Tshitshikow se sitä vastoin istui tyytyväisenä vaunuissansa ja oli jo
pitkälle kulkenut valtatietä myöten. Edellisestä luvusta jo tiedämme,
mikä hänen halunsa ja taipumustensa pää-esine oli, ja siksipä onkin
luonnollista, että hän pian vaipui siihen kaikesta sielustansa ja
mielestänsä. Hänen kasvoillaan vaihteli alinomaa ehdotuksia,
suunnitelmia, hankkeita, ja ne olivat nähtävästi varsin miellyttäviä,
sillä alinomaa seurasi niitä tyytyväinen myhäys.
Näihin ajatuksiin uupuneena ei hän huomannut ensinkään, mitenkä hänen
kuskinsa, jolla oli kyllä syytä olla tyytyväinen Manilow'in
palvelusväen kohteluun, puheli varsin viisaasti papurikolle,
oikeanpuoliselle sivuhevoselle. Tämä papurikko oli erinomaisen viekas
hevonen ja oli vaan vetävinään, sillä välin kuin keskimmäinen raudikko
ja vasemmanpuolinen punainen hevonen -- jota sanottiin assessoriksi,
koskapa oli ennen ollut jonkun assessorin oma -- ponnistelivat kaikesta
sydämmestänsä, niin että heidän silmistäänkin näki, kuinka hyvillään he
tuosta olivat.
-- "Kyll' olet viekas! mutta kyll' olen minäkin!" puheli Selifan,
kohoten ja heläyttäen laiskuria ruoskalla. "Tee tehtäväs, sinä senkin
sukkapekko Saksanmaalta! Katsos raudikkoa, se on kelpo hevonen se,
täyttää velvollisuutensa, siksipä annankin mä silloin tällöin sille
liian vakkasen, sillä se on kelpo hepo, ja assessori on kelpo hepo
kanssa... Niin, niin, mitä siinä korviasi lepsutat? Kuuntele sinä,
pässi, kun sinulle puhutaan! En minä sinua pahaan neuvo, moukka. Näes,
näes taas!" Ja hän löi papurikkoa ruoskalla. "Ähä, pakana!"
Sitten kiljasi hän kaikille: "Hei, veli kullat!" ja iski kaikkia
kolmea, ei kumminkaan rankaisemisen tarkoituksessa, vaan osoittaaksensa
ainoastaan tyytyväisyyttänsä heihin. Tämän tyytyväisyyden puuskan
perästä käänsi hän puheensa jälleen papurikkoon:
-- "Luuletko sinä, ett'en minä näe ja hoksaa, mitä sinä teet? Äläst'!
Ole sinä vaan rehellinen, jos tahdot olla kunniallisen ihmisen
kirjoissa. Tuolla hovissa, näetkös, missä nyt oltiin, siinä on kelpo
ihmisiä. Ja kun on kelpo ihminen, niin minä mielelläni puhelen ja
keskustelen sen kanssa; niin, kelpo ihmisen kanssa me aina rakennamme
tuttavuutta ja ystävyyttä; niinkuin esimerkiksi juoda kupponen teetä,
tai haukata, -- miks'ei, kernaasti, jos on kelpo ihminen. Kelpo
ihmiselle antaa jokainen kunnian ja arvon. Meidän herraa, näetkös,
kunnioittaa jokainen, sillä hän on, kuuletkos sinä, keisariakin
palvellut; hän on kollehtian neuvos..."
Tällä tapaa joutui Selifan puhellessaan vihdoin kaukaisille aloille.
Jos Tshitshikow olisi kuunnellut, niin olisi hän saanut tietää
kaikenlaisia pikku seikkoja omasta itsestäänkin; mutta hän oli niin
syvälle vaipunut omaan ajatukseensa, että heräsi vasta silloin kuin
kajahti ankara ukkosen jyräys. Hän katsahti ympärilleen: taivas oli
umpeensa pilvessä, ja pölyiselle maantielle alkoi pirskahdella sateen
pisaroita. Ukkonen jyrähti toisen kerran ankarammin ja lähempää, ja
äkkiä alkoi sataa kuin saavista valaen. Ensinnä, tullen vinoon, pieksi
se vaunujen pesää oikealta puolen, sitten toiselta, muutti sitten
suuntansa ja supi suorana rummutti vaunujen päällystää. Vihdoin rupesi
vettä pirskahtelemaan hänen kasvoillensa. Hän veti kiinni nahkaiset
uutimet, varustetut kahdella semmoisella pikkuisella pyöreällä
akkunalla, joista sopii katsella tien viereisiä näkyjä, ja käski
Selifan'in ajaa nopeammin.
Selifan, häirittynä hänkin kesken puhettansa, huomasi, ett'ei tässä
käynyt vitkaileminen, vetää laahasi istuin-penkin alta esiin
jonkunlaisen repalemekon harmaasta verasta, pisti sen hihoihin,
sieppasi ohjakset kouraansa ja kiljasi kolmi-valjakolleen, joka
paraillaan hiljaksensa veteli jalkojaan, tuntien suloista väsähtymistä
Selifan'in opettavaisesta puheesta. Mutta Selifan ei kuolemaksensakaan
voinut muistaa, kaksiko vai kolmeko tienhaaraa jo oli mennyt.
Ajateltuansa ja muisteltuansa vähäsen tietä, arvasi hän, että nyt oli
jo kuljettu monenkin tienhaaran ohi. Mutta koska Venäläinen
ratkaisevana hetkenä aina keksii keinoja, niinpä Selifankin, pitkittä
puheitta, käänsi ensimmäisestä tienristeyksestä oikeaan ja kiljaisten:
"Hei, kaikki mun hevoseni!" läksi ajamaan täyttä laukkaa, vähät siitä,
minne tie vie.
Mutta sade uhkasi olla pitkällinen. Teitten tomu muuttui ennen pitkää
loaksi, ja vetäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi hevosille.
Tshitshikow rupesi jo käymään levottomaksi, kun ei Sobakevitsh'in kylää
vielä näkynyt. Hänen laskunsa mukaan olisi heidän jo aikaa sitten
pitänyt saapua sinne. Hän tähysteli ympärilleen, vaan ulkona oli
pilkkosen pimeä.
-- "Selifan!" sanoi hän viimein, kurottautuen vaunuista.
-- "Mitä, herra?" vastasi Selifan.
-- "Katsopas, eikös kylää jo näy?"
-- "Ei näy, ei niin missään". Ja tämän sanottuaan rupesi Selifan,
ruoskaansa heilutellen, laulamaan, taikka ei oikeastaan laulamaankaan,
vaan jotakin pitkän pitkää se oli, ett'ei loppuakaan tahtonut tulla.
Siinä oli jos jotakin: kaikki käsky- ja kehoitus-huudot, joilla hevosia
kestitetään koko avarassa Venäjän maassa, äärestä niin toiseen; siinä
oli kaikenlaiset laatusanat ilman mitään valikoimista, minkä sylki
suuhun toi. Tätä tehden joutui hän niin pitkälle, että rupesi
nimittelemään hevosiansa hantelsmanneiksi.
Mutta yhä selvemmin ja selvemmin alkoi Tshitshikow huomata, että vaunut
heilahtelivat puolelta toiselle ja antoivat hänelle sangen kovia
kolauksia. Tästä hän ymmärsi, että nyt oli käännytty tien viereen ja
kuljettiin karhittua peltoa. Nähtävästi oli Selifankin huomannut sen,
mutt'ei ollut tietääkseenkään.
-- "Mitäs tietä sinä ajat, lurjus?" kysyi Tshitshikow.
-- "No mitäs tehdä, hyvä herra, kun ilma on semmoinen; niin pimeä,
ettei ruoskaa kädessään eroita!" Ja samalla kallistuivat vaunut niin,
että Tshitshikow'in täytyi pitää kiinni laidoista molemmin käsin. Nyt
vasta huomasi hän Selifan'in olevan toisella kymmenellä.
-- "Pidä kiinni, pidä kiinni, muutoin kaadat!" huusi hän kuskillensa.
