I LUKU.

Ravintolan porttiin N.N. nimisessä läänin pääkaupungissa ajoivat

koreanlaiset, pienenlännät vaunut, jommoisissa tavallisesti kulkevat

naimattomat miehet: virasta eronneet överstiluutnantit, alikaptenit,

tilan-omistajat, joilla on talonpoikia noin sata sielua, sanalla

sanoen, kaikki semmoiset, joita sanotaan keskinkertaiseksi

herrasväeksi. Vaunuissa istui herrasmies. Ei hän ollut kaunis mies,

vaan ei rumakaan; eikä hän ollut liian lihava eikä liian laiha; ei

häntä saattanut sanoa vanhaksi, eikä taas niinkään, että oli liian

nuori. Hänen tulonsa kaupunkiin ei nostanut mitään melua, eikä siitä

mitään erinomaista seurannutkaan. Olihan vaan kaksi venäläistä

talonpoikaa kapakan ovella vastapäätä ravintolaa, ja nämä siinä

virkkoivat toisilleen jotakin, joka koski enemmän itse ajopeliä kuin

ajopelissä istujata.

-- "Katsos tuota", sanoi toinen. "Onpas sitäkin pyörä! Mitäs luulet?

Kestääköhän tuommoinen pyörä, jos nyt niinkuin siksi tulisi, aina

Moskovaan, vai eikö kestä?"

-- "Kestää", vastasi toinen.

-- "Mutta ei maar Kasaniin kestäkään".

-- "Eikä kestäkään".

Siinä sen jutun loppu. Ja sitten vielä, -- rattaiden saavuttua

ravintolan kohdalle, tuli vastaan nuori mies, valkoisissa

kanevassi-housuissa, peräti kapeissa ja lyhyissä, yllään muotia

tapaileva frakki, jonka alta pilkisteli maniska, ja siinä Tulassa tehty

neula, koristettu pronssisella pistolilla.

Nuori mies kääntyi ympäri, katsahti ajopeliin, pidätti kädellään

lakkiansa, jonka tuuli oli vähällä viedä, ja meni menojansa.

Rattaiden ajettua pihaan, tuli herralle vastaan ravintolan palvelija,

niin vilkas ja vikkelä, ett'ei outo oikein voinut huomata mimmoiset

kasvotkaan hänellä olivat. Ulos pyyhe kädessä hyppäsi tämä pitkä mies,

yllään pitkä demikotonitakki, jonka selkätaive oli melkein niskassa

asti. Hän heilautti kerran päätänsä ja läksi saattamaan herraa ylös

puisia portaita myöten huoneesen, minkä Luoja oli hänelle suonut. Huone

oli tavallista laatua, sillä ravintola oli myöskin tavallista laatua,

toisin sanoen juuri semmoinen kuin lääninkaupunkien ravintolat ovat,

joissa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa saavat rauhallisen

huoneen torakkain kanssa, jotka luumuina kurkistelevat kaikista

nurkista. Lisäksi on näissä huoneissa ovi läheiseen huoneesen ja oven

edessä aina piironki. Sinne toiseen huoneesen saa sijansa naapuri,

hiljainen ja rauhallinen mies, mutta sanomattoman utelias ja halullinen

saamaan tietoa matkustajan pienimmistäkin seikoista. Ulkoa oli

ravintola sisuksen mukainen; se oli hyvin pitkä, kahdenkertainen.

Alimmainen kerta ei ollut rapattu, vaan piti julki tummanpunaisia pikku

tiilejänsä, likaisen karvaisia jo itsessäänkin, vaan vielä enemmän

tummentuneita pahasta ilmasta. Yläkerta oli maalattu i'än-ikuisella

keltaisella värillä. Alakerrassa oli puoteja, joissa myötiin länkiä,

köysiä ja rinkuloita. Nurkimmaiseen puotiin tai oikeammin akkunaan oli

ottanut sijansa makuvarin myöjä, vieressään samovari (vedenkeittäjä)

punaisesta vaskesta ja naama yhtä punainen kuin samovarin vaskikin,

niin että kaukaa olisi luullut ikkunassa olevan kaksi samovaria, ell'ei

toisella samovarilla olisi ollut pikimustaa partaa.

Matkustajan katsellessa kammiotansa, tuotiin hänen kapineensa sisään;

ensinnäkin matkasäkki valkoisesta nahasta, vähän jo kulunut ja

ränsistynyt, josta näki, ettei se ollut ensi kertaa matkalla.

Matkasäkin kantoivat sisään kuski Selifan, pikkuinen mies, pikku turkki

päällä, ja Pekko niminen passari, noin kolmenkymmenen vanha poika,

päällään avara, kulunut takki, nähtävästi herralta peritty.

