Antti ja Jukke sopivat.
Kului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki
Antti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella
lurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien
mutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä
Jukkea kohti ja iloisesti huudahti: »No terve mieheen.»
Antin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät
Jukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan
työnti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi
käden käteensä ja ystävällisesti uudisti: »No terve, terve, nyt sinä
Jukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?»
Jukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä
kolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa
tullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui
ollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois.
»Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä», muistutti herttaisesti Antti. »Elä
luule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle
tunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden
antanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden
puhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden
pysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan
kuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin
sydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän
valo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin
näkemään itsesi mikä olet».
Tarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi:
»Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat
minulle anteeksi.»
Jukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa,
livahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: »Annatkos sinä?»
»Hyvä Jukke», huudahti Antti. »Aikoja sitten olen jo antanut sinulle
anteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.»
Jukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi
vetämään--kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois,
niin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja
virkkoi: »No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan... Käyn
heti kotonasi.» Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen
toisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti
kävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin
äsken katkesi.
Huomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti
käydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken
mietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: »Eläs vielä», otti yhden
uusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja
raamatunlauseen: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi
hänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei
pidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.» (Joh. 3:16). Tämän
raamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken
käteen ja sanoi: »Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä
ole.»
Jukkea hävetti, oli oikein vaikea olla eikä käsittänyt, mitä tämä on,
otti kuitenkin verkalleen raamatun käteensä ja murahti: »Mitäpä hänestä
sinä! Milläpä minä tämän maksanen.»
»Enhän minä sitä ole sinun maksettavaksesi tuonut. Toin sen vaan
luettavaksesi», vastasi Antti tyynesti.
Jukke ei jatkanut puhetta, istahti vaan huoneensa lasin poskeen,
katseli ensin ulkoa ympäriinsä sen mustia koristettuja kansia ja
kirjavia päitä, sitten aukasi ja kansilehdessä näki punaisella
kirjoitusmusteella kirjoitetuksi nimensä. Sitten rupesi lukea
jatustamaan sitä siihen kirjoitettua raamatunlausetta, sitä lukiessa
alkoivat kasvot ikäänkuin sulaa jähmetystilastaan ja kun sai sen
lauseen luetuksi, niin hymyillen katseli sitä kirjaa ja tunsi halun
jotakin sanoa kiitokseksi sen kirjan antamisesta. Vaan ei hän sitä
kuitenkaan viitsinyt, katseli vaan kirjaa ja aukoili sitä sieltä ja
täältä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt. Tuntui vaan että Antille
pitäisi jotakin sanoa, mutta mitä sanoisi, sitä ei löytänyt kun ei
Anttikaan mitään alottanut, istui vaan tyynenä. Viimein Jukke rykäsi
kuivan rykäyksen ja matalasti virkkoi: »No milloin sinulla on se tuomio
suoritettava?»
»Ei mahtane olla kaukana», sanoi Antti suusta sanaa katkaisten.
»No tahtoisitko sinä sitten, että minä puollustaisin sinua siinä
vankeusasiassa?» jatkoi Jukke hieman lupaavalla äänellä ja vilkasi
Anttiin mitä tämä siihen vaikuttaa.
»En mitään, en mitään minä tahdo sinulta siihen asiaan», vastasi Antti
iloisesti.
»Vaan enköhän minä jotakin voisi siihen tehdä? lisäsi yhä Jukke
tarjoilevalla äänellä.
»Et mitään sinä voi valmiille tuomiolle», lisäsi Antti. »Etkä sinä
tarvitse voida, se on syystä sepälle palkka. Se on suurin lievitys
sille tuomiolle, että annat minulle anteeksi ja nurkumatta ja karsasta
mieltä pitämättä kannat repaleisen korvanlehtesi pelättävänä muistona
entiseltä pahoin eletyltä ajalta.»
»Eihän se ollut yksinään sinun syysi», murahti Jukke nurpeasti. Aikoi
vielä jatkaa, mutta mieli murtui ja silmän nurkkiin herahti kyyneleet,
niin jätti sanansa siihen, oli katselevinaan raamattua, mutta ei hän
siitä mitään nähnyt.
»Vaikkapa niinkin», lisäsi Antti. »Mutta ainoastaan anteeksi antamuksen
pyhä voide voi sen parantaa aivan kivuttomaksi, ettei se aina silloin
tällöin synnyttäisi pahaa tunnetta, muu ei siinä tepsi.»
Jukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin
puheen virkkamalla: »Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi
sitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.»
»No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi», keskeytti Antti ja kun tunsi,
että Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin
tarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: »Toivon näkeväni
sinut anteeksi antaneena.»
»Kyllä», virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se
Antin hyvä tahto häntä niin hävetti.
Tuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma
todistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut
kartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi
puhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin
ympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli
lepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan
uskonut tapaavansa.
Hanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän
tahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä
keveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina
lähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin
huudahti: »Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei
tarvitse enää riidellä.» Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti
Hannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin.