Toista viikkoa oli jo vieras asunut kaupungissa, yhä käyden
iltahuveissa ja päivällisillä ja siten, kuten sanotaan hauskasti
viettäen aikaansa. Viimeinkin päätti hän siirtää vieraissa-käyntinsä
ulkopuolelle kaupunkia ja käydä tervehtimässä tilan-omistajia
Manilow'ia ja Sobakevitsh'iä, niinkuin oli luvannutkin. Kukaties oli
hänellä tähän toisia, syvempiäkin syitä; kukaties oli hänellä siellä
vakavampia sydämelle läheisempiäkin asioita ajettavana... Mutta
kaikesta tästä saa lukija tiedon vähitellen ja aikoinansa jos vaan
riittää malttia lukemaan tätä jutelmaa, pitkän pitkää, jonka on määrä
sittemmin levetä ja laveta aina sitä myöten mitä lähemmäksi tullaan
loppua, jossa kiitos seisoo. Selifan-kuskille annettiin käsky valjastaa
hevoset huomenna ani varahin tunnettujen vaunujen eteen. Pekko sai
käskyn jäädä kotiin ja vartioida huonetta ja matkasäkkiä.
Ei liene liikaa, jos lukija tutustuu näihin kahteen sankarimme
maa-orjaan. Tosin he eivät ole niin tärkeitä, he kun ovat vasta toisen,
vieläpä kolmannenkin, luokan henkiä. Tosin eivät kertomuksen
päävaikuttimet ja käänteen ala heissä, he kun vaan siellä täällä
pikimmältään tarttuvat näihin vaikuttimiin. Mutta tekijä rakastaa olla
peräti täsmällinen kaikessa ja, Venäläinen vaikka onkin, tahtoo hän
tässä suhteessa olla tarkka kuin Saksalainen. Tämä tutustuminen
ylipäänsä ei vie pitkää aikaa eikä tilaakaan, sillä pitkiä selityksiä
ei enää tarvitse lisäykseksi siihen, mitä lukija jo tietää, nimittäin,
että Pekon päällä oli jotenkin avara ruskeanvärinen takki, herralta
peritty, ja että hänellä oli säätyläistensä tapaan järeät huulet ja
järeä nenä. Luonteeltaan hän oli paremmin harvasanainen kuin puhelias.
Olipa hänellä jalo halu sivistykseenkin, se on kirjain lukemiseen,
vaikk'ei hän suurta lukua pitänyt kirjan sisällyksestä. Yhtä kaikki
olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut ja aapiskirjat ja
rukouskirjat, -- kaikkia hän luki yhtä tarkasti; jos olisi hänen
kouraansa pistetty kemia, niin ei hän olisi hyljännyt sitäkään. Ei
häntä miellyttänyt se, mitä hän luki, vaan itse lukeminen, elikkä,
paremmin sanoen, lukemisen toimi; siinä näet muka kirjaimista aina
syntyy jonkunlainen sana, joka toisinaan merkitsee hiis ties mitä. Tätä
lukemista enimmäkseen toimitettiin makaavassa asemassa, eteisessä,
vuoteella, jonka patja oli siitä syystä vanunut ja litistynyt
pannukakuksi. Paitsi lukemisen halua oli hänessä vielä kaksi omituista
puolta: ensiksi makasi hän riisumatta, aina sama päällysnuttu yllä;
toiseksi oli hänellä mukana aina joku omituiselta haiseva ilma, joka
muistutti asuttua huonetta, niin ett'ei hänen huolinut muuta kuin
asettaa vaan vuoteensa johonkin, vaikkapa semmoiseenkin huoneesen,
missä ei siihen asti ollut ihmisiä asunut, ja siirtää sinne sinellinsä
ja muut tavaransa, niin tuntui kuin olisi siinä huoneessa asunut
ihmisiä jo kymmenen vuotta. Tshitshikow, varsin hienotunteinen ja
muutamissa kohdin kiukkuinenkin mies, vedettyään nenäänsä ilmaa aamun
tuimaan, irvisteli vaan ja päätänsä puisteli, virkkaen:
-- "Hiis ties sinua; hikoiletko sinä, vai mitä: kävisit edes saunassa".
Siihen ei Pekko vastannut tavallisesti mitään, vaan koetti samalla
ryhtyä johonkin toimeen, mennen muka isäntänsä frakkia harjaamaan tahi
muuten vaan korjaamaan jotakin. Mitä lienee Pekko ajatellutkaan, vaiti
ollessansa? Kukaties hän arveli itsekseen: "Kyll' olet hyvä sinäkin";
sata kertaa puhut yhtä asiaa... Ja kukapas sen oikein tietää, mitä
herran maa-orja ajattelee. Ja niin pitkältä nyt täksi kertaa Pekosta.
Kuski Selifan oli kokonaan toisenlainen. Vaan tekijätä suuresti
kainostaa puhua lukijoille näin paljo alhaisista ihmisistä,
kokemuksestaankin tietäen, kuinka vastenmielisesti he tutustuvat
alhaisten säätyjen kanssa. Semmoinen se vaan on Venäjän mies: sanomaton
halu on hänellä tutustua jokaisen kanssa, joka on yhtäkin arvoa
ylempänä häntä, ja lakkituttavuus kreivin tai ruhtinaan kanssa on
hänelle parempi kaikkea ystävyyttä. Pelkääpä tekijä sankarinsakin
puolesta, joka on ainoastaan kollegian-neuvos. Hovineuvokset kukaties
tutustuvat hänen kanssaan, mutta ne, jotka jo ovat kiivenneet
kenralin-virkoihin, ne kenties heittävät tuommoisen halveksivan
katseen, jommoisen ihminen ylpeästi heittää kaikkeen, mikä on häntä
alempana, taikka -- mikä vielä pahempi on -- kokonaan osoittavat
välinpitämättömyyttä, tekijälle niin masentavaista. Vaan niin
surullista kuin kaikki tämä onkin, täytyy kumminkin palata sankariimme.
Ja niinpä, kuten jo sanottiin, hän antoi tarpeemnukaiset käskyt jo
illalla; heräsi aamulla hyvin varhain, pesihe, pyyhki ruumiinsa märällä
pesusienellä kantapäästä kiireesen asti -- tämä tapahtui ainoastaan
sunnuntaisin, ja silloin sattui olemaan sunnuntai -- ajoi partansa
sileäksi, että posket olivat sileät ja kiiltävät kuin atlasi, ja
puettuaan päälleen frakin puolukan karvaisesta valkosäkenisestä
kankaasta ja sen päälle suuret karhunnahkaiset turkit, läksi alas
portaita, ravintolan passarin kannatellessa häntä milloin puolelta
milloin toiselta, ja nousi viimein vaunuihinsa. Jyristen ajoivat vaunut
ravintolan portista kadulle. Ohi kulkeva pappi nosti hattunsa, joukko
poikia, likaiset paidat päällä, ojensivat hänelle käsiänsä, huutaen:
"pari penniä, hyvä herra, orpo raukalle!" Kuski, huomattuaan kuinka
yhdellä heistä oli erinomainen halu kiivetä vaunujen taakse, huiskasi
häntä ruoskalla, ja nytpä vaunut kolisemaan katujen kiviä myöten.
Hauskaa oli jo kaukaa nähdä kirjavata tullipuuta, joka ilmoitti, että
kadun kivistä niinkuin muustakin tuskasta pian tulee loppu.