Katsannoltaan oli Pekko vähän tuimanläntä; nenä ja huulet olivat

miehellä erittäin paksut. Matkasäkin jälkeen tuotiin vähänlainen

punapuinen lipas, varustettu visakoristuksilla, saappaan lestit ja

siniseen paperiin kääritty kananpaisti. Kun kaikki nämä kapineet oli

tuotu sisään, läksi Selifan-kuski talliin, pitämään huolta hevosista.

Pekko sitä vastoin rupesi varustamaan itsellensä tilaa peräti pimeän

eteisen komeroon, jonne oli jo ennättänyt tuoda päällysnuttunsa ja sen

mukana omituisen hajun, joka asui sen jälkeen tuodussa säkissäkin,

missä oli kaikenlaisia passarin pukuun kuuluvia esineitä. Tähän

komeroon laittoi hän seinän viereen kapean vuoteen, pannen siihen

jonkun patjamaisen esineen, joka oli vanunut ja runneltu kuin

pannukakku. Tämä oli hänen onnistunut saada ravintolan isännältä.

Palvelijainsa laitellessa ja puuhaillessa, astui herra vierassaliin.

Millaisia nämä salit ovat, sen tietää jokainen matkustaja vallan hyvin:

aina samat öljymaalilla sivellyt seinät, ylhäältä mustuneet tupakan

savusta ja alhaalta tummehtuneet kaikenlaisten matkustajain seljistä,

semminkin sikäläisten kauppiasten, joitten oli tapana tulla toripäivinä

tänne kuusin seitsemin miehin juomaan omat määrätyt kupposensa teetä;

-- aina sama savuttunut laki; -- aina sama savuttunut kynttiläkruunu,

monine riippuvine lasikoristeineen, jotka heiluivat ja helisivät joka

kerta kuin passari juosta puikelsi kuluneita liimakankaisia mattoja

myöten, rohkeasti heilutellen tarjotinta, jossa oli teekuppeja yhtä

lukematon paljous kuin lintuja meren rannalla; -- aina samat, koko

seinän täyttävät, öljymaalaukset; sanalla sanoen, aivan samaa täällä

kuin muuallakin; se vaan eroituksena, että täällä oli yhdessä kuvassa

Vellamon neitoselle laitettu niin suunnattoman suuri rinta, ettei

lukija luullakseni ole mointa nähnytkään. Tuommoista luonnon leikkiä

muutoin huomaa kaikenlaisissa historiallisissa maalauksissa -- ties

kuka niitä mistäkin ja milloinkin on tuonut Venäjän maahan. Joskus ovat

niitä tuoneet meidän ylimyksetkin, taiteen suojelijat, osteltuaan niitä

Italiasta sikäläisten kuskiensa neuvosta.

Herra otti lakin päästänsä ja päästi kaulastansa vesikaaren värisen

villahuivin, jommoisia naineille miehille tekevät vaimot omin käsin,

liittäen lahjaansa soveliaita neuvoja siitä, millä muotoa huivi on

kaulaan käärittävä. Kuka semmoisia nuorille miehille tekee, sitä minä

en tiedä; kuka heidät ties; minulla ei ole milloinkaan ollut semmoisia

huiveja. Päästettyään huivin kaulastansa, tilasi herra päivällistä.

Sillä välin kuin hänelle tuotiin tavallisia ravintolan ruokia,

nimittäin: lientä piiraisen kanssa, jota varta vasten säilytetään

viikkokausia, aivot herneiden kanssa, paistettua makkaraa kaalin

kanssa, metsäkanan paisti, suollakurkki ja iankaikkinen makea piirakka,

aina altis palvelemaan; sillä välin kuin hänelle kaikkea tätä

tarjottiin, osa lämmitettynä, osa kylmänäkin, pani hän ravintolan

passarin puhumaan kaikkea joutavata: kuka muka tässä oli isäntänä ennen

ja kuka nyt ja paljonko ravintola antoi tuloja ja onko isäntä suuri

lurjus, johon passari tapansa mukaan vastasi:

-- "Suuri roisto se on, hyvä herra!"

Niinpä on sivistyneessä Venäjänkin maassa nykyjään paljon kunnon

ihmisiä, jotka ravintolassa syödessään eivät saata olla puhelematta

passarin kanssa, välistä tehden lystiä ivaakin hänestä. Yleensä tämä

matkustaja ei kysellytkään pelkkää jonkin joutavata; hän tiedusteli

erinomaisen tarkasti, kuka on kaupungin kuvernörinä, kuka

presidenttinä, kuka prokuratorina, sanalla sanoen, ei unohtanut

ainoatakaan virkamiestä. Vielä suuremmalla tarkkuudella, milt'ei oikein

osan-otolla tiedusteli hän kaikkia eteviä maanviljelijöitä; kuinka

monta sielua talonpoikia kelläkin on, kuinka kaukana kaupungista kukin

asuu, minkä luonteinen mikin on ja kuinka usein kaupungissa käypi;

oliko heidän läänissänsä ollut kipuja, kuolettavia lavantauteja, kovia

vilutauteja, rokkoa ynnä muuta sellaista, ja kaikkea tätä tiedusteli

hän sillä tapaa ja niin tarkasti, että tuo nähtävästikin oli enemmän

kuin pelkkää uteliaisuutta.

Matkustajan ryhdissä oli jotakin mahtavata, ja nenäänsä niisti hän

sangen suurella melulla. Ties miten hän siinä menetteli, mutta torvena

vaan hänen nenänsä pauhasi. Tämä, nähtävästi aivan viaton, ansio tuotti

hänelle kumminkin paljon kunnioitusta passarin puolelta, niin että tämä

joka kerta, kuin nenä soi, heilautti tukkaansa, asettui nöyrempään

asentoon ja koukistaen niskaansa kysäisi: mitä suvaitsette? Päivällisen

syötyänsä, herra joi kupin kahveeta ja istui sohvaan, pannen selkänsä

nojaksi tyynyn, joita venäläisissä ravintolissa kimmoavain villain

asemesta täytetään jollakin, joka on hyvin paljon tiilin ja katukiven

kaltaista. Siinä rupesi hän haukottelemaan ja käski saattaa itsensä

kamariinsa, jossa kävi pitkäkseen ja makasi kaksi tuntia. Levättyänsä

hän kirjoitti ravintolan palvelijan pyynnöstä paperilapulle arvonsa

sekä ristimä- ja sukunimensä, ilmoitettavaksi, niinkuin pitää,

polisille. Portaita alas kulkeissaan luki palvelija paperista

tavaamalla:

"Kollegian-neuvos Pavel Ivanovitsh Tshitshikow, tilanomistaja,

yksityisissä asioissa".

Ravintolan passarin yhä vielä tavaillessa paperilappua itse Pavel

Ivanovitsh Tshitshikow läksi kaupungille ja näkyi olevan siihen

tyytyväinen, sillä tämä ei ollut minkään puolesta huonompi muitakaan

läänin kaupunkeja. Räikeästi pisti silmään kivikartanojen keltainen

väri ja ujona asui puutalojen harmaa karva. Talot olivat yhden-,

kahden- ja puolentoista-kertaisia ja varustettuja alin-omaisella

ullakkokerroksella, joka läänin arkitehtien mielestä on varsin kaunis.

Paikoin nämä talot näkyivät joutuneen kadoksiin keskelle katua, leveätä

kuin hyväkin keto, ja keskelle loppumattomia puulaipioita; toisin

paikoin ne taas ryhmäytyivät yhteen, ja siellä oli enemmän liikettä ja

vilkkautta. Siellä täällä näki puotikilpiä, joista sade oli melkein

näkymättömiin kuluttanut rinkelit ja saappaat; toisissa näki siniset

housut ja niitten alla jonkun "_Enkelskalaisen_" räätälin nimen. Missä

oli hattu- ja lakkipuoti ja kirjoitus: "_Vasili Fedorow Saksanmaalta_";

missä taas oli kilvessä billiardi ja kaksi pelaajaa semmoisissa

frakeissa, jommoisissa meillä teatereissa vieraat astuvat viimeisessä

näytöksessä näkymölle. Pelaajat olivat juuri tähtäämässä kepeillänsä,

kädet vähän koukussa taaksepäin ja sääret vinossa, niinkuin niillä

vast'ikään olisi tehty keikaus ilmassa. Kaiken tämän alla oli

kirjoitus: "_Tässä kans yks ravintola_". Paikoin oli itse kadulla

pöytiä, joilla oli pähkinöitä, saippuata ja saippuan näköisiä

renikoita. Tuolla taas oli krouvi ja sen kilvessä paksu kala ja kalassa

kahveli. Mutta kaikista enimmän näkyi mustuneita kaksipäisiä valtion

vaakunoita, kotkia, joiden sijassa nykyjään jo on lyhyt ja selvä

kirjoitus: "_Viinaa_". Katu oli joka paikassa huononlainen. Katsahtipa

matkustaja kaupungin puistoonkin, jossa oli hoikkia puita, huonosti

juurtuneita ja alhaalta varustettuja kolmikulmaisilla, kauniisti

vehreiksi maalatuilla pönkillä. Vaikk'eivät nämä puut olleet kaisloja

pitemmät, niin oli niistä kumminkin sanomalehdissä, tulituksesta

puhuttaessa, sanottu näin: "Kaupungin hallituksen kiitettävän

huolenpidon kautta on kaupunkimme saanut koristuksen, nimittäin

puiston, jonka tuuheat, leveälatvaiset puut suovat siimestä

kesän heltehessä", ja edelleen: "oli liikuttavaista nähdä,

kuinka kaupunkilaisten sydämmet sykähtelivät kiitollisuutensa

ylenpalttisuudessa ja vuodattivat kyyneleitä kiitoksen osoitteeksi

herra pormestaria kohtaan". Tiedusteltuansa sitten polisipalvelijalta,

mikä on lyhin tie, jos tarpeeksi tulisi, kirkolle, virastoihin,

kuvernörin talolle, lähti hän vilkaisemaan jokeakin, joka juoksi

kaupungin halki. Tiellä repäisi hän pylväästä siihen naulatun

ilmoituslehden eli afiskan, lukeakseen sen huolellisesti kotonaan, loi

tarkan silmäyksen sievänlaiseen naiseen, joka kulki laudoista tehtyä

kadunviertä ja jonka takana kulki lakeija-poika livrea-puvussa, kantaen

myttyä. Vielä kerran katsahti matkustaja ympärillensä, ikäänkuin

painaakseen mieleensä paikat ja tienoot; sen jälkeen meni hän kotia

suoraan omaan kamariinsa, ravintolan passarin vähän kannatellessa häntä

portailla. Juotuansa teetä, istahti hän pöydän ääreen, käski tuoda

kynttilän, otti taskustaan afiskan, asetti sen lähelle kynttilää ja

rupesi lukemaan, hieman sirristäen oikeata silmäänsä. Afiskassa ei

ollut mitään erinomaista; olihan vaan ilmoitettu näytettäväksi

Kozebue'n draama, jossa Rollan osan näytti hra Poplevin, Koran osan

neiti Sjablow, muut jäsenet olivat sitäkin vähemmin huomion

ansaitsevia; mutta hän luki ne kumminkin kaikki, saapuipa

parterrin hintaankin asti ja sai tietää, että afiska oli painettu

lääninhallituksen kirjapainossa; käänsi sitten afiskan, nähdäkseen,

eikö toisellakin puolen olisi jotakin, mutta mitään löytämättä, hierasi

silmiään, taivutti afiskan sievästi kokoon jälleen ja pani sen

lippaasensa, johon hänellä oli tapana panna kaikki, mitä vaan sattui.

Päivänsä päättyi muistaakseni muutamaan palaseen kylmää vasikanlihaa,

pullolliseen kislatshi-sahtia ja sikeään uneen "kaiken nenämahdin

voimalla", niinkuin muutamissa paikoin laveata Venäjän valtakuntaa on

tapana sanoa.

Koko huomispäivä kului vieraissa-käymiseen. Matkustaja läksi

kunniaterveisille kaikkien virkamiesten luokse. Kävi kunnioituksella

kuvernörin luona, joka, niinkuin Tshitshikowkin, ei ollut lihava, eikä

laiha, kantoi Annan ristiä kaulassaan, ja huhuiltiinpa niinkin, että

oli hänet esitelty jo tähdenkin saantiin. Yleensä oli kuvernöri varsin

hyväntahtoinen mies, joka joskus omin käsin neuloi korko-ompelustakin.

Sieltä meni Tshitshikow varakuvernörin luokse, sitten prokuratorin,

presidentin, polisimestarin, viina-arendatorin, kruunun tehtaitten

päällikön luokse, sitten ... sääli sentään, että on niin vaikea muistaa

kaikkia tämän maailman mahtavia. Olkoon kylliksi sanottu, että

matkustaja osoitti tavatonta vireyttä vieraissa-käymisen asiassa:

kävipä hän kantamassa kunnioituksensa hospitalihallituksen

inspehtorille ja kaupungin arkitehtille ja senkin jälkeen vielä istui

vaunuissa kauan aikaa, mietiskellen, kelle muka vielä olisi visiti

tehtävä, mutta muita virkamiehiä ei enää kaupungissa ollut.

Keskusteluissaan näitten vallan päällä olijain kanssa, osasi hän oikein

taitavasti imarrella kutakin. Kuvernörille viittasi hän noin ikäänkuin

sivumennen, että niinhän tähän lääniin tulee kuin mihin paratiisiin

ikään, että tiet ovat kaikkialla kuin samettia ja että ne hallitukset,

jotka nimittävät viisaita virkamiehiä, ansaitsevat suurta kiitosta.

