Antti tuntee sydammen iloa.
Kotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se
painajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun
himmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä
sellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja
ne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti
kynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen
sivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: »Joka veljeänsä rakastaa,
se pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä
vihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet
ovat hänen silmänsä sovaisseet.»
»Oi kiitos Jumalan!» huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa
tuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja
huudahti: »Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.»
Hanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että:
»Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.»
Antti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi:
»Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt
niin hyvä olla.»
»No mistä se nyt on tullut?» keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä,
että jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten
kaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen
ja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia.
»En tiedä itsekkään», vastasi Antti. »Luin tuossa raamattua, niin
siitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta
anteeksi pyytämässä.»
»Jukelta anteeksi pyytämässä!» huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois
Antin sylistä.
Antti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: »Niin. Eikös sinunkin
mielestäsi ollut se oikein.»
»Mutta lupasikos Jukke ruveta toimimaan, että sinun ei tarvitseisi
linnaan lähteä?» virkkoi Hanna ja kasvoihin hulmahti hauska ihastus.
»Ei, äiti kulta, en minä sitä tahtonutkaan», virkkoi Antti herttaisesti
hymyillen.
»No mitäs sitten?» kysyi Hanna taas tutkivasti.
Antti heitti nyt Hannan irti, otti raamattunsa käsiinsä, osotti sen
muutamia lauseita Hannalle ja virkkoi: »Kuuleppas, äiti, kun kerron.
Minulla on monta päivää ollut paha mieli siitä kun en ole Jukelta
pyytänyt anteeksi, niin äsken iltapäivällä luin tässä raamattua, niin
tämän lauseen luettuani tunsin pakon lähteä Juken luokse, sitten
tultuani luin tämän lauseen, tästä sain tämän ilon ja nyt tunnen
anteeksi antamisen täydellisen voiman. Oi kiitos Jumalan, kiitos
Jumalan. Hallelujaa.»
»No antoiko Jukke sinulle anteeksi?» keskeytti Hanna ja kyyneleet
kiiltivät silmien nurkista.
»Ei hän äsken antanut», vastasi Antti. »Hän oli hyvin vihainen eikä
kärsinyt paljon minun puhettani, mutta kyllä minä tunnen sielussani,
että hän on kuitenkin antanut, kun minä sain suullani vakuuttaa, että
minä puolestani annan hänelle anteeksi.» Oli pitkän aikaa äänetönnä,
jonka perästä hän jatkoi: »On totta, kun eräs hengen mies siellä
kaupungissa saarnasi, että yksikään ihminen ei voi niin syvälle vajota
syntiin ja pahuuteen, ettei sen syvimmässä vielä piile joku Jumalan
kuvasta karissut hyvän siemen, joka rakkaudella ja anteeksi
antamuksella saadaan esiin Jumalan armon paisteessa itämään, vesomaan
ja kasvamaan Jumalan valtakunnan siunatuita ijankaikkisuushedelmiä...
Eikös ole ihanaa kun sellaiset kuin minä ja Jukkekin, nuo verisesti
riitelevät kurjat, voimme niin syvästä alennustilasta kohota Jumalan
lasten kunniaan. Oi suurta armoa Jumalan.»
Hanna ei kysellyt enää mitään, jäi vaan miettimään, mistähän Antti on
saanut tuon uuden mielen, ja joku kyynel aina silloin tällöin vierähti
kasvoille. Kysyi hän viimein: »Eikö sinusta kuitenkin ole hyvin paha,
kun täytyy lähteä vankeuteen?»
»Hanna kulta, älä huolehdi», huudahti Antti, »minulle on vaan ilo
siitä. Se vankeus on liian pieni oppiraha sen suhteen, mitä minä olen
sen johdosta oppinut ja tullut käsittämään, se on ei vähemmän kuin
sieluni johtanut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteen, synnin ja kuoleman
vallasta ijankaikkiseen elämään. Ilman tätä en vieläkään tuntisi
anteeksi antamuksen ihmeellistä voimaa.»
Hanna ei enää jatkanut kyselemistä, tuntui se hyvältä, kun Antti ei
enää sure vankeuteen menoa, mutta istui kuitenkin tyynenä ja ajatteli
miten mahtoi Antille olla mahdollista mennä Jukelta anteeksi pyytämään,
joka oikeastaan olisi pitänyt Juken tehdä.
Antti oli yhä niin iloinen, ettei voinut pysyä yhdessä kohti, niin
tahtoi Hannankin saada yhtä iloiseksi, tarttui Hannaan taas syliksi ja
iloisesti huudahti: »Oi äiti, kuin olen nyt onnellinen, minä suutelisin
vaikka kiveä tai kannon palasta ja halailisin tuota uunia tai metsän
puita, jos sinua ei olisi tässä. Ole sinäkin yhtä iloinen.»