-- "Ettäkö minä kaataisin? En suinkaan!" puheli Selifan. "Eihän se ole
hyvä, kun kaataa, sen minä kyllä tiedän; en minä kaada, en".
Hän rupesi nyt kääntämään vaunuja hiljalleen toisaalle, käänteli,
käänteli ja vihdoin käänsi ne kokonaan kyljelleen. Tshitshikow
luiskahti käsin ja jaloin saveen. Selifan pysäytti kumminkin hevoset,
vaikka kyllä ne olisivat pysähtyneet itsestänsäkin, peräti uuvuksissa
kun olivat. Tämmöinen arvaamaton tapaus saattoi miehen kokonaan
hämmästyksiin. Sillä välin kuin herra piehtaroi savessa, koettaen
päästä siitä ylös, astui Selifan alas kuskilaudalta, asettui vaunujen
eteen, pani molemmat kädet puuskaan ja sanoi, hetken aikaa
mietittyänsä:
-- "Kattos tuota, kuin keikahti!"
-- "Päissäsihän sinä olet kuin suutari!" sanoi Tshitshikow.
-- "Ettäkös olisin päissäni? En suinkaan, pois se! Kyllähän minä sen
ymmärrän, että päihtyminen on semmoinen paha asia. Tapasin vaan
tuttavan ja sitten me puheltiin, sillä kelpo ihmisen kanssa sopii
puhella, mitäs pahaa siinä? -- puheltiin ja haukattiin. Haukkaaminen ei
ole mikään paha asia; kelpo ihmisen kanssa sopii kyllä haukata".
-- "Mitäs minä sinulle viimeksi sanoin, kun olit juovuksissa? Etkö
muista, mitä?" sanoi Tshitshikow.
-- "Ettenkö muistaisi? Muistan, kuinkas minä en sitä muistaisi. Minä
tiedän, että päihtyminen on paha asia. Satuin pakinoille kelpo ihmisen
kanssa, sillä..."
-- "Minä annan sinua selkään aika lailla, sitten saat pakinoita ja
kelpo ihmisiä".
-- "Mitenkä vaan paraiten tykkäätte ja suvaitsette, armollinen herra",
vastasi Selifan, altiina mihin hyvänsä. "Jos niinkuin selkään, niin
sopii selkäänkin; en minä pane vastaan, en. Miks'eikäs selkäänkin, kun
asia vaatii? Sitähän varten on hovinherran tahto. Ja selkään pitää
antaa kanssa, ett'ei tule talonpoika vallattomaksi; järjestys ja hyvä
kunto kaikissa asioissa. Jos niinkuin syystä, niin sopii selkäänkin;
miks'eikäs selkäänkin?"
Tämmöiseen puheesen ei herra osannut vastata yhtään mitään. Vihdoin
näkyi itse kohtalo päättäneen armahtaa heitä. Kaukaa kajahti koiran
haukunta. Ihastuneena käski Tshitshikow kiiruhtaa hevosia. Venäläisellä
ajurilla on hyvä vainu pimeässäkin; siitäpä syystä sattuukin, että hän
välistä silmät ummessa laskee täyttä vauhtia ja johonkin paikkaan
päätyy kumminkin. Selifan, vaikka nyt oli pilkkosen pimeä, ohjasi
hevoset niin suorastaan kylää kohti, että vasta silloin pysähtyi kuin
vaunujen aisat kolahtivat laipioon, jolloin ei enää ollut mahdollista
päästä kauemmas. Tiheän sadeharson läpi eroitti Tshitshikow vaan
jotakin katon tapaista. Hän lähetti Selifan'in hakemaan porttia,
ja sitä olisi kyllä kestänyt hakea, ell'ei Venäjällä olisi
portinvartijoita, kelpo koiria, jotka ilmoittivat hänen tulonsa niin
heleästi, että hänen täytyi tukkia korvansa käsillään. Valo välähti
yhdessä huoneessa ja lähetti usmaisen juovan laipioon, osoittaen
matkamiehellemme, missä portti oli. Selifan rupesi kolkuttamaan, ja
pian aukeni sivu-portti. Siitä kurkisti joku olento, sarkatakki päällä,
ja vieraat kuulivat käheän ämmän-äänen kysyvän:
-- "Kuka siellä? Mitäs se semmoinen meno on?"
-- "Matkamiehiä ollaan, päästäkää sisään yöksi", virkkoi Tshitshikow.
-- "Eikös ja vaan?" puhui ämmä. "Onkos tämä laitaa, näin myöhään! Ei
tämä ole mikään kestikievari; rouva täällä asuu".
-- "No, mutta mitäs tehdä, muori kulta? Tieltä eksyttiin, näethän.
Eihän sitä keskelläkään aroa saata yötä olla tämmöiseen aikaan!"
-- "Totisesti nyt on sangen pimeä aika, ei ole yhtään kelpo aika",
lisäsi Selifan.
-- "Suu kiinni, pöllö!" sanoi Tshitshikow.
-- "Kukas te olette?" kysyi muija.
-- "Aatelismies olen, muori hyvä".
Sana _aatelismies_ saattoi muijan vähän arvelemaan.
-- "Malttakaas, niin sanon rouvalle", virkkoi hän ja palasi parin
minutin kuluttua lyhty kädessä. Portti avattiin. Tuli välähti
toisessakin akkunassa. Vaunut, ajettuaan pihaan, pysähtyivät vähäisen
talon eteen, jota pimeässä oli vaikea tarkkaan nähdä. Toinen puoli vaan
oli valaistu ikkunoista tulevalla valolla, joka suoraan lankesi myöskin
rakennuksen edessä olevaan vesiropakkoon. Rapisten pieksi sade puista
kattoa, ja lotisten juoksi vesi tynnyriin, joka oli pantu räystään
alle.
Koirat ne sillä välin pitivät ääntä kaikella mahdollisella tavalla.
Yksi oli nostanut kuononsa ylöspäin ja veteli virttään niin kestävästi
ja niin uutterasti, kuin olisi hänellä siitä ollut ties kuinkakin hyvä
palkka; toinen mätti tiheään, mutta heidän välillään porokellona soida
helisi arvatenkin pentukoiran kimeä diskantti-ääni, ja kaiken
täytteeksi kuului karkea baasi, kenties joku vanha vaari, aimo
luppakorva, sillä se pärisi, niinkuin pärisee lauluseurassa toinen
baasi, koska konsertti on parhaimmassa vauhdissa; tenorit ne kohoovat
varpaillensa, ponnistellen ja pohtaen saada ulos korkeata nuottia, ja
kaikki tyyni pyrkii ylös korkeuteen niskat kekassa, mutta toinen baasi,
kätkien partaisen leukansa kaulaliinaan, kyyristyneenä ja hyyristyneenä
melkein maahan saakka, päästelee pärinäänsä, niin että helisee ja
tärähtelee akkunain ruudut.
Jo koirien haukunnastakin, nimittäin noin monenlaisesta musikantista,
päättäen olisi sopinut arvata kylä melkoisen suureksi; mutta meidän
sankarimme, läpimärkä ja viluissaan kun oli, ei ajatellut muuta kuin
vuodetta. Tuskin olivat vaunut pysähtyneetkään, niin jo hyppäsi hän
kuistille, horjahti ja oli kaatua. Kuistille tuli nyt toinen
vaimo-ihminen, nuorempi äsköistä, vaan hyvin äsköisen näköinen. Hän
saattoi vieraan sisään. Tshitshikow heitti ympärillensä pikimmältään
pari silmäystä: kamarin seinät oli verhottu vanhoilla, juovikkailla
papereilla; sinne tänne oli ripustettu jonkunlaisia linnunkuvia;
akkunain välissä vanhan-aikuisia vähäisiä peilejä, tummissa puitteissa,
ja nämä varustetut koristeilla, kiertyneiden lehtien muotoon; jokaisen
peilin taakse oli pistetty joko kirje tai vanha korttipakka tahi sukka;
seinäkello ja sen numerotaululla kukkia maalattuina ... muuta oli
mahdoton nähdä. Hän tunsi, kuinka hänen silmäluomensa pyrkivät
tarttumaan toisiinsa, niinkuin joku olisi voidellut ne hunajalla.