Polisimestarille virkkoi hän jotakin varsin mielistelevää kaupungin

polisipalvelijoista; mutta puhellessaan varakuvernörin ja presidentin

kanssa, jotka olivat vasta valtioneuvoksia, sanoi hän heille

vahingoissa "herra kenrali", mikä heitä erittäin miellytti. Tästä

kaikesta oli seurauksena se, että kuvernöri kutsui häntä samana päivänä

luokseen yksinkertaiseen illanviettoon, samoin muutkin virkamiehet,

kuka päivälliselle, kuka pikku korttiseuraan, ken teetä juomaan.

Itsestänsä matkustaja näkyi puhuvan vähän ja vältellen ja jos puhuikin,

niin teki sen vaan noin yleisissä lauseissa, huomattavalla kainoudella,

ja olivat hänen lauseensa silloin vähäsen niinkuin oppineita: hän muka

on vaan mitätön mato ja matkamies tässä maailmassa eikä ansaitse että

hänestä paljon lukua pidetään; hän on paljon saanut kokea aikoinaan,

kärsinyt palveluksessa vääryyttä totuuden tähden; hänellä on ollut

paljon vihamiehiä, jotka ovat uhanneet hänen henkeänsäkin; nyt hän

tahtoo asettua rauhaan ja hakee soveliasta olopaikkaa ja, tultuansa

tähän kaupunkiin, on pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenansa kantaa

kunnioituksensa sen ensimmäisille virkamiehille. Siinä kaikki, mitä

kaupungissa saatiin tietää tästä vieraasta, joka ei suinkaan ollut

tulematta kuvernörin luo illanviettoon.

Valmistuksiin tätä illanviettoa varten meni häneltä kolmatta tuntia, ja

tällöinpä hän osoitti semmoista huolellisuutta pukeutumisessa, ett'ei

mointa kaikin paikoin näekään. Nukahdettuansa hiukan päivällisen

jälkeen, käski hän tuoda pesuvettä ja hieroi sanomattoman kauan

saippualla poskiansa, pönkittäin niitä sisästä päin kielellä, otti

sitten ravintolan passarin olalta pyyhkeen ja kuivasi sillä pyöreät

kasvonsa, alkain korvain takaa ja pärskäytettyään pari kertaa passaria

suoraan kasvoihin. Sen jälkeen pani hän peilin edessä kaulaansa

maniskan, nykäsi kaksi nenästä ulos pistäynyttä karvan haituvaa, ja

heti sen jälkeen oli hänen päällään frakki puolukan karvaisesta,

valkosäkenisestä kankaasta.

Tällä tapaa puettuna läksi hän omissa vaunuissaan ajamaan sanomattoman

leveitä katuja myöten, joita niukasti valaisivat sieltä täältä

pilkoittelevat valot akkunoissa. Kuvernörin talo oli kumminkin valaistu

kuin varsinaista baalia varten; lyhdyillä varustetut kaleskat,

ulko-oven edessä kaksi santarmia, eturatsastajain huudot kaukaa;

sanalla sanoen kaikki niinkuin olla pitää. Saliin tultuansa täytyi

Tshitshikow'in sulkea silmänsä, sillä kynttiläin, lamppujen ja naisten

pukujen loisto oli kauhean häikäisevää. Kaikki oli valon vallassa.

Mustia frakkeja vilkahteli ja liikkueli yksitellen ja parittain siellä

täällä niinkuin liikkuelee kärpäsiä valkoisen kimaltelevan sokerin

pinnalla heinäkuun poutaisella säällä, koska vanha emäntäpiika hakkaa

ja pienentää sitä säihkyileviin palasiin laudalla avonaisen akkunan;

lapset kaikki ovat keräytyneet ympärille ja uteliaasti katsovat hänen

kankeitten käsiensä liikkeitä, kuinka ne vasarata kohottelevat, mutta

nopeat kärpäs-parvet, kantamina kepeän ilman, lentävät huoneesen

rohkeasti, kuni isäntäväki, ja hyväksensä käyttäen eukon heikkoa näköä

ja aurinkoa, joka hänen silmillensä haittaa tekee, laskeuvat makeille

palasille, missä yksitellen, missä sakein ryhmin. Kylläisiä he ovat

kesän anteliaan aikana, joka muutoinkin kaikkialle asettelee

herkullisia ruokia, eivätkä tulleetkaan he ensinkään syömään, heidän

teki vaan mieli näyttää itseänsä, juosta piipauttaa kerran edes ja

takaisin sokerilla, hieraista yhteen etu- tai takajalkoja tahi

syyhäistä niillä siipien juurta tahi ojentaa etujalat ja pyhkäistä

niillä pään päältä, kääntyä ympäri ja lentää jälleen pois ja taaskin

palata kera uusien luopumattomain parvien.