Kolautettuaan vielä muutamia kertoja päätänsä vaunujen perään, läksi
Tshitshikow kiitämään pitkin pehmoista maantietä.
Tuskin oli kaupunki jäänyt jäljelle, niin jo ilmaantui, kuten meillä
laita on, jonkin joutavaa molemmille puolin tietä: mättäitä, kuusia,
pikku männyn tylleröitä, vanhain honkain kärvettyneitä runkoja,
kanervia ynnä muuta romua. Tulipa vastaan kylä ja tämän tuvat supi
suorassa linjassa, rakennukseltaan kuni vanhat puut pinossa, harmaat
katot päällä ja eturäystäät varustetut puisilla leikkauskoristeilla,
muistuttaen kirjotuilla päillä kaunistettuja pyyhkeitä. Porttien edessä
lavitsoilla istui, kuten konsanaankin, talonpoikia, lammasturkit
päällä. Pulleakasvoisia akkoja, rinnat sidottuina, kurkisteli
ylä-akkunoista; alaisista katsoa mullotteli vasikka tai ojenteli
sokeata kärsäänsä sika; sanalla sanoen -- tavallisia näkyjä.
Kuljettuaan viidennentoista virstan tolpan ohi, muisti hän, että
täällähän pitäisi olla Manilow'in kylä, tämän oman puheen mukaan, mutta
menipä kuudeskintoista virsta, eikä kylää vieläkään näkynyt, ja tokkopa
oikealle tolalle olisivat osanneetkaan, elleivät olisi kohdanneet kahta
talonpoikaa. Näiltä nyt kysäistiin, kaukanako muka on Samanilovkan
kylä. Talonpojat ottivat lakit päästään, ja toinen heistä, viisaampi
näöltään ja parta vaajana leuassa, vastasi:
-- "Manilovka kukaties, eikä Samanilovka".
-- "No niin Manilovka".
-- "Manilovkako? No se nyt on sillä viisiä, että kun vielä kulkee
virstan, niin siinä se sitten on, meinaten: siitä suoraan oikealle".
-- "Oikealle, niinkö?"
-- "Oikealle", vastasi talonpoika. "Siinä sitten on tie Manilovkaan,
mutta Samanilovkaa täällä ei ole. Semmoinen sillä on nimi, meinaten: se
on nimeltään Manilovka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään.
Suoraan siellä sitten mäellä on kivinen rakennus, kahdenkertainen, se
on herraskartano, meinaten: siinä justiin itse hovinherra asuu. Niin,
siinä se sitten onkin Manilowka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole
ensinkään minkään näköistä, eikä ole ollutkaan".
Lähdettiin tuosta etsimään Manilovkaa. Kahden virstan päässä
käännyttiin kyläraitille, mutta kulkivatpa sitä virstan, toisen ja
kolmannenkin, eikä vieläkään näkynyt kahdenkertaista kivirakennusta.
Tuossapa nyt Tshitshikow muistikin, että kun tuttava kutsuu toista
luokseen maalle viidentoista virstan päähän, niin on sinne varmaankin
kolmekymmentä. Manilovkan kylän asema ei ollut omiansa vetämään
huomiota puoleensa. Kartano seisoi ypö-yksinään ylängöllä, joka oli
avoin kaikille tuulille, mille vaan päähän pistää ruveta puhaltamaan.
Mäen rinnettä verhosi niitetty nurmikko. Siinä oli englantilaiseen
malliin parissa kolmessa ryhmässä syrenejä ja keltaisia akasioita;
viisi kuusi koivua koettivat siellä täällä kohotella pienilehtisiä,
laihoja latvojaan. Kahden koivun alla oli lehtimaja, varustettu
litteällä vehreällä kupolilla, puisilla sinertävillä pylväillä ja
tänkaltaisella kirjoituksella: "_yksinäisten mietetten temppeli_".
Alempana oli lampi, pinnaltaan täynnä vihreätä vesiruohoa, joka
ylimalkain ei ole outo asia venäläisten tilan-omistajain
englantilaisissa puistoissa.
Ylängön juurella ja osaksi rinteelläkin näkyi pitkin päin ja poikki
puolin harmaita, pyöreistä hirsistä tehtyjä tupia, joita sankarimme,
ties mistä syystä, heti rupesi lukemaan ja sai niitä luetuksi kolmatta
sataa. Ei ollut niitten välissä missään puuta eikä pensasta eikä muuta
ruohoa: pyöreä hirsi se vaan katseli kaikkialta. Näkyä oli
elähyttämässä kaksi akkaa, jotka kuvankauniista nostetuin liepein ja
varustettuina kaikilta haaroin, kaalasivat polvia myöten lammessa,
hinaten kahdesta kapulasta vähäistä rikkinäistä rantanuottaa, jossa
näkyi kaksi takertunutta äyriäistä ja välkähtelevä ahven. Akat olivat
nähtävästi riidassa ja toruilivat jostakin keskenään. Tuonnempana
siinsi jonkinmoisessa ikävän-sinervässä valossa honkametsä. Miten
lienee ilmakaan osannut tulla niin mukava ja sopiva: ei se ollut kirkas
eikä synkkä, vaan tuommoista vaalean harmaata väriä, jommoista näkee
ainoastaan linnue-väen vanhoissa univormuissa. Kuvan täydellisyydestä
ei puuttunut kukkoakaan, vaihtelevan ilman ennustajaa, joka siitä
huolimatta, että päänsä oli koverrettu melkein aivoihin asti muitten
kukkojen nokkain voimalla kaikenlaisten lemmenasiain tähden, piti
varsin suurta ääntä ja räpytteli siipiäänkin, revityitä ja repaleisia
kuin vanhat rievut.
Pihaa lähestyessään huomasi Tshitshikow kuistilla itse isännän, joka
seisoi viheriässä aamunutussa, varjostaen kädellään silmiään päivän
varjon tapaan, tarkemmin nähdäkseen läheneviä vaunuja. Mitä likemmäs
vaunut tulivat, sitä iloisemmaksi hänen silmänsä kävivät ja sitä
leveämmäksi hänen hymynsä.
-- "Pavel Ivanovitsh!" huusi hän, nähdessään Tshitshikow'in astuvan
alas vaunuista. "Viimeinkin olette muistaneet meitä".
Tuttavukset antoivat toistensa suuta erittäin palavasti, ja Manilow
saattoi vieraansa sisään. Vaikka se aika, joka heiltä menee astuessaan
porstuan, eteisen ja ruokasalin kautta, on jotenkin lyhyt, niin
koetammepa kumminkin, emmeköhän sillä välin ennättäisi sanoa jotakin
talon isännästä. Vaan tässä täytyy tekijän tunnustaa, että tämmöinen
yritys on sangen vaikea. Paljoa helpompi on kuvata suuria luonteita: ei
tarvitse muuta kuin käyttele vaan sivellintä kankaalla minkä jaksat,
laita mustat, säihkyvät silmät, tuuheat kulmakarvat, arpi keskelle
otsaa, heitä heilauta olan yli musta tahi tulipunainen vaippa, -- siinä
on muotokuva valmis. Mutta juuri kaikki nuo herrasmiehet, joita on
maailmassa paljon, jotka ulkonäöltään ovat niin paljo toistensa
näköiset ja kumminkin, kun heitä tarkemmin katselee, osoittavat niin
monta saavuttamatonta omituisuutta, -- nämä ne ovat kauhean vaikeita
kuvata. Tässä täytyy kovasti jännittää huomiota, ennenkuin saat eteesi
kaikki hienot, melkein näkymättömät piirteet, ja yleensä tulee hyvin
syvälle pakoittaa semmoistakin katsetta, joka jo on teroittunut
kokemuksessa.
Jumala yksin tietää, mitä luonnetta Manilow oikeastaan oli. Löytyy
muuan laji ihmisiä, joita tunnetaan nimellä: _semmoisia ja tämmöisiä,
ei tie ole sitä eikä tätä, ei niitä kysytä kylässä, eikä kaivata
kaupungissa_. Niihin kenties sopii lukea Manilow'iakin. Ulkonäöltään
oli hän pulska mies. Hänen kasvojensa piirteistä ei puuttunut
miellyttäväisyyttä, mutta tämä miellyttäväisyys oli ikäänkuin
sokeroittu liian makeaksi. Hänen liikkeissään ja ryhdissään oli
jotakin, joka haki suosiota ja tuttavuutta. Hän hymyili mehevästi; hän
oli valkoverinen, sinisilmäinen. Ensimmäisenä hetkenä, hänen kanssaan
puhellessasi, et malta olla sanomatta:
-- "Miellyttävä ja kelpo mies!"
Seuraavana hetkenä et sitten sano mitään, vaan kolmantena virkat:
-- "Hiis ties, mitä tuo on!"
Ja niinpä poistut kauemmas. Ellet poistu, niin tuntuu sinusta kauhean
ikävältä.
Et häneltä saa yhtään pontevaa, et edes närkästäkään sanaa, jommoisen
saat kuulla melkein jokaiselta, kun vaan kosket hänen arkaa kohtaansa.
Jokaisella on aina arka kohtansa: yhden arkana kohtana ovat
jäniskoirat; toinen luulee olevansa erinomainen soitannon rakastaja ja
ihmeellisesti tuntee kaikki syvät kohdat siinä; kolmas on mestari kelpo
aterioissa; neljäs on mestari olemaan edes tuumaakaan ylempänä sitä,
mitä hän oikeastaan on; viides on vähempi vaatimuksilleen, hän nukkuu
ja haaveksii, mitenkä muka hänen onnistuisi yleisessä kävelypaikassa
kulkea kerran ja toisen flygeli-adjutantin rinnalla, niin että sen
näkisivät ystävät ja tuttavat ja tuntemattomatkin; kuudes on
lahjoitettu semmoisella kädellä, joka tuntee ylenluonnollista halua
taivuttaa jonkun ruutu-ässän tai kakkosen kulmaa, sillä välin kuin
seitsemännen käsi pyrkien pyrkii järjestyksen tekoon, päästä nimittäin
lähemmäs kestikievarin isännän tahi kyytimiehen personaa, sanalla
sanoen, jokaisella on omat puolensa, mutta Manilow'illa ei ollut niin
mitään.
Kotonaan hän puhui varsin vähän, enimmäkseen hän vaan mietiskeli ja
tuumaili, mutta mitä hän mietiskeli -- ties taivas. Taloudesta hän ei
suuria välittänyt, ei hän edes milloinkaan käynyt peltojansa
katsomassa, talous meni menojansa niinkuin itsestään. Kun vouti sanoi:
-- "Herra, nyt pitäisi tehdä se ja se".
-- "Niin; ei olisi hullummaksi", vastasi isäntä, polttaen piippuansa.
Tähän piipun polttoon tottui hän jo armeijassa palvellessaan, jossa
häntä pidettiin siivoimpana, kohteliaimpana ja sivistyneimpänä
upserina.
-- "Niin, niin, ei olisi hullummaksi", toisteli hän. Kun hänen luokseen
tuli talonpoika ja, raavittuaan niskaansa, puhui:
-- "Herra, päästäs minua työn ansiolle, rahaa hankkimaan veroksi".
-- "Mene, mene", vastasi isäntä, eikä hänen mieleensäkään johtunut,
että talonpoika menee juomateille.
Toisinaan hän, katsellen kuistiltansa pihalle ja lammelle, puheli,
kuinka muka olisi hyvä, jos äkkiä tehtäisiin maan-alainen käytävä
kartanosta tahi jos lammen yli rakennettaisiin kivinen silta, jossa
olisi molemmin puolin kauppapuoteja, ja niissä istuisi kauppiaita,
myöden kaikenlaista talonpojalle tarpeellista rihkamakalua. Tällöin
hänen silmänsä kävivät sanomattoman makeiksi, ja kasvoilla asui suuri
tyytyväisyys. Nämä aikeet ne kumminkin olivat ja pysyivät pelkkinä
sanoina. Hänen omassa kamarissaan oli muuan kirja, jossa oli kulma
käännettynä 14:nellä sivulla, ja tätä kirjaa hän luki lakkaamatta jo
kolmatta vuotta. Aina hänen talossaan puuttui jotakin. Vierashuoneessa
oli erittäin kauniit huonekalut, päällystetyt komealla silkkikankaalla,
ja olivat varmaankin maksaneet melkoisen summan. Mutta kahteen
nojatuoliin tätä kangasta ei ollut riittänyt, ja nämä oli päällystetty
pelkällä niinimatolla. Isäntä se kumminkin jo useampain vuosien
kuluessa aina tapasi varoittaa vieraitansa:
-- "Älkää istuko noihin nojatuoleihin, ne eivät ole vielä valmiita".
Yhdessä huoneessa ei ollut huonekaluja ensinkään, vaikka jo
ensimmäisinä päivinä häitten jälkeen oli ollut heillä puhetta:
-- "Kultaseni, huomenna pitäisi toimittaa tähän huoneesen edes
väliaikaisesti huonekalut".
Illalla kannettiin pöytään erinomaisen uljas kynttiläjalka tummasta
pronssista ja siinä oli kolme sulotarta muinaiseen malliin ja upea
perlamuttinen kilpi, ja tämän pulskan kynttiläjalan viereen pantiin
tavallinen, vaskinen ja kampura, vino ja kokonaan talissa, vaikk'ei
tätä huomannut isäntä eikä emäntä eikä palvelijat.
Hänen vaimonsa ... vaan ylimalkain he olivat varsin tyytyväisiä
toisiinsa. He olivat tosin olleet jo yhdeksättä vuotta naimisissa, vaan
yhä vielä he toisillensa tarjosivat milloin omena-palasen, milloin
konfehtin, milloin pähkinän, virkkaen liikuttavan hellällä, rakkautta
osoittavalla äänellä:
-- "Avaa, kulta, suukkosi, niin minä pistän tämän palasen".