Hetkisen kuluttua tuli huoneesen emäntä, vanhanpuoleinen eukko,
yömyssyn tapainen päässä, villahuivi kaulassa, yksi noita muori-kultia,
vähäisiä tilan-omistajia, jotka aina valittavat ja vaikeroivat
katovuosia ja tappioita ja käyvät pää kallellaan, mutta sillä välin
kokoilevat rahoja viirukkaihin pussosiin, joita sijoitetaan piironkien
laatikkoihin. Yhteen pussoseen kootaan hopearuplat, toiseen
puoliruplat, kolmanteen 25-kopekan rahat, vaikka päältä nähden luulisi,
ett'ei piirongeissa muuta olekaan kuin liinavaatteita ja yökohtuja ja
lankakeriä ja ratkottu saloppi, jonka määrä on muuttua leningiksi, jos
vanha sattuisi tavalla tai toisella kärvettymään, kun pyhiksi
paistetaan kakkuja ja muita piiraisia, tahi muutoin kulumaan. Mutta
eipäs vaan kärvety vanha leninki eikä muutoinkaan kulu: muori on
tarkka, ja saloppi saa ratkottuna olla pitkät ajat, ja tulee vihdoin,
testamentin mukaan, orpanan tyttärelle monen muun romun ja roskan
kanssa.
Tshitshikow pyysi anteeksi, että oli tällä äkkinäisellä tulollansa
tehnyt häiriötä.
-- "Ei tee mitään! Ei tee mitään!" puheli emäntä. "Mutta toipas vaan
teidät Jumala aika ilmalla tänne! Semmoinen myrsky ja rankka-ilma...
Pitäisihän teidän syödäkin näin matkasta tultua, mutta eihän tässä
öiseen aikaan saata mitään valmistaa".
Emännän sanat keskeytti kauhea sihistys, niin että vieras oli vähällä
säikähtää: sihistys oli semmoinen, niinkuin olisi koko huone tullut
täyteen käärmeitä. Katsahdettuansa ylös, hän kumminkin rauhoittui,
havaiten, että seinäkellolle oli tullut lyömisen halu. Sihistystä
seurasi pärinä ja sitten vasta, ponnistaen kaikki voimansa, sai kello
lyöneeksi kaksi semmoisella äänellä niinkuin joku olisi kepillä
kolhinut särkynyttä saviastiaa. Sen jälkeen rupesi lerkku taas
tyyneesti naksuttelemaan oikealle ja vasemmalle.
Tshitshikow kiitti emäntää, sanoen, ett'ei hän tarvitse mitään, ett'ei
emäntä puuhaisi yhtään mitään ja ett'ei hän pyydä mitään muuta kuin
vuodetta. Hän tahtoi vaan tietää, mihin tienoihin hän oli joutunut ja
pitkäkö matka täältä oli Sobakevitsh'in kartanoon. Muori vastasi,
ett'ei hän mointa nimeä ole kuullutkaan ja ett'ei semmoista
tilan-omistajaa ole olemassakaan.
-- "Tunnette te ainakin Manilow'in?" kysyi Tshitshikow.
-- "Kukas se Manilow sitten on?"
-- "TiIan-omistaja se on, rouva hyvä".
-- "En ole kuullut, ei täällä semmoista tilan-omistajaa ole".
-- "Mimmoisiakos täällä on?"
-- "Bobrow, Swinjin, Kanapatjew, Harpakin, Trepakin, Pleshakow".
-- "Rikkaitako ovat vai köyhiä?"
-- "Ei, hyvä ystävä, täällä kovin rikkaita ole. Kellä on kaksikymmentä,
kellä kolmekin kymmentä sielua; mutta niinkuin sata sielua ja niin,
niin semmoisia ei ole".
Tshitshikow huomasi tulleensa kauas sydänmaille.
-- "Kuinkas pitkältä täältä edes kaupunkiin on?"
-- "Mahtuneeko tää matka kuuteenkaan kymmeneen virstaan! Onhan tuo nyt
ikävä nähdä, ettei ole mitä panisi teille syödä! Tahtoisitte kenties
teetä, hyvä vieras?"
-- "Kiitoksia, hyvä rouva. En tahdo muuta kuin vuodetta".
-- "No niin, kyllä maar tuommoisen matkan perästä uni hyvää tekee.
Käyhän tuohon sohvalle, hyvä ystävä. Fetinja, kuule! Tuo tänne patja,
pieluksia ja peite. Sitä Herran ilmaa! Jyriseekin näet niin että ...
kyllä minulla paloi kynttilä pyhäin kuvain edessä koko pitkoisen yön.
Mutta, hyvät ihmiset! Niinhän sinulla on, kuin karjulla, selkä ja kylki
ihan liassa! Missäs sinä tuolla lailla olet rypenyt?"
-- "Jumalan kiitos, että siitä rypemällä pääsi! Kiitän vaan, että ovat
kylkiluuni eheät".
-- "Herrajesta, mitä puhutkaan! Kai sinun selkääsi pitäisi hieroa,
vai?"
-- "Suuri kiitos! Älkää huoliko mistään. Käskekää vaan piikanne kuivata
vaatteeni".
-- "Fetinja, kuule!" sanoi emäntä sille vaimoihmiselle, joka äsken oli
ollut kuistilla kynttilä kädessä ja nyt oli ennättänyt tuoda patjan ja
pöyhötellessään sitä päästänyt huoneesen oikean höyhenisen
vedenpaisumuksen. "Ota sinä herran takki ja alusvaatteet ja kuivaa ne
ensin valkean ääressä, niinkuin ennen tehtiin herra vainajan aikana,
hiero ne sitten ja piekse puhtaiksi".
-- "Kyllä, rouva", sanoi Fetinja, levittäen patjan päälle lakanata ja
pannen tyynyjä.
-- "No tuoss' on nyt sulle vuode", sanoi emäntä. "Hyvää yötä nyt vaan,
hyvä ystävä. Etköhän sinä vielä tarvitse jotakin? Kukaties sinä,
veikkonen, olet tottunut siihen, että joku ennen nukkumistasi syyhyttää
kantapäitäsi. Ukko vainaja ennen vanhaan ei saanut unta muutoin millään
muotoa".
Vaan vierasta ei haluttanut kantapäittenkään syyhyttäminen. Emäntä meni
pois, ja vieras riisuihe heti kohta, antaen Fetinjalle kaikki
riisumansa päällys- sekä alusvaatteet, jonka jälkeen Fetinja,
toivotettuansa hänkin puolestaan hyvää yötä, vei nämät märät ruumiin
varustukset pois. Tshitshikow, yksikseen jäätyänsä, katsahti
mielihyvällä vuoteesensa, joka ulottui melkein lakeen asti. Fetinja oli
nähtävästi aivan erinomainen patjain pöyhöttäjä. Hän asetti vuoteen
viereen tuolin ja kiipesi siitä tilallensa, joka vajosi hänen allansa
milt'ei hamaan lattiaan asti. Piiriänsä alemmaksi pullistuneet höyhenet
ne lehahtivat ympäri huonetta. Sammutettuansa kynttilän, hän veti
ylleen kattunaisen peitteen ja, käytyänsä rinkelin moiseen kippuraan,
nukkui samassa.
Aamulla hän heräsi myöhänlaiseen. Aurinko paistoi akkunasta häntä
suoraan silmiin, ja kärpäset, jotka eilen illalla olivat maanneet
rauhassa seinillä ja laessa, kääntyivät nyt joka mies häneen:
yksi istahti hänen huulellensa, toinen korvan lehdelle, kolmas
koetteli eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään; yksi oli
varomattomuudessaan istahtanut liian lähelle vieraan sierainta, ja sen
vetäisi hän unimielissään nenäänsä, josta seurasi ankara aivastus, ja
tämä se oli syynä hänen heräjämiseensäkin. Luotuaan silmäyksen
ympärillensä hän huomasi, ett'ei kaikissa kuvissa ollut pelkkiä
lintuja; oli siellä Kutusow'in muotokuva ja öljyväreillä maalattu ukko
univormussa, jossa olivat punaiset hihansuut, niinkuin tapana oli
Paavali keisarin aikana. Kellot päästivät jälleen sihinän ja löivät
kymmenen; ovesta pilkistivät naisen kasvot, mutta katosivat samassa,
sillä Tshitshikow oli, paremmin nukkuaksensa, riisunut päältään
kaikki tyyni.