Hanna ei siitä tullut iloisemmaksi, oli vaan herttainen ja melkein,
niinkuin kuiskaamalla sanoi: »Ei kukko käskien laula eikä märkä pala
tulessakaan.»
»Ai, ai, hyvä äiti, kun sanoit hyvästi», huudahti Antti, »ei märkä pala
tulessakaan. Se on aivan totta. Suossa makaava hako on synnin alle
myyty pelastumaton ihminen. Se ei voi palaa, ei voi iloita. Ja jospa
sen pinta joskus jonkun onnen paisteessa kuivaisikin siksi, että
joksikin hetkeksi tuprahtaisi ilon tapaiseen ilmituleen, niin se ei
mitenkään voi olla niin syvää, palavaa ja puhdasta kuin vanhurskauden
auringon lämmittämässä sydämmessä syttynyt Jumalan armotulen sytyttämä
ilo. Sillä vanhurskauttamattoman ihmisen ilo -- olkoon se kuinka
raikasta ja viatonta tahaan -- tuottaa jälkeensä kahta suuremman surun,
jota vastaan vanhurskautetun ilo puhdistaa sydammen kaikesta surusta ja
surun tuottamista sairauksista, siten valmistaakseen sitä taivasta
varten, kuten Jesus sanoo vuorisaarnassaan: Iloitkaat ja riemuitkaat,
sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.»
Hannan mielestä tuntui tämä vaan somalta, muuta ei hän siitä
käsittänyt. Kummalliselta se vaan kuului, kun hän ei koskaan ollut isän
suusta tällaista kuullut, ainoastaan vaan isänmaallisia olivat hänen
innostuspuheensa ennen olleet.
Kun Hanna ei ilostunut Antin ilosta, niin heitti hän viimein, otti
raamattunsa, katseli siitä näkisikö jonkun lauseen joka sopisi Hannalle
lukea. Mutta mieli oli niin irtanaisella sijalla, ettei silmät
vakauneet yhteenkään lauseeseen, jotta sen olisi voinut ajatusalta
lukea, niin heitti sen pöydälleen, kohosi lattialle kävelemään ja
hymyilevä loiste kasvoissaan rupesi laulamaan: »Ma etsein kauvan
päästäksein, myrskyn alta suojahan, vaan Jesus vasta rinnallein tuotti
turvan rauhaisan.
»Niin, Jesus ompi kallio, Hän vahvistaa ja Hän virvoittaa, miss' on
erämaa. Jesus ompi kallio tään erämaan, on vahva turva myrskyssä.
»Oi kiitos kun ma kuollutkaan turvatonna myrskyyn en, Hän ennätti mun
nostamaan kalliolle autuuden, niin Jesus ompi kallio tään erämaan, on
turva myrskyssä.»
Hanna istui yhä tyynenä sängyn päällä selkä kenossa, hän vaan istui ja
hymyillen katseli Anttia ja somalle se vaan tuntui, kun Antin ei ollut
koskaan kuullut tällaisia lauluja laulavan kuin ainoastaan Kalevalasta
Väinämöisen virsiä ja muita isänmaallisia kansakoululauluja.
Antti olisi tahtonut päästä Hannan kanssa puhelemiseen, vaan ei tiennyt
Hannan nykyistä äänetöntä mieltä, mistä puhuminen päästäisi hänen
kielensä irti. Istui keinutuoliinsa ja katseli taivaalle täysinäistä
kuuta, katseli synkkää pilveä kuun alla ja sen pimittämää taivaan
rantaa ja lausui: »Oi, kuinka synkkä on luonto kuin pilvi peittää
taivaan valon. Mutta monta kertaa synkempi on se sielu, josta taivaan
valo on kokonaan poissa. Aurinko on pimennyt ja kuu ei anna valoansa.
Synnin pimeys peittää maan. Eipä kumma jos tällaisessa pimeydessä
eksytään... Oi kiitos, että Jumala on sanansa antanut meille
valkeudeksi. Alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala
oli se sana. Tämä oli alussa Jumalan tykönä. Hänessä oli elämä ja elämä
oli ihmisten valkeus ja se valkeus pimeydessä paistaa, jota ei pimeys
käsittänyt... Tuo kuu tuolla taivaan avaruudessa saa valonsa
auringosta, mutta hän ei pidä sitä itse, hän valistaa sillä meitä yön
pimeydessä. Samoin Jumalan sanassa on valo kotosin Isästä,
iankaikkisuusauringosta, niin se valistaa meitä, vaikkapa itseään
aurinkoa emme näekään kuin ainoastaan uskonsilmillä.»
Hanna ei tarttunut tähän puheesen eikä vähäpätöisimmistä asioista Antti
nyt saattanut puhua, niin jäi tyynenä istumaan.