vaan ei se
mitään tee, minä muistan kaikki siirrot. Minä asetan ne jälleen
paikoilleen".
-- "Älä asettelekaan; min' en rupea pelaamaan sinun kanssasi".
-- "Vai et rupea vainen?"
-- "Näethän sen itse, että sinun kanssasi on aivan mahdoton pelata?"
-- "Ei, mutta sano suoraan, etkö tahdo pelata?" puhui Nosdrew, tullen
yhä lähemmäksi.
-- "En tahdo!" sanoi Tshitshikow, nostaen kumminkin varmemmaksi
vakuudeksi molemmat kädet kasvojensa suojaksi, sillä leikki alkoi kuin
alkoikin käydä tuimaksi. Tämä varovaisuus olikin aivan tarpeen, sillä
Nosdrew heilautti jo kätensä ja pianpa olisi toinen meidän sankarimme
pulleista ja verevistä poskista tahrautunut kulumattomalla
häväistyksellä, mutta hänpä, taitavasti välttäen iskun, tarttui
Nosdrew'in tappelunhimoisiin käsiin ja piti niitä lujasti kiinni.
-- "Polykarpus! Paavo!" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista
itseänsä irti.
Nämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä
palvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi
tunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.
-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" huusi Nosdrew. "Vastaa suoraan".
-- "Se on aivan mahdotonta", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta
ulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan
käskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli
mahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.
-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen
kuin tulessa.
-- "Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi".
-- "Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi
joutumaan tappiolle. Lyökää häntä!" huusi hän hurjana Polykarpukselle
ja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi
kalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa
liikkuvan, ääntä saamatta.
-- "Lyökää häntä!" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen
piipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt
rynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.
-- "Lyökää häntä!" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa
huimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön:
"Eteenpäin, pojat!" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin
hurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä
käsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on
hänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen
päässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen
tehtävänsä urostyö. "Eteenpäin, pojat!" huutaa hän, rientäen eteenpäin;
eikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön
suunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on
pistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin
kohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa,
haihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan
onnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.
Vaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön
luutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään
valloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin
armottomasti, että "sielu oli paennut kantapäihin saakka". Jo olivat
Nosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka
hän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä,
puoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä
piipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään,
mutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja
hartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.
Äkkiä kilahti, niinkuin pilvistä tullen, tiukusten helinä, samassa
kuuluivat rattaat ajaa jyräyttävän kuistin eteen, kuuluipa hamaan
huoneesen asti hengästyneitten hevosten korske ja läähätys. Kaikki
katsahtivat ehdottomastikin akkunasta. Viiksikäs herra, puoleksi
sotilaan virkapuvussa, astui rattaalta alas.
Tiedusteltuansa eteisessä, astui hän sisään juuri sillä hetkellä,
jolloin Tshitshikow, ennättämättä vielä toipua pelostansa, seisoi
surkeimmassa asemassa, missä kuolevainen ikään on seisonut.
-- "Sallikaa kysyäni, kuka täällä on herra Nosdrew?" kysyi vieras,
katsahdettuansa kummastellen Nosdrew'iin, joka seisoi piipunvarsi
kädessä, ja Tshitshikow'iin, joka nyt juuri alkoi vähän selvitä
hankalasta asemastaan.
-- "Sallikaa ensin kysyäni, kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua?"
kysäsi Nosdrew, astuen häntä lähemmäksi.
-- "Kapteni ispravnikka". [Järjestystuomari maalla, nimismies. Suoment.
muist.]
-- "Mitä suvaitsette?"
-- "Tulin ilmoittamaan teille vast'ikään saamaani sanomaa, että te
olette oikeuden alainen, kunnes juttunne saa lopullisen päätöksen".
-- "Mitä turhia? Mikä juttu?"
-- "Te olette kiertyneet juttuun, joka koskee tilan-omistajalle
Maksimow'ille tehtyä personallista loukkausta vitsoilla, juopuneessa
tilassa".
-- "Te valehtelette! En minä ole tilan-omistajaa Maksimow'ia edes
nähnytkään!"
-- "Hyvä herra! Sallikaa minun huomauttaa teille, että minä olen
upseri! Te voitte sanoa tuommoista palvelijallenne, vaan ette minulle".
Nyt ei Tshitshikow enää ruvennut odottelemaan, mitä muka Nosdrew tähän
vastaa, vaan sieppasi lakkinsa ja luiskahti ispravnikan selän ta'atse
kuistille, istui vaunuihinsa ja käski Selifan'in ajaa minkä hevoset
kestävät.