Nuo kasvot näyttivät hänestä vähän tutuilta. Hän rupesi johdattelemaan
niitä mieleensä ja muisti ne viimein emännän kasvoiksi. Hän pani paidan
päälleen; muut vaatteet olivat jo, kuivattuina ja puhdistettuina,
vuoteen vieressä. Pukeuttuansa, hän astui peilin eteen ja aivasti
jälleen niin kovaa, että juuri siihen aikaan akkunan alle tullut
kalkkona -- akkuna näet oli matalalla maasta -- rupesi äkkiä
pälpättämään jotakin hyvin nopeasti omalla kummallisella kielellään. Se
tahtoi kai sanoa niin paljon kuin: "terveeksi!" johon Tshitshikow
vastasi: "mene hiiteen!"
Käytyänsä akkunaan, hän alkoi tarkastella näkö-aloja edessään. Akkuna
antoi melkein suoraa päätä kana-koppeliin; ainakin oli sen edessä oleva
piha täpötäynnä siipikarjaa ja muita elukoita. Kanoja ja kalkkonia oli
aivan lukemattomia laumoja; niitten välissä tepasteli kukko
määränperäisin askelin harjaansa puistellen ja pannen päänsä
kallelleen, ikäänkuin mitä kuunnellen. Sika perheineen ilmaantui sekin
sinne; siinä se, tonkien rikkatunkiota, pisti ohi mennen poskeensa
kananpojan ja olematta milläänkään yhä edelleen syödä ahmasi arbusin
kuoria. Tämän vähäisen pihan elikkä kanatarhan ympärille oli tehty
laipio, ja sen toisella puolen näkyi avarat kaalismaat, joissa kasvoi
kaalia, sipulia, perunoita, punajuuria ynnä muuta sellaista, taloudelle
tarpeellista. Kaalismaassa kasvoi siellä täällä omenapuita ja muita
hedelmäpuita, verkoilla verhottuja, suojaksi harakoilta ja varpusilta,
joita viimeksi mainittuja lenteli kuni pilviä paikasta toiseen. Samaa
tarkoitusta varten seisoi myös pitkäin seipäitten päässä muutamia
linnunpelotuksia, kädet levällään; yhdellä niistä oli päässä itse
emännän myssy. Kaalismaitten takana oli kylä, jonka talot tosin olivat
hajallaan, muodostamatta säännöllisiä katuja, vaan kumminkin
Tshitshikow'in mielestä osoittivat asujantensa varallisuutta, koskapa
olivat korjatuita niinkuin sopii: katoilla olivat joka paikassa uudet
malot; kallistuneita portteja ei näkynyt missään. Huomasipa hän
akkunaansa päin aukeavissa kattovajoissa missä uudet vararattaat, missä
kahdetkin.
-- "Onhan muorilla kylä jommoinenkin!" virkkoi hän ja päätti samassa
ruveta emännän kanssa pakinoille ja tutustua hänen kanssaan lähemmältä.
Hän katsahti oven raosta siihen huoneesen, josta emäntä äsken oli
pistänyt päätänsä sisään, ja näki hänen istuvan teepöydän ääressä.
Tshitshikow astui hänen luoksensa iloisen ja lempeän näköisenä.
-- "Hyvää huomenta, ystävä hyvä! Kuinka olette maanneet?" kysyi emäntä,
kohottautuen sijaltaan. Hänellä oli nyt yllään parempi puku kuin eilen:
tumma leninki eikä enää yömyssyä; kaulassa oli sentään nytkin jotakin
sidottuna.
-- "Hyvin, hyvin", puheli Tshitshikow, istuen nojatuoliin. "Entäs te,
rouva?"
-- "Huonosti, veikkonen, huonosti".
-- "Kuinka niin?"
-- "En saa unta. Ristiluuta mulla aina kivistelee ja jalkaa kanssa,
tästä luun päältä, niin näet särkeekin, että..."
-- "Kyllä se ohi menee, menee se; vähätelkää te semmoiselle!"
-- "Suokoon Jumala, että se menisi ohitse! Olen minä sitä voidellut
sian ihralla ja olen tärpätilläkin hautonut. Mitäs suvaitsette teen
kanssa? Pullossa on hedelmäviinaa".
-- "Ei ole hullummaksi! Ryypätään, rouva kulta, sitäkin".
Lukija on luullakseni jo huomannut, että Tshitshikow, lempeän näköinen
vaikka olikin, kumminkin puhui vapaammin nyt kuin Manilow'in kanssa
eikä kursaillut ensinkään. Täytyy sanoa, että jos meillä Venäjällä
ollaankin jossakin katsannossa vielä takapajulla ulkomaalaisten
rinnalla, niin olemme me sen sijaan jättäneet heidät kauaksi jälkeemme
käyttäytymisen taidossa. Mahdoton on luetella meidän käytöksemme
kaikkia vivahduksia ja hienouksia. Franskalainen tai Saksalainen ei
saata iki pitkinä päivinä hoksata ja käsittää kaikkia sen omituisuuksia
ja eroituksia. Hän puhuu melkein samalla äänellä ja samalla tavalla
sekä miljonain omistajan että vähäisen rihkamakauppiaan kanssa, vaikka
tietysti hänkin sydämmessään tarpeeksi liehakoitsee edellistä. Meillä
on toisin: meillä on semmoisia taitureita, jotka kahdensadan sielun
isännälle puhuvat aivan toisin kuin sille, jolla on kolmesataa sielua;
ja semmoisen kanssa, jolla niitä on kolmesataa, haastelevat taaskin
toisella tapaa kuin viidensadan sielun omistajan kanssa; ja tämän
kanssa yhä vieläkin toisella muotoa kuin sen kanssa, joka on
kahdeksansadan omistaja; sanalla sanoen, nouse vaikka miljonaan
astikka, niin ei tule värin vivahduksista puutetta. Otaksutaanpa
esimerkiksi kanslia -- ei täällä, vaan yhdeksän meren takana --; ja
kansliaan otaksutaan kanslian päällikkö. Olkaa hyvä ja katselkaa häntä,
koska istuu hän alamaistensa keskessä, -- totta tosiaan, ette uskalla
pelkästä pelosta sanaakaan hiiskahtaa! Ylpeys ja ylevyys ja ties mitä
vaan ei asukaan hänen kasvoillansa! Ota suoraa päätä sivellin ja
maalaa: Prometeo, ihan ilmeinen Prometeo! Katsanto on kotkan katsanto,
ja käynti niin tyyntä ja tasaista... Mutta tuskin on tämä kotka astunut
huoneestansa ja lähenee ylipäällikön kabinettia, niin peltopyynä hän
juosta piipottaa, paperi kainalossa, piipottaa minkä ennättää. Kun
seurassa ja iltahuveissa ovat kaikki vähävirkaisia, niin Prometeo on ja
pysyy Prometeona; mutta annas, että on joku edes hiukan ylempi häntä,
niin Prometeossa on tapahtunut semmoinen muodonmuutos, ett'ei
Ovidiokaan mointa olisi voinut keksiä: kärpänenhän se on, kärpästäkin
pienempi, hiekkajyväseksi supistunut! "Eihän tuo olekaan Ivan
Petrovitsh", arvelette te, katsellessanne häntä. "Ivan Petrovitsh on
isompi kasvultaan, mutta tämähän on pieni mies ja laiha mies; Ivan
Petrovitsh puhuu korkealla ja karkealla äänellä eikä naura milloinkaan;
mutta tämä, hiis sitä ties, piipittää kuin lintu ja yhä naureskelee".
Te astutte lähemmäksi ja kas -- Ivan Petrovitsh se on sittenkin! "Vai
niin vainen!" arvelette te itseksenne.
Vaan palatkaamme toimiviin henkiin.
Tshitshikow oli, niinkuin jo näimme, päättänyt olla yhtään
kursailematta, ja siksipä hän, otettuaan kupin teetä ja kaadettuaan
siihen hedelmäviinaa, rupesi puhelemaan tällä tapaa.