Eipä ennättänyt Tshitshikow oikein katsahtaa ympärinsä, niin jo kävi

hänen käsivarteensa kuvernöri ja esitteli hänet samassa rouvallensa.

Vieras ei käynyt tässäkään hämille: hän sanoi jonkunlaisen mielistelyn,

varsin soveliaan noin keski-ikäisen miehen sanoa, jonka virka-arvo ei

ole kovin suuri eikä kovin pienikään. Kun tanssihin asettuneet parit

olivat ahdistaneet muut vieraat seinän viereen, katseli Tshitshikow

heitä, kädet selän takana, hyvin tarkasti pari minutia. Useat naiset

olivat hyvin puettuja, muodin mukaan, toiset olivat panneet päällensä

mitä parasta kohtalo on läänin kaupunkiin ohjannut. Miehet olivat

täällä, kuten muuallakin kahta laatua: toiset laihoja, jotka aina

hääräilivät naisten ympärillä; ja niistä muutamat senlaatuisia, että

oli vaikea eroittaa niitä Pietarin herroista, sillä niilläkin oli

sangen huolellisesti ja hyvällä aistilla kammatut poskiparrat tahi

muutoin sievän näköiset, sipo-sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä

herrat ne istuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat

franskaa samalla muotoa ja naurattivat naisia yhdellä lailla kuin

Pietarissakin tehdään. Toisena laatuna olivat lihavat herrat s.o.

semmoiset kuin Tshitshikowkin, minä tarkoitan ei liian lihavat, vaan ei

laihatkaan. Nämä ne päin vastoin katsoivat naisväkeä karsaasti ja

peräytyivät heistä ta'ammas, silmäillen sivuille päin, eiköhän muka

missä kuvernörin palvelija asettele viheriöitä pöytiä whistiä varten.

Heidän kasvonsa olivat täyteläiset ja pyöreät, muutamissa oli

käsniäkin, joku oli rokon-arpinen. Hivuksiaan he eivät kammanneet

otsatupsulle eivätkä kiharoillekaan, eivätkä siihen malliin, jota

Franskalainen nimittää: "hitto vieköön!" Heidän tukkansa oli joko

lyhyeksi keritty tahi sileäksi kammattu ja kasvonpiirteet enimmäkseen

pyöreitä ja jänteviä. Nämä olivat kaupungin kunnian-arvoisia

virkamiehiä. Niin! lihavat ne osaavat paremmin asioitansa ajaa

maailmassa kuin laihat. Laihat palvelevat enimmäkseen erityisillä

toimilla tahi ylimääräisinä, heiluen sinne tänne; heidän toimeentulonsa

on ikään kuin köykäistä ilmassa keijumista ja peräti epävarmaa! Lihavat

sitä vastoin eivät ole koskaan ylimääräisissä viroissa, vaan aina

vakinaisissa, ja mihin virkaan kerran istuvat, niin lujasti ja varmasti

siihen istuvatkin, niin että saattaa virkakin heidän altansa risahtaa

ja hävitä, vaan he kas vaan eivät paikastaan erkane. Ulkonaista loistoa

he eivät rakasta: frakki heidän päällään ei ole niin somaa kuosia kuin

laihain päällä; mutta sen sijaan on heillä rahalippaissaan siunaus

suuri. Laihalla ei enää kolmen vuoden perästä ole ainoatakaan sielua,

joka ei olisi pantiksi pantu lombardiin, mutta lihavalla -- ei

aikaakaan, niin ilmaantui kuin ilmaantuikin kaupungin syrjään talo,

ostettu vaimon nimelle; sitten tulee toiseen syrjään toinen talo,

sitten lähelle kaupunkia pikkuinen kylä, sitten suuri kylä kaikkine

tiloineen taloineen. Niinpä lihava vihdoin, palveltuansa Jumalata ja

keisaria ja ansaittuansa yleisen kunnioituksen, eroaa virasta, siirtyy

maalle ja siellä hänestä tulee tilan-omistaja, kunnon Venäläinen herra,

vieraanvarainen isäntä; siellä hän elää ja hyvin elääkin. Mutta hänen

jälkeensä taas laihat perilliset päästävät, kuten Venäjällä on tapa,

isänsä rahat ja tavarat menemään oikein "hollikyydillä".

Täytyy tunnustaa, että melkein tällaista ajatteli Tshitshikow, seuraa

tarkastellessansa, ja seurauksena oli se, että hän liittyi vihdoin

lihaviin, jotka melkein kaikki olivat tuttavia. Siellä oli prokuratori,

jolla oli varsin mustat tuuheat kulmakarvat ja jolla oli tapana iskeä

aina väliin vasenta silmäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"käydään, veikkonen, tuonne toiseen huoneesen, niin minä virkan sinulle

jotakin". Yleensä oli hän totinen ja harvapuheinen mies. Siellä oli

postimestari, pienikasvuinen mies, mutta sukkela kieleltään ja

filosofi; -- siellä presidentti, varsin järkevä ja miellyttävä mies.