Sanomattakin on selvä, että suukkonen avattiin tässä tilaisuudessa
varsin viehättävästi. Syntymäpäiviksi valmisteltiin lahjoja,
esimerkiksi helmillä kirjattu koteloinen hammasharjaa varten. Ja varsin
usein, heidän sohvalla istuessaan, jätti toinen aivan äkkiä, ihan
tietämättömistä syistä piippunsa ja toinen työnsä, jos semmoinen sattui
silloin käsillä olemaan, ja niin suudeltiin semmoinen hiukeneva ja
pitkällinen suutelo, että sen aikana olisi vallan hyvin ennättänyt
polttaa pienen olki-sikarin. Lyhyesti, he olivat, kuten sanotaan,
onnellisia. Sopisi kyllä muistuttaa, että talossa on muitakin toimia
kuin pitkälliset suutelot ja syntymäpäivälahjat, ja saattaisi kyllä
tehdä montakin erillaista kysymystä. Minkätähden esimerkiksi ruo'at
valmistetaan typerästi ja tolkuttomasti? minkätähden on aitta joteinkin
tyhjä? minkätähden emäntäpiika varastelee? minkätähden rengit ovat
siivottomia ja juomareita? minkätähden koko palvelusväki makaa
armottoman paljon ja toimittaa tyhjää koko muun ajan? Kaikki nämät
asiat ovat kumminkin halpaa laatua, ja Manilow'in rouva oli saanut
hyvän kasvatuksen, mutta hyvä kasvatus saadaan tietysti pensioneissa,
mutta pensioneissa on kolme esinettä inhimillisten hyväin avujen
pohjana ja pontena, nimittäin franskan kieli, välttämätön
perhe-elämässä, piano, hauskain hetkien hankkimista varten
aviomiehille, ja vihdoin taloudellinen puoli: kukkaroiden ja salaisten
lahjain valmistaminen. On kyllä itse opetustavassa tehty kaikenlaisia
parannuksia ja muutoksia, semminkin näinä aikoina, ja tähän kaikkeen
vaikuttaa itse pensionin-pitäjäin ymmärrys ja kyky. Muutamissa
pensioneissa laita on semmoinen, että ensin on piano, sitten franskan
kieli ja sitten vasta taloudellinen puoli. Toisissa taas käy niinkin
päin, että ensin on taloudellinen puoli, s.o. salaisten lahjain
valmistaminen, sitten franskan kieli ja sitten vasta piano. Opetustavat
ovat monenlaiset. Ei liene liikaa mainita vielä, että Manilow'in
rouva ... mutta minuapa, toden totta, suuresti peloittaa puhua
rouvas-väestä, ja sitä paitsi on minun jo aika palata sankareihimme,
jotka jo ovat seisoneet muutaman minutin vieraskamarin oven suussa,
pyytäen toistaan astumaan edeltä.
-- "Olkaa hyvä, älkää minusta huoliko, kyllä minä astun perässä".
-- "Ei suinkaan, Pavel Ivanovitsh, te olette vieras", puheli Manilow,
osoittaen kädellään ovea.
-- "Älkää olko millännekään, minä pyydän, älkää olko millännekään,
tehkää hyvin, astukaa", pyyteli Tshitshikow.
-- "E-hei, en minä salli, että niin miellyttävä, sivistynyt vieras
kulkee minun perässäni".
-- "Miksikä sivistynyt?... Olkaa hyvä".
-- "Ei, suvaitkaa vaan astua".
-- "Vaan miksi niin?"
-- "No näettekös siksi niin", virkkoi Manilow, mehevästi myhähtäen.
Vihdoin ystävykset astuivat yht'aikaa kupeet edeltä ja vähän litistivät
toisiaan.
-- "Sallikaa esitelläni teille vaimoni!" sanoi Manilow. "Kultaseni!
Pavel Ivanovitsh!"
Tshitshikow huomasi tosiaankin rouvas-ihmisen, joka oli vähällä ollut
jäädä häneltä kokonaan huomaamatta, hänen kumarrellessaan oven suussa
Manilow'in kanssa. Rouva oli sangen sievä, puettu hyvällä aistilla.
Hyvästi istui hänen yllään silkkinen vaalea kapotti. Vähäinen hento
käsi viskasi jotakin kiireesti pöydälle ja puristi batistisen, kulmilta
korko-ompeluilla varustetun nenäliinan. Hän kohottihe sohvalta, jossa
oli istunut, ja Tshitshikow suuteli hänen kättänsä mielihyvällä. Rouva
virkkoi -- kielikin hänellä vähän sorahteli -- että heidän on erittäin
iloista nähdä häntä ja ettei ollut päivääkään, jolloin hänen miehensä
ei olisi muistellut häntä.
-- "Niin", liitti Manilow, "lakkaamattapa vaimoni aina kyseli ja
kyseli: 'missäs se sinun ystäväsi viipyy?' 'Malta, kultani, kyllä hän
tulee!' Ja nytpä viimein teittekin meille sen kunnian. Toitte meille
todellakin nautinnon, keväisen päivän toitte meille, sydämmen
nimipäivät toitte..."
Tshitshikow, kuultuaan, että jo hamaan sydämmen nimipäivään oli
saavuttu, kävi oikein hämille ja vastasi kainosti, ett'eihän hänellä
ole mahtavaa nimeä, ei edes arvoa korkeata.
-- "Teill' on kaikki tyyni", keskeytti Manilow yhä mehevästi myhäillen.
"Teill' on kaikki tyyni, teill' on enemmänkin".
-- "Miltä näyttää teistä meidän kaupunki?" kysäsi rouva. "Onko teidän
ollut hauska?"
-- "Erittäin hauska kaupunki, oikein miellyttävä kaupunki", vastasi
Tshitshikow. "Aika on kulunut peräti hupaisesti, seurahan siellä on
erinomaisen kohtelias".
-- "Mitäs sanotte meidän kuvernöristä?" kysyi rouva.
-- "Niin, eikös se ole kaikkein kunnioitettavin ja miellyttävin mies?"
kysäsi Manilow.
-- "On totisesti", sanoi Tshitshikow; "kaikkein kunnioitettavin mies.
Ja kuinka syvälle hän on tunkeutunut virkaansa; kuinka hän sen
käsittää! Enemmän pitäisi olla moisia miehiä".
-- "Ja kuinka hyvin hän osaa, katsokaas, ottaa vastaan jokaista ja
osoittaa kohteliaisuutta käytöksissään", liitti Manilow myhäillen ja
mielihyvissään sirristi silmänsäkin, niinkuin kissa, jota hiljalleen
kutkutetaan korvan takaa.
-- "Erittäin hauska ja kohtelias mies", jatkoi Tshitshikow, "ja
mimmoinen taituri! kukas olisi semmoista voinut uskoa: niin kauniisti
neuloskelee kaikenlaisia kotikoristeita! Hän näytti minulle oman
tekemänsä kukkaron, -- harva rouvas-ihminenkään osaa kirjailla niin
taitavasti".
-- "Entäs varakuvernöri, eikös se ole oikein suloinen mies?" sanoi
Manilow ja sirristi jälleen vähän silmiänsä.
-- "Kunnon mies, kunnon mies kauttaaltaan", vastasi Tshitshikow.
-- "Mutta sallikaas, mitäs sanotte polisimestarista. Eikös se ole
varsin miellyttävä mies?"
-- "Erinomaisen miellyttävä mies, ja niin viisas, niin paljon lukenut
mies! Me löimme hänen luonaan whistiä prokuratorin ja presidentin
kanssa hamaan päivänkoittoon asti. Peräti, peräti kelpo mies".
-- "Mutta mitäs sanotte polisimestarin rouvasta?" lisäsi emäntä. "Eikös
se ole oikein armas rouva?"
-- "Oi, hän on ylevimpiä naisia, mitä minä tunnen", vastasi
Tshitshikow.
Sen jälkeen ei unohdettu presidenttiä eikä postimestariakaan, ja sillä
tavoin otettiin esille melkein kaikki kaupungin virkamiehet, jotka
kaikki olivat kaikkein kunnollisimpia ihmisiä.
-- "Ainako te maalla aikaanne vietätte?" kysyi vihdoin Tshitshikowkin
vuoroansa.
-- "Enimmästä päästä maalla", vastasi Manilow. "Joskus kumminkin käymme
kaupungissa, saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa.
Ihminen metsistyy, katsokaas, jos aina korvessa asuu".
-- "Totta kyllä, totta kyllä", vastasi Tshitshikow.
-- "Aivan toista", vastasi Manilow, "aivan toista olisi, jos olisi
kunnon naapureita, jos vaikkapa esimerkiksi olisi semmoinen mies, jonka
kanssa, niinkuin nyt puhumisen katsannossa, saisi keskustella
ystävällisyydestä, hyvästä kohtelemisesta, seurata jotakin semmoista
tutkimista tieteellisyyden katsannossa, jotta tuntuisi sielussa ja
sydämmessä semmoinen niinkuin liikutus, jotta niin sanoakseni niinkuin
jonkunlainen lämmin höyryileminen..."
Tässä tahtoi Manilow lausua jotakin lisää, mutta, huomattuaan vähän
takertuneensa, tokaisi vaan kädellään ilmaan ja jatkoi: "silloin
tietysti maa-elämä ja yksinäisyys saattaisivat tarjota monta huvitusta.
Vaan eihän ole ketään, ei niin ketään. Joskus tuossa joutessaan vain
lukee 'Isänmaan Poikaa'." [Laajalti levinnyt kirjallinen lehti
Venäjällä. Suomentajan muistutus.]
Tshitshikow oli aivan yhtä mieltä, lisäten, ett'ei mitään sen
hauskempaa saata ollakaan kuin elää yksinäisyydessä, nauttia luonnon
ihanuutta ja lueskella joskus jotakin kirjaa.
-- "Niin, mutta", lisäsi Manilow, "kun ei kumminkaan ole ystävätä,
jonka kanssa voisi jakaa kaikki..."
-- "Niin, se on totta, totta se on totisesti!" keskeytti Tshitshikow.
"Mitä maksaisivatkaan silloin kaikki maailman aarteet! '_Älköön sulla
olko rahoja, vaan olkoon hyviä ihmisiä, joitten kanssa saatat
seurustella_', sanoi eräs muinas-ajan viisas".
-- "Ja tiedättenkös, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, ja nyt hänen
kasvoillaan asui ei ainoastaan makeus, vaan äitelyys, aivan kuin
lääkkeessä, jonka sukkela lääkäri on tehnyt armottoman makeaksi,
potilastansa miellyttääkseen. "Silloin tuntuu jotakin niinkuin siinä
katsannossa että hengellistä nautintoa... Niinkuin esimerkiksi nyt, kun
minulle on suotu onni, niin sanoakseni harvinainen onni, puhua teidän
kanssanne ja nauttia teidän armaista puheistanne..."
-- "No mutta mitäs armautta?... Mitätön ihminenhän minä olen, en mitään
muuta", vastani Tshitshikow.
-- "Oi, Pavel Ivanovitsh! sallikaa minun olla vilpitön: mielelläni
antaisin puolet kaikkea omaisuuttani, jos minulla olisi edes osa teidän
ansioitanne!..."
-- "Päin vastoin, minäpä juuri pitäisin suurimpana..."
Ties mihinkä tämä molemmanpuolinen tunteitten vuodattelu olisi
päättynytkään, ell'ei palvelija olisi tullut ilmoittamaan, että pöytä
oli katettu.
-- "Pyydän nöyrimmästi!" sanoi Manilow. "Älkää panko pahaksenne,
joll'ei meillä ole senkaltaisia päivällisiä kuin parketeilla ja
pääkaupungissa; meillä on vaan, Venäjän tavan mukaan, kaalia, vaan
hetaasta sydämmestä. Pyydän nöyrimmästi!"
Nyt kesti vielä jonkun aikaa väittelyä siitä, kuka muka ensimmäisenä
menisi. Tshitshikow se vihdoin astui ruokasaliin kuve edellä.
Ruokasalissa oli jo odottamassa Manilow'in kaksi poikaa, kumpikin siinä
iässä, jossa lapsia jo pannaan pöytään istumaan, vaikka vielä korkeilla
tuoleilla. Heidän vieressään seisoi opettaja, joka kumarsi kohteliaasti
ja suu hymyssä. Emäntä kävi liemimaljan luokse; vieras asetettiin
isännän ja emännän väliin; palvelija sitoi lasten kaulaan salvetit.
-- "Suloisia lapsia!" virkkoi Tshitshikow katsahdettuansa heihin.
"Kuinka vanhoja he ovat?"
-- "Vanhempi on kahdeksannella, nuorempi täytti vasta eilen kuusi
vuotta", vastasi rouva.
-- "Themistoklus!" sanoi Manilow, kääntyen vanhempaan, joka koetti
pelastaa salvetin poimuihin joutunutta leukaansa. Tshitshikow kohautti
hieman silmäkulmaansa, kuultuaan tuommoisen osaksi kreikkalaisen nimen,
johon Manilow ties mistä syystä oli pannut päätteeksi _us_, vaan pian
hän jälleen kiiruhti asettamaan kasvonsa entiseen asentoon.
-- "Themistoklus! Sanopas, mikä on paras kaupunki Franskanmaalla?"
Nyt kiinnitti opettaja Themistoklukseen kaiken huomionsa ja näytti
aikovan hypätä pojan silmistä sisään, mutta rauhoittui kokonaan ja
nyykäytti päätään, kun Themistoklus vastasi: "Parisi".
-- "Entäs mikäs kaupunki meillä on paras?" kysyi taas Manilow.
Opettaja teroitti jälleen huomionsa.
-- "Pietari", vastasi Themistoklus.
-- "Entäs vielä toinen?"
-- "Moskova."
-- "Kas niin, kiltti poikahan sinä olet!" sanoi Tshitshikow. "Mutta
kuulkaapas", jatkoi hän, kääntyen vähän hämmästyneen näköisenä
Manilow'ien puoleen. "Minun täytyy sanoa: että tämä lapsi on vielä
osoittava suurta kykyä".
-- "Niin, te ette vielä tunne häntä!" vastasi Manilow. "Hän on
tavattoman teräväjärkinen. Tuo nuorempi tuossa Alkides ei ole niin
nopea älyltään, vaan tämä, jos mitä milloin huomaa, hyönteisen tai muun
kovakuoriaisen, niin silmät paikallaan vilkkumaan; perähän juoksee
paikalla ja kiinnittää heti huomionsa. Minä toivon hänestä
valtiomiestä. Themistoklus!" jatkoi hän uudestaan kääntyen poikaansa,
"tuleeko sinusta ulkomaan lähettiläs?"
-- "Tulee", vastasi Themistoklus jauhaen leipää ja käännellen päätä
oikealle ja vasemmalle.
Takana seisova palvelija pyyhkäsi samassa ulkomaan lähettilään nenää ja
hyvinpä siinä tekikin, sillä muuten olisi liemi saanut melkoisen,
asiaan kuulumattoman, tipan lisäksensä. Keskustelun aluksi puhuttiin
pöydässä rauhallisen elämän hauskuudesta; emäntä keskeytti välistä
muistutuksillansa kaupungin teaterista ja näyttelijöistä. Opettaja
katseli puhuvia suurella tarkkuudella ja heti kuin huomasi muitten
yrittävän hymyillä, aukasi suunsa ja nauroi sydämmensä pohjasta. Hän
oli nähtävästi kiitollinen mies ja tahtoi täten palkita isännän hyvää
kohtelua. Kerran kumminkin hänen näkönsä synkkeni ja hän kopautti
ankarasti pöytään, luoden silmänsä vastapäätä istuviin lapsiin. Tämä
olikin tarpeellista, sillä Themistoklus oli puraissut Alkidesta
korvaan, ja Alkides, pantuaan silmät kiinni ja suun auki, oli
parahtamaisillaan surkean surkeaan itkuun; mutta hoksattuaan, että
siitä kukaties menettäisi yhden ruokalajin, asetti suunsa entiselleen
ja alkoi kyynel-silmin kaluta lampaan luuta, niin että posket rasvasta
kiilsivät.