-- "Teillähän on soma kylä. Montako sielua?"
-- "Onhan niitä, hyvä ystävä, vähää vailla 80", sanoi emäntä, "mutta
mitäs siitä, kun on kovat ajat. Tuoss' oli menneenäkin vuonna semmoinen
kato, että älä Herra saata".
-- "Talonpojat näyttävät kumminkin niin tukevilta ja tuvat lujilta.
Sallikaas kysyäni teidän sukunimeänne. Olen niin hajamielinen ... tulin
öiseen aikaan..."
-- "Korobotshka, kollegisihteerskä".
-- "Suur' kiitos. Entä nimi ja isännimi?"
-- "Nastasja Petrovna".
-- "Vai Nastasja Petrovna? Se on hyvä nimi se, Nastasja Petrovna.
Minulla on täti, äitini sisar, myöskin Nastasja Petrovna".
-- "Entäs teidän nimenne?" kysyi rouva. "Te olette kai assessori?"
-- "En ole", vastasi Tshitshikow, naurahtaen. "En ole assessori;
muutoin vain matkustelen omissa asioissani".
-- "Vai niin, te ostelette siis! No voi sentään, kun tulin myöneeksi
meteni kauppamiehille niin helposta! Sinä, veikkonen, olisit kai
ostanut mettä?"
-- "Enkä olisikaan ostanut mettä".
-- "Mitäs sitten? Hamppujako? Mutta eihän minulla ole hamppujakaan enää
kuin pikkuruisen! Liekö puoltakaan puutaa".
-- "Ei, hyvä ystävä! Toisen sorttista tavaraa me tahdomme. Sanokaas,
onko teiltä kuollut talonpoikia?"
-- "Voi veikkonen, kahdeksantoistakymmentä henkeä!" huokasi eukko. "Ja
kaikki niin tukevaa kansaa, työväkeä. Kyllähän sen koommin on uutta
väkeä syntynyt, mutta mitäs niistä? Pientä ja mitätöntä. Mutta
assessori tuli kuin tulikin; maksa tänne, sanoi, joka sielusta. Niin
näes, maksa pois kuolleista, mikä elävistäkin. Viime viikolla paloi
minulta seppä, taitava semmoinen, lukkosepän työt osasi ja kaikki".
-- "Olikos teillä tulipalo?"
-- "Suojellut on sentään hyvä Jumala semmoiselta vaaralta; tulipalo
olisi ollut vielä pahempi. Ei, hyvä ystävä, itse hän paloi. Sisuksissa
näet hänellä syttyi palo; oli ryypännyt mies liiemmäksi. Sininen valkea
vaan kävi miehestä ja niin kärvettyi ja musteni kuin sysi. Semmoinen
mestari! Nyt en pääse minnekään, kun ei ole hevosen kengittäjää".
-- "Niin oli Jumalan tahto, hyvä ystävä", sanoi Tshitshikow ja huokasi.
"Mitä Jumala viisaudessansa tekee, sitä ei käy ihmisen vastustaminen...
Antakaas ne minulle, Nastasja Petrovna!"
-- "Mitkä niin?"
-- "Juuri nuo, jotka ovat kuolleet".
-- "Millä viisiä?"
-- "No muutoin vaan, taikka, sama se, myökää ne minulle. Minä annan
teille rahat niistä".
-- "Mutta mitenkäs tämä nyt on? Enhän minä oikein ymmärrä. Rupeatko
sinä kaivamaan niitä maasta, vai?"
Tshitshikow huomasi eukon harpanneen lopen kauas ja näki
välttämättömäksi selittää hänelle asian. Muutamilla sanoilla selvitti
hän, että sielujen siirros tai myönti tapahtuu vaan paperilla ja että
ne kirjoitetaan niinkuin olisivat hengissä.
-- "Mutta mitä sinä niillä teet?" kysyi eukko, katsoa tuijottaen
häneen.
-- "Se on minun asiani".
-- "Mutta kuolleitahan ne ovat".
-- "No kukas niitä eläviksi sanoo? Siitäpä teillä onkin tappiota, että
ne ovat kuolleet; teidänhän pitää maksaa niistä henkirahat, mutta minä
teidät päästän kaikista puuhista ja maksuista. Ymmärrättenkös? Enkä
ainoastaan päästä maksuista, vaan vieläpä annan teille viisitoista
ruplaa. No, onko selvä nyt?"
-- "Enpä tosiaankaan tiedä", lausui eukko verkalleen. "Enhän minä ole
milloinkaan myönyt kuolleita".
-- "Sitä minäkin. Ihmehän olisi ollutkin, jos olisitte niitä
myöskennelleet. Vai luuletteko, että niistä on todellakin jotakin
hyötyä?"
-- "No enhän minä sitä luule. Mitäs hyötyä niistä voisi olla? Ei niistä
ole hyötyä mitään. Se se vaan on vähän niinkuin vaikeata, että ne ovat
jo kuolleita".
-- "Tuollapa muijalla on kova pää, näen mä", arveli Tshitshikow
itsekseen. "Kuulkaapas nyt! Ajatelkaahan te toki: itseännehän te
köyhdytätte, kun maksatte henkirahoja kuolleittenkin edestä!..."
-- "Älä, hyvä ystävä, puhukaan!" keskeytti emäntä. "Tässä kaksi viikkoa
takaperin maksoin päälle puolentoista sadan ja piti vielä assessoriakin
voidella..."
-- "Sepä se! Mutta ottakaas nyt huomataksenne se, ett'ei enää ole
tarvis assessoriakaan voidella, sillä minä se nyt maksan heidän
edestänsä, minä ettekä te; minä otan kaikki verot päälleni; vieläpä
teen kauppakirjankin omalla kulungillani; ymmärrättenkös te sitä?"
Eukko ajattelemaan. Asia näytti hänestä kyllä vähän niinkuin
edulliselta, mutta kovin se nyt vaan oli outoa ja uutta, ja siksipä hän
rupesi pelkäilemään, kunhan vaan kauppias ei häntä jollakin tavoin
pettäisi: tulihan näet mies tiesi mistä ja vielä öiseen aikaan.
-- "No mitäs sanotte, rouva kulta? Tehty kuin tehty, vai?" kysäsi
Tshitshikow.
-- "Ei, hyvä ystävä, minulle vielä milloinkaan ole sattunut tämmöistä
vainajain kauppaa. Eläviä ihmisiä kyllä ovat multa saaneet. Tässä
toissakin vuonna sai Protopopow kaksi tyttöä, sadasta ruplasta
kumpaisenkin, ja oli hyvin kiitollinen: semmoisiksi näet varttuivat
työntekijöiksi, oikein salvettejakin kutovat itse".
-- "Ei nyt ole puhe elävistä, olkoot Herran huomassa! minä kysyin
kuolleista".
-- "Minua tosiaankin vähän peloittaa näin ensi alussa, ett'en miten
tulisi tappiolle. Sinä, hyvä ystävä, kuka ties petkutat minua ... ne
tuota noin ... ne kenties enemmänkin maksavat".
-- "Kuulkaapas, rouva hyvä ... no, mutta olettepas te! Mitäs niillä
voisi olla hintaa? Ajatelkaa toki: tomuahan se on. Ymmärrättekö te? Se
on sanalla sanoen tomua. Ottakaa te kaikkein joutavin, viho viimeinen
kappale, esimerkiksi vaikka repaleinen riepu, niin onhan silläkin joku
hinta: ostetaanhan se edes paperitehtaasen; mutta mihinkäs näistä
olisi? No sanokaas nyt itse, mihinkäs niistä olisi!"
-- "No niinpä kyllä. Eihän niistä ole niin mihinkään, ja sehän se minua
vaan arveluttaakin, että ne ovat jo kuolleet".
-- "Voi pölkkypäätä sentään!" arveli itsekseen Tshitshikow, jolta jo
maltti rupesi loppumaan. "Menepäs nyt tuommoisen kanssa kauppoja
tekemään! Ihan hien kierii otsalleni, pahuksen ämmä". Hän otti
nenäliinan taskustaan ja rupesi pyhkimään hikeä, jota todellakin
helmeili otsalla.