Kaikki nämä tervehtivät Tshitshikow'ia kuni vanhaa tuttavaa, ja siihen

vastasi tämä, kumartaen vähän sivuun, eikä ilman sievyyttä.

Täällä tutustui hän varsin sieväkäytöksisen ja kohteliaan

tilan-omistajan, Manilow'in, sekä ulkonäöltään jotenkin kömpelömäisen

Sobakevitsh'in kanssa, joka heti ensi kerralta tallasi hänen jalalleen

ja virkkoi: "anteeksi!" Samalla pistettiin hänelle käteen kortti

osallisuutta varten whistiin, ja sen hän otti vastaan alin-omaisella

kohteliaalla tavallaan. He kävivät nyt viheriään pöytään ja istuivat

siinä hamaan illalliseen asti. Kaikki keskustelu lakkasi nyt kokonaan,

niinkuin ainakin, milloin totisehen toimeen käsin käydään.

Postimestarikin, vaikka oli hyvin puhelias mies, ilmaisi, heti kuin oli

ottanut kortit käteensä, miettivän lauseen kasvoillensa, pisti

ylähuulensa alahuulen alle ja oli tässä asennossa pelin loppuun asti.

Lyöden värilehteä kolautti hän kättänsä pöytään, virkkaen, jos se oli

rouva: "Ämmä aisoihin!" Jos taas kuningas, niin näin: "Mitä sinä moukka

mokotat!" Presidentti se puheli näin: "Entäs kun minä sitä parrasta

kiinni. Entäs kun minä sitä viiksistä kiinni!" Väliin kuului, korttia

pöytään lyötäessä, tämmöinen lause: "Kävi miten kävi, paraallaan

pappikin ajaa; ruutua!" tahikka: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle

kuoli!" tahi "Ristiä ja rangaistusta!" Pelin loputtua väiteltiin,

niinkuin tavallista on, jotenkin kovalla äänellä. Vieras väitteli

hänkin, vaan menetteli siinä erinomaisen taitavasti, niin että kaikki

näkivät hänen väittelevän, vaan väittelevän niin sievällä tavalla. Ei

hän milloinkaan sanonut: "te löitte", vaan "te suvaitsitte lyödä" ja

"minulla oli kunnia kattaa teidän kakkosenne" ynnä muuta sellaista.

Saadakseen yhä paremmin riita-veljiänsä suostumaan jostakin asiasta,

ojensi hän heille kaikille joka kerran hopeisen emaljoidun

nuuskarasiansa, jonka pohjalle oli pantu kaksi ruusua, lemua varten.

Vieraan huomio kiinnittyi erittäinkin yllä mainittuihin

tilan-omistajiin Manilow'iin ja Sobakevitsh'iin. Hän hankki heistä heti

kohta tiedon, vedettyään samassa syrjemmälle presidentin ja

postimestarin. Moniahta hänen tekemänsä kysymys osoitti hänessä ei

ainoastaan tiedon halua, vaan perusteellisuuttakin, sillä kaikkein

ensimmäiseksi tiedusti hän, kuinka monta sielua talonpoikia kullakin on

ja missä tilassa heidän kartanonsa ovat, ja vasta sen jälkeen kysyi hän

heidän nimeänsä. Vähän ajan kuluttua sai hän lumonneeksi heidät kaikki.

Tilan-omistaja Manilow, nuorenläntä mies vielä, jolla oli silmät makeat

kuni sokeri ja joka aina nauraessaan sirristeli niitä, oli aivan

hurmaunut hänestä. Sangen kauan hän puristeli vieraan kättä ja

pyytämällä pyysi, että tämä tekisi hänelle kunnian ja tulisi hänen

kyläänsä, jonne hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin viisitoista virstaa

tulliportilta. Tshitshikow puolestaan, varsin kohteliaasti taivuttaen

päätään ja sydämmellisesti puristaen toisen kättä, vastasi tähän,

ett'ei hän ainoastaan ole tekevä tätä suurimmalla mielihyvällä, vaan on

pitävä sen pyhimpänä velvollisuutenansa. Sobakevitsh sanoa tokaisi

hänkin: "Olkaa hyvä, tulkaa meillekin" ja raapasi lattiata jalallansa,

jota verhosi niin kamalan suuri saapas, että moiseen tuskin sopivata

jalkaa voi löytääkään, varsinkin nykyiseen aikaan, jolloin jättiläiset

ovat alkaneet Venäjälläkin joutua sukupuuttoon.

Seuraavana päivänä läksi Tshitshikow päivälliselle ja illanviettoon

polisimestarin luokse, jossa kello kolmelta jälkeen puolenpäivän

käytiin korttipöytään ja lyötiin whistiä kello kahteen saakka yöllä.

Siellä hän muun muassa tutustui tilan-omistajan Nosdrew'in kanssa. Tämä

oli noin kolmekymmentä vuotta vanha huima-poika, joka moniaan sanan

perästä jo alkoi häntä sinutella. Samoin sinutteli Nosdrew

polisimestariakin ja prokuratoria, kuni läheisiä sukulaisia

konsanaankin; mutta ison pelin aljettua, rupesivat polisimestari ja

prokuratori varsin huolellisesti tarkastamaan kaikkia hänen kaatojaan

ja pitämään silmällä jok'ainoata korttia, minkä hän löi.

Huomis-iltana oli Tshitshikow presidentin luona, joka vastaan-otti

vieraansa, niitten joukossa kaksi rouvas-ihmistäkin, jotenkin

rasvaisessa aamu-nutussa. Sitten oli hän varakuvernörin luona

illanvietossa; sitten viinavuokraajan luona suurilla päivällisillä;

sitten prokuratorin luona vähäisillä päivällisillä, jotka olivat yhtä

hyvät kuin suuretkin; sitten kaupungin kunnan-esimiehen luona

jumalanpalveluksen jälkeen suuruksella, joka oli päivällisten arvoinen

sekin. Sanalla sanoen, hän ei tullut olleeksi kotonansa hetkeäkään;

ravintolaansa tuli hän vaan makaamaan.

Vieras osasi joka hetki esiintyä kokeneena herrasmiehenä, joka ei jää

hämille eikä sanattomaksi milloinkaan. Oli keskustelu mistä hyvänsä,

aina hän osasi sitä kannattaa: kun puhuttiin hevoslaitoksista, haasteli

hän hevoslaitoksistakin; kun puhe oli hyvistä koirista, teki hän

tässäkin asiassa monta viisasta muistutusta; kun keskusteltiin

käräjäjutusta, osoitti hän tuntevansa tuomarienkin tepposia; kun

väitettiin billiardi-pelistä, ei hän ollut outo billiardi-pelissäkään;

kun haasteltiin hyvistä töistä, lausui hän hyvistä töistäkin

mielipiteitään, oikeinpa kyynelsilmin; kun juteltiin kuuman viinin

valmistamisesta, oli hänellä tietoja kuumasta viinistäkin; kun

pakinoitiin tulli-virkamiehistä ja tullitarkastajista, puheli hän

niistäkin niinkuin itse olisi ollut tullivirkamiehenä ja tarkastajana.

Merkillistä kumminkin kuinka hän kaiken tämän osasi verhota

jonkinlaiseen kainouteen, osasi taitavasti käyttää itseänsä. Ei hän

puhunut kovaa eikä hiljaa, vaan juuri niinkuin pitää. Sanalla sanoen,

katso miltä puolelta hyvänsä, hän oli kuin olikin varsin kunnollinen

mies. Kaikki kaupungin virkamiehet olivat mielissään tämän vieraan

tulosta. Kuvernöri sanoi häntä kelpo mieheksi; prokuratori

toimeliaaksi; santarmien överstin mielestä hän oli oppinut mies;

presidentistä nähden hän oli tiedokas ja kunnioitettava mies;

polisimestari sanoi häntä kunnioitettavaksi ja miellyttäväksi;

polisimestarin rouva miellyttävimmäksi ja kohteliaimmaksi ihmiseksi.

Jopa itse Sobakevitshkin, joka harvoin puhui kenenkään hyvistä

puolista, tultuansa nyt jotenkin myöhään kaupungista ja kokonaan

riisuttuansa ja käytyänsä vuoteelle laihan vaimonsa viereen, virkkoi

hänelle:

-- "Minä olin, kultaseni, iltaa viettämässä kuvernörin luona

ja päivällisillä polisimestarin luona ja tulin tuttavaksi

kollegian-neuvoksen Pavel Ivanovitsh Tshitshikow'in kanssa; --

erinomaisen hauska mies!"

Tähän vastasi puoliso vaan: "hm!" ja sysäsi häntä jalallaan.

Tämmöinen peräti edullinen mielipide syntyi vieraasta kaupungissa ja

tämmöisenään se pysyi hamaan siihen asti, kunnes muuan kummallinen

ominaisuus ja hanke elikkä kuten maaseuduilla sanotaan _merkillinen

seikka_, josta lukija pian saa tiedon, saattoi ymmälle melkein koko

kaupungin.