Emäntä se usein kääntyi Tshitshikow'in puoleen, sanoen:
-- "Ettehän te syö yhtään; te otitte liian vähän".
Siihen vastasi Tshitshikow joka kerran:
-- "Suuri kiitos, paljo kiitoksia; minä olen kylläinen. Miellyttävä
keskustelu on parempi parahinta ruokaa".
Noustiin sitten pöydästä. Manilow, sanomattoman tyytyväisenä, otti
vierasta toisella kädellään hartioista ja yritti saattaa hänet sillä
tapaa vierashuoneesen, mutta vieraspa yhtäkkiä, hyvin tärkeällä
äänellä, ilmoitti aikovansa puhua isännän kanssa hyvin tähdellisestä
asiasta.
-- "Sallikaa minun siinä tapauksessa pyytää teitä omaan kamariini",
sanoi Manilow ja johdatti vieraansa vähäiseen huoneesen, jonka ikkuna
antoi sinervää metsää kohti. "Tässä minun loukkoni", liitti hän.
-- "Hauska kamari", virkkoi Tshitshikow, katsahdettuaan ympärillensä.
Kamari ei ollutkaan hauskuuttansa vailla: seinät oli maalattu jollakin
sinervällä, harmaasen vivahtavalla maalilla; neljä tuolia, nojatuoli,
pöytä ja siinä kirja, varustettu merkillä, josta meidän oli jo
tilaisuus mainita; muutamia kirjoitettuja papereita; enimmän kaikesta
oli kumminkin tupakkaa. Sitä oli jos jossakin muodossa: kartusissa ja
tupakkarasiassa ja muutoin vaan kasoina pöydällä. Kumpaisellakin
akkunalaudalla oli piipusta kopistettuja tuhkaläjiä, huolellisesti
asetettuja varsin kauniisin riveihin. Huomattava on, että tämä
asetteleminen oli välistä isännän ajanviettona.
-- "Sallikaa minun tarjota teille tämä nojatuoli", sanoi Manilow.
"Tässä on mukavampi".
-- "Sallikaa minun istua tuolille".
-- "Sallikaa minun olla sallimatta sitä teille", sanoi Manilow
myhäillen. "Tämä nojatuoli on minulla nimen-omaan vieraita varten:
miellytti tai ei, mutta siihen vaan pitää istua".
Tshitshikow istui.
-- "Sallikaa minun tarjota teille piippua".
-- "En polta", virkkoi Tshitshikow kohteliaasti ja ikäänkuin
säälitellen.
-- "Miks' ette?" kysäsi Manilow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen
hänkin.
-- "En ole tottunut; vähän peloittaa; sanovat, näette, että tupakka
kuivattaa".
-- "Sallikaa minun sanoa teille, että tämä on sulaa ennakkoluuloa.
Minäpä luulen päinvastoin, että piipun polttaminen on paljoa
terveellisempää kuin nuuskaaminen. Meillä oli rykmentissä luutnantti,
erinomaisen kunnollinen ja sivistynyt mies, ja hänellä oli piippu
lakkaamatta hampaissa, ei ainoastaan pöydässä, vaan, älkää pahaksi
panko, kaikissa muissakin paikoin. Ja nyt hän on jo viidennellä
kymmenellä, mutta kumminkin on, Jumalan kiitos, tähän asti ollut niin
terve, ettei sen paremmalla terveydellä mitään tee".
Tshitshikow virkkoi, että semmoisia tapauksia kyllä sattuu ja että
luonnossa on paljo asioita, joita ei suurinkaan nero voi käsittää.
-- "Vaan sallikaa ensin pieni pyyntö..." lausui hän sitten, ja hänen
äänessään kuului jotakin omituista, melkeinpä kummallista, ja samassa
hän, ties mistä syystä, katsahti taaksensa. Manilow katsahti taaksensa
hänkin, ties mistä syystä.
-- "Onko siitä jo kauankin, kuin suvaitsitte antaa henkiluettelonne?"
kysyi Tshitshikow. [Hengille-panoja on Venäjällä pidetty ylen harvaan,
niin että on saattanut kulua useampia kymmeniä vuosia kahden
hengille-panon välillä. Suoment. muist.]
-- "Onhan siitä jo; en muistakaan enää, kuinka kauan".
-- "Onkos teillä siitä saakka kuollut paljo talonpoikia?"
-- "Sitä minä en saata sanoa; siitä pitäisi ehkä kysyä voudilta. Hei,
sinä siellä! kutsu vouti! Hänen on määrä olla tänään täällä".
Vouti tuli. Tämä oli noin neljänkymmenen iässä, ajoi partaansa, kävi
sertukki-takissa ja vietti nähtävästikin hyvin rauhallista elämää,
sillä hänen kasvoillaan asui turpea täyteläisyys, sillä välin kuin
kellertävä iho ja pienet silmät osoittivat miehen hyvinkin tuntevan
höyhenpatjoja ja höyhenpieluksia. Ensi silmäykseltä jo näki, että hän
oli kulkenut ratansa niinkuin herras-kartanojen voudit konsanaankin:
oli ensinnä ollut vaan pelkkänä luvun- ja kirjoituksentaitavana
passaripoikana, nainut sitten jonkun Agatan, rouvan lemmikin
emäntä-piian, tullut sittemmin isäntä-rengiksi, ja vihdoin voudiksi. Ja
voudiksi tultuaan teki hän kuten muutkin voudit: piti seuraa ja
tuttavuutta niitten kanssa, ketkä kylässä rikkaimpia olivat, lisäsi
köyhemmille veronmaksua, heräsi kellon käydessä yhdeksättä, odotti
samovarin kiehumista ja joi teetä.
-- "Kuules, kuinka monta talonpoikaa meiltä on kuollut sitten viimeisen
henkiluettelon?"
-- "Niin, kuinkako monta? Kyllä niitä on kuollut monta", sanoi vouti ja
samassa miestä nikautti, jonka vuoksi hän nosti kätensä suun eteen
niinkuin kilven.
-- "Niin, suoraan sanoen, sitä juuri minäkin", toisti Manilow, "monta
niitä on kuollut!" Sitten kääntyi hän Tshitshikow'in puoleen ja lisäsi
vielä: "niin, monta kyllä".
-- "Mutta kuinka monta?" kysyi Tshitshikow.
-- "Niin, kuinka monta?" toisti Manilow.
-- "No, tuota ... kukas sen ties, kuinka monta: eihän niitä kukaan ole
lukenut".
-- "Tietysti", sanoi Manilow, kääntyen Tshitshikow'iin, "sitä minäkin
arvelen, että kuolevaisuus on ollut suuri; ei ole ensinkään tietoa,
kuinka monta on kuollut".
-- "Olepas hyvä ja laske ne", sanoi Tshitshikow, "ja tee tarkka
nimiluettelo jokaisesta".
-- "Niin, nimiluettelo jokaisesta", sanoi Manilow.
-- "Kyllä!" sanoi vouti ja läksi pois.
-- "Mitäs te sillä teette?" kysyi Manilow voudin mentyä.
Tämä kysymys näkyi saattaneen vieraan pulaan. Hänen kasvoillensa
ilmaantui jotakin ponnistelevaa, josta hän oikein punastui, --
ikäänkuin olisi ponnistellut sanoaksensa jotakin, mikä ei tahdo ottaa
sanoihin sukeutuaksensa. Ja kylläpä Manilow saikin kuulla niin
kummallisia ja tavattomia asioita, ett'ei ihmiskorva mokomia ollut
vielä koskaan kuullut.
-- "Te kysytte, mitä minä sillä teen? Näettekös, minä tahtoisin ostaa
talonpoikia..." vastasi Tshitshikow ja pysähtyi kesken puhettansa.
-- "Vaan sallikaa kysyäni", sanoi Manilow, "mitenkä te tahdotte ostaa
heitä: maan mukana vaiko muuanne siirrettäviksi, se on: ilman maata?"
-- "Niin, tuota, en minä juuri itse talonpoikia", puhui Tshitshikow,
"minä tahdon ostaa kuolleita..."
-- "Mitenkä te sanoitte? Minä, suokaa anteeksi, kuulen huononlaisesti,
olinpa kuulevinani kovin hassua..."
-- "Aikomukseni on ostaa kuolleita, jotka henkikirjoissa kumminkin
olisivat elävien luvussa", sanoi Tshitshikow.
Manilow'ilta putosi piippu lattialle; suu häneltä meni auki ja siinä
tilassa se pysyi useampia minuteja. Ystävykset, jotka olivat
keskustelleet ystävyyden tuottamasta hauskasta elämästä, olivat kauan
aikaa liikahtamatta, katsoa tuijottaen toisiansa silmiin, niinkuin ne
muotokuvat, joita ennen vanhaan oli tapana ripustaa vastatusten
kummallekin puolen isoa peiliä. Vihdoinkin nosti Manilow piipun
lattialta ja katsahti alhaalta päin hänen kasvoihinsa, eikö muka hänen
huulillaan näkyisi jotakin ivallista naurua, eikö hän muka laskenutkin
vaan leikkiä; mutta semmoista ei niissä näkynyt; hänen kasvonsa olivat
päin vastoin totisemmat entistänsä. Sitten iski hänen mieleensä, entäs
jos vieras äkkiä on tullut höperöksi, ja hirmustuen loi häneen tarkan
katseen; mutta vieraan silmät olivat aivan kirkkaat; ei ollut niissä
outoa, levotonta tulta, joka vilkkuu silmissä mielettömän; kaikki oli
oikealla ladulla ja järjestyksessä. Manilow se mietti ja aprikoi, miten
nyt olla, kuten eleä, mutta sen parempaa ei hän kumminkaan keksinyt
kuin päästi suuhun jääneen savun ulos peräti hienona virtana.
-- "No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan
laillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, -- saatatteko te
siirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?"
Mutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa
häneen.
-- "Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?..." virkkoi
Tshitshikow.
-- "Minulleko?... Ei, ei mitenkään", puheli Manilow, "vaan minä en voi
käsittää ... älkää pahaksi panko ... minä tietysti en ole voinut saada
senkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän
jok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata
lahjaa... Kukaties tässä ... teidän vast'ikään lausumassanne asian
esille tuomisessa ... on jotakin kätkettyä... Kukaties suvaitsitte
lausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?"
-- "En", vastasi Tshitshikow, "en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri
semmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet".
Manilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi
jotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä -- piru
sen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan
suun, vaan nenän kautta.
-- "Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä
tekemään kauppakirjaa", sanoi Tshitshikow.
-- "Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?"
-- "Eihän toki!" vastasi Tshitshikow. "Kauppakirjan mukaan olkoot ne
hengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten
tarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä
palveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä
asia, laki -- minä olen mykkä lain edessä".
Viimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian
perille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta,
imemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina
ulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä
näin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi
ulvomistaan.
-- "Kenties teillä on jonkinlaisia epäilyksiä?"
-- "Mitä joutavia, ei ensinkään. Minä en puhu siinä katsannossa, että
minulla olisi niinkuin, toisin sanoakseni, semmoinen kritillinen
arvostelu teistä. Vaan, sallikaa kysyäni, onko tämä yritys, elikkä,
sanoakseni niinkuin tarkemmin, komerssi, -- onkohan tämä komerssi
yhtäpitäväisessä katsannossa lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten
tuumain ja hanketten kanssa?"
Näin sanottuaan Manilow liikautti päätänsä ja iski sangen tärkeän
katseen Tshitshikow'iin, osoittaen kaikissa kasvojensa piirteissä ja
yhteen puristuneissa huulissa senkaltaista syvä-aatteisuutta, ett'ei
mointa kenties ole ihmiskasvoissa vielä nähtykään, elleihän jonkun
peräti viisaan ministerin kasvoissa ja niissäkin vaan kaikkein
pulmallisimpain kysymysten hetkenä.
Mutta Tshitshikow se vastasi vaan, että tällainen yritys elikkä
komerssi on oleva yhtäpitävä lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten
tuumain ja hanketten kanssa. Hän lisäsi vielä hetken perästä, että
kruunu tulee tästä voitollekin, koskapa saa lailliset henkirahat.
-- "Teidän mielestänne siis?..."
-- "Minun mielestäni kaikki käy hyvin".
-- "No sitten on toinen asia: minulla ei ole mitään sitä vastaan",
sanoi Manilow ja pääsi kokonansa rauhaan.
-- "Nyt on meidän vaan sopiminen hinnasta..."
-- "Mitenkä, hinnasta?" kysäsi taas Manilow ja pysähtyi. "Luulettekos
te, että minä rupean ottamaan maksua ihmisistä, jotka jossakin
katsannossa ovat lopettaneet olemisensa? Jos teihin on tullut
tuommoinen, niin sanoakseni, fantastillinen halu, niin minä puolestani
annan ne teille ilman mitään korvauksen katsantoa ja otan
kauppakirjankin päälleni".
Ankaran muistutuksen ansaitsisi näitten tapausten kirjoittaja, jos hän
jättäisi sanomatta, että mielihyvä kokonaan valtasi vieraan näitten
Manilow'in sanain perästä. Kaikesta järkevyydestään ja maltistaan
huolimatta hän oli vähällä hypähtää ylös niinkuin pukki, joka, kuten
tiettyä, tekee tämmöisiä hyppyjä ainoastaan kaikkein kuumimmissa ilon
puuskissa. Hän liikahti nojatuolissansa niin kiivaasti, että istuimen
villainen päällyskangas halkesi. Manilowkin katsahti häneen vähän
kummastuneena. Kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa lausui nyt
Tshitshikow niin paljon kiitoksia, että toinen kävi aivan hämille,
punastui kokonaan, pyöritteli vaan kieltävästi päätänsä ja vihdoinkin
sai sanoneeksi, että tämähän ei ole mitäkään, että hän tahtoisi edes
jollakin todistaa sydämmessä asuvaa myötätuntoisuutta, sielujen
magnetismia; mutta kuolleet sieluthan ovat jossakin katsannossa pelkkää
roskaa.
-- "Eikä niinkään roskaa", lausui Tshitshikow, puristaen hänen
kättänsä. Tässä hän huokasi sangen syvään. Hän oli näköjänsä alttiina
vuodattelemaan sydämmen tunteita, ja lausui viimein seuraavat sanat
painavasti ja tunteliaasti.