Turhaanpa Tshitshikow sentään kiivastui. Onhan niitä kunnioitettavia
miehiä ja valtiomiehiäkin, jotka kuitenkin kaikitenkin ovat täydellinen
Korobotshka. Kun mitä kerran on saanut päähänsä istutetuksi, niin ei
siinä auta keinot ei mitkään; tuo hänelle todistuksia vaikka kuinka
monta hyvänsä, ja päivänselkeitä jok'ainoa, niin takaisin hän poukahtaa
siitä, niinkuin pallo poukahtaa takaisin seinästä.
Tshitshikow päätti koettaa saada muijaa oikealle tolalle jotakin
sivutietä.
-- "Rouva hyvä", sanoi hän, "joko te ette tahdo ymmärtää minun sanojani
taikka muutoin vaan puhutte, jotakin puhuaksenne... Minä annan teille
rahaa: viisitoista ruplaa seteleissä, -- ymmärrättenkö? Rahaahan se on.
Niitä ette löydä kadulta. Sanokaas suoraan, mitä saitte medestänne".
-- "Kaksitoista ruplaa puudalta".
-- "Jo teitte syntiä pikkuruisen, hyvä ystävä. Kahtatoista ette
saaneet".
-- "Sain, niin totta kuin elän".
-- "No katsokaas! Jos saittenkin, niin mettähän se oli. Te kokoelette
sitä, kukaties, vuoden päivät, huolien ja ahkeroiden; siinä piti
puuhata, siinä käydä siellä täällä, siinä piti mehiläisiä hoitaa,
syöttää niitä kellarissa koko talvi, mutta kuolleet sielut eivät ole
tämän mailman asioita. Siinä ette te puolestanne puuhanneet ettekä
hommanneet ensinkään; Jumalan tahdostahan he jättivät tämän mailman,
tuottaen talollenne tappiota. Siellä te saitte vaivoistanne,
puuhistanne kaksitoista ruplaa, tässä saatte ihan ilmaiseksi, ettekä
kahtatoista, vaan viisitoista, ettekä hopeassa, vaan kaikki sinisissä
seteleissä".
Nyt oli Tshitshikow melkein varma, ett'ei ämmä enää voi vastustaa näin
vakuuttavia todistuksia.
-- "En minä tiedä", vastasi emäntä, "mitäs minä kokematon leski! Taitaa
olla paras, kun odottelen vielä kotvasen, kukaties tulee tässä
kauppiaita, ja ennätän tiedustella hintoja".
-- "Hyi häpeä, häpeä, rouva hyvä! niin vainenkin, hyi häpeä! Mitäs te
puhuttekaan? ajatelkaas nyt itse! Kukas niitä rupeaa ostelemaan? Mitäs
niillä kukaan tekee?"
-- "Entäs jos niitä joskus niinkuin tulisi talossa tarvis..." vastasi
eukko, mutta tähän keskeyttikin puheensa ja suu auki sekä kauhulla
katseli vierasta, mitä muka tämä siihen sanoo.
-- "Kuolleita tarvis, niinkö? kylläpä te nyt päläytitte! Varpusiako ne
öisin pelotteleisivat kaalimaistanne vai mitä?"
-- "Herrajesta! Mitä hirmuja sinä puhutkaan!" virkkoi eukko, silmiänsä
ristien.
-- "Mikäs toimi ja ammatti niille sitte annettaisiin? Ja sitä paitsi,
jääväthän luut ja haudat ja kaikki teidän omiksenne: kauppa tehdään
vaan paperilla. No mitäs sanotte? Mitäs arvelette? Vastatkaahan edes!"
Eukko jälleen miettimään.
-- "Mitäs te mietitte, Nastasja Petrovna?"
-- "Enhän minä vieläkään oikein tiedä, mitä tehdä. Eikös passaisi ostaa
hamppuja minulta?"
-- "No hamppuja! Herrainen aika, minä pyydän teiltä jotakin aivan
toista ja te työnnätte minulle hamppuja! Hampuille tulee aika
niillekin; toisten, kun tulen, niin ostan hamputkin. No kuinkas olisi,
Nastasja Petrovna?"
-- "Kovin se vaan on kummallista tavaraa, eihän semmoista tavaraa ole
milloinkaan ollut!"
Nyt loppui Tshitshikow'ilta viimeinenkin maltti. Hän vimmastui,
sieppasi tuolin, löi sen maahan ja käski muorin mennä hitoille.
Hittoa säikähti emäntä sanomattomasti.
-- "Älä, veikkonen, mainitsekaan sitä! Olkoon Herran rauhassa!"
huudahti hän, kalveten. "Toissakin yönä, niin koko yön näin unta siitä.
Pistihän näet päähän panna kortteja iltarukouksen jälkeen, mutta Jumala
kaiketikin rangaistukseksi lähetti hänet unissa luokseni. Kovin oli
raato ruma; sarvetkin pitemmät kuin härällä".
-- "Ihme sentään, ettei niitä kummittele teille oikein kymmenittäin.
Pelkästä kristillisestä rakkaudesta minä tahdon auttaa lähimmäistäni;
tuossa, arvelin, tuossahan on köyhä leski, puuhaa ja ponnistelee ja
kärsii puutetta ... juoskaa järveen kylinenne päivinenne!"
-- "Hyvät ihmiset, kuinka sinä riitelet!" virkkoi ämmä, pelolla
katsellen häntä.
-- "No loppuuhan tässä sanavaratkin! Totta toisen kerran niinkuin mikä,
en mä niin pahasti sano, niinkuin mikä kartanokoira, joka heinätukolla
makaa: ei syö itse eikä anna muille! Minulla oli jo aikomus ostaa
teiltä kaikenlaisia maan tuotteita, sillä minulla on kruunun
hankintoja..." Tässä hän pisti valheeksi, noin ohi mennen, tarkemmin
tuota punnitsematta, mutta seuraus oli odottamaton. Kruunun hankinnat
vaikuttivat valtavasti Nastasja Petrovnaan. Hänen äänensä se ainakin
muuttui melkein rukoilevaksi.
-- "No mitäs sinä niin kovasti suutuit? Jos minä sen olisin tietänyt,
että sinä olet niin äkäinen, niin enhän minä olisi vastaan pannutkaan".
-- "Vielä tässä suuttumaan rupeaisi! Asia ei maksa hölyn pölyäkään ja
minä mokoman tähden vielä äkään kävisin!"
-- "No niin, kyllä minä annan ne, jos tahdot, viidestätoista ruplasta!
Mutta sen minä sanon, että jos niinkuin mitä hankintoja, niinkuin
ruisjauhoja tahi tattarijauhoja tahi suurimoita tahi lihoja, niin älä
suinkaan unohda minua".
-- "En unohda, rouva hyvä, en unohda", puhui Tshitshikow, pyyhkien
kädellään hikeä, joka virtana valui pitkin hänen kasvojansa. Hän
tiedusteli eukolta, oliko hänellä kaupungissa asiamiestä tahi tuttavaa,
jonka hän valtuuttaisi tekemään kauppakirjan ynnä mitä muuta tarvitaan.
-- "Onhan toki! Onhan siellä provastin, Kyrillo isän, poika
virkamiehenä", vastasi Korobotshka.
Tshitshikow pyysi häntä kirjoittamaan tälle virkamiehelle valtuukirjan
ja otti itse sepittääksensä sen, jottei tulisi liikoja vaivoja
rouvalle.
-- "Kyllähän se olisi hyvä", ajatteli sillä välin itsekseen
Korobotshka, "jos hän rupeaisi ottamaan minulta kruunulle jauhoja ja
lihoja. Pitäisi vähän hyvitellä miestä: taikinaa jäi vielä eiliseltä;
annas kun käsken Fetinjan paistaa litteitä. Mitäs jos pyöräyttäisi
piirakankin munan kanssa: hyvin ne meillä semmoisia pyöräyttelevät eikä
niihin mene paljoa aikaakaan".
