Antti menee vankeuteen.
Luvattu vapaavuosi oli nyt kulunut loppuun. Ja virallisesti ilmotettiin
Antille, että vaaditaan suorittamaan rangaistustaan Suvannon kaupungin
vankilassa. Samalla ilmoitettiin, että jos ei menisi mielellään, niin
vietäisiin kruunun mahdilla.
Antti valitsi nyt paremmaksi mennä itse, kuin antautua kruunun kynsiin
ja pyysi nimismieheltä matkapassin.
Kello yhdeksän aikaan aamupäivällä oli vankien varsinainen vastaanotto
ja irti laskenta-aika.
Antti pani kellonsa juuri yhteen kaupungin yleisen kellon kanssa, josta
näki milloin se aika on sisällä. Mutta meni kuitenkin jo paljoa
aikaisemmin vankilan läheisyyteen näkemään sitä ulkoakin päin.
Mutta ulkoa katsellen siinä ei ollut mitään erityistä silmään pystyvää.
Korkea puinen, ruskeaksi maalattu, kattopäällinen valliaita ympäröi
laitosta, että asumuksia sen yli ei näkynyt ei harjaakaan eikä
sisältäkään kuulunut yhtään elonmerkkiä, tuntui kylmältä kuin jäinen
hauta.
Laitosta ympäröi kahdelta sivulta juuresta karsittu mäntymetsä, jonka
juuressa oli viistoon kohoava, sammalsekainen käpyinen tanner.
Mutta laitoksen toisia sivuja ympäröi louhinen kallion kieluinen,
metsätön tasanko, jonka yli yhdeltä sivulta noin parin kiven heiton
päästä näkyi kaupungin mustat katot ruskeine valkeasaumaisine
tiilipiippuineen.
Toiselta sivulta yli sen karun vietteen näkyi noin tuhannen askeleen
päästä laakson pohjalta kainona hiipivä, pienoinen Ilveslampi. Ja sen
takana kannaksen yli vaan näkyi niemiensä ympärillä kaitaisena
luikerteleva Palojärvi, jonka vaalean sinertävän pinnan metsäiset
niemet peittivät toisin paikoin, että näkyi se vaan muodottomana
kätköönsä pyrkivänä kaistaleena.
Valliaidan tumman sinertäväksi maalatun korkean portin kohdalla oli
sammalkattoinen paasikivi. Siihen tuuheitten mäntyjen kattamalle
kosteasammaleiselle kivelle istui nyt Antti odottamaan määrättyä tunnin
lyömää ja katseli kaupungin yli näkyvän korkean metsän latvoilta
hiljalleen kohoilevaa aamuruskoista syyskuun aurinkoa, jota yön
viimeinen hämärä häveten pakeni laakson syvimpiin sopukoihin, mutta
haihtui sieltäkin heti tietämättömään tyhjyyteen. Katseli kaupungin
piipuista verkalleen kohoovia, harmaita savuja, katseli laakson
pohjalla tyynesti hymyilevää Ilveslampea ja tuolla kauvempana
suippukärkisinä kaistaleina kaukaisuuteen urkenevaa Palojärveä. Katseli
hän pohjoiselle taivaalle myrskyä ennustavia tuulen kynsien
monihaaraisia, vaaleanharmaita haitaleita.
Näitä kaikkia hän katseli, mutta ei hän mitään niistä nähnyt. Mieli oli
syvennyksissä elämän olleisiin päiviin, niitten myrskyisiin vaiheisiin,
joissa kaikissa näkyi kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellinen johto ja jotka
liittyneinä toisiinsa taluttivat elämän halki kuni askeltietä aina
nykyiseen kohtaloon asti.
Mutta kello oli nyt juuri yhdeksän.
Antin tyynesti totiset kasvot hieman värähtivät, mutta hyppäsi
seisalleen, kaivoi povitaskustaan esille nimismiehen antaman paperin.
Se neljäksi taitettu paperiarkki kädessään siirtyi Antti valliaidan
portille. Soitti ovikelloa. Ei kuulunut hiiskaustakaan enempi kuin
haudasta. Soitti kovemmin ja rupesi odottamaan.
Silloin alkoi kuulua likeneviä voimakkaita askelia. Lukko karahti, ovi
aukeni ja ovelle ilmestyi keskikokoinen, keski-ikäinen, pieniviiksinen
mies, punapontaisine lakkineen, jonka jäykistä kasvoista voi selvästi
lukea, että hän on vankilan johtaja.
Oven auettua astui Antti reippaasti sisään. Mutta vankilan johtaja
seisoi virallisesti takakeikkana ja ennenkun painoi oven kiinikään
tummilla silmillään katsoi pystyvästi Anttiin ja kysyi:
»Mikä on asia?»
Antti ei puhunut mitään, ojenti vaan sen paperin hänen käteensä
ja seisoi tyynenä katsellen vaan vankilan johtajan virallista,
laajapäälakista, punapontaista, sinertävää lakkia, sen
keltareunuksista, virallisesti pitkää, harmahtavaa päällysnuttua
ja hankasten päälle leimattuja ankkurin kuvia.
Mutta vankilan johtaja luki nimismiehen virkasinetillä leimatusta
paperista hienokäsialaisen, tiheän kirjoituksen ja hieman päätään
nyökäyttäen lausui:
»Jahaa. Neljä kuukautta kahleetonta vankeutta.»
Silloin painoi kiinni raskaan oven, että koko valliaita kumahti vastaan
kolkosti ontelon kumahduksen.
Parin kertaa pyörähti avain lukossa ja pakenevat kahden miehen
karskavat askeleet kuuluivat vankilan pihan someroiselta käytävältä.