-- "Jospa tietäisitte, kuinka suuren palveluksen olette tuolla päältä
nähden pelkällä roskalla tehneet miehelle kodittomalle, heimottomalle!
Niin, ja todellakin, mitä kaikkea olenkaan ma kärsinyt? kuin mikä
laivanhylky ikään keskellä raivoavia aaltoja!... Mitä ahdistusta, mitä
vainoa olen saanut kestää, mitä kurjuutta kokea, -- ja mistä syystä?
Siitä, että totuutta harrastin, että oli oma-tuntoni puhdas, että
ojensin auttavaa kättäni köyhälle leskelle, orvolle osattomalle!" Ja
Tshitshikow oikein pyyhkäsi nenäliinallaan silmästä kiertyneen
kyyneleen.
Manilow oli kokonaan liikutettu. Kauan aikaa puristelivat ystävykset
toistensa kättä ja kauan katsoivat toisiansa silmiin, joissa kyyneleet
kiilsivät. Manilow ei tahtonut millään muotoa päästää irti sankarimme
kättä, vaan puristelemistaan puristeli sitä niin innokkaasti, ett'ei
toinen enää tiennyt, miten saada sitä pois. Vihdoinkin hän hiljalleen
nykäisi kätensä irti ja sanoi, että olisi hyvä asia, jos saisi
kauppakirjan pikemmin valmiiksi ja jos hän itse pistäytyisi kaupunkiin.
Sen jälkeen otti hän hattunsa ja alkoi jättää hyvästi.
-- "Kuinka? Aiotteko lähteä jo?" kysyi Manilow, äkkiä toipuen ja
melkein säikähtäneenä.
Samassa astui huoneesen rouva Manilow.
-- "Lisinka", sanoi Manilow vähän surkean näköisenä, "Pavel Ivanovitsh
lähtee jo pois".
-- "Pavel Ivanovitsh on kyllästynyt meihin", vastasi rouva.
-- "Rouva hyvä, täällä", lausui Tshitshikow, "täällä näin", hän pani
käden sydämmelleen, "niin juuri, täällä on säilyvä tämä aika, nämät
suloiset hetket, jotka olen teidän luonanne viettänyt, ja, uskokaa
minua, ei olisi minulle maailmassa suurempaa autuutta kuin elää teidän
kanssanne, elleihän yhdessä talossa, niin kumminkin aivan likityksin".
-- "Mutta tiedättekös mitä, Pavel Ivanovitsh?" sanoi Manilow, joka
ihastui moiseen ajatukseen. "Eikös tosiaankin olisi hauska elää noin
yhdessä, yhden katon alla tahi jonkun jalavan siimeksessä keskustella
jotakin niinkuin filosofillisessa katsannossa, tunkeutua syvälle..."
-- "Oi, sehän olisi sulaa autuutta!" sanoi Tshitshikow huoaten. "Voikaa
hyvin, rouva!" jatkoi hän, suudellen emännän kättä. "Hyvästi, ystävä!
Älkää unohtako pyyntöäni!"
"Olkaa varma", vastasi Manilow. "Min' en ota teiltä jäähyväisiä kuin
kahdeksi päiväksi". Kaikki astuivat ruokasaliin.
-- "Hyvästi nyt, pienoset kultuset!" sanoi Tshitshikow, nähtyään
Alkideen ja Themistokluksen, jotka hääräsivät puisen, nenättömän ja
kädettömän husarin kimpussa. "Hyvästi, lapsukaiset. Älkää pahaksi
panko, ett'en tuonut teille tuomisia, sillä enhän, totta puhuen,
tiennyt, että teitä oli maailmassakaan, mutta ensi kerran tullessani
tuon varmaankin. Sinulle minä tuon miekan. Tahdotko miekkaa?" --
"Tahdon", vastasi Themistoklus.
-- "Ja sinulle tuodaan rumpu. Eikö niin, rumpuhan sinulle tuodaan?"
jatkoi Tshitshikow, kumartuen Alkideen puoleen.
-- "Jumpu!" vastasi Alkides kuiskaten ja luoden silmät maahan.
-- "Niin, rumpuhan pojalle tuodaan. Oikein hyvä rumpu, semmoinen, joka
panee noin trrr ... ram, tararam, tam ... tam ... trrr ... ram. Hyvästi
kultamuruseni, hyvästi!" Vieras suuteli sitten häntä otsalle ja kääntyi
Manilow'in ja hänen rouvansa puoleen hymyillen, niinkuin tavallisesti
hymyillään vanhemmille, kun tahdotaan ilmoittaa heille heidän lastensa
viattomuutta.
-- "Jääkääs tosiaankin, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, kun kaikki jo
olivat astuneet kuistille. "Katsokaa noita pilviä".
-- "Pikkuisia hattaroita vaan", vastasi Tshitshikow.
-- "Mutta osaatteko te tietäkään Sobakevitsh'in luokse?"
-- "Sitäpä juuri tahtoisin tiedustaa teiltä".
-- "Sallikaa, niin selitän kuskillenne".
Manilow ilmoitti sitten asian kuskille samalla ystävällisyydellä ja
oikeinpa kerran teitittikin häntä.
Kuski, kuultuaan, että ensin on kulkeminen kahden tienhaaran ohi ja
vasta kolmannelle käännyttävä, virkkoi:
-- "Kyllä koetetaan treffata, hyvä herra".
Niin läksi Tshitshikow, ja kauan aikaa vielä isäntäväki, nousten
varpailleen, kumarteli ja viuhtoi hänelle nenäliinoillaan.
Manilow seisoi kauan aikaa kuistilla, silmillään saattaen yhä
kauemmaksi poistuvia vaunuja, ja vielä silloinkin, kuin ei vaunuja enää
näkynytkään, seisoi hän yhä paikallansa, piippua polttaen. Viimein
astui hän kamariinsa, istui tuolille ja rupesi miettimään, iloiten
itseksensä, että oli vieraallensa tehnyt vähäisen mielihyvän. Siitä
hänen ajatuksensa sitten vähitellen siirtyivät muihin esineihin ja
joutuivat vihdoin taivas ties minne. Hän ajatteli ystävysten suloista
elämätä, hän ajatteli, kuinka hauska olisi elellä aikojansa kera hyvän
ystävän jonkun virran rannalla; sitten kohosi hänelle silta tämän joen
yli ja sillalle suunnattoman suuri talo, jossa oli niin korkea torni,
että siitä näki itse Moskovankin; ja herttaistahan olisi siellä
ylhäällä juoda illalla teetä ulko-ilmassa ja keskustella kaikenlaisista
hupaisista asioista. Sitten tulevat he Tshitshikow'in kanssa suureen
seuraan, ajaen sinne pulskissa vaunuissa, ja seurassa ovat kaikki
lumotut erittäin miellyttävästä kohtelemisesta; ja sitten itse
esivalta, saatuansa kuulla senkaltaisesta ystävyydestä heidän
välillänsä, koroittaa heidät kenraleiksi, ja niin edespäin, ja viimein
tuli jo semmoista, ett'ei hän itsekään saanut enää selvää millään
muotoa. Tshitshikow'in kummallinen pyyntö se keskeytti äkkiä kaikki
hänen mietteensä. -- Miten lie ollutkaan, vaan tämä asia ei ottanut
kypsyäkseen hänen päässään: hän käänteli sitä ja väänteli, mutta selvää
ei vaan tullut, ja istumistaan hän istui piippua polttaen, jota kesti
hamaan illalliseen asti.