Emäntä meni ulos panemaan toimeen aikomustansa, joka tarkoitti piirakan
pyöräyttämistä, ja kaiketikin täydentämään sitä muilla kotoisen
keitto- ja paistotaidon tuotteilla. Tshitshikow puolestaan meni
vierashuoneesen, jossa oli maannut yön, ottamaan lippaastansa tarpeen
mukaisia papereita. Vierashuoneessa oli jo aikaa sitten kaikki
korjattu: upeat patjat oli viety pois, ja sohvan edessä oli liinalla
katettu pöytä. Pantuaan lippaansa pöydälle, täytyi Tshitshikow'in
levähtää vähäsen, sillä hän tunsi olevansa hiessä koko mies; kaikki
mikä hänellä oli päällään, paidasta aina sukkiin saakka, oli märkänä.
-- "Kylläpä koetteli miestä saakelin ämmä!" virkkoi hän, kotvan aikaa
levättyänsä, ja avasi lippaan.
Tekijä on vakuutettu siitä, että lukijoissa löytyy niinkin uteliaita,
jotka tahtovat saada tietää, millainen tämä lipas oli rakennukseltaan
ja sisukseltaan. No niin, sopiihan tyydyttää uteliaisuutta. Kas
tämmöinen se oli sisästä: aivan keskessä oli saippuakuppi, sen takana
kuusi tai seitsemän kapeata solaa partaveitsille, sitten neliömäiset
aukot hiekka- ja muste-astiaa varten ja niitten välissä koverrettu
syvennys kynille, lakalle ynnä muille semmoisille pitemmille esineille;
sitten kaikenlaisia sekä kannellisia että kannettomia karsinoita
lyhyemmille esineille, ja ne olivat täynnä käyntikortteja, hääkortteja,
hautajaiskortteja ynnä muuta, mitä oli pantu muistoksi. Koko
ylälaatikko solineen karsinoineen oli nostettava pois, ja sen alapuoli
oli täynnä papereita, koko-arkeissa; niitten alla oli pieni
rahalaatikko, joka salaisella tavalla aukeni lippaan syrjästä. Lippaan
isännällä oli tapana avata tätä laatikkoa niin nopeasti ja sulkea sitä
jälleen samassa silmänräpäyksessä, ett'ei saata varmaan sanoa, kuinka
paljo rahaa siellä oli. Tshitshikow ryhtyi heti kohta työhön. Hän
teroitti kynän ja alkoi kirjoittaa.
Emäntä tuli sisään.
-- "Sinullapa, veikkonen, korea lipas on", sanoi emäntä, istuen hänen
viereensä: "Moskovastako se on ostettu?"
-- "Moskovasta", vastasi Tshitshikow, jatkaen kirjoittamista.
-- "Sitä minäkin: sieltä saa aina niin hyvää työtä. Tässä toissa vuonna
toi sisareni sieltä lämpimät kengät lapsille: kelpo kengät olivatkin,
kestävät yhä vielä. Herrainen aika, kuinka sinulla on paljon
karttapaperia!" jatkoi hän, vilaisten vieraan lippaasen. "Saisit tuosta
antaa arkin minullekin! Minulla näet ei ole: sattuu yks kaks
pyyntökirja pantavaksi oikeuteen, niin mihinkäs sen kirjoittaa?"
Tshitshikow selitti hänelle, ett'ei nämä paperit ole sitä laatua:
näihin kirjoitetaan ainoastaan kauppakirjoja eikä pyyntöasioita.
Rauhoittaaksensa eukkoa, Tshitshikow antoi kumminkin hänelle
jonkunlaisen arkin, ruplan maksavan. Kirjoitettuaan kirjeen, antoi hän
sen emännälle allekirjoitettavaksi ja pyysi luettelon kuolleista
talonpojista. Emännälläpä ei ollutkaan minkäänlaisia luetteloja eikä
listoja; hän tiesi ulkoa melkein kaikki. Hän rupesi luettelemaan niitä
vieraallensa. Muutamilla oli Tshitshikow'in mielestä kovin kummalliset
nimet ja vielä oudommat liikanimet, niin että hän joka kerta kuin uusi
nimi lausuttiin, ensinnäkin pysähtyi ja sitten vasta rupesi
kirjoittamaan. Vallankin kuului hassulta nimi Pietari Savelinpoika
Kaukana-Kaukalo, niin ett'ei hän malttanut olla sanomatta: "onpas sillä
pituutta!" Toinen oli liikanimeltään Lehmän Tiili. Kolmas taas oli
pitkittä puheitta Pyörä-Iivana. Kirjoitustansa lopettaessaan
Tshitshikow veti pari kertaa ilmaa nenäänsä ja tunsi varsin viehättävän
hajun: jotakin voissa paistettua.
-- "Pyydän nöyrimmästi haukkaamaan", sanoi emäntä. Tshitshikow katsahti
taakseen ja näki, että pöydällä oli jo sieniä, piirakaisia, nopeaisia,
litteäisiä ja kakkuja jos jonkinlaisia: sipuli-kakkuja, unikko-kakkuja,
maito-kakkuja ja kuore-kakkuja ja ties mitä kakkuja.
-- "Munapiirakkaa!" virkkoi emäntä.
Tshitshikow siirtyi munapiirakan ääreen ja syötyään yhteen menoon vähän
enemmän kuin puolet siitä, kehaisi sitä. Ma'ukasta piirakka oli jo
itsestäänkin ja maistoi sitäkin ma'ukkaammalta kaiken puuhan ja vehkeen
perästä emännän kanssa.
-- "Entäs litteitä?" sanoi emäntä.
Vastaukseksi tähän kääräsi Tshitshikow kolme litteätä yhteen, kastoi
ne voinsulaan, pisti suuhunsa ja pyyhkäsi huulet ja kädet salvettiin.
Tehtyänsä samalla muotoa vielä pari kolme kertaa, pyysi hän emännän
käskemään, että hänen hevosensa valjastettaisiin. Nastasja Petrovna
lähetti samassa Fetinjan viemään tätä sanaa ja käski hänen samalla
tuoda vielä lämpöisiä litteitä.
-- "Teillä on varsin hyviä litteitä", sanoi Tshitshikow, käyden vasta
tuotujen lämpöisten kimppuun.
-- "Niin, kyllä minulla niitä hyvin paistetaan", virkkoi emäntä; "paha
vaan, ett'ei tullut vuodentulo hyvä, jauhot eivät ole oikein niinkuin
ekstafiiniä... Mihinkäs te, hyvä ystävä, nyt jo kiiruhdatte?" lisäsi
hän, nähtyään Tshitshikow'in ottaneen jo lakin kouraansa. "Eihän vielä
ole hevosetkaan valjaissa".
-- "Kyllä ne pian joutuvat. Kyllä ne minulla pian valjastetaan".
-- "Älkäähän nyt sitten vaan unohtako, kun hankintoja tulee".
-- "En minä unohda, en minä unohda", puhui Tshitshikow, astuen
eteiseen.
-- "Entäs sian-ihraa, ostatteko sitä?" kysyi emäntä, astuen hänen
jäljestänsä.
-- "Kuinkas sitten? Kyllä sitäkin ostetaan, mutta perästä päin".
-- "Pääsiäisen aikana saan minä sian-ihraakin".
-- "Ostetaan, rouva hyvä, ostetaan, kaikenlaista ostetaan, sian-ihraa
kanssa ostetaan".
-- "Ja kukaties, jos niinkuin linnun höyheniä tulisi tarvis. Vilpun
paaston aikana minä saan linnunkin höyheniä".
-- "Vai niin, vai niin", puheli Tshitshikow.
-- "No katsos nyt, veikkonen, eiväthän olekaan hevoset vielä
valjaissa", sanoi emäntä, kun oli tultu kuistille.
-- "Kyllä ne joutuvat, kyllä ne joutuvat. Selittäkää vaan, mitenkä
tästä pääsee valtatielle".
-- "Mitenkäkö pääsee?" vastasi emäntä. "Taitaa se selittäminen käydä
vaikeaksi, kun on niin monta tienristeystä. Mitäs, jos annan sulle
tytön mukaasi? On kai sulla kuskilaudalla tilaa tytön istua?"
-- "Kuinkas muutoin!"
-- "No ehkä mä annan sulle tytön. Kyllä se tiet tietää. Mutta katso
vaan, älä viekään tyttöä kokonaan! Kauppamiehet ne kerran veivät
minulta tytön".
Tshitshikow vakuutti, ett'ei hän vie tyttöä pois, ja Korobotshka
rauhoittui. Hän rupesi jo tarkastelemaan mitä pihalla oli: loi silmänsä
emäntäpiikaan, joka oli kantamassa kellarista vedellä täytettyä
puu-astiaa, katsahti tarkasti talonpoikaan, joka oli ilmaunut portille,
ja niin vähitellen vaipui kokonaan taloudelliseen elämään.
Mutta miksipäs niin kauan puhelemmekaan Korobotshkasta? Korobotshkat ja
Manilow'it ja taloudelliset elämät ja taloudettomat elämät --
jättäkäämme ne! Muutoin -- maailmahan on ihmeellisesti järjestetty --
se, mikä iloista oli, muuttuu äkkiä surulliseksi, jos vaan viivähdät
siinä kauan, ja silloin pistää päähän taivas ties mitä kaikkea.
Saattaapa tämmöinenkin ajatus tulla: Mitäs te nyt liioittelette?
Tokkohan Korobotshka tosiaankaan seisoo niin alhaisella asteella
ihmiskunnan edistymisen äärettömiä portaita? Tokkohan tuo juopa
tosiaankaan on niin suuri, jonka toisella puolen on hän ja toisella
hänen sisarensa saavuttamattomissa ylimystalon seinäin sisässä? Ja
valurautaiset portaat ne tuoksuavat hyvältä ja niissä kasarivasket
välkkyvät, niissä pöyhkeilee punapuu, ja muhkeat matot koreilevat. Ja
tuo sisar se haukottelee kesken jääneen kirjan ääressä, odotellen
ylhäistä terävä-älyistä seuraa, missä saapi hän tilaisuuden
loistahdella älyllänsä ja lausua ulkoaopituita ajatuksia, ajatuksia,
jotka muodin lakien mukaan kokonaisen viikon ovat kaupungissa
puheen-aineena, ajatuksia, ei siitä, mitä tapahtuu hänen talossaan ja
tiluksillaan, sekavilla ja rappioisilla -- sillä hän ei ymmärrä
talouden asioita -- vaan ajatuksia siitä, mikä valtiollinen muutos muka
on tekeillä Franskanmaalla ja mihinkä suuntaan kääntyy uuden-aikainen
katolisuus. Mutta jättäkäämme, jättäkäämme nuo! Miksi puhelisimme
siitä? Mutta miksikäs sitten kesken ajattelemattomia, iloisia,
huolettomia hetkiä äkkiä aivan itsestään sävähtää väre outo ja
ihmeellinen? Ei ole vielä nauru ennättänyt kokonaan poistua kasvoilta,
niin jo muuttuu ihminen toiseksi aivan samain ihmisten seurassa, ja
uusi valo kirkastaa hänen kasvonsa...
-- "Kas tuossahan ovat, tuossahan ovat jo vaunut!" huudahti
Tshitshikow, nähtyään viimeinkin vaunujensa ajavan kuistin eteen.
"Mitäs olet nahjustellut niin kauan, pöllö? Vai eikö ole vielä eiliset
humalat hellinneet päästäsi?"
Selifan ei vastannut tähän mitään.
-- "Hyvästi nyt, rouva hyvä! Entäs se tyttö? Missäs se on?"
-- "Palageja, kuule!" huusi emäntä lähellä kuistia seisovalle tytölle,
joka oli noin yksitoista vuotta vanha, yllään kotikutoinen hame ja
jalat paljaina, vaikka ensi alussa olisi luullut niitä saappaiksi, niin
sakeassa tuoreessa savessa ne olivat. "Mene näyttämään herralle tietä".
Selifan auttoi tyttöä kuskilaudalle. Tyttö pani toisen jalkansa
vaunujen pää-astuimelle ja tahrasi sen saveen, ja sitten vasta kiipesi
ylös ja asettui Selifan'in viereen. Hänen perästään pani Tshitshikowkin
jalkansa astuimelle, kallisti vaunut vähän oikealle -- hän näet oli
raskaanpuoleinen mies -- ja asettui viimein istumaan.
-- "Kas niin, nyt on hyvä! Voikaa hyvin, rouva!"
Hevoset läksivät liikkeelle.
Selifan oli koko matkan äreänä ja sen ohella erittäin huolellinen
ammatissaan, niinkuin hänen laitansa oli aina, kun oli jotakin pahaa
tehnyt tahi ollut humalassa. Hevoset olivat sanomattoman puhtaiksi
siivotut. Yhden hevosen länget, jotka siihen asti aina olivat olleet
rikkinäiset, niin että tappuroita oli pilkistellyt nahan alta, olivat
nyt taitavasti paikatut. Hän ei puhunut koko matkalla sanaakaan,
iskihän vaan silloin tällöin ruoskallaan eikä pitänyt yhtään
kehoitus- ja varoitus-puheita hevosille, vaikka papurikon tietysti teki
mieli saada kuulla jotakin opettavaista, sillä silloin asuivat ohjakset
tavallisesti hyvin höllällä puheliaan ajurin kourassa ja ruoska se vaan
muodon vuoksi pastieraili selkiä myöten. Vaan tällä kertaa ei kuulunut
äreiltä huulilta muuta kuin yksitoikkoisia, epäystävällisiä
huudahduksia: "Niin, niin, sinä sen lehmä, mitä sinä ällistelet!" eikä
muuta mitään. Raudikko ja assessorikin olivat tyytymättömiä, kun eivät
edes kertaakaan kuulleet "velikultia" eikä "veikkosia". Papurikko tunsi
varsin ilkeitä iskuja täyteläisiin ja leveihin osihinsa. "Kattos tuota,
kun nyt huitoo", arveli se itsekseen, korviansa hörkistellen. "Kyllä
maar sekin tietää, minne iskee! Eipäs lyökään suoraan selkään, vaan
niin valitseekin arjemman paikan, milloin korvaan naksauttaa, milloin
heläyttää mahan alle".
-- "Oikealleko, vai?" kysyä ärähti Selifan vieressään istuvalta
tytöltä, osoittaen ruoskanvarrella sateesta mustunutta tietä,
heleänvehreiden, virkistyneitten ketojen välissä.
-- "Ei, ei, kyllä minä sanon", vastasi tyttö.
-- "No minnes nyt?" kysyi taas Selifan, kun oli tultu lähemmäs.
-- "Tuonne noin", sanoi tyttö, viitaten kädellään.
-- "Olet sinäkin!" virkkoi Selifan. "Sehän se oikealle onkin. Ei tiedä
vielä mikä oikea on, mikä vasen!"
Ilma oli tosin varsin kaunis, mutta maa oli niin kovin lionnut, että
lika tarttui vaunujen pyöräin ympärille kuin mikä huopavanne, ja tämä
teki vaunut raskaiksi vetää; maan laatukin oli peräti savista ja
tahmeata. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, ett'eivät he
päässeet kyläraiteilta ennen puolta-päivää. Ilman tytön apua olisi
vaikeaksi käynyt tämäkin, sillä teitä oli hajaantunut joka haaralle,
niinkuin säkistä päästettyjä äyriäisiä, ja Selifan'in olisi siinä
tapauksessa täytynyt ajella pitkiä ajoja vasten tahtoansakin. Kotvasen
kuluttua osoitti tyttö kädellään kaukaa siintävää rakennusta.
-- "Tuoll' on maantie", sanoi hän.
-- "Entäs rakennus?" kysyi Selifan.
-- "Ravintola", vastasi tyttö.
-- "No nyt löydän tien itsekin", virkkoi Selifan. "Mene tippura-tiehes,
sinä!"
Hän pysäytti hevoset ja auttoi hänet alas, jupisten itsekseen: "Senkin
savisorkka!"
Tshitshikov antoi hänelle puolen-kopekan rahan, ja tyttö läksi kotia
päin, mielissään jo siitäkin, että oli saanut istua kuskilaudalla.